Akwaeke Emezi, Mariana Enríquez, Ocean Vuong

Luettuja ja kuunneltuja on aika paljon bloggaamatta enkä ehdi laatia niistä kunnon arvioita. Siksi niputan tähän bloggaukseen kolme järisyttävää nuorten kirjailijoiden teosta eri puolilta maailmaa: Nigeriasta, Argentiinasta ja Yhdysvalloista. Kuuntelin nämä kirjat äänikirjoina. Lukijat olivat erinomaisia, mutta silti suosittelen niiden lukemista paperikirjoina. Kaikkien kirjojen teksti olisi nähtävä omin silmin, jotta voisi paneutua niiden hienouksiin ja vaikuttavuuteen, toisin kuin äänikirja mahdollistaa.

Akwaeke Emezi - Vivek Ojin kuolema ****

Alkuteos The Death of Vivek Oji 2020
Suomentanut Sari Karhulahti
Kosmos 2021

Äänikirjan lukija Jani Toivola

”Dramaattinen kertomus perheestä ja ystävyydestä, menetyksestä ja siitä, mitä emme pysty näkemään. Teos on ollut valtaisa arvostelumenestys, ja se nousi suoraan The New York Timesin bestseller-listalle. Teos on Emezin toinen julkaistu aikuisten romaani."

Akwaeke Emezi (s. 1987) on nigerialaistaustainen kirjailija ja videotaiteilija, joka asuu nykyään Yhdysvalloissa. Emezi on ehtinyt menestyksekkään kirjailijanuransa aikana kahmia tunnustuksia, palkintoja ja ehdokkuuksia.

Emezi paljastaa eri henkilöiden kertomana, kuka Vivek Oji todellisuudessa oli ja mikä kaikki johti hänen kuolemaansa. Kirjan alussa äiti löytää ainoan poikansa alastoman ruumiin kotinsa terassilta. Hän on kauhuissaan ja haluaa yrittää ymmärtää mitä tapahtui. Tarinan edetessä käy riipaisevan selvästi ilmi, etteivät vanhemmat lainkaan nähneet poikaansa, eivät sitä kuka hän oli. Vivek oli erilainen eikä hänenlaistaan suvaittu. Sisäinen ristiriita oman identiteetin ja ympäristön painostavien odotusten ja suvaitsemattomuuden välillä aiheutti Vivekille omituisia muistinmenetyksiä ja tajunnanmenetyksiä. Isä oli miesten mies ja määräsi herkän pojan armeijaan, surullisin seurauksin. Vivek meni yliopistoonkin, mutta vakavasti masentuneen Vivekin oli palattava kotiin, hän laihtui eikä syönyt juuri mitään. Vivekin elämässä oli kuitenkin rakastettu, serkku, ja välittäviä ystäviä, jotka näkivät Vivekin ja yrittivät suojella häntä.

Vivekistä kerrotaan pääosin toisten suulla, mutta lopussa hän saa itsekin kertoa tarinansa. Ja serkku pelkää ja vapisee totuuden paljastumisen pelossa. Tarinan taustalla heijastuvat Nigerian nykytilanne, poliittiset levottomuudet ja ulkomaalaisten naisten turvaton asema nigerialaisten miestensä armoilla. Nigerwives-yhdistyksestä voi lukea lisää Wikipediasta.

Kartanon kruunaamaton lukija bloggasi kirjasta myös.

_________________________________________________________________________________

Mariana Enríquez - Mitä liekit meiltä veivät ****

Alkuteos Las cosas que perdimos en el fuego 2016

Suomentanut Sari Selander

Kansi Anna Morrison
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen

"Mitä liekit meiltä veivät on poliittisen historian ja pop-kulttuurin läpitunkemaa sukupolvikirjallisuutta. Väkevät, trillerimäiset tarinat jäävät kummittelemaan lukijansa mieleen pitkäksi aikaa.”

Mariana Enriquez (s. 1973) on argentiinalainen kirjailija, joka on julkaissut sekä novelleja että romaaneja. Tämän kokoelman novellit ovat hyvin rajuja ja edustanevat kauhugenreä mm. Lovecraftin hengessä. Järkyttävintä niissä on se, että useimmat novellit ovat saaneet inspiraationsa tositapahtumista. Teoksen lopussa suomentaja Sari Selander valottaa novellien taustoja mieleen jysähtävästi.

Novellit kertovat Buenos Airesin katulapsista, huumeenkäyttäjistä ja prostituoiduista sekä maassa yleisestä taikauskosta ja lähisuhdeväkivallan karmeista ilmentymistä. Naisten tappaminen polttamalla oli maassa varsinainen epidemia, mistä naiset saivat idean polttaa itse itseään. Monissa novelleissa vilahtaa kaikuja Argentiinan sotilasjuntan terroriteoista 1970-luvulla. Löysin Wikipediasta kirjan englanninnoksesta Things We Lost in the Fire novellien nimet:

The Dirty Kid

The Inn

The Intoxicated Years

Adela's House

An Invocation of the Big-Eared Runt

Spiderweb

End of Term

No Flesh Over Our Bones

The Neighbor's Courtyard

Under the Black Water

Green Red Orange

Things We Lost in the Fire

_________________________________________________________________________________

Ocean Vuong - Lyhyt maallinen loistomme ****

Alkuteos On Earth We’re Briefly Gorgeous 2019
Suomentanut Tero Valkonen

Kustantamo S & S 2021
Äänikirjan lukija Valtteri Turunen

"Kirjeessään lukutaidottomalle äidilleen poika uskaltaa paljastaa elämästään puolia, joista äiti ei tiedä mitään: hän kertoo rakkaudestaan kaltoinkohdeltuun Trevoriin, seksistä, huumeista, halustaan löytää kauneutta. Kertojan henkilökohtaisten kokemusten lävitse romaani laajenee käsittelemään amerikkalaisen nykytodellisuuden kipukohtia: maskuliinisuuden kriisiä, huumeongelmaa, väkivaltaa ja rasismia, rotua ja luokkaeroja.”

Ocean Vuong (s. 1988) on vietnamis-amerikkalainen runoilija, jonka esikoisromaani Lyhyt maallinen loistomme on riipaisevan intiimi kuvaus ensirakkaudesta, mieheksi kasvamisesta ja oman äänen löytämisestä.  Pikkukoiraksi kutsuttu parikymppinen poika kirjoittaa kirjettä lukutaidottomalle äidilleen. Äidin ja pojan kanssa elää myös isoäiti, jonka karu kohtalo Vietnamin sodan aikana Saigonin ilotaloissa tuo mieleen tuon sodan mielettömyyden. Sota on jättänyt myös äitiin posttraumaattiset jälkensä ja hän on hyvin väkivaltainen poikaansa kohtaan. Riipaisevaa oli lukea siitä, kun poika sanoo isoisänsä olevan jokainen amerikkalainen Vietnamin sodan veteraani. Isoisäkseen hän löytää heistä yhden, joka on kiltti ja ystävällinen. 

Marjatta mietiskeli taannoin kääntäjän mahdotonta tehtävää Vuongin taidokkaan tekstin äärellä. Lainaus hänen blogistaan:

"Mietin suomentajalle mahdottomia kohtia: 
 - I know. It's not fair that the word laughter is trapped inside slaughter. 
Miten suomenkielestä käännettäisiin toiseen kieleen esim. semmoinen, että ies on vangittu sanan mies sisään. Mahdottomuus!
- Only when I utter the word do I realize that rose is also the past tense of rise. That in calling your name I am also telling you to get up. I say it as if it is the only answer to  your question - as if a name is also a sound we can be found in. Where am I? Where am I? You're Rose, Ma. You have risen."

César Aira - Todiste & Illallinen

Nyt ostin niin sanotusti sian säkissä, sillä jos olisin vähänkään tutkinut tämän kirjailijan tyyliä, olisin vetänyt sen johtopäätöksen ettei ole minulle unelmalukemista. Kiinnostuin argentiinalaisesta César Airasta nimenomaan kansallisuuden takia, sillä tähän mennessä olen blogiin tuonut vain neljä argentiinalaissyntyistä kirjailijaa: Samanta Schweblinin, Ernesto Sabaton, Federico Axatin ja Andrés Neumanin. Mukavuusalueeni ulkopuolelle kuitenkin uskaltauduin ja tämän sain irti.

César Airan hurja teos sisältää kaksi pienoisromaania, Todiste ja Illallinen.  Samalla konseptilla  on aiemmin julkaistu nämä pienoisromaaniparit Varamo / Maisemamaalari, Aaveet / Kirjallisuuskonferenssi sekä Miten muutuin nunnaksi / Syntymäpäivä.

Todiste vie nuorten maailmaan. Marcia on mitäänsanomaton 16-vuotias teinityttö, oikea tavisten tavis. Hän on pikkuisen pulska ja tuntuu hiukan syrjäytyneeltä. On viikonloppu ja nuorisoa paljon liikkeellä. Yllättäen kaksi hurjannäköistä punkkarityttöä puhuttelee Marciaa kadulla. Heistä kuvankaunis Mao on äänessä ja kysyy karkeasti 'Haluuks naida?' Romaanihenkilöltä näyttävä Lenin myötäilee siinä vierellä. Marcian ensi reaktio on, että nuo punkkarit ovat hulluja, ja hän haluaisi karistaa heidät kannoiltaan. Mutta he vetävät häntä kuin hunaja mehiläisiä: edustavathan punkkarit jotain eri maailmaa, josta Marcia tietää tuskastuttavan vähän ja haluaisi ehkä kuulua joukkoonkin. Päädytään kahvilaan filosofisten ja syvällisten keskusteluiden äärelle. Lopuksi Mao haluaa todistaa rakkautensa epäuskoiselle Marcialle 'Rakkauden kommandon' rajussa operaatiossa paikallisessa marketissa.

En tunne nuorten tapaa keskustella, mutta epäilen etteivät noin nuoret noin syvällisiä keskenään juttele. Rakkauden kommandon todiste rakkaudesta oli hurja, täynnä väkivaltaa pulp fictionin tyyliin. Kuvaus oli kylmä ja säälimätön, pienoisromaanin käänne löi minut ällikällä. Tästä saisi hyvän lyhytelokuvan.

Illallisen päähenkilö on liki kuusikymppinen miesreppana, joka on koko elämänsä elänyt vanhana poikana ilman naista. Nyt hän on menettänyt työnsä ja kotinsa. On ollut nöyrryttävä ja muutettava takaisin ilkeilevän ja vähän dementoituneenkin äidin luo asumaan. Yksi ns. ystävä hänellä on, jonka luota äiti ja poika ovat juuri palanneet kotiin illalliselta. Loppuilta kuluu tv-kanavilla surffaten äidin uinuessa höyhensaarilla.

Paikkakunta on nimeltään Pringles, jonka me tunnemme sipsibrändinä, mutta Pringles-niminen noin 20 000 asukkaan pikkukaupunki (Coronel Pringles) sijaitsee oikeastikin Buenos Airesin eteläpuolella. Äkkiä paikalliskanava alkaa raportoida amatöörimäisen pomppivin otoksin kymmenien tuhansien vainajien nousua haudoistaan. Kaupunki joutuu sotatilan kaltaiseen kaaokseen, kun zombiarmeija vyöryy eteenpäin ja imee endorfiinit kyläläisten aivoista. Jälki on tuhoisaa, ruumiit kasautuvat. Airan kuvaus tihkuu väkivaltaa ja apokalyptisiä kuvia.

Airan tyyli hämmentää: hurjat tarinat yhdistyneenä neutraaliin ja asialliseen tyyliin loivat jännän kontrastin. Todisteen lesbottaret jäivät itselleni hiukan etäisiksi, mutta hän loi hienon henkilöhahmon tästä elämässään epäonnistuneesta, yksinäisestä miehestä. Yhteiselon kitkat äidin kanssa oli tavattoman herkullisesti kuvattu. Lopussa seuraa airamainen surrealistinen twisti: kertoiko paikalliskanavan surkea mutta yksityiskohtainen reportaasi sittenkään todellisista Pringlesin tapahtumista vai oliko se joku kokeileva fiktiivinen nauhoite, uusinta kaiken lisäksi? En katso kauhuelokuvia enkä lue zombikirjallisuutta. Hienosti Aira Illallisen tarinan rakentelee ja kirjoittaa. Löysin paljon tämän reppanamiehen olemukseen liittyvää huumoria.  Kauhutarinoista pitävälle voi olla mainiokin juttu.

Kuva: Nina Subin

César Aira 

La prueba 1992 - Todiste
La cena 2006 - Illallinen

Suomentanut Sari Selander

Kansi Marja-Leena Muukka

Siltala 2018

*** (ei tämä minun juttuni ollut, mutta taitavahan Aira on!)

Lukukappale kustantajalta - kiitos

_______________

Muualla: Mummo matkalla

César Aira (s. 1949, Coronel Pringles) on Argentiinan kansainvälisestikin tunnetuimpia nykykirjailijoita. Hänen teoksensa ovat tiheitä, arvaamattomia ja uskomattoman kekseliäitä. Hän on avantgardisti, jonka lyhyissä romaaneissa sekoittuvat metafysiikka, realismi ja pulp fiction – ainakin. Vuodesta 1975 alkaen hän on julkaissut seitsemisenkymmentä pienoisromaania ja esseeteosta.

”Airan toteava kirjoitustyyli tukahduttaa epäilymme mitä eriskummallisimpien tapahtumien edessä. Hän kannustaa lukijaa hukkaamaan itsensä, vapautumaan arkisesta maailmastamme.” - Patti Smith, New York Times.

Samanta Schweblin - Houreuni

Vuonna 1978 Buenos Airesissa syntynyt, nykyisin Berliinissä asuva, Samanta Schweblin kertoi tästä esikoisromaanistaan Helsinki Litissä. Hannele Mikaela Taivassalon haastattelussa keskusteltiin paljon romaanin nimen käännöksistä eri kielille. Alkuperäinen nimi on Distancia de rescate - pelastusetäisyys; englanniksi se on kääntynyt nimeksi Fever Dream ja suomeksi Houreuni. Olen iloinen että luin kirjan vasta kuunneltuani kirjailijan haastattelun Yle Areenassa, sillä tapani lukea oli erilainen kuin jos olisin lukenut houreunta. Teos oli ehdolla Man Booker -palkinnon saajaksi vuonna 2017.

Eloisa ja ihastuttava Schweblin kertoi pelastusetäisyydestä, joka on näkymätön nuora, joka yhdistää äitiä ja lasta. Äiti on aina tietoinen lapsensa liikkeistä ja hän pohtii puolet päivästä tuota etäisyyttä, joka tilanteiden mukaan kiristyy tai höllentyy.  El País: "La distancia de rescate con la que protegemos a nuestros hijos = esa distancia variable que separa la madre de su hijo y ella pasa la mitad del día calculándola, aunque siempre arriesga más de lo que debería." Schweblin antoi myös taidon näyttelijänlahjoistaan lukiessaan otteen kirjasta: hän luki aikuisen äänellä Amandan ja kuiskaten pienen David-pojan suulla. Erittäin havainnollista ja auttoi hahmottamaan mistä romaanissa on kyse.

Huom. Jatkossa seuraa jonkun verran juonipaljastuksia, joskin aika alkumetreillä ymmärsin mikä pientä Davidia vaivasi.

Tapahtumat sijoittuvat Argentiinan maaseudun pieneen kylään, jossa kasvatetaan soijaa ja joka on alkeellinen ja takapajuinen: edes omaa lääkäriä ei kylässä ole. On kaksi äitiä lapsineen: pääkaupunkilainen Amanda ja hänen pieni tyttärensä Nina sekä paikallinen Carla David-poikansa kanssa. Naisten aviomiehet eivät saa suurta roolia. Amanda on vuokrannut vanhan talon ja tullut Buenos Airesista tyttärensä kanssa lomalle. Mutta jotain pelottavaa, pahaenteistä ja peruuttamatonta tapahtuu.

Amanda on päätynyt kuolemankielissä paikalliseen sairaalaan, makaa pilkkopimeässä ja keskustelee nuoren Davidin kanssa. Poika tenttaa Amandalta tapahtumien kronologista kulkua, ja naisen muistikatkelmista selviää vähitellen kylän karmiva todellisuus. Viljelyssä käytettävät ympäristömyrkyt ovat tappaneet Davidin isän Omarin kaikki hevoset, kylän ankat ja aiheuttaneet kylän lapsille epämuodostumia ja kehityshäiriöitä. Koska kylässä ei ole lääkäriä, asukkaat turvautuvat vihreässä talossa asuvaan kansanparantajaan. Kun David sai myrkytyksen, Carla ryntäsi poikansa kanssa vihreään taloon. Nyt hän väittää, että ao. parantajan käsittelyssä hänen poikansa kadotti puolet sielustaan eikä hän tunne lasta enää omakseen. Kuumeisen, houreisen ja puolitajuttoman Amandan hätä lapsestaan on äärimmäisen koskettavaa.

Helsinki Litissä Schweblin sanoi, että koska tarina on monimutkainen (complex) kieli on tarkoituksellisen yksinkertaista (uncomplicated). Schweblin kirjoittaakin eri aikatasoissa liikkuvaa dialogiaan lyhyin, selkein lausein. Itsekin elokuvaa opiskelleena kirjailija kertoi innostuneesti, että kirjasta on tekeillä elokuva, joka saa ensi-iltansa parin vuoden kuluttua. Uskon että elokuvana Houreuni toimii hyvin ja että tekstinä teos puhuttelee erityisesti pienten lasten äitejä.

Käsitteenä pelastusetäisyys on kiinnostava emo-poikanen ajatus. Tarinan Amanda sanoo perineensä suojelevan käyttäytymismallinsa omalta äidiltään, jonka mukaan lopulta aina jotain pahaa tapahtuu. Kumpikaan äideistä ei tarinassa onnistunut pelastustehtävässään, ei varjelemaan lastaan pahalta. Kuva myrkytetystä maailmasta on pelottava ja dystooppinen. Mitä meille tapahtuu kun maaperä, ilma tai vesi myrkyttyvät? Aihe on ajankohtainen ja ympäristömyrkyt ovat puhuttaneet Argentiinassa paljonkin kuten bloggauksen lopussa olevasta linkistä voi lukea.

Pieni kulttuurinen ero meihin suomalaisiin ja takapajuiseen Argentiinan maaseutuun kirjassa on. Voin hyvin kuvitella että noissa olosuhteissa taikausko elää vielä voimakkaana. Lopussa oleva kahden isän pikainen kohtaaminen puhutteli minua kovin. Kummankin vaimo on poissa eikä isillä ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää selvitä tilanteen kanssa. Juuri mitään puhuttavaakaan ei heillä keskenään ole.

Hän ei näe soijapeltoja, kuivaa maata kirjovia puroja, kilometrien päähän ulottuvaa karjatonta lakeutta, maatiloja eikä tehtaita kaupungin lähestyessä. (...) Hän ei näe tärkeintä: nuora on viimein irrallaan kuin jossain liekkiin leimahtanut sytytyslanka; jähmeä tauti puhkeamaisillaan.

Kuva: Alejandra López

Samanta Schweblin
Distancia de rescate 2014
Houreuni
Suomentanut Einari Aaltonen
Like 2018
***
Lukukappale kustantajalta - kiitos
_______________

Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjapöllön huhuiluja, Rakkaudesta kirjoihin

Yle Areena: "Schweblinin mielestä tarinan pitää noitua lukijansa. Hän kirjoittaa tiiviissä, kuumeisessa romaanissaan äidin mielen muodostamista kauhukuvista. Argentiinalainen kirjailija sanoo, että samalla tavalla kuin ratsulle on näytettävä kuka on johtaja, määrittyy myös kirjailijan ja lukijan suhde - vaikka se toisinaan on mahdotonta."

Argentina: The Country that Monsanto poisoned

Lo mejor de Ernesto Sabato

Ernesto Sabato (1911-2011) oli argentiinalainen kirjailija, fyysikko ja ihmisoikeusaktivisti. Hän oli El Paísin mukaan Argentiinan kirjallisuuden viimeinen suuri nimi. Kirjailijalta on suomennettu kaksi teosta: Tunneli ja Sankareista ja haudoista. Elegia on lukenut Tunnelin, ja hänen postauksestaan sain vinkin kirjailijasta.

Tämän antologian on koonnut kirjailija itse vuonna 1989. Ensipainoksessa ei ollut tätä esseetä Nunca más - Ei koskaan enää. Se on Sabaton esipuhe sotilasjuntan aikana kadonneiden henkilöiden kohtaloita tutkineen CONDEP-komission raporttiin. Tässä antologiassa on katkelmia yllä mainituista romaaneista ja muutama essee aiheinaan mm. Kirjailija ja hänen haamunsa & Leonardo de Vinci.

Tunneli, ilm. 1948

Romaani kertoo pakkomielteisestä, yksinäisyyden ja irrallisuuden hulluksi tekemästä Castel-nimisestä taiteilijasta, joka on murhannut rakastettunsa Marían. Sabato kirjoittaa minä-muodossa ja sanoo että se oli ainoa mahdollinen lähtökohta. Kuuluisa Castel istuu siis jo vankilassa ja kirjoittaa rikoksestaan aikoen etsiä tarinalleen kustantajan: Riittänee kun sanon että olen Juan Pablo Castel, maalari joka tappoi María Iribanen; otaksun että kaikki muistavat jutun eikä tarvita enempiä selittelyjä persoonastani. 

Lukemistani otteista ei valitettavasti selviä Tunnelin kokonaisuus, mutta Castelin pakkomielteinen omistamisen halu ja vainoharhainen mustasukkaisuus kylläkin. Sabaton raivokas teksti tuo kaiken iholle. Castel inttää ja inttää, kiehnää ja kiehnää - ja elää omassa tunnelissaan. 

Sankareista ja haudoista, ilm. 1961

Kirja kertoo mystisestä ja synkästä tytöstä, Alejandra Vidalista, joka tappaa ensin isänsä Fernandon ja sitten polttaa itsensä talon mukana. Murhan motiivina lienee mm. insesti. Alejandra kuuluu asemansa menettäneeseen aristokraattiseen sukuun ja saa epileptisiltä näyttäviä tajuttomuuskohtauksia. Köyhä ja onneton nuorukainen Martín takertuu tyttöön epätoivoisella rakkaudellaan. Martínin äiti on iljettävä ja henkisesti julma. Hän on tehnyt pojalleen varsin selvästi tiettäväksi ettei tätä olisi ikinä halunnut, ja jos abortointi olisi onnistunut poika olisi joutunut sikiönä viemäriin. Tämäkin katkelma oli hyvin synkkä ja mystinen.

Kirjaan kuuluu omituinen Informe sobre Ciegos - Raportti sokeista, jonka on kirjoittanut tytön paranoidinen isä Fernando. Hän jahtaa sairaalloisesti sokeiden salaliittoa, jonka olemassa oloon uskoo vääjäämättä. Raportti lienee vertauskuvallista pohdintaa ihmisen yksinäisyydestä ja elämän mysteereistä, hyvän ja pahan taistelusta. Fernando ei usko että maailmaa hallitsee hyväntahtoinen Jumala, ja listaa seuraavat vaihtoehdot:

1. Jumalaa ei ole.

2. Jumala on olemassa, mutta hän on ilkimys.

3. Jumala on olemassa, mutta joskus hän nukkuu: Jumalan painajaiset ovat meidän todellisuuttamme.

4. Jumala on olemassa, mutta hän saa välillä hulluuskohtauksia: nämä kohtaukset ovat meidän todellisuuttamme.

5. Jumala ei ole kaikkivaltias, hän ei voi olla kaikkialla. Joskus hän on poissa. Muissa maailmoissa? Puuhaten muita juttuja?

6. Jumala on surkea heppu, jolla on liian suuret ongelmat voimiinsa nähden. Jumala tuskailee kuin taiteilija työnsä ääressä: joskus harvoin syntyy Goya, mutta yleensä lopputulos on säälittävä.

7. Pimeyden prinssi kukisti Jumalan ennen aikamme alkua. Jumala muuttui itse paholaiseksi ollen siis kaksin verroin häväisty, koska hänen luomakseen sanotaan tätä katastrofaalista maailmaa.

Nunca más - Ei koskaan enää, ilm. 1984

Presidentti Raúl Alfonsín pyysi 1983 Sabatoa johtamaan komissiota, joka tutki Argentiinan sotilashallituksen tekemiä rikoksia, erityisesti vuosina 1976–1983 kadonneiden ihmisten kohtaloita. Komissio keräsi hallinnon julmuuksista aineistoa 50 000 sivua.

.. ainoastaan demokratia pystyy suojelemaan kansakuntaa vastaavalta kauhulta, vain demokratia pystyy ylläpitämään ja pelastamaan pyhät ja tunnustetut ihmisoikeudet. Ainoastaan demokratian avulla voimme olla varmoja, ettei meidän maassamme KOSKAAN ENÄÄ toistu tällainen, mikä on tehnyt meistä traagisen kuuluisia koko sivistyneessä maailmassa.

Eittämättä Sabato on loistava ja syvällinen kirjailija, mutta antologia ei ollut hyvä tapa tutustua häneen. Katkelmia lukemalla en saanut kuvaa romaanien kokonaisuudesta. Esseet olivat minulle liian vaikeita ja eksistentialistisia. Raportti Nunca más toi mieleen Argentiinan hirvittävyydet, 9.000 - 30.000  kadonnutta ja Plaza de Mayon äitien hädän  - vain 40 vuoden takaa. Voin vain kuvitella miten raskas tilaisuus tämä oli ihmisoikeusaktivisti Sabatolle - ks. Youtube.

Ernesto Sabato

Lo mejor de Ernesto Sabato
Seix Barral 2011 (ensipainos 1989)
***
Kirjastosta

Federico Axat - La última salida

Bostonissa asusteleva Ted McKay on rikas ja menestynyt mies. Lähestyvä 40-vuoden ikä ei pelota, vaimo Holly on kaunis ja tyttäret Nadine ja Cindy hurmaavia, mutta kaikki ei silti ole kohdallaan. Ted on juuri painamassa liipaisinta ohimollaan, kun ovelta kuuluu itsepintainen koputus. Koputtaja ei hellitä, ja siinä ärsyyntyneenä tuumaillessaan, Ted huomaa kirjoituspöydällä postit-lapun: Avaa ovi. Se on viimeinen mahdollisuutesi. Ted ei muista tuollaista kirjoittaneensa, mutta käsiala on eittämättä  hänen omaansa. Oven takaa löytyy säteilevähymyinen Justin Lynch, jonka tarjouksesta ei voi kieltäytyä. Tästä alkaa Tedin ja lukijan pyöritys.

Lynchin ehdotus on nerokas: on olemassa itsemurhaa hautovien organisaatio, jonka jäsenet tappavat ketjussa toisiaan. Murha näet tuottaa jälkeenjääneille läheisille vähemmän ahdistusta kuin itsemurha. Lunastaakseen paikkansa organisaatiossa on ensiksi jaettava omankäden oikeutta. Tedin tapauksessa tämä tarkoittaa tyttöystävänsä murhasta irti keplotelleen Blainen listimistä. Seuraavaksi on vuorossa kuolemaa haikaileva Wendell, jonka murhattuaan Ted voikin hyvillä mielin alkaa odotella omaa loppuaan.

Axat sekoittelee taitavasti Tedin unia, näkyjä ja sotkuun menneitä todellisuuksia. Miehen päätä särkee jatkuvasti, koska hänellä on aivokasvain - mutta onko sittenkään? Lääkäri Charmichael on kasvaimen todennut ja psykiatri Laura yrittää auttaa Tediä mielensä sokkeloista selville vesille. Ted elää jatkuvaa painajaista, jossa ilkeilevä opossumi riekkuu tuon tuostakin ja kaluaa mm. Holly-vaimon irtireväistyn jalan pohjetta. Ted näkee unissaan ja hereilläkin ollessaan samasta tapahtumasta eri versioita, ikäänkuin hänen muistikuvansa olisivat menneet väärään kaaosmaiseen järjestykseen.

Jossain kohtaa Ted kuljetetaan huumattuna Lavender Memorial -sairaalaan. Tedistä tuntuu, että se oli kolme päivää sitten, mutta paljastuu että hän on ollut sairaalassa hoidossa pian 7 kuukautta! Axat kutoo lukijan päätä sekoittavaa juontaan taitavasti. Keskivaiheilla kirjailija kierteli ja kaarteli melko pitkäveteisesti, mutta tarjosi loppua kohden muutamankin yllätyksellisen käänteen. Juju selvisi vasta melko lopussa, siitä täydet pisteet.

Kirja on paksu, yli 500-sivuinen, mutta helppo- ja nopealukuinen. Kuitenkin teho ja jännitys olisivat pysyneet paremmin näpeissä tiivistämällä. Nyt trillerimäinen jännitys lässähti etenkin Tedin opiskeluaikojen kuvauksissa. Espanjaksi lukevalle Axat on iloinen löytö, sillä hänen kielensä oli hämmästyttävän selkeää ja nautittavaa.

Federico Axat (s. 1975) on argentiinalainen kirjailija, jonka tarinat eivät koskaan ole sitä, miltä ne aluksi näyttävät. Viimeinen mahdollisuus on Axatin kolmas romaani ja kansainvälinen menestys – kirjan käännösoikeudet on myyty yli kolmeenkymmeneen maahan. 

Tätä mieltä olivat Ulla, Takkutukka, Annika

Federico Axat
La última salida
Ediciones Destino 2016
***
Kirjastosta

Suomeksi: Viimeinen mahdollisuus / Aula & Co 2016

Andrés Neuman - Vuosisadan matkustaja

Andrés Neuman (s. 1977) kasvoi Buenos Airesissa, mutta asuu nykyisin Granadassa Espanjassa. Hänen äitinsä oli italialais-espanjalainen ja isänsä saksanjuutalainen. Sukujuurten vaikutus näkyy tässä romaanissa. Neuman on Wikipedian mukaan julkaissut 4 muuta romaania, mutta niitä ei löydy Helmetistä millään kielellä. Harmin paikka.

Katolinen Wandernburg sijaitsee saarekkeena protestanttisten alueiden keskellä. Tällä erää se kuuluu Preussille, rajojen vaihdellessa väliin Saksille. Eletään 1800-luvun alkupuolta. Ranskan suuren vallankumouksen ihanteet ovat vesittyneet, valtaa Euroopassa pitää taantumuksen keulahahmo Metternich. Ihmisillä on hiukan pettynyt olo. Wandernburg on ihastuttava pikkukaupunki, mutta jotain mystistä siellä on: kadut ja kujat tuntuvat siirtyilevän milloin minnekin eikä kukaan kaupunkiin kerran saapunut tunnu pääsevän sieltä pois.

Joulun alla Wandernburgiin saapuu salaperäiseltä vaikuttava Herr Hans. Hän on komea, hänellä on pitkä tukka ja päässä Ranskan vallankumouksellisten punainen myssy. Tarkoitus on yöpyä kaupungissa vain yksi yö, mutta Hans kotiutuukin Zeitien majataloon ja alkaa pikkuhiljaa tutustua kaupungin asukkaisiin. Hän ystävystyy Kauppatorilla soittavan rähjäisen posetiivarin ja tämän koiran Franzin kanssa. Syvä ystävyys kehkeytyy myös espanjalaiseen tekstiiliagenttiin Álvaroon. Tuttavuus neiti Gottliebin, Sophien kanssa avaa Herr Hansille ovet tämän kulturelliin perjantaisalonkiin.

Tämä oli aivan hurmaava kirja, joskin lukijalta keskittymistä vaativa. Taukoja tarvittiin. Tämä oli myös paksu kirja, 600 sivua ja kirjailija oli mahduttanut tähän tavattoman paljon. Juuri kun tunsi puhdin loppuvan, seuraavalla sivulla odotti koukku.

Tuntuu että Neuman suorastaan tuhlailee sanomattoman hienoja kielikuvia. Käsittämätöntä miten hän niitä aina keksikin, toinen toistaan upeampia.

Sophien perjantaisalongin laidasta laitaan vellovat kiihkeät keskustelut olivat aivan mahtavasti kuvattuja. Politiikkaa, kirjallisuutta, työläisten ja naisten asemaa, kaikkea taivaan ja maan väliltä. Salongin jäsenten henkilökuvat ja dialogit olivat mainioita. Elävästi tunsi itsekin istuvansa jossain salongin nurkassa tai kärpäsenä katossa.

Lähimmäisenrakkautta ja hienoa ystävyyttä edusti Hansin ja vanhan posetiivarin suhde. Siinä oli lämpöä, välittämistä, toisensa arvostamista ja läsnäoloa viimeiseen päivään asti. Yhteiskunnallisen aseman erolla ei ollut merkitystä. Kaunista.

Huomatessaan isännällään olevan muitakin hoitajia Franz lähti etsimään syötävää. Sen silmät tulivat taivasta tulvilleen. Horisontti juoksi. Valo karkotti pilvet kuin soihtu paniikkia kylväen.

1800-luvun alun naiset oli alistettu isälle tai aviomiehelle. Mutta railakas Sophie oli toista maata. Hän oli hämmästyttävän taitava manipuloidessaan perjantaisalongin keskustelijoita ja (uhka)rohkea valinnoissaan. Villin ja vapaan Sophien ja Hansin välille kehkeytyy intohimoinen rakkaus, vaikkakin Sophie on kihlattu toiselle. Rakastavaiset ryhtyvät kääntämään lemmenpuuhiensa lomassa runouden klassikoita eri kustantajille. Työhuoneena ja salaisten kohtaamisten paikkana toimii Hansin pikkuinen karu huone Zeitien majatalossa.

Sophien sormet pitenivät ja sotkeutuivat toisiinsa. Hansin kengät polttivat. Kuuma ilma väreili ja pujahteli heidän käsivarsiensa välistä. Poppelit olivat hyviä, lojaaleja heille. Sophiesta tuntui että kerä alkoi purkautua hänen vatsassaan. Hansista tuntui että oksa kiipesi hänen jalkojensa välissä.

Ihailen valtavasti Neumanin juonenpunomisen ja tunnelmien luomisen taitoa sekä erityisesti kielikuvia. Suomennos oli loistava. Vaikka kirja oli näin monisivuinen ja keskittymistä vaativa, se jätti pienoisen haikeuden Wandernburgiin ja tuohon romanttiseen aikakauteen, hevosajureihin ja naisten pitkiin helmoihin.

Andrés Neuman
El viajero del siglo 2009
Vuosisadan matkustaja 2015
Tammi
Suomentanut Tarja Härkönen
★★★★★
Kirjastosta.

Helmet-lukuhaasteen kohdat:
3 / kirjassa rakastutaan, 8 / minulle uusi kirjailija