Lukuviikolla ruotsalaisia naiskirjailijoita

Lukemalla parempi maailma on teemana tämän vuoden lukuviikolla, jota vietetään 4. - 10.4. 2022. Me suomalaiset iloitsemme lukutaidostamme ja pidämme itsestään selvänä sitä, että suomen kielellä on saatavissa oppikirjoja ja muuta kirjallisuutta. Näin ei kuitenkaan ole maailman lasten laita. Esimerkiksi Ukrainasta on paennut satojatuhansia kouluikäisiä lapsia muihin maihin ja vie aikansa ennen kuin heille saadaan äidinkielisiä oppikirjoja. Yle kirjoitti asiasta pari päivää sitten - Ukrainankieliset lasten- ja nuortenkirjat viedään käsistä.

Lukukeskus sanoo julisteessaan, että maailmassa joka seitsemäs aikuinen ei osaa lukea ja että lukutaito on ihmisoikeus ja mahdollistaa demokratian. Suomessakin 11 %:lla aikuisista on heikko lukutaito, mikä haittaa elämää monin tavoin.

Nostan tässä esiin kolmen ruotsalaisen naiskirjailijan teokset, jotka olen kuunnellut. Kuunteleminen ei ole sama asia kuin lukeminen, mutta silti äänikirjoilla on oma maailmaa avartava paikkansa.

Marianne Fredriksson - Anna, Hanna ja Johanna ***

Suomentanut Laura Jänisniemi
Otava 1998, Storyside 2021
Äänikirjan lukija Kati Tamminen

Marianne Fredriksson (1927-2007) on rakastettu ruotsalainen kirjailija, jonka upean teoksen Simon kuuntelin vastikään. Sukupolviromaani Anna, Hanna ja Johanna on ilmestynyt äänikirjana viime vuonna ja se kertoo kolmen saman suvun naisen elämänkohtaloista. Isoäiti Hanna syntyy Taalainmaalla Ruotsin ja Norjan rajalla vuonna 1871. Edellisen vuosikymmenen nälkävuodet ovat ihmisten muistissa ja elämä karussa vuoristoisessa kylässä on kovaa eikä ihmisillä ole muuta vaihtoehtoa kuin tyytyä kovaan kohtaloonsa. Hanna saa monta lasta, mutta vain yhden tyttären, Johannan, josta kasvaa kaupunkilainen, uuden vuosisadan nainen. Iäkkäänä Johanna dementoituu ja istuessaan äitinsä vuoteen vieressä ainoa tytär Anna alkaa etsiä juuriaan. Hän haluaa kirjoittaa heidän elämästään ja sukupolvien ketjusta.

Kuuntelin sydän sykkyrällä Hannan osuutta ja hänen traagista kohtaloaan, jossa oli paljon samaa kuin tuon ajan suomalaistenkin köyhien naisten elämässä. Suhde äitiin oli kylmä ja Hanna joutui lapsena piiaksi herraskaiseen taloon, jonka hunsvottipoika raiskasi hänet äärimmäisen väkivaltaisesti. Vain kolmetoistavuotiaana Hanna synnytti ensimmäisen lapsensa Ragnarin ja sai huoran leiman otsaansa. Onneksi kylään etelästä muuttanut vanhempi mylläri John otti Hannan vaimokseen ja adoptoi pojan. Syntyi lisää poikia ja isänsä silmäterä Johanna, jota äiti ei kuitenkaan osannut rakastaa. Hanna osasi vain surra tyttären osaksi tulevaa naisen raskasta elämää: työtä ja raadantaa, alistumista miehen seksuaalisille haluille ja kivulla synnyttämistä. 

Hannasta kertova osuus oli hyvin koskettavaa ja karua kuunneltavaa, kirjan parasta antia. Minun on tunnustettava, että en oikein päässyt sisään Johannan ja Annan osuuksiin. Harmi, sillä Hannan osuus oli niin loistava *****. Kirja oli saatavissa vain äänikirjana, joten en voinut paneutua myöhemminkään tarkemmin tekstiin.

_____________________________________________________________

Sara Osman - Kaikki mikä jäi sanomatta ****

Alkuteos Allt vi inte sa

Suomentanut Sirje Niitepōld

Like 2022

Äänikirjan lukija Mimosa Willamo

Sara Osmanin (s. 1992) esikoisromaani Kaikki mikä jäi sanomatta vie sitten nyky-Ruotsiin ja kurkistaa menestyvien tukholmalaisnaisten fasadien taakse paljastaen heidän ystävyytensä säröt. Terävää kritiikkiä valuu myös ruotsalaisen kansankodin niskaan. On kolme ystävätärtä: bilehile Amanda, somalitaustainen juristi Sofia ja oikeustieteen opinnot kesken jättänyt somevaikuttaja Caroline. 

Amandan ja Carolinen varakkaat vanhemmat ovat ostaneet tyttärilleen keskusta-asunnot, mutta Amandan elämänotteen on vienyt veljen nuorena tekemä itsemurha: hän syö ja juo liikaa, käyttää huumeita ja harrastaa irtosuhteita. Sofia on köyhästä kodista ja tehnyt luokkahypyn akateemisen koulutuksensa ansiosta. Hän on seurustellut jo monta vuotta juristikollegansa kanssa, mutta ei halua muuttaa tämän kanssa yhteen, vaan säästää omaa asuntoa varten. Caroline on ulkonäkökeskeinen ja tykkäyksiin koukuttunut twitteristi, joka luo nuorille seuraajilleen epärealistisia hoikkuusihanteita.

Ystävyyden pinnan alla kytee. Kaikki kolme naista puhuvat selän takana toisistaan purevan ilkeästi. Valheiden ja petosten verkko nousee pintaan kosteissa juhannusjuhlissa Carolinen perheen kesähuvilalla. Tapahtuu kauheita ja kaikki mikä on jäänyt sanomatta päästetään ilmoille. Osman tavoittaa terävästi nykyelämän pinnallisuuden ja someilmiöt. Hän kirjoittaa terävästi taloudellisesta eriarvoisuudesta ja mukaystävyydestä, mutta henkilöhahmot jäivät etäälle ja heidän elämäntapansa oli minulle vierasta ja kylmää. Lähimmäs tuli Sofia, joka kamppaili syntyperänsä, uskontonsa ja rasismin kanssa. Uskon, että romaani puhuttelee samastuttavammin itseäni nuorempia naislukijoita, jotka painivat työelämän suorituspaineiden kanssa.

_____________________________________________________________

Karin Smirnoff - Lähdin veljen luo **** & Viedään äiti pohjoiseen ***

Suomentanut Outi Menna

Tammi 2021 & 2022

Äänikirjan lukija Satu Paavola

Karin Smirnoffin (s. 1964) trilogian kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet sensaatioita ja niistä on varmaan sanottu jo kaikki. Rajussa realistisuudessaan ja kurjuuskuvauksessaan Kippon albiinokaksosista kertovat teokset ovat hurjia, joissain kohdissa jopa pöyristyttäviä ja kuvottavia: alkoholismia, väkivaltaa, insestiä ja pedofiliaa - sitä oli Janan ja Brorin helvetillinen lapsuus. Ensimmäisen osan alkaessa vajaa nelikymppiset Jana ja Bror ovat taas yhdessä surkealla kotitilallaan Smalångerissa Västerbottenin läänissä, äitimuori on halvaantuneena hoivakodissa. Jana palasi pääsiäisen alla hurjassa lumipyryssä veljensä luo, joka on ryyppäämässä itseään hengiltä ja saa yllättäen paikan kiertävänä kodinhoitajana, koska aiempi kodinhoitaja, enkelimäinen, kaunis ja salaperäinen Maria on kuollut.

Kaksosten lapsuutta väritti äärimmäinen paha taaton eli isän hahmossa ja lahkouskovainen äiti sulki silmänsä siltä, mitä mies teki lapsille. Navetan maitohuone oli Janan piinahuone, josta ei päässyt pakoon ja piti tehdä kaikki, mitä kuvottava ja isomahainen taatto vaati. 13-vuotiaana Jana yritti ratkaista tilanteen talikolla, mutta vasta pari vuotta myöhemmin Bror onnistui saamaan heidän kiusaajansa hengiltä. 

Lasten lapsuus oli kuin pahinta painajaista, jota väritti piinaava pelko ja taaton käsittämätön julmuus, joka kohdistui vaimoon ja lapsiin ja kaikkeen heille rakkaaseen. Smalånger on edelleen ankea ja kurja kylä, jossa lapsuudenaikaiset aikuiset ovat dementoituneita vaippapotilaita. Jana on seksuaalinen nainen ja etsiytyy himokkaasti autiotalossa asuvan rujon Johnin sänkyyn. Johnilla on omat rankat lapsuustraumansa ja mies on yllättävässä väkivaltaisuudessaan tikittävä aikapommi, joka pelottaa Janaa.

Ensimmäiseen osan lopussa Marian arvoitus selviää, ja myös se, että äiti osasi meän kieltä ja oli kotoisin Kukkojärveltä Ylitorniosta.  Toisessa osassa Jana ja Bror lähtevät hautaamaan äitiä tämän kotikonnuille. Siiri Rahannin vaiettu aikaisempi elämä uskonlahkossa alkaa paljastua ja kiivas uskonyhteisö saa Brorin valtaansa. Janan elämään astuu uusi mies, serkkupoika Jussi Rahanni. 

Omaan makuuni toisessa osassa oli liikaa tapahtumia ja sekasortoista menoa enkä vaikuttunut aivan yhtä paljon kuin ensimmäisestä osasta. Mutta onhan tämä imussaan pitävä ja karmiva kurjuuskertomus. Äänikirjaa kuunnellessa Smirnoffin tapa kirjoittaa ei tule tietenkään esiin, mutta Smirnoff ei käytä isoja alkukirjaimia ja kirjoittaa nimet yhteen - janakippo, brorkippo. Hurjaa ja vimmaista vuodatusta & järkyttävä tarina, jossa on myös paljon hurttia huumoria. Trilogian kolmas osa Sen for jag hem  ilmestynee suomeksi syksyllä.

Janakippo lämnar Smalånger för att delta i en utställning i Stockholm. Där kommer hennes förflutna åter en gång i kapp henne, samtidigt som nya möjligheter öppnar sig. Kanske innebär det en chans till ett värdigt liv. Med kärleken och konsten som kraft. Om det inte vore för john bror diana och de andra som kallar från norr. 

Lukutaito on yksi elämän ihanista asioista.

Kirjallisuus vie muihin kulttuureihin ja antaa sanomattoman paljon.

Rosa Liksom - Väylä

Meitä kaikkia yhisti yksi asia, olima tien päälä ja kuljima kohti länttä.

Lapin sotaan olen törmännyt monessakin romaanissa, mutta Rosa Liksom ottaa romaanissaan Väylä päähenkilöksi nuoren 13-vuotiaan tytön, joka kuljettaa perheensä karjaa turvaan Ruotsin puolelle. Heti aselevon jälkeen syyskuussa 1944 annettiin koko Lappia sekä Oulun läänin itäisiä kuntia koskeva siviiliväestön evakuointikäsky, joka toteutettiin vain muutamassa viikossa. Ruotsi vastaanotti 56 000 Lapin evakkoa ja tuplamäärän karjaa tuona syksynä. Romaanin väylä on Tornionjoki, jonka itäpuolella on köyhyys ja hävitys, länsipuolella rikkaus ja pelastus. Romaani on kirjoitettu Tornionjokilaakson murteella, jota Anna Saksman ääntää loistavasti äänikirjatoteutuksessa. Luettaessa ilmeikäs, mutta hankalahko murre ei haitannut kuunnellessa ollenkaan. Päinvastoin, se oli kirjan suola.

Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksyseen utuharsoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähilheistä vettä. Kaikki muut lehmät paitti Ilona pelästyit teräviä hiutahleita ja haijaanuit. Sisko, Pirkko ja Liina rynnit ojjaa pitkin, Kerttu reistasi paeta methään, Siskon eeliskuussa synnyttämä Sokkeri-vasikka tanssi paikahlaan, Soma kiipesi Kielon sölkhään ja molemat rääyit.

Areenan haastattelussa Liksom sanoo halunneensa tutkia ihmisen ja eläimen suhdetta, sillä ihminen on pohjimmiltaan eläin. Tämä kyllä tiedetään, mutta toisaalta ei kuitenkaan ymmärretä. Minua liikutti suuresti tytön suhtautuminen lehmiinsä. Niillä oli nimet ja yksilölliset luonteet, ja toki lehmät arvokkaita köyhälle perheelle tuolloin olivatkin. Evakkokaravaani oli pitkä - kymmeniätuhansia ihmisiä ja lehmiä; taipaleet raskaita ja väsyttäviä niin ihmisille kuin eläimille.

Viimiset elämän väristykset kourasit sen vasikanruumista ja elämä sammu sen sisälä. Jälelle jäi vain liikkumaton ruho. Turvale kivun ja kuoleman salanen hymy. Semmonen, josta ei ossaa sanoa, onko se surua vai iloa. Sisko syöksy mölisten vasikkansa tykö, nuolasi sen pientä päätä ja romahti voimattomana vesirajhaan.

Evakkomatkaan sisältyy paljon koettelemuksia: Sisko-lehmän vasikka menehtyy, toinen syntyy ja ihmisiä sairastuu ja kuolee. Iltaisin rättiväsynyt tyttö miettii syntyjä syviä, mutta etsii pohjimmiltaan äitiä ja hakee tämän rakkautta. Äiti on ollut masentunut ja mieleltään häilyvä köyhän ja syrjäisen mökin emäntänä. Evakkoon lähtiessä viimeisillään raskaana olevasta äidistä ei ole kävelijäksi ja isän veli järjestää tälle paikan kuorma-auton lavalla. Erossa ollessa tyttö on hädissään ja pelkää, ettei enää löydä äitiä. Vastuu karjasta jää kokonaan tytölle, tukenaan hänellä on vain Karjalan evakko Katri ja naapuritalon piika Martta pienine poikineen.

Matkan varrella tyttö pohtii kaikkea sedältä kuulemaansa. Setä on tytön mentori, joka on kertonut dinosauruksista, eliölajien kehityksestä ja tähtitaivaasta. Tyttö kokee ristiriitaa sedän tieteellisen maailmankatsomuksen ja yhteisön uskonnollisuuden välillä. Ruotsin vastaanottopisteessä hän joutuu hoitamaan heiveröistä pikkuveljeään Kallea kun itseensä käpertynyt äiti ei jaksa. Jossain kohtaa tytön mielessä nousee terve uhma ruikuttavaa äitiä kohtaan. Tyttö ajattelee, ettet nyt taas viitsisi ja poistuu paikalta. 

Minusta tuntui, että olin ainut ihminen koko maailmassa. Paine nousi kurkkutorvea ylöspäin, kyynehleet tihkuit silmistä, nyyhkytin ja sitte märsäsin täysilä. Itkin särkevää polvea, itteni yksinäisyyttä, ihmistä ylheensä ja pölkäsin omia ja muitten pölköjä. Aattelin, että jos panen silmät kiinni, niin kuolema noutaa minut ja johattellee askehleet kohti Tuonelaa.

Sota loppuu 1945 ja päästään palaamaan takaisin kotikylään, jonka saksalaiset ovat polttaneet maan tasalle. Tyttö kokee itsensä ylimääräiseksi kotonaan, sillä äiti on myynyt sedälle mökin ja maat. Setä ottaa kaatuneen isän paikan ja äiti on raskaana jälleen. Tyttö kokee lyhyen rakkauden, mutta vastaan tulee taas kohtuuton kohtalon kolhu. Setä sanoo vievänsä tytölle rakkaat lehmät teuraalle ja korvaavansa ne uusilla amerikkalaisilla lehmillä, jotka tuottavat maitoa tuplamäärät. Minusta oli järkyttävää, miten elämän tärkeimmät ihmiset pettivät ja jättivät tytön kylmästi tyhjän päälle, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut edes lehmän arvoa.

Väylä on koskettava tarina sodan jaloista pakenevista ihmisistä. Vuodessa tyttö kovettuu, mutta kasvaa aikuiseksi. Sota teki hänestä täysorvon, vaikka äiti eli. Oli pärjättävä omillaan, luotettava itseensä, muuta tukea ei ollut. Areenan haastattelussa Liksom sanoi työstäneensä romaania viisi vuotta täysillä, joskin aihe oli muhinut jo pidempään. Hän on haastatellut Lapissa evakkomatkan kokeneita ja elänyt lehmien kanssa lapsuudessa. Hänen tavoitteenaan oli kuulemma se, ettei romaanissa olisi yhtään ylimääräistä sanaa. Täydelliseltä ja upealta meänkielinen kerronta kuulostaakin ja tämän nuoren tytön evakkomatka riipaisee syvältä.

 

Bloggaukseni Everstinnasta

Rosa Liksom - Väylä
Like 2021
Äänikirjan lukija Anna Saksman
____________________

Väylä on vangitseva romaani vaelluksesta, evakuointileireistä ja joesta, joka kotinsa jättäneille merkitsi elämän ja kuoleman rajaa. Se on vuodenkierron mittainen kasvukertomus, tarina pienen kylän tytöstä ja poluiksi vaihtuvista teistä, luonnosta ja äidin etsimisestä. Liksomin kerronta saa loankin loistamaan.

Cheryl Strayed - Villi vaellus

 

Huomasin Cheryl Strayedin (s. 1968) muistelmateoksen Villi vaellus ilmestyneen elokuussa äänikirjana ja päätin kuunnella. Kirja kertoo siitä, miten äidin kuoleman jälkeen 22-vuotiaan Cherylin elämä romahti hurjaan syöksykierteeseen. Seurasi neljä vuotta sekavaa elämää: uskottomuutta, avioero, irtosuhteita ja huumeita. Avioliitto Paulin kanssa päättyi, vaikka rakkautta oli. Ystävätär Bobbi ja Paul kuitenkin yrittivät repiä Cheryliä syöveristä ylös. Erään tällaisen ’puhuttelun’ lomassa hän näki kauniskantisen esitteen Pacific Crest Trailista ja päätti siltä istumalta, että sinne.

Cheryl säästi kuukausia rahaa tarvikkeisiin ja muonavarastoon; pakkasi valmiiksi täydennyslaatikot, jotka Bobbi lähettäisi etapin eri kohteisiin vaelluksen edetessä. Mutta hän unohti olennaisen: fyysisen harjoittelun. Uhkarohkeaan yritykseen lähtiessään Cheryliltä puuttui lihasvoima eikä hän meinannut saada painavaa rinkkaa selkäänsä. Mustelmien ja ruhjeiden lisääntyessä lihasvoima kasvoi ja kanssavaeltajat myös auttoivat häntä karsimaan rinkastaan turhaa tavaraa.

Cheryl oli 26-vuotias ja vaelluksella hän pyrki tutustumaan itseensä ja selvittämään päänsä; antamaan itselleen anteeksi ja jättämään menneen taakseen. Hän piti päiväkirjaa, jossa kertoi päivän tapahtumista, epätoivosta ja tyytyväisyydestä, mutta palasi myös väkivaltaisen isän varjostamiin lapsuusvuosiin, jumaloidun äidin kuolemaan syöpään vain 45-vuotiaana sekä sitä seuraavaan alamäkeen.

Strayed kirjoittaa avoimesti ja rehellisesti. Vaikuttava kuuntelukokemus erämaasta, yksinäisyydestä ja pelosta, mutta myös kohtaamisista auttavien ihmisten kanssa. Strayed oli tuolloin ainoa nainen reitillä ja selvisi ihmeen hyvin. Onni oli myötä, vaikka varpaankynnet mustuivat, iho raapiutui rikki ja likaisuus oli vaikeaa kestää. Pahin kohta oli ehkä vesitankin yllättävä tyhjyys yhdellä etapilla, mutta Strayed selvisi limaisen ja kuvottavan lammikon luo, josta sai vedenpuhdistajallaan vettä nestehukkaansa. Katsoin myös kirjan pohjalta tehdyn Reese Witherspoonen tähdittämän elokuvan. Molemmilla oli puolensa ja ne täydensivät hienosti toisiaan. 

Lyhyt Youtube-pätkä Pacific Crest Traililta
Elokuvan traileri

Cheryl Strayed - Villi vaellus

Alkuteos Wild – From Lost to Found on the Pacific Crest Trail 2012
Suomentanut Kirsi Luoma
Like 2013
Äänikirjan kertoja Emma Castrén
____________________

Cheryl päättää kävellä Meksikon rajalta Kanadan rajalle ulottuvaa vaellusreittiä sadan päivän ajan seuranaan vain hirviömäisiin mittoihin paisunut rinkkansa. Kuvitelmat sielukkaasta itsensä etsimisestä ja meditatiivisen eteerisistä iltahetkistä vaihtuvat lihaskipuun, hiertymiin ja kovaan fyysiseen väsymykseen. Kuitenkin kehon vahvistuessa myös mieli vahvistuu, eikä hän jää rypemään menneeseen vaan suuntaa päättäväisesti eteenpäin, askel askeleelta. Villi vaellus oli Yhdysvaltojen bestsellerlistojen kärjessä kuukausia, ja käännösoikeudet on myyty 18 maahan. Cheryl vaelsi 1100 mailin mittaisen reittinsä vuonna 1995, ja tätä nykyä hän elää Portlandissa miehensä, elokuvaohjaaja Brian Lindstromin ja heidän kahden lapsensa kanssa. 

Jenni Räinä - Kulkijat

Onnellinen on se, joka on niin terve, että voi lähteä retkelle, 

ja vielä onnellisempi se terve, joka ymmärtää lähteä retkelle.

- Kaarina Kari

Eräkirjallisuus on ollut perinteisesti miesten aluetta samoin kuin eräretkeily, mutta tietokirjailija Jenni Räinä kertoo teoksessaan Kulkijat luonnontilaisissa maastoissa retkeilevistä yhdeksästä naisesta, joille luonnossa kulkeminen on jopa vuosikymmenten intohimo. Naiset eivät mene tunturiin tai soille bongatakseen jonkun must-luontokohteen, he etsivät sieltä rauhaa ja hyvinvointia itselleen.

Millainen on suhteemme luontoon ekokriisin aikakaudella? Räinä kirjoittaa viipyillen, pohdiskellen ja antaen äänen myös menneiden sukupolvien vaeltajanaisille, sinnikkäille tunturit tunteneille housuniekoille, jotka omana aikanaan rikkoivat radikaalisti naiselle asetetut roolimallit. - Kirjan esittely

Naisten eräretkeilyn uranuurtaja Suomessa oli Kaarina Kari, joka seurueineen valloitti Haltin vuonna 1933. Tuolloin retkivarusteiden tarjontaa ei ollut nimeksikään ja naiset joutuivat itse kehittelemään mm. vaelluskengät monoista ja tavarakärryn lastenrattaista. Räinä muistuttaa lukijaa myös Eeva Kilvestä, joka vaelsi Itäkairassa miehensä kanssa 60-luvulla ja jopa kirjoitti teoksen Lapikkaita.

Kirjan retket on toteutettu vuosina 2020 ja 2021, jolloin koronapandemia esti ulkomaanmatkailun. Kansallispuistoihin tämä tiesi ennennäkemätöntä ruuhkaa ja kävijöissä oli yhä enemmän naisia ja perheitä. Teksti vie lukijan nukkumaan taivasalle, rämpimään aapasoilla ja tuntemaan iloa kullankeltaisista hillamättäistä. Mutta samanaikaisesti hätä luonnon puolesta tulee iholle: onko meidän lapsillamme enää näitä luonnontilaisia erämaita? Avohakkuun jälkeen etelässä metsältä vie 500 vuotta kasvaa ja muuttua luonnontilaiseksi metsäksi, pohjoisessa tuplasti enemmän. Suomen soista on kuivatettu valtaosa ja rakennuskantaa levitetään surutta säästyneille vanhan metsän plänteille. Räinä ja mukana olleet valokuvaajanaiset keskustelivat myös paljon luontokuvien tulvasta somessa. Antavatko upeasti sommitellut kuvat todellisen kuvan luonnon tilasta?

Pääsin vaeltamaan näiden naisten kanssa:

• 80-vuotias “Itäkairan prinsessana” tunnettu Sirkka Ikonen, joka on harrastanut pitkiä vaelluksia jo 70-luvulla 
• Uuden sukupolven luontokuvaaja Eeva Mäkinen, jolla on Instagramissa huikeat 126 000 seuraajaa 
• Taiteilijaprofessori, valokuvaaja Ritva Kovalainen 
• Karismaattinen perhokalastaja ja juristi Sanna Koljonen 
• Metsästävä äiti ja tytär Eeva ja Salme Mustanoja 
• Liisa Louhela, joka yöpyi 100 yötä vuodessa luonnossa 
• Jenni Räinän äiti Aune Räinä, joka on aivan lapsesta asti ollut intohimoinen marjastaja  
• Outi Autere, jonka maastoauton takakontissa kulkevat mukana aina retkivarusteet ja koti löytyy luonnosta

Kulkijat. Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla on upea tietokirja Suomen luonnon tilasta ja näiden naisten intohimosta. Teija Soinin tilannekuvat täydentävät hienosti tekstiä. Tänä kesänä ilmastonmuutoksen ainakin osaksi aiheuttamia sään ääri-ilmiöitä on ollut paljon: kuivuutta ja metsäpaloja Yhdysvalloissa ja Etelä-Euroopassa, rankkasateita ja tuhoisia tulvia Keski-Euroopassa ja Aasiassa. Ilmaston lämmetessä vastaavat tulevat lisääntymään. Kulkijat on naisten tarinoiden ohella ravisuttava hätähuuto maailman ja luonnon tilasta.

Jenni Räinä - Kulkijat. Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla

Kuvat Teija Soini

Like 2021

Äänikirjan lukija Anna Paavilainen

________________ 

Räinän haastattelu: Mun Oulu, josta myös kirjailijan kuva

Jenni Räinä (s. 1980) on tietokirjailija ja toimittaja. Hän kuuluu tekijänelikkoon, jonka teos Metsä meidän jälkeemme voitti Tieto-Finlandia-palkinnon vuonna 2019. Räinän ja valokuvaaja Vesa Rannan teos Reunalla (2017) sai Botnia-kirjallisuuspalkinnon, oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana ja ehdokkaana Bonnierin journalistipalkinnon vuoden kirja -kategoriassa. 

Hanna-Reetta Schreck - Säkenöivät ja oikukkaat

Älykäs, säkenöivä ja tahtova nainen saattoi helposti saada oikukkaan ja hysteerisen maineen.

On hienoa, että Schreck on valinnut kirjaansa nämä vähän tuntemattomammiksi jääneet kultakauden naiset! Kolme heistä muistetaan lähinnä aviomiestensä puolisoina: Siri von Essen August Strindbergin, Aino Järnefelt Jean Sibeliuksen ja Ellan de la Chapelle Albert Edelfeltin puolisona! Thyra Thesleff on jäänyt kuuluisan siskonsa Ellenin varjoon enkä minä oikeastaan tiennyt mitään itsenäisestä Alma Söderhjelmistä ja vain vähän Sigrid af Forsellesista. Kiinnostavia aikakauden naisia kaikki.

Kirjassa Schreck tuo lukijalle kunkin naisen pienoiselämäkerran ja puhuttelee heitä henkilökohtaisesti kirjeissään, jotka ovat tämän päivän naisen tervehdys menneitten aikojen sisarelleen. Samalla hän kuvailee fin de sièclen ilmapiiriä, asenteita ja taide- ja ajatussuuntauksia. Kirjaa oli kiinnostavaa lukea ja siinä on viehättävä piirroskuvitus sekä runsaasti valokuvia. Toisaalta oli rankkaa eläytyä näiden naisten elämään, sillä he olivat tästä päivästä katsottuna sukupuolensa vuoksi vailla todellista valinnanvapautta ja oman uran mahdollisuuksia. Nuoruuden itsenäisen elämän unelmat kariutuivat monella sovinismin ja sovinnaisuussääntöjen syövereihin.

Siri von Essenin (Wrangel, Strindberg, 1850-1912) kohtaloksi koitui rakastuminen August Strindbergiin. Sirin erottua skandaalimaisesti ensimmäisestä aviomiehestään pari aloitti yhteiselämän toivoa tuntien. August kirjoittaisi ja Siri näyttelisi, mutta pian kolme lasta ja arjen pyöritys vei teatterihaaveilta siivet.   Näyttelemisen intohimo ja kaikki Sirin lahjakkuus valuivat kaksinaismoralismin ja vähättelyn alle. Strindberg muuttui myös yhä vainoharhaisemmaksi ja misogyynisemmäksi.  Eronjälkeinen elämä kolmen lapsen yksinhuoltajana Helsingissä oli vaatimatonta ja köyhää.

Ellan de la Chapelle (Edelfelt, von Born, 1857-1921), tuo miehensä Albert Edelfeltin ikuistama upea nainen, oli onneton avioliitossaan ja joutui hautaamaan ainoan poikansa Erikin nuorena. Ellan ei hinkunut naimisiin, mutta muuta vaihtoehtoa ei hänen säätyiselleen naiselle tuntunut olevan: ikäiseni naimaton tyttö on skandaali ja ongelma koko maailmalle. Albert ja Ellan olivat aivan järjetön pari: Ellan 31-vuotias suojeltu neitsyt ja Albert mallien ja demimondien Pariisissa kaiken kokenut. Hermostuneen ja masentuneen Ellanin diagnoosiksi koitui ajan muotisairaus hysteria. Avioliitto söi kaikki Ellanin haaveet omasta taiteilijuudesta.  Miten surullista.  

Olit Helsingin kaunein tyttö ja avioliittosi Albertin kanssa oli yksi onnettomimmista. 

Ehkä siitä syystä Albert on verhonnut sinut pimeään ja raskaaseen asuun? 

Sellaiseen, jonka kangas peittää mantereesi. / Taiteilijan vaimon muotokuva 1896

Sigrid af Forselles (1860-1935) halusi taiteilijaksi - eikä miksi tahansa taiteilijaksi, vaan kaikista taiteenlajeista nimenomaan kuvanveistäjäksi. Se oli ajan mittapuulla monessa mielessä poikkeuksellista ja uskaliasta. 20-vuotias Sigrid suuntasi Pariisiin ja pääsi aikanaan Auguste Rodinin oppilaaksi. Opiskelijakollega Marie Madeleine Joyvrayn ja Sigridin ystävyys kehittyi lesborakkaudeksi, joskaan tuota termiä ei tuolloin vielä tunnettu. Sigridin yhä lisääntynyt kiinnostus esoteerisiin virtauksiin, okkultismiin ja spiritismiin teki lopun ystävyydestä, henget ehkä vaativat sitä. Sigrid asui Firenzessä elämänsä loppuun asti. Alla olevan upean muotokuvan on maalannut virolainen Ida A. Flielitz, joka on käytännössä kadonnut historian hämärään, edes hänen kuolinvuottaan ei tiedetä.

Minä tiedän, että taiteilijuus vaati sinulta voimia ja kykyä sietää ja kestää marginaalissa

 toimimista. / Kotiuduit rajattomalta tuntuvaan maailmaan Suomen rajojen ulkopuolella, 

missä sinusta tuli yksi Suomen ensimmäisistä merkittävän kansainvälisen uran tehneistä kuvanveistäjistä. Suomessa tästä ei vain puhuttu. / Ida A. Fielitz, 1900-luvun taite

Alma Söderhjelm (1870-1949) ponnisti 11-päisestä sisarussarjasta tohtoriksi aiheenaan Ranskan vallankumouksen lehdistö ja kirjoitti väitöskirjansa ranskaksi. Kotimaan professuurit eivät ottaneet auetakseen, niinpä hän siirtyi Tukholmaan ja toimi kolumnistina ja kirjailijana. Viisikymppisenä hän julkaisi eroottisen romaanin! Alma oli itsenäinen uuden ajan nainen, joka kannatti vapaata rakkautta, joskin hänen vapaamielisyytensä oli kova koetin erityisesti Suomen Ruotsin-suurlähettiläänä toimineelle Werner-veljelle.

Thyra Elisabeth 1892

Kauniista ja sensuellista pikkusiskostaan Thyra Thesleffistä (Söderhjelm, Castrén, 1880-1959) Ellen on maalannut tämän jumalaisen muotokuvan, jota Schreck selittää kirjassa upeasti. Thesleffin kolme siskosta - Gerda, Ellen ja Thyra - olivat erittäin läheisiä ja Thyra toimi Ellenin managerina kotimaassa. Hän opiskeli itsekin taidetta ja valmistui hopeasepäksi. Siskokset äiteineen viettivät pitkiä aikoja Firenzessä, jossa Thyran aviopuoliso Torsten Söderhjelm (Alman veli) menehtyi äkillisesti lavantautiin. Thyra jäi leskeksi ja kahden pienen tyttären yksinhuoltajaksi, mutta pian hän avioitui miehensä ja oman hyvän ystävänsä kanssa.

Aino Järnefelt (1871-1969) oli minulle näistä naisista ’tutuin’, sillä olen lukenut Riitta Konttisen elämäkerran Aino Sibelius. Aino oli eteerinen ja hoikka nainen, minkä vuoksi häntä pidettiin terveydeltään hauraana. Mutta silti hän synnytti kuusi tytärtä, vastasi heidän kotiopetuksestaan ja perheen arjesta Sibeliuksen oleskellessa ulkomailla, tai viftailemassa Kämpissä! Aino edusti naiskuvassa femme fatalen vastakohtaa, viatonta ja puhtoista naista, joka omistautuu miehelle ja kodille. Aina Ainolassa käydessäni mietin, miltä Ainosta mahtoi tuntua elää siellä eristyksissä rahavaikeuksien keskellä Jannen liihottaessa maailmalla. Mutta parin välillä oli rakkautta ja kiintymystä, mikä ilmenee heidän hellyttävistä kirjeistään.

Säkenöiviä ja oikukkaita lukiessa oli taas kerran todettava, miten pieniä Suomen kulttuuripiirit olivat. Melkein kaikki näistä naisista kytkeytyivät toisiinsa ystävyyden tai avioliiton tuomin sitein tai he oleskelivat samoihin aikoisin Pariisissa, Firenzessä ja muualla Euroopassa; imivät samoja vaikutteita.

Hanna-Reetta Schreck - Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia

Kansi ja graafinen suunnittelu Tuomo Parikka
Like 2021
_______________

Sisaria, vaimoja ja itsellisiä naisia, joita ilman Suomen historia olisi toisenlainen. Ellan Edelfelt ja Aino Sibelius muistetaan ensisijaisesti tunnettujen miestensä vaimoina, mutta millaisia ihmisiä he olivat pyrkimyksineen ja unelmineen? Kaunokirjallisella vetävyydellä kirjoitettu teos piirtää uudenlaisen kuvan vuosisadan vaihteen kiihkeästä ja ristiriitaisesta ajasta. Ellen Thesleffin ja Alma Söderhjelmin kaltaiset oman tiensä kulkijat kyseenalaistivat naisen perinteiset roolit ja näyttivät suuntaa muille dekadenssin aikakauden naisille.

Hanna Hauru - Jääkansi

Tämä järvelle johtava käpyinen polku on kuin Pahan siihen tamppaama. Jokainen laonnut haavaheinä on kuin hänen kumoon sylkemänsä. Selkäni takaa kuuluvat kaikki mökkiin varastoituneet huudot.

Minulta jäi aikoinaan Hanna Haurun Jääkansi lukematta, vaikka se oli ilmestymisvuonnaan 2017 Finlandia-palkintoehdokkaanakin. Arjan bloggaukseen olin kommentonut olevani allerginen liialle kurjuuden kuvaukselle, siinäpä se päällimmäisin syy. Vaikutuin kuitenkin suuresti Haurun uusimmasta teoksesta Viimeinen vuosi, joten päätin lukea tämänkin. Eikä se paljon aikaa vienyt: vain 117 sivua, johon Hauru mahdutti kurjuutta yllin kyllin.

Minäkertoja on pieni köyhä tyttö Pohjois-Suomesta ja tapahtumat ajoittuvat sotavuosiin ja sotien jälkeiseen aikaan. Tarinan alussa tytön isä on kaatunut rintamalla ja äiti on ottanut uuden miehen, tytön Pahaksi nimeämän, jo ennen kuin isä tuodaan arkussa kotiin. Äiti on raskaana isän hautajaisissa, mutta Pahan suuttumukseksi vauva on tyttö ja se hylätään emakon imetettäväksi lättiin. Onneksi sosiaalihuolto korjasi vauvan, mutta jätti tytön köyhään ja väkivaltaiseen kotiin.

Äiti oli isän lailla huutolaislapsi eikä ollut oppinut rakastamaan, kaikki voimat hupenivat hengissä selviämiseen. Paha on mennyt mielenterveydeltään rikki sodan kauhuissa ja lääkitsee ahdistustaan pirtuporukoissa ja käy ikuista sotaansa unissaan ja lähimetsissä. Kaiken tämän sekasorron, kaltoinkohtelun, puutteen ja hirvittävän nälän keskellä tyttö yrittää selvitä. Kouluunkin hän pääsee vasta kymmenvuotiaana, kun opettaja tulee patistamaan äitiä. Kiusaaminen ja luokkatoverien pilkka ovat huonoissa vaatteissa ja kengittä kulkevan tytön kohtalo. Eräänä  myöhäisempänä jouluna Betti antaa tytölle ostamansa talvikengät. Molemmat ovat liikutuksesta mykkiä. Äiti hankkii 13-14-vuotiaalle tytölle apulaisen paikan kunnan mielisairaalassa. Työ on rankkaa, mutta ensimmäistä kertaa elämässään tytöllä on oma huone, vetoinen vinttikamari. Mutta sinnekin paha löytää potilaana olevan Lättähatun hahmossa. Isäpuolen päätyminen sairaalaan hoidettavaksi tekee tytön elämästä taas hyvin tuskaisaa ja hävettävää.

Ohut jää rasahtaa kuin rikki helähtävä ikkunaruutu. Kahlaan hitaasti syvenevään järveen, kunnes jään reuna raapii kurkkuuni naarmuja. Pulahdan ja uimataidottomana vajoan nopeasti. Betti käy lausumassa hiljaisen anteeksipyynnön. Sitten suljetuissa silmissäni on vain tukahdutettu hiljaisuus.

Mieleltään särkynyttä Pahaa ei pelastanut edes pikkuveli Ilarin syntymä, ainoastaan hirttoköysi. Tytön oli päästävä menneisyydestään ja muistoistaan. Siksi hän palasi muutaman vuoden päästä kotimökkiinsä ja kävi läpi kaikki kauheitten muistojen paikat ja teki sen, minkä näki ainoaksi mahdollisuudeksi. Haurun kieli on äärimmäisen harkittua, mutta tästä en löytänyt samaa kauneutta kuin Viimeisestä vuodesta. Lyhyt kirja oli inhorealismin ja kurjuuden tiivistymä, eikä se puhutellut minua toivomallani tavalla.

Hanna Hauru - Jääkansi
Like 2017
_______________

Jääkansi on 1950-luvun taitteeseen ajoittuva kertomus tytöstä, jonka elämässä arvostus ja rakastaminen muuttuvat vieraiksi sanoiksi. Tytön isä on kaatunut rintamalla ja äiti ottaa uuden miehen, johon sota on jättänyt arpia. Kokemuksiensa riivaama mies tekee perheen kotimökistä maanpäällisen helvetin, ja lopulta tyttö pakenee kotioloja pestautumalla työhön sairaalaan. Naiseksi varttuneena hän palaa viimeisen kerran kotimökkiinsä vapautuakseen lopullisesti menneisyyden varjon alta.

Hanna Hauru - Viimeinen vuosi

Varjo on asunut elämäni yllä ja vaisua iloa on ollut vähän.

Noilla sanoilla alkaa Hanna Haurun romaani Viimeinen vuosi, joka vie 1950-luvun Pohjois-Pohjanmaan  pikkukylään, jossa talvi on armoton ja nälkä jokapäiväinen vieras. Sinne vaatimattomaan ja syrjäiseen mökkiinsä on jämähtänyt umpimielinen, erakoitunut kirjailija Ilmari. Takana on nuoruuden loiston päivät, jolloin valmistui kirja per vuosi. Nyt valmistuu vain köykäisiä ansaintamielessä tekaistuja novelleja, joskin uusi teos on työn alla. 

Hiljaisessa metsässä koivujen rungot nirisevät pakkasessa kuin raolleen unohdetun oven ruosteiset saranat tuulen sitä liikutellessa. Ääni riipii tummaksi käynyttä mieltäni ja minä työnnän itseni vauhtiin kuin uroshirvi seuratessaan kiimaisen naaraan vanaa.

Mies on valinnut ammatikseen kirjoittamisen, vaikka sillä elää kovin kehnosti eikä isäkään siunannut. Nälkä kurnii jatkuvasti vatsanpohjassa ja rahattoman on nöyrryttävä kerjuureissuille kylän taloihin. Yksinäisyys seuranaan mies rustailee suvella kepeitä kesänovelleja Seutusanomiin ja hautaa korkeammat kirjalliset tavoitteensa. Kun postinkantaja tuo novelleista ruskean palkkiokuoren, mies juhlii kyläkaupassa setelitukko näpeissään ja kujilla sujahtaa reppuun pontikkapullo jos toinenkin. Haikeat ja kaipaavat ajatukset karkailevat tuon tuostakin nuoruuden rakastettuun Liisaan, joka ilmestyy miehen uniin. Siitä on jo kolmekymmentä vuotta kun Liisa lähti kaupunkiin, mutta mies ei voi unohtaa.

Yöllä herään ja päästän Liisan sisään. Hän on naputtanut ikkunaani jo tovin ja haluaa sisälle kuivattelemaan. Hän valuu vettä lattialle ja pyytää sitä anteeksi. Sanon hänen turhaan pahoittelevan ja alan luututa lattiaa kuivaksi. Ojennan hänelle tuolin karmilta pyyhkeen ja hän kietoo sen hiuksiinsa.

Koko kevättalven mies ahkeroi romaaninsa kimpussa kuin hullu ja kevään korvalla on viimeisen pisteen paikka. Kovasti laihtunut kirjailija lähtee viemään romaanikäsikirjoitustaan postiin, arkailee kyläläisiä, niin mökkiytynyt hän on. Julkistamistilaisuuteen Helsingin herrojen eteen Ouluun mies korjauttaa hitunaisen rippipukunsa ja pystyy ihme kyllä olemaan sen hetken ihmisten joukossa. Juhlinnan jälkeen odottaa taas yksinäisyys ja humaltumisen lohtu. Kuuman kesän ja ukkosten jälkeen on tullut syksy ja kaiken loppu, meidän miehellemmekin.

Juon yötä ympärilläni katsellen. Taivas sammuttaa tähdet, kun aamuöinen sumu häätää kaiken tieltään. Sammun vaatteet päällä sänkyyni ja aamu koputtaa kroppaani kohmelolla.

Minulla ei oikeastaan ole sanoja kuvaamaan huikeaa lukukokemusta, joka tuntui vievän kauas kirjailijan kaiman köyhyyskuvauksiin. Hauru piirtää lyhyessä romaanissaan kirjailija Ilmari R:n elämänkaaren tarkasti ja rikkain nyanssein. Miehen yksinäisyys ja ulkopuolisuus huokuvat joka sivulta. Tarinahan on sinänsä hyvin surullinen kertomus kyläyhteisön syrjimästä onnettomasta miehestä, mutta Haurun kaunis kieli koskettaa ja tarkat lauseet piirtävät miehen hahmon elävänä näkökenttääni. Luontokuvaukset Hauru sanoittaa käsittämättömän vivahteikkaasti. Tuntuu, että aivan jokainen lause on harkittu ja hiottu viimeisen päälle, kaikki turha on karsittu. Kuuntelin kirjan ensin äänikirjana, mutta halusin lukea sen myös kirjana, mikä todella kannatti. Tämä on upea ja tasapainoinen kokonaistaideteos, joka vie digiajan ihmisen kauas suomalaisten menneisyyteen. 

Uni on virkistänyt minut jälleen juhlamielelle, mutta ei ole ketään, kenen kanssa kilistää kirjastonhoitajan minulle sujauttamalla konjakilla. Pihalla istun repun päälle. Nostan kuppia puiden latvoille. Ne kurottavat komeasti hyvän yön ja hoputtavat reissumiestä sisälle.

Hanna Hauru - Viimeinen vuosi
Like 2021
Äänikirjan lukija Paavo Kääriäinen
_______________

"Hanna Hauru (s. 1978) on kohonnut nopeasti lyhytproosan kärkinimeksi. (–) Elämän ankaruus vyöryy 1950-luvun pienessä kylässä Pohjois-Pohjanmaalla kerjuulla kulkevan kynätyömiehen kautta sieluun käyvällä tavalla. Kaipuu, halu näyttää ja olemisen tietoisuus sävyttävät teoksen kokonaisuutta loisteliaalla tavalla. (–) Hauru on kirjoittanut timanttisen teoksen.” – Sotkamo-lehti

Norman Ohler - Hitlerin tabut

Saksalaisen Norman Ohlerin tietokirja Hitlerin tabut ilmestyi suomeksi jo 2016, mutta vastikään siitä on ilmestynyt äänikirjaversio. Raija Nylanderin erinomainen suomennos ja lukijana loistava Karoliina Kudjoi varmistivat hienon kuunteluelämyksen, jos nyt tällaisesta kirjasta voi niin sanoa. Kirjan alkuosa keskittyy Pervitinin käyttöön kaikissa natsien asevoimissa ja loppuosa potilas A:n tilanteeseen ja Hitlerin henkilääkärin Theodor Morellin kyseenalaisiin hoitoihin ja kuvottaviin lääkebisneksiin.

Saksalaisessa Temmlerin lääketehtaassa kehitettiin vuonna 1938 Pervitin, metamfetamiini, joka oli käsikauppalääkkeenä vapaasti saatavissa apteekeista. Se tehosi kipuun kuin kipuun, vähensi ahdistuneisuutta ja lisäsi vireyttä. Lääkettä oli saatavissa sekä tabletti- että injektiomuodossa. Natsijohtajat keksivät, että tässäpä oiva lääke lisäämään joukkojen taistelutahtoa: miehet kävivät kuin koneet piripäissään, näläntunne katosi ja he pystyivät taistelemaan nukkumatta 2-4 vuorokautta. Pervitiniä jaettiin kaikille sotilaille, miljoonia ja taas miljoonia pillereitä. Alkuun 1939/40 natsiarmeija etenikin hämmästyttävästi: salamannopeasti vallattiin Puola ja Ranska, mutta sitten Hitler ja muu natsijohto tekivät kohtalokkaita virheitä itärintamalla.

Vatsavaivoista ja stressistä kärsinyt vegetaristi Hitler löysi henkilääkärikseen Theodor Morellin jo vuonna 1936. Morellin hoivissa potilas A:n vatsakrampit helpottivat ja ihottuma parani, ja pikkuhiljaa Morellista tuli koko natsieliitin lääkäri. Sotaonnen käännyttyä vuonna -41 hermostunut ja väsynyt potilas A tarvitsi yhä rankempia hoitoja. Morell douppasi uutterasti potilastaan, niin että pian meni 80 erilaista lääkettä ruiskeina suoraan suoneen tai lihakseen: lääkenimellä Eucodal oksikodonia, kokaiinia, vitamiiniruiskeita ja Morellin omituisia teuraseläinten sisäelimistä valmistettuja hormoniruiskeita. Ohler sanoo, että Morell oli valtakunnan ruiskemestari ja käytettävisä 24/7. Jokaiseen pieneenkin kipuun tai hermostukseen Hitler halusi tohtorin tervehdyttävän ruiskeen. Esimerkiksi vuonna -43 tapaamisessaan  Natsi-Saksasta irtautumista miettivän Mussolinin kanssa potilas A esiintyi huumepöllyssä, yliampuvasti ja vaahtosi kolme tuntia. Ohler on tutkinut Morellin tarkkoja muistiinpanoja eri puolilla Saksaa sekä Washingtonin parissa arkistossa. Muistiinpanoissa toistuvat merkinnät ’ruiske kuten tavallisesti’ tai vain x.

Ohler esittää vakuuttavasti Hitlerin fyysisen terveyden murentumisen seuraavina sotavuosina. Vuoteen -40 Hitler oli ollut hyvässä kunnossa ja ikäistään nuoremman näköinen. Murhayrityksen ja itärintaman tappioiden jälkeen Hitler eristäytyi pimeisiin bunkkereihinsa ja lopetti julkiset puheensa. Kestopäihtynyt elimistö oli sekaisin, vatsa ei toiminut, oli sydänvaivoja, kouristuksia ja vapinaa. Hitler vanheni silmissä ja painui kumaraan. Ruiskeita oli annettu niin paljon, että potilas A:n suonet olivat vaurioituneet ja vapina sitä luokkaa, ettei natsitervehdyskään kunnolla onnistunut.

Sodan loppuvaiheessa huumeriippuvaisen potilas A:n kauhunhetket koittivat, kun diileri Morell tarjosi ei oota. Britit pommittivat raivoisasti Saksan kaupunkeja, mm. Dresdenin maan tasalle. Maan lääketehtaita oli myös pommitettu eri puolilla ja potilas A:n tarvitsemien lääkkeiden tuotannossa oli katkoksia. Ärsyyntynyt ja vieroitusoireista kärsivä Hitler erotti henkilääkärinsä, huusi ja raivosi - ampui lopulta itsensä, ja 100 000 uskollista natsia toimi samoin.

Kirja oli jäätävää kuunneltavaa ja erittäin vetävästi kirjoitettu; karmeita yksityiskohtia oli paljon. Esimerkiksi Sachsenhausenin keskitysleirissä Berliinin lähellä toimi kengänpohjien testausyksikkö, joka testasi eri materiaalien kestävyyttä. Vangeille annettiin kokaiinia ja Pervitiniä ja pantiin heidät kävelemään pakkaus selässä rataa, jossa oli erilaisia pintakäsittelyjä. Tämän pilleripartion ’voittajaksi’ selvisi vanki, joka käveli yhtä mittaa 4 vuorokautta ja 96 km. Sodan loppuvaiheissa teinipoikia värvättiin laivastoon taistelemaan Atlantilla Seehund-sukellusveneissä. Kokaiinipurukumia jauhavat pikkupojat olivat niin pöllyssä, etteivät tienneet sodan jo loppuneen; nousivat lopulta ylös Amsterdamin satamassa ja antautuivat.

Norman Ohler - Hitlerin tabut

Alkuteos Der Totale Rausch 2015

Suomentanut Raija Nylander

Like 2016

Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi

_______________

Kun Saksa hyökkäsi Ranskaan 1940, sen sotilaat olivat ottaneet 35 miljoonaa annosta Pervitiniä eli metamfetamiinia. Huumetta sai vapaasti apteekeista, ja siitä tuli natsivaltiossa koko kansan hupi. Pannessaan toimeen viimeisen sotaponnistuksen 1944 Hitler läheisimpine työtovereineen ei ollut päivääkään selvin päin. Perusteellisesti dokumentoitu tietokirja kulkee kuin trilleri.

Norman Ohler (s. 1970) on saksalainen kirjailija. Hän on laatinut myös elokuvakäsikirjoituksia muun muassa Wim Wendersin ja Dennis Hopperin kanssa ja saanut useita palkintoja.

Anni Valtonen - Elämäni Kolumbia

La vida es un carnaval, hay que vivirla.

Toimittaja Anni Valtosen Elämäni Kolumbia oli varsin kiehtovaa kuunneltavaa, sillä teos on vetävästi kirjoitettu cocktail kolumbialaisista ilmiöistä. Valtonen muutti Kolumbiaan vuonna 1996 ja asui maassa 20 vuotta, mutta on sittemmin muuttanut takaisin Suomeen kahden poikansa kanssa. Hän on kirjoittanut lehtijuttuja Kolumbiasta eri medioihin ja toimii Maailman kuvalehden päätoimittajana.

Meille suomalaisille tulee Kolumbiasta mieleen huumekauppa, Pablo Escobar ja väkivaltainen sisällissota puolisotilaallisine joukkoineen ja sissiryhmittymineen. Valtonen aloittaakin kertomalla Farcista ja Bogotán väkivaltaisista oloista. 90-luvulla kaupunki oli yksi maailman vaarallisimmista kaupungeista: valtavasti henkirikoksia, kidnappauksia ja aseellisia ryöstöjä, eikä kannattanut ollenkaan pysähtyä liikennevaloihin, sillä todennäköisesti sai katsoa aseen piippuun. Vielä nykyäänkin taksi odottaa, että matkustajat pääsevät turvallisesti alaovesta sisään. Yksi kuuluisimmista kidnappauksista oli tapaus Clara Rojas: sissit sieppasivat naisen 2002 ja hän sai jopa lapsen guerillaraiskaajansa kanssa kuusivuotisen vankeutensa aikana. Mutta maa muuttuu ja olot ovat rauhoittuneet noista ajoista. Bogotán pormestarina toimii tätä nykyä Claudia López, lesbo & vihreää liikettä edustava nainen. Abortti oli maassa aiemmin täysin kielletty, mutta vuodesta 2006 se sallitaan tietyin edellytyksin. Silti maassa on 14 miljoonaa yksinhuoltajaäitiä ja vain 40 % naisista on ansiotyössä.

Valtonen kertoo kahdesta tärkeästä ismistä, Neitsyt Mariasta juontavasta marianismista ja machismista. Hämmästyttävää on, että naiset kannattavat yhä edelleen machokulttuuria ja motellit ovat uskottomuuspelien ja yleisesti hyväksyttyjen sivusuhteiden näyttämöitä. Kolumbia on hyvin ulkonäkökeskeinen maa. Arvossa pidetään puhtautta, moitteetonta ulkonäköä ja kiiltäviä kenkiä. Ihmistä kutsutaan helposti porsaaksi, cochino. Kauneusleikkaukset ovat uusrikkaiden suosiossa ja kauneuskilpailuista tykkää koko kansa. Ulkonäköään korjailevat myös nuoret missiehdokkaat: Sin tetas no hay paraíso - Ilman rintoja ei pääse paratiisin porteille! Ulkonäkö on jatkuva puheenaihe ja kärkkäästi huomautetaan Oletpa lihonut! Kauneuskuningattaret vetivät huumepomoja ja näiden naisten kohtalo oli usein traaginen. Yksi heistä on nykyään Yhdysvalloissa asuva Virginia Vallejo, Escobarin rakastajatar. 

Valtonen kertoo myös Venezuelasta, naapurimaasta. Nyt osat ovat kääntyneet päälaelleen: neljä miljoonaa venezuelalaista on paennut naapurimaihin, aiemmin viisi miljoonaa kolumbialaista pakeni Venezuelaan. Kolibri on saanut kuvansa kirjan kanteen syystä: niitä elää Kolumbiassa eniten koko maailmassa, noin 200 lajia ja tätä ihmeellistä lintua arvostetaan suuresti. Maagisen realismin lumouksesta tulee puhetta myös. Valtonen kertoo vierailustaan Gabriel García Márquezin synnyinkaupungissa Aracatacassa, joka ottaa kaiken irti turismista ja on kuin valtava teemapuisto. Valtonen arvelee, että vain pieni osa kolumbialaisista on lukenut Sadan vuoden yksinäisyyden, sillä kaunokirjallisuutta paremmassa kurssissa ovat itsehoito-oppaat!

Kolumbia on kuuluisa ihmeistään ja niistä kerrotaan jopa pääuutisissa tai niiden kevennyksissä. Kolumbia on myös Etelä-Amerikan ainoa valtio, jolla on rantaviivaa sekä Tyynellemerelle että Karibianmerelle ja lähes 50 miljoonalla asukkaallaan Kolumbia on asukasluvultaan Etelä-Amerikan toiseksi suurin valtio. Bogotássa huimaa korkea sijainti, Karibianmeren rannikolla taas värikäs tropiikki. Barranquillassa järjestetään Rio de Janeiron sambakarnevaalien jälkeen maailman toiseksi suurimmat karnevaalit joka vuosi, ja tapahtuma on Unescon Aineettoman kulttuuriperinnön luettelossa. Palominon upeista hiekkarannoista nautti vuonna 2015 5,5 miljoonaa turistia. Hieno ja eksoottinen lukukokemus, suosittelen!

Anni Valtonen - Elämäni Kolumbia
Like 2020
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi
_______________

Anun ihmeelliset matkat   /   Kirjan jos toisenkin

Olen blogannut näistä kolumbialaisten kirjailijoiden teoksista:

Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
Melba Escobar - Kauneussalonki
Laura Restrepo - Hot Sur & Dulce compañía

Haluan mainita vielä mieleeni jääneen, jotenkin maagisen Juan Gabriel Vázquesin El ruído de las cosas al caer (2011). Kirja on käännetty englanniksi ja sille myönnettiin Alfaguara-plkinto ilmestymisvuonnaan.

Lopuksi Juanesin Camisa negra!

Juanes (s.1972) on voittanut lukuisia palkintoja Latinalaisessa Amerikassa 

ja konsertoi Helsingissä vuonna 2006. Hänen albuminsa Mi sangre oli sinä vuonna myydyin 

ulkomaisen artistin albumi Suomessa – sitä on myyty yli 50 000 kappaletta.

Camisa negra kertoo, että nyt on suru puserossa kun menetin rakkautesi.

Unohtumattomia kirjeitä Suomesta - toim. Timo Kalevi Forss

Vuosi sitten ilmestyi Suomessa britti Shaun Usherin toimittama teos Kirjeitä jotka mullistivat maailmaa, josta innostuin kovasti. Nyt olemme saaneet suomalaisen vastineen, Timo Kalevi Forssin toimittaman Unohtumattomia kirjeitä Suomesta. Konsepti on sama: sata kirjettä, joista on lyhyt infoingressi ja sitten valokuva alkuperäisestä kirjeestä. 

Suomen historiasta johtuen mukana on paljon sotiamme  - sisällissotaa sekä talvi- ja jatkosotaa - käsitteleviä kirjeitä, niin korkean tason kuin tavallistenkin ihmisten lähettämiä. Kesä 1944 oli Suomelle dramaattista aikaa. Presidentti Risto Ryti vakuutteli yksityisessä kirjeessään uskollisuutta liittolaisellemme Saksalle ja Adolf Hitlerille. Rytin erottua presidentin tehtävästä hänen tilalleen presidentiksi valittu Mannerheim päätti irrottaa Suomen sodasta. Josef Stalin puolestaan ehdotteli YYA-sopimusta kirjeessään J. K. Paasikivelle vuonna 1948. Sota-aikojen painotus teki teoksesta ehkä vähän raskaan, ainakin nykyisessä maailmantilanteessa. Toisaalta kirjeistä huokuu se, että ennenkin sekä Suomella että meillä kansalaisilla on ollut valtavia haasteita ja on eletty dramaattisia aikoja. Kirjeet osoittavat, että elämä jatkuu ja maapallo jatkaa pyörimistään.

Jenny hyvä nyt on elämästäni kysymys

Älä siis viivyttele hetkeäkään Myy vaikka

kaikki mitä irti saat laita panttiin vaikka huonekalujamme

että saat rahaa mutta älä anna minun enää odottaa vaan heti toimit

//

Pikkuiselleni isän terveiset syntymäpäivänään

vieläköhän jumala suo että teidät nään

- Nälkään nääntymässä olevan Hugo Enbomin kirje Tammisaaren vankileiriltä vaimolleen Jennylle 21.6.1918

Varhaisin on Elias Lönnrotin kirje Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerille vuodelta 1835, jossa hän ehdottaa kansanrunokokoelmansa nimeksi Kalevalaa. Sitten on pari Aleksis Kiven kirjettä. Vuonna 1864 hän kirjoitti isälleen ja vuonna 1871 Charlotta Lönnqvistille. Näitä kolmea kirjettä lukiessa voi todeta, miten huikeasti suomen kieli kehittyi jo kolmessakymmenessä vuodessa! Lönnrotin kirjeen vanhahtavia ilmaisuja lukiessaan nykylukija joutuu ponnistelemaan, mutta Kiven kirjeet ovat jo aivan selvää nykysuomea.

Olen ennenkin törmännyt Suomen kultakauden taiteilijoiden lähettämiin kirjeisiin - ne ovat kerrassaan hienoja tuulahduksia maailmalta pieneen Suomeen. Kirjan sisäkansiin on painettu Albert Edelfeltin  vuonna 1890 Pariisista sisarelleen Bertalle lähettämä kirje - hurmaava täyteen ahdettuine teksteineen ja piirroksineen! Akseli Gallen-Kallela puolestaan vuodatti sydäntään norjalaiselle kollegalleen Carl Dørnbergerille tammikuussa 1889. Gallen-Kallela sanoo olevansa viinalakossa ja että hänellä on kaunis espanjalainen rakastajatar, mutta Maalaaminen on yhtä paskaa! Kirjeeseen on piirretty luonnos mm. Aino-triptyykistä. Kirjeessä Gallen-Kallela arvelee, ettei koskaan mene naimisiin, mutta avioitui jo seuraavana vuonna Marynsa kanssa. Wikipedian mukaan Akseli ja Mary olivat menneet salakihloihin jo 1887, ennen kuin sulho lähti taas Pariisiin!

2000-luvun kirjeitä on mukana mm. näiltä kirjailijoilta: Leena Krohn, Laura Gustafsson, A. W. Yrjänä, Sofi Oksanen ja Arno Kotro. Kirjeitä tai twiittejä on mukana seuraavilta poliitikoilta: Li Andersson, Alexander Stubb, Antti Rinne ja Sanna Marin, jonka kuuluisa kaupan kassa -twiitti 15.12.2019 kuului näin:

Olen tavattoman ylpeä Suomesta. Täällä köyhän perheen lapsi voi kouluttautua pikälle ja yltää elämässään moneen. Kaupan kassasta voi tulla vaikka pääministeri. Ilman duunareita ei Suomi selviäisi. Arvostan jokaisen työntekijän, ammatinharjoittajan ja yrittäjän työtä korkealle!

Unohtumattomia kirjeitä Suomesta antaa hyvän kuvan lähihistoriastamme ja lukija saa kurkistaa monen ihmisen yksityisiin ajatuksiin. Minua liikuttivat eniten tavallisten ihmisten kirjeet läheisilleen, kuten esim. edellä siteerattu nälkää näkevän punavangin kirje vaimolleen ja nuorten miesten kirjeet rintamalta kotiin. Painotus on siis historiastamme johtuen traaginen ja dramaattinen, iloa ja huumoriakin onneksi joukossa on. Varsin pirskahteleva on esimerkiksi Tove Janssonin kirje silloiselle miesystävälleen Aatos Wirtaselle vuodelta 1943. Tässä iloisessa kirjeessä on myös muumeja ennakoivaa kuvitusta ja  ensimmäiset muumisarjakuvat ilmestyivätkin Wirtasen päätoimittamassa Ny Tid -lehdessä vuonna 1947.

Postimuseossa Tampereella on samateemainen näyttely. Valitettavasti näyttelyyn ei pääse juuri nyt tutustumaan, mutta toivottavasti museot pystyvät taas pian avaamaan ovensa. Mutta paljon löytyy verkostakin! Kurkista vaikka tähän linkkiin tai eläydy vaikka nyt pääsiäisen aikaan Seela Sellan ja Esko Roineeen lukemiin kirjeisiin! Kuva: Tomi Aho, Postimuseo.

Unohtumattomia kirjeitä Suomesta - toim. Timo Kalevi Forss
Kansi Tuomo Parikka
Like 2020
Kirjastosta
________________

Muualla: Kirjavinkit,  Kulttuuritoimitus

Timo Kalevi Forss (s. 1967) on helsinkiläinen tietokirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut mm. menestysteoksen Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (2017).

JP Koskinen - Tulisiipi

Yhden miehen kuolema on tragedia,

tuhansien kuolema on tilastotiedettä.-Josef Stalin

JP Koskisen Finlandia-ehdokkaana ollut Tulisiipi kertoo erään nuoren miehen kohtalon kuohuvalla 1900-luvulla. Jossain Minnesotan takamailla pieni Kaarlo näkee Charles Lindbergin tekevän temppujaan taivaalla eikä mikään ole enää entisellään. Poika unelmoi vain lentämisestä ja sen tuomasta vapauden tunteesta, mutta vapaus on kaukana 1930-luvun arjesta. Maassa on syvä lama eikä isällä ole autoja korjattavaksi. Kommunistiset agitaattorit pitävät palopuheitaan suomalaisten haaleilla ja värväävät tuhansia amerikansuomalaisia Neuvosto-Karjalaan. Sinne työväen paratiisia rakentamaan lähtevät myös Kaarlon perhe sekä naapurin Albert Linda tyttärensä kanssa.

Näkökulma JP Koskisen romaanissa on Kaarlon, jota kohtalo heittelee armottomalla kädellä ja satumaisin tavoin. Innokas resuinen pieni poika joutuu teini-iän kynnyksellä onnettomien yhteensattumien vuoksi Siperiaan vankileirille. Kuin ihmeen kautta aiemmin saadun lento-opetuksen ansiosta hänestä tulee Stalinin lentäjä-ässä vain 16-vuotiaana. Kaarlosta on tullut venäjää puhuva lennoston paras lentäjä Gennadi, joka pudottaa yli viisikymmentä viholliskonetta. Mutta Stalinin armeijassa jokainen sotavangiksi joutunut oli maanpetturi eikä mikään pelastanut taaskaan Kaarlo-Gennadia Siperialta. Stalinin kuoltua NKVD:n korkeaksi upseeriksi edennyt lapsuudenystävä Linda sai tämän suuren isänmaallisen sodan sankarin vapaaksi. Kaarlosta tuli lentäjien ja laskuvarjohyppääjien kouluttaja ja sitten lopulta Juri Gagarinin rinnalle kosmonauttikoulutettava.

Koskinen kertoo nuoren Kaarlon ja hänen perheensä elämästä Neuvosto-Karjalassa.  Idealistiset unelmat romuttuivat eikä mitään luvattua paratiisia löytynytkään. Olot olivat ankeat ja komissaarien ja politrukkien vehkeilyt Petroskoissa lisääntyivät lisääntymistään. Perhettä kohtasi suuri suru ja kun suomalaisia alkoi kadota, pettynyt perhe halusi palata takaisin Yhdysvaltoihin. Lupa paluuseen saatiin, mutta sattumien oikusta Kaarlo-Gennadi ei päässyt maasta.

Luin teosta juonivetoisena seikkailutarinana historiallisessa kontekstissa, sillä niin monia uskomattomia käänteitä Kaarlon elämään mahtui. Teoksessa on paljon moottoreihin, lentokoneisiin ja lentämiseen liittyvää tekniikkaa, ja luulenkin että Tulisiipi vetoaa paremmin miespuolisiin lukijoihin. Historiallisesti aihe on toki kiinnostava tuodessaan mieliin taas kerran Stalinin vainot ja suomalaissyntyisten etnisen puhdistuksen Karjalassa. Parhaimmillaan teksti oli kuvaillessaan Kaarlon kuvitelmia lentämisestä. Nämä kuvitelmat irrottivat hänet ankeasta ja karusta todellisuudesta. Kirjan loppu oli hieno: neuvostojärjestelmä petti lopulta Kaarlon ja myös hänen rakastettunsa Lindan.

JP Koskinen - Tulisiipi
Kansi Tommi Tukiainen
Like 2019
Kirjastosta
_______________

Kirjaluotsi  /  Kirsin kirjanurkka  /  Tuijata

Tulisiipi valittiin Vuoden kirja 2019 -palkinnon sekä Savonia-palkinnon voittajaksi, ja romaani oli myös Finlandia-ehdokas.

Taustaa / Wikipedia:

Yhdysvalloista ja Kanadasta muutti 1920-1930-luvulla noin 5 000–12 000 amerikansuomalaista. Heidän motiivinsa olivat aatteellisia ja Neuvostoliiton poliittinen johto tuki muuttoa. Taloudellinen ja poliittinen itsehallinto tosiasiallisesti lopetettiin 1935, jolloin Itä-Karjalan puoluejohtaja Roviota ja pääministeri Gyllingiä syytettiin suomalaisten suosimisesta ja nationalistisesta sovinismista ja heidät syrjäytettiin. Stalinin vainojen yhteydessä. Kymmeniä tuhansia suomalaisia teloitettiin ampumalla tai siirrettiin pakkotyöhön vankileireille Siperiaan. 

Sofi Oksanen - Koirapuisto

Sofi Oksasen aiheet eivät koskaan ole keveitä. Koirapuistossa kirjailija paneutuu köyhien ukrainalaistyttöjen elämän vähiin vaihtoehtoihin ja rinnastaa terävästi elämän vauraassa ja hyvinvoivassa Suomessa ja Ukrainassa, maassa, jossa elämän realiteetit ovat aivan toiset. Teoksen päähenkilö on virolais-ukrainalainen Olenka, jonka isä riuhtaisee tyttärensä ja vaimonsa tutusta ympäristöstä Tallinnasta ukrainalaiseen peräkylään, koska tuottoisat hämäräbisnekset odottavat. Myttyynhän ne tietysti menevät.

Olenka ei viihdy, vaan karkaa nuorena Pariisin mallimarkkinoille. Mallinura ei kuitenkaan etene ja hän joutuu palaamaan häntä koipien välissä takaisin kotiin unikkokeittiön äärelle. Ura urkenee maassa rehottavassa kohdunvuokraus-, hedelmöityshoito- ja munasolubisneksessä. Ukrainalaistytöillä on näet munasarjoissaan ja kohdussaan lippu parempaan elämään. Länsimaiset lapsettomat parit pitävät ukrainalaistyttöjen valkoisesta ulkonäöstä ja siitä, että voivat netissä shoppailla itselleen sopivin ominaisuuksin varustetun lapsen, valinnan mukaan tytön tai pojan, tai vaikka lapselle musikaalisen tai matemaattisen lahjakkuuden. Netissä on linkkejä pilvin pimein. Joku aika sitten googlatessa näin myös munasolujen lahjoittajien tai kohtuaan vuokraavien kasvokuvat, mutta tämä sivusto näyttää heidät vain ohjelmaan kirjautuneille. Hurjalta tuntuu silti, klik.

Olin päässyt pitkälle. Oli auto, oli asunto, oli työ, oli omia luottokortteja. Oli mies, oli sydän­ääniä. Oli kokonainen kattaus elämää ja paljon menetettävää.

Olenka on skarppi nainen, joka etenee firman luovuttajien päälliköksi. Lapsuuden perhetutusta Dariasta tulee hänen tärkein luovuttajansa, sillä tyttö valitaan Ukrainan mafian ison kihon Velesin pojan Viktor Kravetsin perheelle luovuttajaksi. Olenkalla pyyhkii nyt loistavasti: on luksusasunto, matkoja ja rahaa, ja myös tärkeä burjaattirakastettu Romka, aasialaisten silmiensä vuoksi japanilaiseksi kutsuttu. Mutta asiat mutkistuvat, kun tuore isä Viktor murhataan ja Olenka lavastetaan aukottomin todistein syylliseksi. Romka on näet Kravetsin perheen henkivartija, jonka on määrä toteuttaa perhen puolesta kosto, silmä silmästä -periaatteella:

Oli selvää, ettei loppu voisi olla nopea. Sen pitäisi kestää. Kynsi kynneltä, hius hiukselta, silmä silmältä. Ei mitään siistiä reikää otsaan.

Olenka ei uskalla luottaa rakkauteensa, vaan pakenee henkensä hädässä Helsinkiin. Hän sulautuu varjoihin ja joutuu vaihtamaan luksuselämänsä siivoojan työhön. Helsinkiläisessä koirapuistossa hän seuraa silmä tarkkana päivästä toiseen helsinkiläistä lapsiperhettä, jonka lapset ovat saaneet alkunsa ukrainalaistyttöjen munasoluista. Mutta eräänä päivänä Daria istahtaa samalle penkille. Olenkan hätäännys ja pelko kasvavat, ja rinki hänen ympärillään kiristyy.

Oksasen juonikuvio oli monimutkainen, mutta nautin hänen tyylistään. Olenkan ja Darian henkilöt jäivät vähän koleiksi, mutta he olivatkin alituisen pelon ja varuillaanolon tuotteita. Heidän maailmansa oli painajaismainen ja kolkko  - siellä vallitsivat korruptio ja viidakon lait.  Koin, että olisi pitänyt tietää enemmän Ukrainan / Neuvostoliiton historiasta, jotta kaikki olisi auennut. Svetlana Alekšijevitsin kirjoista olen lukenut mm. tuosta asunto-osakkeilla keinottelusta Neuvostoliiton romahdettua. Koirapuisto oli teos, joka sai tuntemaan kiitollisuutta siitä, että on suomalainen.

Ukrainan villi hedelmöitysbisnes on hurjaa, ymmärrettävänä motiivina raha ja toimeentulo, mutta se on tyttöjen terveydelle vaarallista: ahneuksissaan monet jatkavat luovuttamista liian kauan. Suurten hormonimäärien seurauksena saattaa olla mielenterveyden häiriöitä, kuumia aaltoja, ja kenties lapsettomuutta ja syöpää. Teos avasi silmiäni tästä minulle tuntematttomasta aiheesta ja toi tietysti Ukrainan nykytilanteen esille. Uskon, että Oksanen on tehnyt perusteellisen taustatyön ja jossain haastattelussa hän sanoikin oleskelleensa maassa kirjoitusprosessin aikana. Pidin kirjan toiveikkaasta loppuluvusta.

Sofi Oksanen - Koirapuisto
Like 2019
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Luettua ja maistettua, 
Kirjailijan haastattelu Ilta-Sanomissa

Ennen blogiaika olen lukenut kirjailijalta Kun kyyhkyset katosivat, Puhdistuksen ja Stalinin lehmät. Kaksi viimeksi mainittua ovat ehdottomia suosikkejani.

Koirapuisto on kahdessa aikatasossa vyöryvä kertomus nykypäivän Helsingistä ja Ukrainan itsenäisyyden vuosista, hedelmöitysbisneksestä ja korruptiosta. Samalla se on syvän inhimillinen tarina uskollisuudesta, rakkaudesta ja lapsensa menettäneestä naisesta.  - Kustantaja

Sofi Oksanen puhuu Koirapuistosta Helsingin kirjamessuilla

lauantaina klo 15.00, Senaatintori