Unelmien tiedekunta on rankka kirja rankasta elämästä. Stridsberg kuvaa Valerien rumaa elämää rumin sanoin, mutta ihailtavalla taidolla. Järisyttävän hienosti hän kuvaa Valerien sairasta, sekoilevaa ja poukkoilevaa mieltä. Amerikkalaisen köyhyyden ankeat kasvot ja marginaalissa elävien nuorten tyttöjen elämän kovuus läiskähtävät silmille niin että mäjähtää. Stridsberg kävi tutustumassa Tenderloiniin 2000-luvun alussa: tilanne oli aivan yhtä lohduton kuin Valerien kuolinvuonna 1988.
Huhtikuuhun mahtui kuusi runokirjaa, ja lisäksi vielä Nippernaati #2:n virolaisia runoja.
Paras runokirja oli mielestäni Riina Katajavuoren Maailma tuulenkaatama *** Tammi 2018
***
Helmet-haaste ei edennyt ollenkaan, edelleen puuttuu seitsemän kohtaa.
sekä Ilmar Taskan Pobeda 1946:n ja novelliantologian Tallinnasta pois, groteskia virolaista proosaa.
Hyvää vappua!
Näinpä sitä on vihdoin päästy vappuun ja kesä on ihan kohta täällä.
Itse taidan vaan kotosalla sovitella miehen tupsulakkia, omani on teillä tietymättömillä.
Toivotan lukijoilleni ihanaa kevättä ja tulevaa kesää, aurinkoa ja mansikoita!
Otin käyttöön myös uuden ihanan bannerin a la Milli. Jos kaipaat visuaalista apua jossain, kurkkaa & ota yhteyttä: Instagram / @millinmaa - kuvia galleriassa Millisesti.
Tuija haastoi viime syksynä kirjabloggareita lukemaan taiteilijaromaaneita. Aluksi ajattelin, ettei näitä juuri tule, mutta sittenkin kahdeksan teosta kertyi. Päähenkilö oli kuudessa romaanissa kirjailija, yhdessä muusikko ja yhdessä taidemaalari. Kollaasin ylärivin romaaneista pidin eniten, ja kaksi niistä on yli muiden: tietenkin Unelmien tiedekunta ja Hullu.
Alarivin kirjat jättivät minut aika kylmäksi. Pääsääntöisesti kaikki ovat ihastuneet Saara Turusen Sivuhenkilöön, minä en. Yksi tärkeä syy oli se, että Turunen puhui paljolti samoista teemoista kuin novellissaan Hanna Jatkuu!-fanifiktiossa - johon todella ihastuin. Déjà-vu.
Haastetta oli välillä vaikea muistaa, anteeksi Tuija. Vaikea oli myös miettiä, mikä teos täyttää romaanin määritelmän. Täydennän jos tarvetta vielä ilmaantuu :) Jos lasken nämä mukaan, niin 10 kaikkiaan:
Luinhan minä tämänkin järisyttävän upean romaanin:
Rosa Liksom - Everstinna ***** Like 2017
Kazuo Ishiguron novellikokoelma kertoo muusikoista - Yösoittoja **** Tammi 2011
Haluan mainita vielä tämän koskettavan ja hienon tietokirjan, jota suosittelen lämpimästi Badding-faneille:
Jukka Rajala - Kaita polku, Rauli Badding Somerjoen tarina ***** Siltala 2018
Rajattomia kuvitelmia on Kulttuurikeskus Caisan toinen runoantologia. Ensimmäinen on Divaani (2004). Tässä uusimmassa mukana on kaikkiaan 29 runoilijaa, sekä kantasuomalaisia että maahanmuuttajia. He tai heidän vanhempansa ovat tulleet tänne Chilestä, Irakista, Iranista, Kolumbiasta, Kosovosta, Meksikosta, Perusta, Saksasta, Venäjältä... Jokaisesta kirjoittajasta on lyhyt esittely, joskaan kaikkien kotimaata en saanut selville. Kokoelman kielinä ovat suomi, ruotsi, englanti, saksa ja espanja. Kaikkia runoja ei ole suomennettu.
Sade tippuu
jatkuu loputtomiin kuljettaa liejua puhdistaa sieluja sairaudesta ahneudesta omahyväisyydestä - Chasa Baudrand, Chile
Kokoelman toimittanut Baghbani on syntynyt Irakissa vuonna 1956 ja julkaissut oman runokokoelman Jalanjäljet lumessa (2000) sekä suomentanut farsista niin runoja kuin novelleja; yhdessä Leevi Lehdon kanssa hän on suomentanut kokoelman Khaijamin lauluja.
Under the ruins of Babylon the Iraqi shepherd was dreaming of hanging gardens when suddenly the bombs of civilization made a hell in front of his eyes. - Kiamars Baghbani, Iran
Monet maahanmuuttajien runoista ovat hyvin dramaattisia ja ilmaisevat pessimististä ja tuskaista maailmankuvaa. Runoissa kuuluu kotimaan kaipuu, mutta myös kiitollisuus uuden kotimaan suomista mahdollisuuksista. Luin runoja sydän syrjälläni miettien kaikkia niitä tragedioita joita he elämässään ovat kokeneet. Löysin kyllä iloista huumoriakin sekä suomalaisten että maahanmuuttajien runoista.
Icicle tears, without warmth,
icicle hearts without pulse, icicles, icicles, no more colourful earth, flow of tears within four seasons, winter icicle tears, bleeding eyes, burning eye lashes! for how long?! - Ali Drakshan, Irak Kukkuloilta aukeaa muistojen talo, leivät tuoksuvat ja kanat kaakattavat. Kaikki on kuten ennenkin, vaikka toiset siellä asustavatkin. Koti on aina koti. - Mergime Grepi, Kosovo
I may leave this flat land And if I do, I may never return to live here again. I feel Finland slip between my fingers its icy seawater mingled with my warm tears. - Sally Armbrecht, USA Ensimmäinen elokuuta viini keikauttaa kuukauden toiseksi, nojaan luottamuksellisesti huomiseen. Olen syönyt vähän suklaakeksejä, poistanut ihmisiä muistista, kädessä sätkä ja kuuntelen pihan perältä kantautuvaa pehmeää bossa novaa. Ajattelen seuraavan aamun hiustenpesua, siihen liittyvää veden lämmitystä ja taivaalla nopeasti etääntyvää ystävää. - Anu Rinkinen
Rajattomia kuvitelmia oli varsin kiinnostava runoantologia, joka on minusta tutustumisen arvoinen. Siteeraan tässä otteita tai lyhyitä runoja monelta kirjoittajalta. Jotkut kirjoittivat sivun tai parinkin pituisia proosarunoja suomeksi ja englanniksi eikä niitä oikein voi siteerata. Suosittelen tutustumaan, Helmet-kirjstoista löytyy. Erilaisista aiheistaan huolimatta antologia ei tuntunut hajanaiselta. Kenties runoja yhdisti maahanmuuttajuus, kansainvälisyys ja ajatus ihmisyydestä - samassa veneessä tässä ollaan. Taidokkaita runoja kaiken kaikkiaan. Joihinkin runoilijoihin palaan vielä myöhemmin.
Kiamars Baghbani toimi vuoteen 1980 persian kielen ja kirjallisuuden opettajana Iranissa. Vallankumouksen ja šaahin kaatumisen jälkeen hän jätti kotimaansa, Suomen kansalaisuuden hän sai 90-luvun lopulla. Baghbani kokee olevansa Suomessakin eräänlainen kulttuuritaistelija, joka auttaa toisia maahanmuuttajia. Hän luennoi, opettaa, suomentaa ja järjestää erilaisia kulttuuritapahtumia.
Törmäsin tähän mielenkiintoiseen Ylen linkkiin. Meidän on hyvä muistaa, että on paljon suomalaisia kirjailijoita, jotka kirjoittavat jollain muulla kielellä kuin suomi tai ruotsi. Yle listaa ja esittelee nämä, ruskealla korostetut kirjoittavat myös runoja:Roxana Crisólogo, Saad Hadi, Hassan Blasim, Maritza Núñez, Polina Kopylova, Tanya Tynjälä, Kiamars Baghbani, Ye Yint Thet Zwe & Yousif Abu Al Fawz. Viime vuonna ilmestyneessä antologiassa Suomalaisia saunanovelleja Tanya Tynjälä oli mukana, samoin kuin suomeksi ja slovakiksi kirjoittava Alexandra Salmela.
Viro-instituutin julkaiseman Nippernaati #3:n kuusi prosaistia viehättivät minua kovin. Tämä antologia ei ole luettavissa Viro-instituutin sivuilta kuten kaksi edellistä, mutta tilattavissa itselle. Antologiassa on kunkin kirjailijan lyhyt esittely, minä rajoitun tässä vain syntymävuoteen. Kirjailijoiden nimissä olevista linkeistä löytyy heistä tietoa joko suomeksi tai englanniksi. Lukunäytteiden valossa suosikeiksini muodostuivat nämä kolme prosaistia: Jaaks, Mikita ja Ruitlane. Kirjoitan kirjailijoista aakkosjärjestyksessä.
Piret Jaaks- kaksi novellia kokoelmasta Linnalegend (2015) s. 1980 / suomentanut Annamari Typpö
Antologian kirjailijaesittelyssä sanotaan, että Jaaksin novelleissa mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää - ja näin totisesti oli! Kolibrin lento **** kertooAmarant-tädistä, joka pistäytyy kerran vuodessa veljensä aikuisen kuvataiteilijatyttären / pojan luona. Täti tuo aina tuliaisina jotain veljelleen kuulunutta, tällä kertaa vaaleansinisen lasisen kolibrin. Amarant-äti on valittaja ja pistää aina nokkansa toisten asioihin, kunpa lähtisi jo! Kohta hän onneksi levittääkin siipensä ja lennähtää pois. Novellin vinksahtanut twisti paljastuu vasta aivan lopussa. Aikasten mainio maagisen realismin ja fantasian aineksia sisältävä tarina.
Ripittäytyminen ***** kertooseurakuntalaisesta, joka kirjoittaa nuorelle pastorilleen ja tunnustaa syntejään. Syntivyyhti on alkanut siitä, kun seurakuntalainen kidnappasi alttarilla riippuneen ristiinnaulitun Jeesuksen ja vei sen kotiinsa. Nainen on ristinyt Jeesuksen Peeteriksi, ajeluttaa tätä autolla katselemassa maisemia ja ihmettelee Peeterin huonoa ruokahalua. Voi että pidin seurakuntalaisen hulluista kirjeistä! Jaaks on tavoittanut niihin hienosti hassahtaneen ihmisen tavan ajatella - hyvää huumoria jutustelevsti.
Tiina Laanem- ote romaanista Pildilt kukkujad (2016) s. 1974 / suomentanut Varja Arola
Kaatumisensa takia kainalosauvoja tarvitseva vanheneva Nadja on muuttanut kaupungista rähjäiseen huvilaan maalle. Hänen poikansa Boris on valokuvataiteilija, jolla menee huonosti. Poika haluaa ottaa äidistään aitoja realistisia kuvia näyttelyynsä, jota ei itse asiassa ole tulossakaan. Äidillä ja pojalla on huonot välit, ja poika alkaa vuodattaa elämässä epäonnistumistaan vallitsevan talouslaman puristuksessa. Syntyy riita ja ovet paukkuvat. - Tämä on ote kolmen sukupolven sukutarinasta, ilman taustaa katkelma jäi hiukan irralliseksi.
Valdur Mikita- Lindvistika #3 (2015) s. 1974 / suomentanut Hanna Pippuri
Mikita pohtii novelleissaan pilke ja ironia silmäkulmassaan virolaisuuden erityispiirteitä. Mukana ovat trilogian kolmannesta osasta novellit Metsäkirjasto, Pohdiskeleva ohjaustanko, Ruokasodat ja Virolaisen tilan poetiikka *****, josta pidin todella paljon. Muutama sana tästä novellista.
Mikitan mukaan virolaisen ihmisen kolme tärkeintä asiaa ovat kotitalo maalla, suku ja metsä. Virolaisen maalaistalon tilarunouden peruspiirteitä ovat mm. vinous, lahoaminen ja harmaus; ulkohuussi, sontakasat ja haju; myös romu, kuopat, kumpareet ja kura. Uusin poeettinen piirre on valtavat siniset pressut. Mikita laskee leikkiä virolaisten maalaisjuurilla kertakaikkisen nautittavasti! Häneltä ilmestyy syksyllä suomeksi teos Kantarellin kuuntelemisen taito.
Ja miten tuo tila kuitenkin hoivaa ja yhdistää sielujamme! Se ihmeellinen hetki, kun seisomme siellä ja huomaamme, että kaikki ovat paikalla. On herkkis, on juoppo, kultakätinen työmies ja yksi, joka tuli jeepillä.
Piret Jaaks, Tiina Laanem & Valdur Mikita
Mihkel Mutt - Eesti ümberlōikaja / Viron ympärileikkaaja ( 2016) s. 1953 / suomentanut Raija Hämäläinen
Sängyssä Svetlana toteaa petikumppanilleen Rähnille, ettei tämä ole ollenkaan kuin virolaismiehet, vaan paljon eloisampi ja ihanampi. Rähn innostuu tästä kohteliaisuudesta siinä määrin, että päättää vaihtaa kansalaisuutta. Hän ei halua muuttua venäläiseksi eikä saksalaiseksi kuten monet ovat Virossa aiemmin tehneet; hän päättää muuttua britiksi. Ensiksi on tietysti opittava kieli ja toiseksi sisäistettävä koko brittiläinen kulttuuri, kirjallisuus ja kaikki muu. Mutta ei auta Shakespearen tankkaaminen, ei äidinkielestä ja virolaisuudesta niin vain eroon pääse! Mutt päätyy pohtimaan mitä tuomittavaa siinä on, että haluaa olla joku muu: eihän hän ole kansaansa ja kansallisuuttaan itse valinnut! Suotakoon minullekin valinnanvapaus!
Olavi Ruitlane- katkelma romaanista Vee peal / Pinnalla (2015) ***** s. 1969 / suomentanut Arja Korhonen
Olen kahdentoista ja kalamies, toteaa romaanin nuori poika. Hän asuu Vōrussa isovanhempiensa kanssa Tamula-järven lähellä. Koulunkäynti tuntuu turhalta ja kasvimaan hoito äärimmäisen tylsältä. Mutta nyt on kevät ja jäälle on päästävä särkiä narraamaan. On ihan pakko elvistellä kylän ukoille, koville kalamiehille Koljalle ja Kaljulle. Tarinakatkelma on hulvattoman hauska ja Arja Korhosen valitsema savon murre tekee sille upeasti oikeutta: Pietarin kalansaalis kyllä tulee, mutta mitenkäs päästään jäältä kotiin? Kevätaurinko on nimittäin sulattanut päivän mittaan rannat jääsohjoksi, kävellä ei voi eikä uida tarkene - jäälautalla seilataan eristyksissä pöhnäpäisen juoppolallin kanssa. Pidin kovasti tämän pikkumiehen aatoksista ja puuskahduksista, enemmänkin lukisin mielelläni.
Sven Vabar- Katutaiteilijat (2012) s. 1974 / suomentanut Anniina Ljokkoi
Novelli kertoo Tarton graffiteista ja niiden tekijöistä. Kaido Piknellä oli Sirle-niminen tyttöystävä, joka oli tavattoman taitava ja omaleimainen katutaiteilija, mutta sitten Sirle katosi mystisesti. Pikne romahti surusta, varsinkin kun poliisi epäili hänen tehneen jotain Sirlelle. Pikku hiljaa mies tokeni, alkoi valokuvata ja pakkomielteisesti kohennella tyttöystävänsä töitä. Vähitellen Pikne alkoi luoda myös omia graffitteja, mutta ihmeellisintä oli se, että selvästi Sirlen tyylisiä töitä ilmestyi Tarttoon edelleenkin. Pikne väitti kivenkovaan, että ne olivat Sirlen tekemiä. Yhtenä kauniina päivänä Piknekin katosi jäljettömiin - mutta heidän tyylisiään graffitteja ilmaantuu edelleen kaupungille. Tämäkin hieno urbaani novelli, kaunis ja mystinen rakkaustarina - mikä on faktaa, mikä fiktiota Vabarin kynästä, en tiedä.
Mihkel Mutt, Sven Vabar & Olavi Ruitlane
Nippernaati #3:n virolainen proosakattaus oli taas hieno lukuelämys. Minua viehätti valituissa novelleissa se, että kaikki sijoittuivat nykypäivän Viroon pienin maagisin ja absurdein kääntein. On hienoa, että Viro-instituutti on tuonut nämäkin kirjailijat suomalaisten lukijoiden ulottuville. Lämmin suositus!
Sen sijaan koin, että antologian neljän runoilijan lukunäytteet olivat liian lyhyitä saadakseni heidän tyylistään kunnon kuvaa. Ehkä kirjoitan heistä myöhemmin. Listaan heidät nyt kuitenkin tässä, jos joku haluaa etsiä heistä tietoa: Eda Ahi (s. 1990), Mart Kangur (s. 1971), Veronika Kivisilla (s. 1978) ja Jaan Pehk (s. 1975).
Susihukka on neljäs lukemani dekkari Neuhausin Bodenstein & Kirchhoff -sarjasta. Kirjailija on tyylilleen uskollinen, siksipä aloitan muutamalla siteerauksella aiemmista blogipostauksistani:
Nyt kyllä rönsyiltiin liikaa. Kirjailijan mielikuvitus laukkasi sekä pää- että sivuhenkilöissä vähintään kahden kirjan verran. Tiivistys olisi tehnyt terää. -Joka tuulen kylvää
Nelehausin henkilögalleria on laaja ja hän on kehittänyt heidän välilleen uskomattoman monimutkaisen riippuvuus- ja syy-seuraussuhteiden verkoston. -Lumikin on kuoltava
Kirjan alussa kirjailija marssittaa tavattoman paljon uusia henkilöitä lukijan ihmeteltäviksi. Kesti aikansa tajuta kuka on kuka. -Syvät haavat
Samoissa runsaissa tunnelmissa mennään. Kerron monimutkaisesta juonivyyhdestä ylimalkaisesti hiukan. Rikostutkimuksen käynnistää Mainista löytynyt anorektisen laihan nuoren tytön ruumis, jossa on kauhistuttavan väkivallan merkkejä. Ketään ei ole ilmoitettu kadonneeksi eikä kukaan vainajaa kaipaa. Arkistosta nousee esiin samantyyppinen selvittämätön rikos 10 vuoden takaa. Pian Neuhaus nostaakin valokiilaan tämän vanhan rikoksen aikoihin pedofiliasta tuomitun ex asianajajan Rothemundin. Hän on mies joka menetti tuomionsa vuoksi aivan kaiken: työnsä ja asemansa, hienon talonsa, luksusautonsa ja koko perheensä. Mies asuu nyt henkipattona rähjäisessä vuokratussa asuntovaunussa. Onko Rothemund ollut nyt(kin) asialla?
Television ajankohtaisohjelmien häikäilemätön tähti Hanna Hertzmann astuu seuraavaksi kuvaan nenäkkäine punkkarityttärineen. Nainen suunnittelee kaikki katsojaluvut räjäyttävää paljastusohjelmaa pedofiliasta. Salaiseen suunnittelutiimiin kuuluu - yllättävää kyllä - edellä mainittu pedofiliasta tuomittu Rothemund, yksi kovan luokan moottoripyöräjengiläinen ja tunnettu psykiatri. Suunnitelma menee jäihin kun Hanna hakataan henkihieveriin ja raiskataan äärimmäisen brutaalisti.
Neuhaus nostaa esiin uusia pedofiliaepäilyjä: myös Kirchhoffin ystävättären pienen tyttären epäillään joutuneen seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi ja Hofheimin arvostettu huostaanotettuja lapsia hoivaava Päivänsäteet ry kätkee sekin menneisyyteensä kuvottavia luurankoja. Sälää lisää myös aiemmin hyllytetty rikospoliisi, kostonhaluinen Frank Behnke ja poliisikunnan menneisyydestä paljastuu uskomaton vehkeilyvyyhti, mikä vaarantaa jopa napakan Nicola Engelin uran.
Kaiken tämän keskellä lukija saa kurkistaa myös komisarioitten privaattielämään. Bodensteinin avioerosta on kaksi vuotta ja nyt hän on vihdoin muuttamassa vanhempiensa kartanon ajurintuvasta omilleen. Kirjan alkuosassa piipahtaa edellisestä osasta tuttu eläinlääkäri Inka, mutta häneen Neuhaus ei enää palaa. Pomo Bodenstein on edelleen nössö ja tietotekniikankin kanssa avuton.
Hofheimin rikospoliisin ehdoton tähti on skarppi Kirchhoff, joka elelee edelleen rakastuneena Christophinsa kanssa tutulla tilallaan Birkenheimissä. Nyt heidän elämäänsä sulostuttaa ja monimutkaistaa Christophin pieni tyttärentytär, joka on saapunut lomalle Australiasta. Tuntuu että kaikki hahmonkehittelypanokset Neuhaus on käyttänyt Kirchhoffiin. Nainen onkin tunnollinen ja järkevä, ihan tavallinen nainen, jonka elämässä ura ja privaattielämä ovat hyvässä tasapainossa.
Aikamoinen soppa on siis Susihukkakin ja kirjan 556 sivuun rönsyjä mahtuu. Minua harmitti se, että Neuhaus antoi liian selvän vinkin pääpahiksesta, toki koko kuvio avutui vasta tarinan edetessä. Aiheeltaan pedofilia ja pedofiliaringit on tietysti hyvin vastenmielinen - miten tämä aihe voikin olla niin tapetilla nykyään? Neuhaus on tavattoman suosittu Saksassa. Siellä siis hänen perusteellinen kerrontatyylinsä puree ja kirjailija on löytänyt uskolliset faninsa. Itse olisin kaivannut hyvin kehitellyn juonen ja hyvän peruskerronnan lisäksi jotain säkenöivää briljanttiutta, jota en löytänyt. Mieleen tuli tyylillisesti tavallinen & junnaava.
#4 Schneewittchen muss sterben, 2010 - Lumikin on kuoltava**** Wsoy 2016)
#5 Wer Wind sät, 2011 - Joka tuulen kylvää *** Wsoy 2017)
#6 Böser Wolf, 2012 - Susihukka *** (Wsoy 2018)
#7 Die Lebenden und die Toten, 2014 (Elävät ja kuolleet)
#8 Im Wald, 2016 (Metsässä)
He (the male) is trapped in a twilight zone halfway between humans and apes,
and is far worse off than apes, because he is, first of all, capable of a large array of
negative feelings that the apes aren't - hate, jealousy, contempt, disgust, guilt,
shame, disgrace, doubt - and, secondly, he is aware of what he is and isn't.
-Valerie Solanas
Kirjan kaunis nimi Unelmien tiedekunta viestii aivan jostain muusta kuin mitä lukijana saan. Tämä ei ole kaunis tarina eivätkä unelmat tässä toteudu. Stridsbergin faktio radikaalifeministi Valerie Solanasin (1936 - 1988) elämästä on rankka ja raatelevan realistinen. Ensimmäinen kappale vie lukijan San Fransiscon Tenderloiniin, joka on narkkareiden, prostituoitujen ja muiden sosiaalitapausten kansoittama asumalähiö. Likaisessa ja haisevassa hotellihuoneessa 52-vuotias Valerie taistelee elämästään - yksin. Hänen elämänsä on ollut kaikkea muuta kuin onnellista tai unelmien täyttämää, silti hän toistaa kuolinvuoteen viereen istahtaneelle Stridsbergille, että ei halua kuolla. Ei ainakaan yksin.
Stridsberg kertoo takaumin, miten Valerie on päätynyt elämässään tähän jamaan, miten kaikki hänen elämänsä ihmiset ovat pettäneet, hylänneet, hyväksikäyttäneet, kaikonneet tai kuolleet. Valerien elämäntarinan rinnalla amerikkalainen yhteiskunta velloo ja kipuilee, sillä hänen elinaikaansa osui suuri joukko maailmaa kuohuttaneita ja maailmaa mullistavia Yhdysvaltojen tekosia ja tapahtumia: atomipommit Hiroshimaan ja Nagasakiin; Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn murhat; Vietnamin sota; feminismin toisen aallon raju liikehdintä: National Organization for Women marssi kaduilla ja naiset polttivat rintsikoitaan, Betty Friedan kirjoitti naisellisuuden harhoista, homot penäsivät oikeuksiaan; amerikkalainen ihminen käveli kuussa, maan ydinkokeet jatkuivat...
Pieni Valerie rakasti vetysuperoksiditukkaista äitiään Dorothya, mutta tämä sulki itsensä tyttärensä tarpeilta ja silmänsä isän hyväksikäytöltä: Dollyn mielessä oli aina päällimmäisenä kulloinenkin ihana, mustelmille hakkaava mies. Kotoa 15-vuotiaana karattuaan Valerie lyöttäytyi yhteen Silkyn kanssa. He elättivät itseään tyttö- ja poikaprostituutiolla camping-huorina. Unelma opiskeluista eli kuitenkin, mutta ainoastaan Valerie pääsi opiskelemaan psykologiaa Marylandin yliopistoon, sillä Silkyn nuori elämä katkesi sitä ennen.
Yliopistossa ystäväksi ja rakastetuksi löytyi Cosmo, rämäpäinen sukulaissielu ja feministi, mutta Valerie halusi pois, New Yorkiin Andy Warholin tähdeksi. Minulle jäi hiukan epäselväksi, samastuiko Cosmo Elizabeth Duncaniin, luuliko olevansa hän, vai oliko fiktiossa tämän tytär. Joka tapauksessa Cosmo yritti pelastaa kuumeisesti Duncania kaasukammiolta - onnistumatta.
Pienen elokuvaroolin Valerie Warholilta saikin, mutta taiteilija ei koskaan lukenut hänen näytelmäänsä Up Your Ass eikä palauttanut käsikirjoitusta. Valerie paistatteli alkuun Warholin suosiossa tämän The Factoryssa / Tehtaassa, mutta sitten Warhol heitti naisen yli laidan. Horjunut mielenterveys, rahattomuus, prostituutio ja amfetamiinikoukku johtivat sitten Warholin ja tämän seurassa olleen kirjallisuuskriitikon ampumiseen / murhayritykseen. Valerie suljettiin eri mielisairaaloihin ja kolmen vuoden vankeuteen.
Valerien henkilöhistoriaa vasten ei ole mikään ihme, että hänestä kasvoi radikaalifeministi ja miestenvihaaja. SCUM-manifestissaan hänen utopiansa on yhteiskunta ilman miehiä. Stridsberg kuvaa sitä, miten lapselle käy, kun yhdestäkään aikuisesta ei saa tukea tai turvaa, ei edes omasta äidistä, ja oma isä raiskaa. Silky oli tärkeä ja rakas, mutta hän kuoli epäselvissä oloissa. Cosmo oli tärkeä ja rakas, mutta ei jaksanut elää. Psykoterapeutti Cooper piti potilaastaan, mutta vaihtoi laitosta. SCUM-manifestin kustantaja huiputti, Warhol huiputti. Miten monesta pettymyksestä ja hylkäämisestä ihminen pystyy järjissään selviytymään?
Cosmogirl soittelee minulle koko ajan tuonpuoleisesta. Se on silkkaa kidutusta, en pysty nukkumaan. Hän soittaa ja kuiskii miten kamalalta tuntuu kun kukaan ei rakasta, ja kuulokkeesta virtaa jättimäisiä kyyneleitä ja minä olen muuttanut Chelseasta Hotel Earlyyn ja kaikki on sinällään okei mutta silti ihan päin helvettiä. (...) Hän haluaa että hirttäydyn Central Parkiin tai hukuttaudun satama-altaaseen. Käyn tällä hetkellä tuonpuoleisen kanssa neuvotteluja vaihtoehtoisista ratkaisuista jotka sallisivat sen, että jään henkiin. Unelmien tiedekunta on rankka kirja rankasta elämästä. Stridsberg kuvaa Valerien rumaa elämää rumin sanoin, mutta ihailtavalla taidolla. Järisyttävän hienosti hän kuvaa Valerien sairasta, sekoilevaa ja poukkoilevaa mieltä. Amerikkalaisen köyhyyden ankeat kasvot ja marginaalissa elävien nuorten tyttöjen elämän kovuus läiskähtävät silmille niin että mäjähtää. Stridsberg kävi tutustumassa Tenderloiniin 2000-luvun alussa: tilanne oli aivan yhtä lohduton kuin Valerien kuolinvuonna 1988.
SCUM-manifesti englanniksi / Valerie Jean Solanas (1936 - 1988) oli yhdysvaltalainen radikaalifeministi, joka kirjoitti SCUM-manifestin, jossa suositeltiin pelkästään naisista koostuvan yhteiskunnan perustamista ja kaikkien miesten tuhoamista.
Sara Stridsberg on syntynyt 1972. Unelmien tiedekunta voitti vuonna 2006 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.
on uuden nälkä, etsitään toivoa, turvaa, unelmia, elintilaa, parempaa tai vain hyvää elämää.
Tämä uuden etsimisen ja liikkeellä olon ajatus heijastuu vahvasti Riina Katajavuoren Maailma tuulenkaatama -kokoelman runoissa. Runoilija miettii myös ajan käsitettä ja sitä, miten nopeaksi maailma on muuttunut. Ajan kulku tuntuu paradoksaalisesti nopeutuneen, vaikka se on yhtä hidas tai nopea kuin vaikka 1700-luvulla: Kapteeni Cookilta kestää kolme vuotta ja kahdeksantoista päivää purjehtia maailman ympäri ja palata Spitheadiin, radioaktiiviset pilvet kulkeutuvat neljässä päivässä Ukrainasta Kiinan ja Afrikan ylle... Runominä on vahvasti kiinni nykypäivän maailmassa ja kotikaupungissaan Helsingissä, mutta hän matkustaa maailmalla myös itse.
Runot on jaettu seitsemän osion alle: Ämpäri, Sukulaiset ovat takautuvia, Vaadin revontulet, Heräsin maailmankartan alta, Missä olen, Löytäjä saa pitää ja Lise. Aluksi runoilijatoivottaa lukijan iloisesti tervetulleeksi ja hupsuttelee niitä näitä: Ole hyvä ja käy tähän runoon kuin lepoon ja rauhaan, jota olet etsinyt leveys-, pituus- ja liitupiireiltä... Runominä kehottaa kohtaamaan ihmisen - nimenomaan ihmisen, ja vastustaa monia asioita, etenkin etäisyyttä ihmisten välissä. Ironista komiikkaa edustakoon toteamus Ajatteleminen on sekava toimenpide. Naiminen suoraa ja selvää.
Sukulaiset ovat takautuvia -osiossa tutkaillaan perhesuhteita, nuoruutta ja lapsuusmuistoja mottona: Ei ole tavallista perhettä. Tulevan äitienpäivän alla sopii miettiä omia ajankäytön prioriteettejaan ja siteerata otetta runosta Äitipieni. Osat ovat vaihtuneet, tarvitsijan roolissa on nyt vanheneva äiti eikä äitiään ikävöivä pieni tytär:
Äitipieni, äitipieni soitat mulle juuri nyt kun mulla on kiire. Yleensä mulla on. Kiire työhön ratikkaan matkalle kokoukseen jumppaan rientoon. Oon tässä keskellä. Keskellä elämää. Äitipieni elämän reuna-alueella soittaa ja tarvitsee. Äitipieni naputtaa sormiaan ja pitkittää, puhuu tyhjää, yrittää nopeasti keksiä mitä vielä voisi sanoa. Mulla askeleet kopisee katuun, olen hiljaa annan tilaa, joka on tyhjää tilaa yhtä tyhjän kanssa. Mitään en anna, en ehdi. ...
Osio Vaadin revontulet vie pohjoisen maisemiin, jossa yksittäisen mopon ääni on tapaus. Sitten herätäänkin jo maailmankartan alta rimpuilun maku suussa. Maailmanmatkaaja-runominä toteaa, että Kauhean paljon hölmistyksissä-oloa sisältyy vuorokausiin, kielen-osaamattomuutta (espanjan-, portugalin, ruumiin-) Etelä-Amerikassa Nicaraguassa ja Venezuelassa hän tuumii: Lähden kaikille lennoille mutta koko ajan unelmoin tiukasti paluusta.
Koti-Helsingissä runoilija havainnoi maahanmuuttoilmiötä ja ottaa siihen kantaa mm. runoissa Rautatientori ja Vastaanottokeskus. Olen aiemmin lukenut Katajavuoren ihanan lastenkirjan Mennään jo naapuriin, joka kertoo maahanmuuttajaperheistä Suomessa.
Brittiläisestä löytöretkeilijä James Cookista (1728-1779) kertova osio oli minusta hieno. Wikipediasta voi lukea pitkät litaniat tästä kunnianhimoisesta miehestä, jolle ura ja maine olivat tärkeämmät kuin vaimo ja lapset. Mies seilasi maailman meriä, nimesi löytämiään saaria ja vaimo synnytti ja hautasi yhteiset lapset maissa - yksin. Vaimon tylyn yksinäisen elämän ja roolin kiteyttää runo Elizabeth Cookin elämä numeroina:
Syntyi 1742. Naimisiin 20-vuotiaana. Leski 37-vuotiaana. 17 vuotta avioliittoa, 4 vuotta yhdessä. Synnytti 6. 5 poikaa, 1 tyttö. 2 kuoli vauvana. 1 kuoli lapsena. 3 poikaa varttui. 1 kuoli tulirokkoon, 2 hukkui. Hautasi 6, yksin. 53 vuotta leskenä. 300 puntaa amiraliteetiltä per vuosi. 41 vuotta elämää viimeisen lapsen kuoleman jälkeen. 91 vuotta, elämää.
Kustantajan sivulta
Sanat ja kielellä / eri kielillä leikittely on tärkeässä roolissa monessa runossa. Katajavuori on taitava ja leikkisä, joskaan en aivan kaikkien sanalitanioiden funktiota tässä kokoelmassa ymmärtänyt. Maailma tuulenkaatama on kuin maailma itse: laaja ja paikoin vaikeasti hahmotettava; hauska ja koominen, mutta myös kipua, menetystä ja tuskaa tulviva.
Riina Katajavuori (s. 1968) on syntynyt Helsingissä ja kirjoittanut runoutta, proosaa ja lastenkirjoja. Hänen runojaan on käännetty lähes kolmellekymmenelle kielelle ja lastenkirjoja saksaksi ja tanskaksi. Katajavuori on Vuoden helsinkiläiskirjailija 2015. Maailma tuulenkaatama on hänen seitsemäs runokokoelmansa. YLEN TANSSIVA KARHU -EHDOKAS 2018 / RAADIN PERUSTELUT Riina Katajavuoren kokoelma on lempeä ja maanläheinen, leikkivä ja tanssiva mutta kysyy keskeisiä kysymyksiä maapallostamme, sen ihmisistä ja heidän historioistaan. Katajavuori miettii mistä itse on tullut, mistä muut ovat tulleet, miten olemme joutuneet, kuka minnekin. Tutkimusmatkalla kohdataan koko maailma, toinenkin löytöretkeilijä James Cook, toisesta maailmasta peräisin ja toisin syin liikkeellä tuntemattomissa maissa, sekä hänen kärsivä vaimonsa Elizabeth. Kysymyksiin ei vastata, ratkaisuja ei ole. Mutta huomiot ovat hyvin todellisia ja avoimia. Lukija jää pohtimaan, liikuttuukin muttei ahdistu.
Kiinnostuin tästä kirjasta Amerikan siirtolaisuuden vuoksi, sillä sukututkimusta tehdessäni törmäsin mm. Ellis Islandin vastaanottokeskukseen ja netissä luettaviin maahantulodokumentteihin. Aikavälillä 1820-1930 Euroopasta imigroitui Yhdysvaltoihin yli 40 miljoonaa ihmistä, Suomesta noin 350 000, valtaosin Pohjanmaalta. Lähtijät olivat pääosin miehiä, myös perheellisiä. Amerikanleskiä jäi lapsineen paljon Suomeen, mikä aiheutti kunnille elatusongelmaa. Osa naisista ja lapsista seurasi miehiään myöhemmin; joskus siirtolaisuus oli tapa ottaa 'avioero'. Itse luin sydän sykkyrällä suvustani tämän saapumisilmoituksen: Albertina, 42 vuotta, mukana 5 dollaria, matkalla miehensä Eliaksen luokse. Elias oli lähtenyt siirtolaiseksi 10 vuotta aikaisemmin.
Kaksi rantaa on saanut inspiraationsa Eeva Vuorenpään oman tädin elämäntarinasta, jota kirjailija värittää fiktiolla. Amerikkaan lähtijä on nuori 17-vuotias Hanna, jolle jo New Yorkissa asuva Juho-eno kustantaa matkalipun. Hannan perhettä on matkan alla kohdannut suuri suru: äiti menehtyi yhdeksännen lapsensa synnytykseen. Koska elätettäviä lapsia köyhän Peuranmaan leskeksi jääneellä isännällä riittää, amerikaneno haluaa tarjota edes yhdelle paremman tulevaisuuden. Eletään 20-luvun puoliväliä.
Aika monta oli kylältä siirtolaiseksi jo lähtenyt, ja vallitsi pienoinen Amerikan kuume, jota kiertelevät höyrylaivayhtiön edustajat lietsoivat. Hannan matka on pitkä ja Atlantti myrskyää, mutta lopulta Vapaudenpatsas toivottaa tulijat tervetulleiksi. Hanna saa asua Juho-enonsa perheen luona ja pääsee pian tiskaajaksi ylelliseen Plaza-hotelliin, jossa hän kauhistelee hyvän ruuan tuhlausta. Eipä aikaakaan kun kaunis Hanna etenee saksalaisen miljonäärirouvan seuraneidiksi.
Suomalaiset Amerikan siirtolaiset pitivät tiiviisti yhtä, niin New Yorkissakin. Kokoontumisten ja juhlien tapahtumapaikka on Haali, jossa tanssitaan, juhlitaan ja vaihdetaan uutiset, kotimaan kuulumiset ja juorut. Siellä Hanna tapaa komean mandoliinia soittavan kelloseppä Martin. Puhtoinen ja viaton rakkaus sykkii useamman vuoden, mutta Martista ei ole sitoutujaksi. Viiden vuoden siirtolaisuuden jälkeen Hanna palaa vuodeksi Suomeen ja hautaa isänsä, mutta palaa vielä kerran New Yorkiin. Kaipuu Suomeen on kuitenkin suuri ja takaisin kutsuu myös salskea Einari.
Kaksi rantaa on puhtoinen kuin vanha Suomi-filmi - minulle liian siloinen, mutta eipä muuta oikeastaan Eeva Vuorenpäältä voi odottaakaan. Hän kuvaa hyvin, kiltisti ja herttaisesti amerikansuomalaisten elämää uudessa kotimaassaan. Vain nopeasti ja verhotusti sivutaan rumempaa puolta: tubin tai viinan viemiä sekä pörssiromahduksesta alkanutta lamaa ja työttömyyttä. Kuvaus suomalaisesta maalaiselämästä tapoineen ja rehteine ihmisineen on arkista ja aidon tuntuista, joskin turhan kiiltokuvamaista.
Kauniskantinen Kaksi rantaa on nuoren maahanmuuttajanaisen tarina, hyvin ja juoheasti kirjoitettu, mutta en aivan ole tämän tyyppisen rouva-litin / chick-litin ystävä. Mieleen tuli väkisinkin Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarja. Mutta jos haluaa kurkistaa amerikansuomalaisten elämään tai suomalaisen maaseudun 1900-luvun idylliin, tämä voi olla oiva valinta sinulle. Autenttisia tapahtumia tarinassa ovat mm. suomalaiset Empire State Buildingin ja muiden pilvenpiirtäjien rakentajina, Rudolf Valentinon traaginen kohtalo ja tapaus Charles Lindberg. Monesti esiintyvä paikka romaanissa on Central Park, jonka talvinen luistinrata ja Betshedan enkeli suihkulähteineen olivat kirjan Hannalle tärkeitä. Koti-Suomen kadonnutta maalaisidylliä Vuorenpää kuvasi erittäin kauniisti ja maalauksellisesti.
Espoolainen Eeva Vuorenpää on toiminut tv-ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hänet tunnetaan lukuisista laatudokumenteistaan. Häneltä on aiemmin ilmestynyt hämäläisestä kartanoyhteisöstä kertova, suosittu romaanitrilogia Kotkansilmä (2007), Kotkansilmän perintö (2008) ja Kotkansilmän uusi loisto (2009) sekä jatkosodan aikaan sijoittuva romaani Arvet (2011). Kaksi rantaa on Eeva Vuorenpään viides romaani.
Lukuviikon vinkkinä voi vinkata yhdestä kirjasta tai teemasta. Minä valitsin teemakseni Japanin ja vinkkaan muutamasta Japani-aiheisesta kirjasta, jotka ovat minua suuresti ihastuttaneet. Kaksi näistä on japanilaisten naisten kirjoittamia, kolme suomalaisten.
Niputan tähän alkuun yhden japanilaisen runokokoelman ja kotimaisen, aivan hurmaavan tietokirjan, sillä ne molemmat puhuvat käsialasta ja japanilaisista kirjoitusmerkeistä. Kaunista käsialaa on aina arvostettu Japanissa, niin nykyäänkin - kalligrafia on taidetta! Kalligrafiaa opetetaan koulussa, järjestetään taidenäyttelyitä ja kalligrafia-taiteilijat esittävät taitojaan performansseissa.
Japanilainen blogiystäväni Miyako postailee kalligrafiaperformansseista ja -näyttelystä usein. Kurkkaa tänne! Miyakon blogista löytyy muutakin mielenkiintoista japanilaisesta kulttuurista.
In short for Miyako: We are celebrating Reading Week in Finland and I'm giving tips on books dealing with the Japanese Culture. The Japanese writers I mention here are Yumi Fuzuki and Hiromi Kawakami; the Finnish ones Minna Eväsoja and Mia Kankimäki. I'm personally an admirer of Japanese calligraphy. Thank you very much for letting me use your photos here❤︎
Kuva: Miyako
Suomalaisen on ehkä vaikea tajuta tätä kirjoitusmerkkien ja käsialan kauneuden tärkeyttä, sillä meillä käytetään latinalaisia kirjaimia. Toki kouluissa opetetaan hyvin yksinkertaista kaunokirjoitusta, mutta ei sitä voi verrata esim. japanilaisiin taitoa vaativiin kirjoitusmerkkeihin.
Fuzuki kirjoitti runonsa hyvin nuorena, teini-iässä ja hän sanoo: Mutta kun kerran on antautunut kirjoitusmerkkien meren vietäväksi, saa aikaan väreitä, hyppelehtii aalloissa. (...) Joka hengenvedolla taistelen sanat suustani vievää kohtaloa vastaan ja jatkan tanssiani silmäluomieni alla.
Kankimäen hurmaava tietokirjan ja matkakertomuksen sekoitus oli mahtava lukuelämys. Hän tutki yli 1000 vuotta sitten elänyttä Sei Shōnagonia ja tämän Tyynynaluskirjaa. Kauniit siveltimenvedot olivat arvossaan viestejä lähetettäessä. Naiset kirjoittivat runoja rakastajilleen ja miehet rakastajattarilleen; tekstin kauneutta arvioitiin ja arvosteltiin. Mielenkiintoista oli se, että tuolloin miehet käyttivät kirjoituksessaan kiinaa ja kiinalaisia merkkejä, naiset japanilaista kana-kirjoitusta.
Melkein geisha - hurmaava ja hullu Japani on juuri sitä mitä otsikointi lupaa. Aivan ihastuttava kirja, jonka sivuilla voi kurkistaa monipuolisesti meille suomalaisille monesti eksoottisen japanilaisen kulttuurin ja yhteiskunnan eri puoliin. Kirjassa on 45 otsikoitua pikkutarinaa, jotka perustuvat Eväsojan päiväkirjamerkintöihin vuosien varrelta.
_____
Shoshin on kaunis kuin koru japanilaisine kirjoitusmerkkeineen ja Ateneumin taidekokoelmasta valittuine japanilaisine puupiirroksineen. Viisikymmentä hurmaavasti otsikoitua lyhyttä kappaletta valottavat japanilaisen kulttuurin ja filosofian eri puolia.
_____
Oppimisesta, kalligrafiasta ja kirjoitusmerkeistä Eväsoja sanoo Shoshinissa näin:
Oppimisessa yksinkertaiset asiat ovat kaikkein vaikeimpia ja niihin tulisi palata aina uudestaan ja uudestaan, sillä yksinkertainen muoto paljastaa armotta virheet, ei ole mitään millä verhota osaamattomuuttaan. Esimerkiksi kalligrafiassa japanilainen numero yksi on pelkkä suora siveltimen veto vasemmalta oikealle, mutta vedon tulisi kuvastaa voimaa ja enegiaa, ja siinä tulisi olla selkeä alku, keskellä huipentuma sekä vahva lopetus. Sen suorittamiseksi mestarillisesti voi mennä elinikä.
- hurmaava ja varsin epätavallinen rakkaustarina nykypäivän Tokiosta.
***
Lukuviikon järjestää Lukukeskus ja kirjabloggaajat vinkkaavat lukuvinkkejä tasatunnein!
Täältä näet mitkä blogit ainakin ovat mukana. Lukuiloa!
"Lukuviikko on Lukukeskuksen vuosittain järjestämä valtakunnallinen tapahtuma, jonka aikana kirjastot ja koulut ympäri Suomen juhlivat lukemista mm. erilaisilla tempauksilla ja tapahtumilla, kirjailijavierailuilla ja pidennetyillä aukioloajoilla.
Lukuviikkoa on juhlittu jo yli 40 vuotta, perinne aloitettiin Lukusunnuntaina vuonna 1977. Varsinaista Lukuviikkoa on vietetty vuodesta 1997."
Minähän suorastaan rakastuin Minna Eväsojan edelliseen kirjaan Melkein geisha - Hurmaava ja hullu Japani.Kun näin Gummeruksen luettelossa tämän Eväsojan uuden kirjan, oli se ehdottomasti saatava hyppysiin. Mutta enpä tiennyt odottaa mikä lumoava teos postista tupsahti. Shoshin, aloittelijan mieli on visuaalisesti kaunis kuin koru - kannet, sisäsivut, tekstin asettelut japanilaisinekirjoitusmerkkeineen ja aitoine taideteoksineen. Upeasta ja uutta luovasta graafisuudesta vastaa Sanna-Reeta Meilahti.
Eväsoja kertoo japanilaisesta kulttuurista ja filosofiasta lyhyin kappalein. Muutaman kappaleen luvut erottaa toisistaan pohjaltaan punainen sivu, jolla hohtavat kauniit valkoiset kirjoitusmerkit. Viisikymmentä aiheotsikkoa ovat runollisuudessaan mieltä hiveleviä ja kiinnostusta kutkuttelevia: Vuoret laaksoiksi, itä länneksi, Kastanjat sinapilla, Tyhjyyden maja, Sielu pisarassa, Loppusyksyn sadekuuro, Naisen sydän ja kevättaivas...
Eväsoja aloittaa kertomalla aloittelijan mielestä, shoshinista. Ajatusperustuu Sydämen kirjeenä tunnettuun teemestari Shukōn tekstiin vuodelta 1488. Tämä jatkuvan, elämänmittaisen oppimisen ja nöyryyden tärkeyttä kuvaava ajatus on itselleni läheinen. Urautumista ja luutumista kannattaa länsimaisenkin ihmisen yrittää kaikin keinoin välttää. Uuden oppiminen on tietysti välttämätöntä yhteiskunnassa, mutta se on olennaisen tärkeää myös ihmisen oman kehityksen vuoksi.
Shoshin - aloittelijan mieli - on ennakkoluuloton ja avoin, vaatimaton ja nöyrä, omahyväisyys ja itseriittoisuus eivät sille sovi. Tieto on kuin loputon vuori, jota ei pysty ehkä koskaan valloittamaan. Mutta matkalle kannattaa silti lähteä, muuten mestarin taso jää saavuttamatta.
Sivuilla seuraavat toinen toistaan hurmaavammat japanilaiset filosofiset ajatukset ja niitä kuvaavat taidokkaat puupiirrokset, jotka on valittu Ateneumin taidemuseon kokoelmista. Ihastuttavan lisän tuovat myös japanilaisin kirjoitusmerkein kirjoitetut otsikot. Teetaide on minulle suomalaisena lukijana kaukaisempi asia, mutta esim. japanilaiset puutarhat ja kukka-asettelu tutumpia. Kaikki esitetyt ajatukset eivät japanilaista kulttuuria tuntemattomalle avaudu, mutta oli kiinnostavaa lukea, miten viehättävästi Japanissa joitakin käsitteitä sanallisesti ilmaistaan. Jokainen lukija löytää varmasti jotain häntä puhuttelevaa, hurmaavan esteettisesti esitettynä.
Kirjan antia ei voi millään ahmaista tai sisäistää yhdellä lukukerralla, ehkä ei monellakaan. Mutta Eväsojan Shoshin, aloittelijan mieli on niin kaunis, että sen pitää mielellään esillä ja sitä haluaa selata tuon tuostakin. Itse en kovin syvällisesti tunne japanilaista kulttuuria, mutta poimin muutaman ajatuksen tai elämänohjeen, jotka puhuttelivat ja joita voi mielestäni soveltaa meilläkin:
Jokainen päivä on paras päivä on zen-sanonta, joka opettaa hyväksymään elämän sellaisena kuin se on.
Yksi kerta, yksi kokoontuminen: Elämässä jokainen hetki, jokainen kokoontuminen, kohtaaminen, on ainutkertainen, eikä toistu koskaan samana.
Kastanjat sinapilla - Kauneus syntyy kontrasteista ja vastakohtien harmoniasta.
Tyhjyys tai minuus vailla muotoa: Ajatuksia ja asioita arjessa tulee ja menee, mutta niihin ei jäädä kiinni.
Sabi - ajan patinoima kauneus: Kun ulkoinen prameus riisutaan, paljastuu ihmisestä tai elämästä yleensä usein jotain aitoa ja herkkää. Sabin kauneudessa on hiljaista luopumista, jossa korostuu eletyn elämän katoavaisuus.
Kuu ja pilvitaivas: Minua kiehtoo Kenkōn ajatus, että kirsikankukat ovat kauneimmillaan, kun kevättuuli saa ne varisemaan tai kun saa ihastella varisseita lehtiä joen pinnalla.
Vanha luumupuu: Vanhassa luumupuussa on eleganttia seesteisyyttä ja iän mukanaan tuomaa varmuutta. Olen aina toivonut kasvavani vanhan luumupuun kaltaiseksi.
Olen lukenut tämän hurmaavan kirjan nyt kaksi kertaa. Toisella kerralla tarttui mieleen taas hiukan enemmän mieltä jalostavia ajatuksia. Lukemisesta jäi tyyni ja rauhallinen mieli; kirja sopisikin iltaan rauhoittamaan mieltä ennen unta. Shoshin on ihastuttava lahjakirja jokaiselle japanilaisuudesta ja Japanista kiinnostuneelle.
If you want to know when the right moment is: it's now.
Always now. There really is nothing else.
Siniset vuodet vai alakulon vuodet? Se on kysymys, joka ensiksi tuli runokirjan nimestä mieleen. Runoilija on valinnut sinisen, jota minäkin ajattelin mielikuvissani ensin. Mutta saatuani kirjan käsiini ymmärsin, että alakulostahan se joka tapauksessa puhuu: rakkauden menettämisestä, värien katoamisesta. Kannet ovat raskaan tummanharmaat, raskaammat kuin betoni. Kaupunkilaistytön ankea elämänpiiri.
Siniset vuodet - Blue Years on kokeellinen runokirja, joka yhdistää kuvaa ja sanaa. Runoilijan itse ottamat arkiset valokuvat ilmentävät runominän alakuloista ja tyhjää mieltä. Kuvat on napattu sieltä täältä, sattumanvaraisesti, kauneutta etsimättä, kuvauskohteita asettelematta. Kuvien arkinen rumuus viestii samaa: täällä asuu ikävä, täällä asuu kaipuu. Mitään suurta valokuvataidetta kuvat eivät tarkoituksellisesti ole, lisäävätpä oman panoksensa runominässä vellovaan harmauteen ja sydänsuruun. Kirja on kauttaaltaan kaksikielinen, englanninnokset ovat Kasper Salosen käsialaa.
Tekla Inari on 80-luvulla syntynyt helsinkiläinen taiteilija (lue lisää bloggauksen lopusta). Runot on kirjoitettu puhelimella ja kuvatkin puhelimella otettuja. Painos on 600 kpl ja jokainen kirja on numeroitu, kirjastosta lainaamani kirja on nro 57. Runot vaikuttivat minusta arjen mieleen tuomilta seilaavilta ajatuksilta ja kertovat nuoren naisen pettymystä ja kokemusta kaaosmaisessa maailmassa. Muutamasta pitemmästä runosta löysin todella koskettavaa menetetyn rakkauden ikävää:
Rakas, muistatko vielä minua? Tapasimme omenankukkien aikaan sähkönsinisellä vuosikymmenellä. Olin se tyttö, joka tarttui mustan takkisi liepeestä kun poltit kadulla tupakkaa ja nauroit auringolle ja pilville. ...
Tapaa minut tänään tällä sateen lävistämällä kadulla. Etsi niiden puiden alta, joiden oksilta runot roikkuvat. Olen yhä täällä, en vielä muualla odotan happea, varjoa, sinistä hetkeä mahdollisuutta kuiskata loppuun avaruuksia yhteen kurovat sanat. ...
Vuoret kuiskivat: elämä on lyhyt. Ei saisi hävetä. Häpeän kumminkin. Pimeitä kasvojani,
hopeaista yksinäisyyttä sitä, että sinut minä menetin. ...
Arjen jatkaminen on ainoa mahdollisuus.
Arki on ruusuni. ...
Lukukokemus oli mielenkiintoinen. Koin Siniset vuodet - Blue Years pienenä poikkitaiteellisena teoksena enkä vastaavaa ole aiemmin kokenut tai lukenut. Ensimmäisellä lukukerralla mikään ei liikahtanut, ihmettelin vain; toisella joidenkin runojen herkkyys ja ikävä sittenkin tulivat liki.
Tekla Inari
Blue Years
Englanninkieliset käännökset Kasper Salonen
Graafinen suunnittelu Tekla Inari & Jaakko Suomalainen
Kosmos 2017
***
Kirjastosta
_______________ Kustantajan sivuilta:
Miltä tuntuu olla samaan aikaan sekaisin ja rakastunut? Mistä löytää merkitys valmiissa maailmassa?
Siniset vuodet kuvaa kahden nuoren aikuisen sydäntäsärkevän rakkaustarinan pirstoutuneessa nykymaailmassa. Enimmäkseen älypuhelimella kuvattu ja kirjoitettu teos on mustan huumorin ja melankolian sävyttämä kuvaus sitoutumattomuudesta. Se nauhoittaa riipaisevasti ja runollisesti nuoruutta 2000-luvulla: vimmaa, sydänsurua, itsekkyyttä; murhetta, säätöä, hauskuutta. Tekla Inari sekä valokuvaa että kirjoittaa. Kollaasimaisissa, kuvaa ja tekstiä yhdistävissä teoksissaan hän pyrkii yhdistämään henkilökohtaisen, yhteiskunnallisen ja esteettisen. Hänen ensimmäinen teoksensa, sodan traumaa Suomessa nuoren naisen näkökulmasta kuvaava Perintö / Legacy (Musta Taide / Aalto ARTS Books, 2015) valittiin vuoden kauneimpien kirjojen joukkoon.
Kauniista viljelymaisemistaan ja kartanoistaan kuulu pieni Somero on lahjoittanut Suomelle montakin kuuluisuutta: seiväshyppääjä Pentti Nikulan, teini-ikäisenä Somerolle muuttaneen Satumaa-säveltäjän Unto Monosen, M. A. Nummisen ja nyt käsillä olevan elämäkerran päähenkilön Rauli Badding Somerjoen (1947-1987). Olen käynyt Somerolla ja nähnyt myös Baddingin perheen vaatimattoman kotitalon, Paratiisi-kioskin ja vuonna 2015 paljastetun muistomerkin, Baddingin pysäkin. Badding-harrastajan Jukka Rajalan elämäkerta Kaita polku, Rauli Badding Somerjoen tarina on tarkka tietoteos tämän superlahjakkaan, mutta ristiriitaisen artistin taipaleesta ja elämästä.
Baddingin kotiseutu Hirsjärvi, CC-BY-SA
Rajala on paneutunut Baddiggin uraan pieteetillä. Hän kertoo seikkaperäisesti kunkin levytyksen syntyvaiheista, sen vastaanotosta, listamenestyksestä ja vaihtuvien taustabändien kokoonpanoista. Lukuisat sitaatit eri muusikoilta ja lehtiarvosteluista elävöittävät hienosti tekstiä ja luovat autenttista ja tarkkaa ajankuvaa.
Äärimmäisen mielenkiintoista, mutta ennen kaikkea liikuttavaa ja koskettavaa. Kaikista näistä piirtyy kuva superlahjakkaasta, mutta herkästä, onnettomasta, ujosta ja ristiriitaisesta miehestä.
Badding oli persoonallisuudeltaan arka ja ujo, ja hänen lapsuutensa hyvin köyhä. Äiti oli suvaitsemattoman uskonnollinen, isä sairasteleva sekatyömies. Sisaruksista veli Kari toimi myös musiikkibisneksessä veljensä kanssa, sisko Mailis kirjoitti sanoituksia. Rajala kertoo realistisesti lapsuuden vaatimattomista oloista, noususta huipulle ja vääjäämättömästä viinan viemästä tuhosta. Kaita polku näyttää millaista oli köyhän nuoren elämä 60-luvulla: ilman rahaa ja vailla kunnollisia harrastus- tai muita mahdollisuuksia.
Minua liikutti Baddingin tavaton herkkyys, hän oli ailahtelevaisuuden ja huonon itsetunnon repimä. Mieliala vaihtui salamannopeasti mustuuteen ja itsetuhon ajatuksiin. Hyvinä hetkinään hän nautti esiintymisestä ja sai yleisön haltioitumaan; huonoina hetkinä lavalle meno oli vastenmielistä ja paniikin sävyttämää. Tähän esiintymispelkoon ja -jännitykseen auttoi alkoholi - siitä kai se alkoholismi sitten lähti. Solistin esiintymispelko ja sen tuoma epävarmuus aiheuttivat myös suunnattomia hankaluuksia Baddingin kulloisellekin bändille. Oli maaniteltava ja keksittävä jippoja, etsittävä solistia kotoa ja lähikuppiloista, piiloteltava pulloja. Myös musiikissaan Badding oli kaksijakoinen: Suomessa uutta luova rokkari, joka rakasti myös humppaa, tangoja ja lastenlauluja.
Useimmat meistä vähän vanhemmista muistavat kun Fiilaten ja höyläten räjäytti pankin tai ainakin sen jälkimainingit. Baddingin omia hittisävellyksiä on iso liuta, eikä niitä aika juuri ole purrut: Paratiisi, Bensaa suonissa, Valot, Tähdet, tähdet... Covereitakin piisaa: Aurinkoiseen sateeseen, Ikkunaprinsessa, Paras haihtua vaan... Baddingillä oli geeneissään luontainen tulkintakyky, pettämätön rytmitaju ja riimittelyn taito. Hän sävelsi, sanoitti itse ja käänsi tekstejä.
Tässä teoksessa ei ole julkaistu yhtään Baddingin eikä kenenkään muunkaan sanoitusta. Mutta kirjassa puhutaan paljon sanoituksista ja covereiden kääntäjistä, siksi julkaisen tämän runosunnuntai-tagin alla. Ahkerasti Baddingille sanoitti mm. Jarkko Laine, jonka Badding-sanoituksia ovat mm. Bensaa suonissa (1970), Hymyile Miss Universum (1970), Pilvet karkaa, niin minäkin (1970), Fiilaten ja höyläten (1974) sekä Suomen Talvisota 1939–1940 -yhtyeen Kekkonen-rock (1969). Muita sanoittajia olivat esim. Kirsti Hartikainen, Baddingin sisko Mailis Niemelä ja Marketta Saarinen.
Baddingin traagisesta elämästä oli surullista lukea. Levytyksistä ja keikoista ansaitut tienestit haihtuivat jonnekin ilmaan ja taiteilija itse asui surkeissa loukoissa tai lymyili kavereiden nurkissa. Eihän tämä tietysti ensimmäinen traaginen taiteilijakohtalo ole, mutta aina se koskettaa. On kuitenkin oltava onnellinen siitä valtavan hienosta musiikkiperinnöstä, jonka Badding on meidän suomalaisten iloksi ja edelleen kuunneltavaksi jättänyt.
Kaita polku on erittäin hyvä elämäkerta. Se on tietokirjamaisen tarkka, monipuolinen ja asiallinen. Se kertoo niin artistin valoisista kuin pimeistä puolista luoden samalla tarkan silmäyksen tuon ajan iskelmämusiikin kenttään Suomessa. Kirjan graafinen suunnittelu on selkeä ja hyvä, faktapainotteisuutta keventävät lukuisat valokuvat aina Baddingin lapsuudesta asti. Rajala analysoi myös levyjen kannet kiinnostavasti. Eittämättä Badding-fanin toiveteos!
Jukka Rajala
Kaita polku, Rauli Badding Somerjoen tarina
Siltala 2018
*****
Kustantajan lukukappale - kiitos
_______________
Jukka Rajala (s.1962) on Muoniossa asuva toimittaja. Vinyylilevyjä keräilevän Rajalan sydäntä ovat erityisen lähellä suomalainen rock- ja popmusiikki sekä kantri, blues ja rock.
Lisään tähän loppuun pari Youtube-linkkiä:
The Ultimate kesäbiisin Paratiisi sekä elämäkerran nimikappaleen Kaita polku.
PARATIISI Sävel Rauli Badding Somerjoki
Sanat Arja Tiainen ja Rauli Badding Somerjoki
Kun mä sinut kohtasin, oli ilta ihanin
Linnut lauloi ja kimmelsi taivaan kuu.
Sinä sanoit menkäämme maalle meidän landelle
Mietin nyt juttu tää onnistuu
Perille kun saavuttiin kukat kukki tuoksui niin
Meri vaahtosi kuin olut kuohuaa
Heti rantaan kuljettiin, liiat kuteet riisuttiin
Oli tunnelma niin huumaava
Oi, jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman
Tämän maailmani pallon valtavan
Mutta enhän sitä tee, pieni hetki riittänee
Kun sun vierelläsi näin olla saan
Varret yhteen kiedottiin, hiekka tarttui varpaisiin
Meren kiihkeään rytmiin kun vaivuttiin
Pientä huulta heitit kai, suoraan suusta suuhun vain
Näistä aikuiset puhuu kuiskuttain
Oi, jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman
Tämän maailmani pallon valtavan
Mutta enhän sitä tee, pieni hetki riittänee
Kun sun vierelläsi näin olla saan _____ KAITA POLKU
Sävel ja sanat Rauli Badding Somerjoki
Sanoitusta en löytänyt, mutta Rajala sanoo kirjassa näin: "Kaita polku oli Raulin 16-vuotiaana kirjoittama ja jo The Five Yesin ohjelmistosta tuttu rauhallinen balladi, joka sävellyksenä tuo mieleen Valot-kappaleen. Laulun tekstissä Rauli muistuttaa ainoastaan kaidan polun johtavan onneen ja kauneuteen. Laulua kuunnellessa ei ole vaikea arvioida sanojen kummunneen tuskan viittaa ajoittain jo nuoresta harteillaan kantaneen Baddingin omasta elämästä."
Hyvää vappua!
