Rosa Liksom - Väylä

Meitä kaikkia yhisti yksi asia, olima tien päälä ja kuljima kohti länttä.

Lapin sotaan olen törmännyt monessakin romaanissa, mutta Rosa Liksom ottaa romaanissaan Väylä päähenkilöksi nuoren 13-vuotiaan tytön, joka kuljettaa perheensä karjaa turvaan Ruotsin puolelle. Heti aselevon jälkeen syyskuussa 1944 annettiin koko Lappia sekä Oulun läänin itäisiä kuntia koskeva siviiliväestön evakuointikäsky, joka toteutettiin vain muutamassa viikossa. Ruotsi vastaanotti 56 000 Lapin evakkoa ja tuplamäärän karjaa tuona syksynä. Romaanin väylä on Tornionjoki, jonka itäpuolella on köyhyys ja hävitys, länsipuolella rikkaus ja pelastus. Romaani on kirjoitettu Tornionjokilaakson murteella, jota Anna Saksman ääntää loistavasti äänikirjatoteutuksessa. Luettaessa ilmeikäs, mutta hankalahko murre ei haitannut kuunnellessa ollenkaan. Päinvastoin, se oli kirjan suola.

Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksyseen utuharsoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähilheistä vettä. Kaikki muut lehmät paitti Ilona pelästyit teräviä hiutahleita ja haijaanuit. Sisko, Pirkko ja Liina rynnit ojjaa pitkin, Kerttu reistasi paeta methään, Siskon eeliskuussa synnyttämä Sokkeri-vasikka tanssi paikahlaan, Soma kiipesi Kielon sölkhään ja molemat rääyit.

Areenan haastattelussa Liksom sanoo halunneensa tutkia ihmisen ja eläimen suhdetta, sillä ihminen on pohjimmiltaan eläin. Tämä kyllä tiedetään, mutta toisaalta ei kuitenkaan ymmärretä. Minua liikutti suuresti tytön suhtautuminen lehmiinsä. Niillä oli nimet ja yksilölliset luonteet, ja toki lehmät arvokkaita köyhälle perheelle tuolloin olivatkin. Evakkokaravaani oli pitkä - kymmeniätuhansia ihmisiä ja lehmiä; taipaleet raskaita ja väsyttäviä niin ihmisille kuin eläimille.

Viimiset elämän väristykset kourasit sen vasikanruumista ja elämä sammu sen sisälä. Jälelle jäi vain liikkumaton ruho. Turvale kivun ja kuoleman salanen hymy. Semmonen, josta ei ossaa sanoa, onko se surua vai iloa. Sisko syöksy mölisten vasikkansa tykö, nuolasi sen pientä päätä ja romahti voimattomana vesirajhaan.

Evakkomatkaan sisältyy paljon koettelemuksia: Sisko-lehmän vasikka menehtyy, toinen syntyy ja ihmisiä sairastuu ja kuolee. Iltaisin rättiväsynyt tyttö miettii syntyjä syviä, mutta etsii pohjimmiltaan äitiä ja hakee tämän rakkautta. Äiti on ollut masentunut ja mieleltään häilyvä köyhän ja syrjäisen mökin emäntänä. Evakkoon lähtiessä viimeisillään raskaana olevasta äidistä ei ole kävelijäksi ja isän veli järjestää tälle paikan kuorma-auton lavalla. Erossa ollessa tyttö on hädissään ja pelkää, ettei enää löydä äitiä. Vastuu karjasta jää kokonaan tytölle, tukenaan hänellä on vain Karjalan evakko Katri ja naapuritalon piika Martta pienine poikineen.

Matkan varrella tyttö pohtii kaikkea sedältä kuulemaansa. Setä on tytön mentori, joka on kertonut dinosauruksista, eliölajien kehityksestä ja tähtitaivaasta. Tyttö kokee ristiriitaa sedän tieteellisen maailmankatsomuksen ja yhteisön uskonnollisuuden välillä. Ruotsin vastaanottopisteessä hän joutuu hoitamaan heiveröistä pikkuveljeään Kallea kun itseensä käpertynyt äiti ei jaksa. Jossain kohtaa tytön mielessä nousee terve uhma ruikuttavaa äitiä kohtaan. Tyttö ajattelee, ettet nyt taas viitsisi ja poistuu paikalta. 

Minusta tuntui, että olin ainut ihminen koko maailmassa. Paine nousi kurkkutorvea ylöspäin, kyynehleet tihkuit silmistä, nyyhkytin ja sitte märsäsin täysilä. Itkin särkevää polvea, itteni yksinäisyyttä, ihmistä ylheensä ja pölkäsin omia ja muitten pölköjä. Aattelin, että jos panen silmät kiinni, niin kuolema noutaa minut ja johattellee askehleet kohti Tuonelaa.

Sota loppuu 1945 ja päästään palaamaan takaisin kotikylään, jonka saksalaiset ovat polttaneet maan tasalle. Tyttö kokee itsensä ylimääräiseksi kotonaan, sillä äiti on myynyt sedälle mökin ja maat. Setä ottaa kaatuneen isän paikan ja äiti on raskaana jälleen. Tyttö kokee lyhyen rakkauden, mutta vastaan tulee taas kohtuuton kohtalon kolhu. Setä sanoo vievänsä tytölle rakkaat lehmät teuraalle ja korvaavansa ne uusilla amerikkalaisilla lehmillä, jotka tuottavat maitoa tuplamäärät. Minusta oli järkyttävää, miten elämän tärkeimmät ihmiset pettivät ja jättivät tytön kylmästi tyhjän päälle, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut edes lehmän arvoa.

Väylä on koskettava tarina sodan jaloista pakenevista ihmisistä. Vuodessa tyttö kovettuu, mutta kasvaa aikuiseksi. Sota teki hänestä täysorvon, vaikka äiti eli. Oli pärjättävä omillaan, luotettava itseensä, muuta tukea ei ollut. Areenan haastattelussa Liksom sanoi työstäneensä romaania viisi vuotta täysillä, joskin aihe oli muhinut jo pidempään. Hän on haastatellut Lapissa evakkomatkan kokeneita ja elänyt lehmien kanssa lapsuudessa. Hänen tavoitteenaan oli kuulemma se, ettei romaanissa olisi yhtään ylimääräistä sanaa. Täydelliseltä ja upealta meänkielinen kerronta kuulostaakin ja tämän nuoren tytön evakkomatka riipaisee syvältä.

 

Bloggaukseni Everstinnasta

Rosa Liksom - Väylä
Like 2021
Äänikirjan lukija Anna Saksman
____________________

Väylä on vangitseva romaani vaelluksesta, evakuointileireistä ja joesta, joka kotinsa jättäneille merkitsi elämän ja kuoleman rajaa. Se on vuodenkierron mittainen kasvukertomus, tarina pienen kylän tytöstä ja poluiksi vaihtuvista teistä, luonnosta ja äidin etsimisestä. Liksomin kerronta saa loankin loistamaan.

Rosa Liksom - Everstinna

Rosa Liksomin vahvalla ja verevällä meän kielellä kirjoittama Everstinna on hirveän kamala romaani. Se on kuvaus parisuhdehelvetistä, jossa elämää suurempi rakkaus muuttuu raa'aksi pahoinpitelyksi, kiduttamiseksi ja raiskaamiseksi. Romaanin toinen kerrontalinja pureutuu sievistelemättä valkoisen Suomen natsisympatioihin, Suur-Suomi -haaveisiin ja koko silloisen Euroopan joukkohurmokseen. Everstinna on järkyttävä romaani, se on myös järkyttävän loistelias romaani - eikä sen lukeminen suinkaan mikään kevyt rupeama ollut.

Mie uskoin pystyväni pyyteethömällä rakhauella puhistahmaan Everstin pahasta ja täyttähmään sen hyälä. Eversti ja mie olima yhtä. Meillä oli sama askelten ja hengityksen tahti, meilä oli samat tavat ja arvot ja sama elämänrytmi. Minun rakhauen voima oli niin suuri ja väkevä, että mie voin hänet parantaa luonnevikasuuesta, jos semmosta ilmenee.

Mitä on rakkaus?
Tuo kysymys tulee polttavimmin mieleen romaanin luettuani. Älykkyydestään ja hyvästä koulutuksestaan huolimatta everstinna alistui, sillä hän oli hulluna vanhaan Everstiinsä: kun sodan takia jouduttiin olemaan erossa nainen riutui ikävästä henkihieveriin. Onnellisia aikoja oli paljonkin ennen papin aamenta, mutta sitten herra Everstillä vinksahti lopullisesti päässä. Hävitty sota, pelko sotatuomioistuimesta ja sodassa koetut raakuudet vahvistivat jo ennestään narsistista ja sadistista luonnetta.

Joulu-tammikuussa mie en nähny Everstistä vilhaustakhaan. (...) Täytyin tyhjyyen tuntheela, en nähny elämää missään. Surua vain. Minun rakhaus hänheen osottautu painajaiseksi. En osannu syä, en nukkua, en mithään. Yöt olit pahimat. Ikävä läikähteli minun sisälä ja kasusi koaksi kivuksi loorassa, sölässä ja syänalassa. Mie puhaltelin mykhään yöhön epätoivoa ja tuskaa.

Perheväkivaltatapauksissa alistettu - useimmiten nainen - tyytyy, peittelee, puolustaa, antaa anteeksi, uskoo ja toivoo - ja ennen kaikkea jää. Vanha tuttu on sittenkin vähemmän pelottavaa kuin uusi ja outo. Oli kertakaikkinen ihme ettei everstinna päässyt hengestään tuossa myllytyksessä. Liksomin paljasta tekstiä oli vaikeaa ja tuskaisaa lukea, niin rajua se järkyttävyydessään oli. Sodan jälkeiset vuodet Tammisaaressa olivat jatkuvaa kissa- ja hiirileikkiä: mustelmia, murtumia ja sairaalareissuja. Lopulta koitti viimeinen lyönti, tie potilaaksi mielisairaalaan ja vähittäinen irtautuminen Everstistä.

Everstinna on hahmona varmasti paljon sama kuin esikuvansa Annikki Kariniemi. Hänestä tuli kirjailija ja julkkis; hän kuohutti ympäristöä monin tavoin, mm. naimalla itseään 28-vuotta nuoremman alaikäisen. Tuokaan liitto ei kestänyt, mutta he pysyivät sukulaissieluina loppuun asti.

Mie tiesin ja kaikki ne muukki Suomessa, jokka osasit lukea lehtiä, tiesit mitä natsit tekevät.
...
Sota-aika kokonaisuutena vain kirkasti minun ja Everstin tuntheita ja syvensi meän yhteistä olotillaa. Kuoleman lähheisyys toimi ko makneetti. En ole koskaan ollu niin elossa ko silloin.

Meidän natsi- ja fasistisympatiamme
Tänään kuuluu pöyristyä ja olla kauhuissaan, mutta 30-40-lukujen vaihteessa tilanne oli toinen. Natsismi ja fasismi olivat ideologioita, jotka saivat suuren osan fiksuista eurooppalaisista kollektiiviseen joukkohurmokseen. Niin Suomessakin, vaikka sitä on vaikea niellä: vahva natsiliittolainen tuntui taivaalta tipahtaneelta pelastukselta idässä vaanivalta kommunismilta. Sotauho oli valtavaa, Suur-Suomi kiilteli mielissä. Kirjassa vilisee tuon ajan suomalaisia poliittisia merkkihenkilöitä: käydään Immolassa Marskin 75-vuotispäivillä, joita myös Vyyreri kunnioitti läsnäolollaan; seurustellaan elegantisti Maila Talvion kirjallisessa, fasistisessa salongissa; luetaan Koskenniemen runoja. Hurjia aikoja. Natsi-ideologia tuli tiensä päähän, uudet punaisemmat aatteet veivät everstinnankin, sillä ihminen sopeutuu ko rotta. Saksalaisten sotaherrojen meänkieliset nimet tuottivat vänkää päänvaivaa, mutta everstinnan sanakirja auttoi tässäkin.

Pohjoisen luonto hehkuu Liksomin tekstissä ja everstinnan sydämessä. Vanhuutta sinisessä pirtissä kissoineen ja koirineen yksin viettävä kirjailija-everstinna liikuttuu edelleen joka aamu näkymästä pihallaan - ja hullaantuu kissansa Eeva Praunin kanssa Vaakneria kuunnellessaan ko sen luomat sävelet ovat yhtä raikhaita ja syvälisiä ko elokuinen ilta.
...

Mulla on pohjonen valo seurana ja pirtin lattialankut, jokka natisevat ko kisut ja sessut tassuttelevat lattian poikki. Kartanolla kattelen taivasta aina äähreen saakka ja sielä minun kanssa kulkevat lintuparvet, pilvet ja tuuli. Mie piän kaikki ovet aina auki. Saapi tulla jos haluaa.

Meän kieli oli upea valinta pohjoisen ihmisiin ja Pohjois-Suomeen keskittyvään rajuun tarinaan. Kun kieleen tottui, lukeminen sujui yllättävän hyvin. Vavahduttava ja vakuuttava, kaunis hirvittävässä rumuudessaan ja karuudessaan.

Syyskuussa Savoyn Kirja vieköön! -illasta kirjoitin näin: Upeisiin turkooseihin saapikkaisiin sonnustautunut Liksom kertoi, että halusi Everstinnan yhden yön monologissaan tutkia natsismia ja fasismia sekä niihin aina liittyvää (väki)valtaa. Kasikymppisenä everstinna muistelee elämäänsä 1900-luvun natsien eliittipiireissä, Lapissa, Helsingissä ja eri Euroopan kaupungeissa. Kirjan innoittajana toimi hänen kirjoittamansa monologi Lapin punaiset hanget, joka kertoo Annikki Kariniemen elämästä. Everstinna on vahvan naisen selviytymistarina mottona: Kaikesta voi selvitä.

Everstinna on yhden yön romaani, sisäinen monologi, joka kasvaa erään ajan anatomiaksi. Kysymys on Suomesta, jossa valmistaudutaan sotaan, eletään Neuvostoliiton ja natsi-Saksan välissä ja ollaan lujasti kallellaan jälkimmäiseen, kunnes tuo liitto kaatuu. Kysymys on myös toisesta liitosta: perhehelvetistä. Kun miehellä on jääkärikoulutus, sadistinen luonne ja huono itsetunto, luonnollisen kuoleman kokeva nainen, jonka luontoa on koeteltu, on suuri selviytyjä. Kysymys on vallasta, sen ottamisesta ja siihen alistumisesta – perheessä, juuri itsenäistyneessä valtiossa ja Euroopassa. - Like

Everstinna oli Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokkaana, ja kirjabloggarit valitsivat sen parhaaksi kotimaiseksi teokseksi Blogistanian Finlandia 2017 -äänestyksessä.

Rosa Liksom
Everstinna
Like 2017
*****
Kirjastosta
_______________

Kolme linkkiä muihin blogeihin. Lisää löytyy googlaamalla:
Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena ja Luettua elämää, jossa lisää linkkejä muihin bloggauksiin.
Täällä tarinaa kirjan innoittaneesta pariskunnasta, Oiva Willamosta ja Annikki Kariniemestä.