Hanna Hauru - Jääkansi

Tämä järvelle johtava käpyinen polku on kuin Pahan siihen tamppaama. Jokainen laonnut haavaheinä on kuin hänen kumoon sylkemänsä. Selkäni takaa kuuluvat kaikki mökkiin varastoituneet huudot.

Minulta jäi aikoinaan Hanna Haurun Jääkansi lukematta, vaikka se oli ilmestymisvuonnaan 2017 Finlandia-palkintoehdokkaanakin. Arjan bloggaukseen olin kommentonut olevani allerginen liialle kurjuuden kuvaukselle, siinäpä se päällimmäisin syy. Vaikutuin kuitenkin suuresti Haurun uusimmasta teoksesta Viimeinen vuosi, joten päätin lukea tämänkin. Eikä se paljon aikaa vienyt: vain 117 sivua, johon Hauru mahdutti kurjuutta yllin kyllin.

Minäkertoja on pieni köyhä tyttö Pohjois-Suomesta ja tapahtumat ajoittuvat sotavuosiin ja sotien jälkeiseen aikaan. Tarinan alussa tytön isä on kaatunut rintamalla ja äiti on ottanut uuden miehen, tytön Pahaksi nimeämän, jo ennen kuin isä tuodaan arkussa kotiin. Äiti on raskaana isän hautajaisissa, mutta Pahan suuttumukseksi vauva on tyttö ja se hylätään emakon imetettäväksi lättiin. Onneksi sosiaalihuolto korjasi vauvan, mutta jätti tytön köyhään ja väkivaltaiseen kotiin.

Äiti oli isän lailla huutolaislapsi eikä ollut oppinut rakastamaan, kaikki voimat hupenivat hengissä selviämiseen. Paha on mennyt mielenterveydeltään rikki sodan kauhuissa ja lääkitsee ahdistustaan pirtuporukoissa ja käy ikuista sotaansa unissaan ja lähimetsissä. Kaiken tämän sekasorron, kaltoinkohtelun, puutteen ja hirvittävän nälän keskellä tyttö yrittää selvitä. Kouluunkin hän pääsee vasta kymmenvuotiaana, kun opettaja tulee patistamaan äitiä. Kiusaaminen ja luokkatoverien pilkka ovat huonoissa vaatteissa ja kengittä kulkevan tytön kohtalo. Eräänä  myöhäisempänä jouluna Betti antaa tytölle ostamansa talvikengät. Molemmat ovat liikutuksesta mykkiä. Äiti hankkii 13-14-vuotiaalle tytölle apulaisen paikan kunnan mielisairaalassa. Työ on rankkaa, mutta ensimmäistä kertaa elämässään tytöllä on oma huone, vetoinen vinttikamari. Mutta sinnekin paha löytää potilaana olevan Lättähatun hahmossa. Isäpuolen päätyminen sairaalaan hoidettavaksi tekee tytön elämästä taas hyvin tuskaisaa ja hävettävää.

Ohut jää rasahtaa kuin rikki helähtävä ikkunaruutu. Kahlaan hitaasti syvenevään järveen, kunnes jään reuna raapii kurkkuuni naarmuja. Pulahdan ja uimataidottomana vajoan nopeasti. Betti käy lausumassa hiljaisen anteeksipyynnön. Sitten suljetuissa silmissäni on vain tukahdutettu hiljaisuus.

Mieleltään särkynyttä Pahaa ei pelastanut edes pikkuveli Ilarin syntymä, ainoastaan hirttoköysi. Tytön oli päästävä menneisyydestään ja muistoistaan. Siksi hän palasi muutaman vuoden päästä kotimökkiinsä ja kävi läpi kaikki kauheitten muistojen paikat ja teki sen, minkä näki ainoaksi mahdollisuudeksi. Haurun kieli on äärimmäisen harkittua, mutta tästä en löytänyt samaa kauneutta kuin Viimeisestä vuodesta. Lyhyt kirja oli inhorealismin ja kurjuuden tiivistymä, eikä se puhutellut minua toivomallani tavalla.

Hanna Hauru - Jääkansi
Like 2017
_______________

Jääkansi on 1950-luvun taitteeseen ajoittuva kertomus tytöstä, jonka elämässä arvostus ja rakastaminen muuttuvat vieraiksi sanoiksi. Tytön isä on kaatunut rintamalla ja äiti ottaa uuden miehen, johon sota on jättänyt arpia. Kokemuksiensa riivaama mies tekee perheen kotimökistä maanpäällisen helvetin, ja lopulta tyttö pakenee kotioloja pestautumalla työhön sairaalaan. Naiseksi varttuneena hän palaa viimeisen kerran kotimökkiinsä vapautuakseen lopullisesti menneisyyden varjon alta.

Hanna Hauru - Viimeinen vuosi

Varjo on asunut elämäni yllä ja vaisua iloa on ollut vähän.

Noilla sanoilla alkaa Hanna Haurun romaani Viimeinen vuosi, joka vie 1950-luvun Pohjois-Pohjanmaan  pikkukylään, jossa talvi on armoton ja nälkä jokapäiväinen vieras. Sinne vaatimattomaan ja syrjäiseen mökkiinsä on jämähtänyt umpimielinen, erakoitunut kirjailija Ilmari. Takana on nuoruuden loiston päivät, jolloin valmistui kirja per vuosi. Nyt valmistuu vain köykäisiä ansaintamielessä tekaistuja novelleja, joskin uusi teos on työn alla. 

Hiljaisessa metsässä koivujen rungot nirisevät pakkasessa kuin raolleen unohdetun oven ruosteiset saranat tuulen sitä liikutellessa. Ääni riipii tummaksi käynyttä mieltäni ja minä työnnän itseni vauhtiin kuin uroshirvi seuratessaan kiimaisen naaraan vanaa.

Mies on valinnut ammatikseen kirjoittamisen, vaikka sillä elää kovin kehnosti eikä isäkään siunannut. Nälkä kurnii jatkuvasti vatsanpohjassa ja rahattoman on nöyrryttävä kerjuureissuille kylän taloihin. Yksinäisyys seuranaan mies rustailee suvella kepeitä kesänovelleja Seutusanomiin ja hautaa korkeammat kirjalliset tavoitteensa. Kun postinkantaja tuo novelleista ruskean palkkiokuoren, mies juhlii kyläkaupassa setelitukko näpeissään ja kujilla sujahtaa reppuun pontikkapullo jos toinenkin. Haikeat ja kaipaavat ajatukset karkailevat tuon tuostakin nuoruuden rakastettuun Liisaan, joka ilmestyy miehen uniin. Siitä on jo kolmekymmentä vuotta kun Liisa lähti kaupunkiin, mutta mies ei voi unohtaa.

Yöllä herään ja päästän Liisan sisään. Hän on naputtanut ikkunaani jo tovin ja haluaa sisälle kuivattelemaan. Hän valuu vettä lattialle ja pyytää sitä anteeksi. Sanon hänen turhaan pahoittelevan ja alan luututa lattiaa kuivaksi. Ojennan hänelle tuolin karmilta pyyhkeen ja hän kietoo sen hiuksiinsa.

Koko kevättalven mies ahkeroi romaaninsa kimpussa kuin hullu ja kevään korvalla on viimeisen pisteen paikka. Kovasti laihtunut kirjailija lähtee viemään romaanikäsikirjoitustaan postiin, arkailee kyläläisiä, niin mökkiytynyt hän on. Julkistamistilaisuuteen Helsingin herrojen eteen Ouluun mies korjauttaa hitunaisen rippipukunsa ja pystyy ihme kyllä olemaan sen hetken ihmisten joukossa. Juhlinnan jälkeen odottaa taas yksinäisyys ja humaltumisen lohtu. Kuuman kesän ja ukkosten jälkeen on tullut syksy ja kaiken loppu, meidän miehellemmekin.

Juon yötä ympärilläni katsellen. Taivas sammuttaa tähdet, kun aamuöinen sumu häätää kaiken tieltään. Sammun vaatteet päällä sänkyyni ja aamu koputtaa kroppaani kohmelolla.

Minulla ei oikeastaan ole sanoja kuvaamaan huikeaa lukukokemusta, joka tuntui vievän kauas kirjailijan kaiman köyhyyskuvauksiin. Hauru piirtää lyhyessä romaanissaan kirjailija Ilmari R:n elämänkaaren tarkasti ja rikkain nyanssein. Miehen yksinäisyys ja ulkopuolisuus huokuvat joka sivulta. Tarinahan on sinänsä hyvin surullinen kertomus kyläyhteisön syrjimästä onnettomasta miehestä, mutta Haurun kaunis kieli koskettaa ja tarkat lauseet piirtävät miehen hahmon elävänä näkökenttääni. Luontokuvaukset Hauru sanoittaa käsittämättömän vivahteikkaasti. Tuntuu, että aivan jokainen lause on harkittu ja hiottu viimeisen päälle, kaikki turha on karsittu. Kuuntelin kirjan ensin äänikirjana, mutta halusin lukea sen myös kirjana, mikä todella kannatti. Tämä on upea ja tasapainoinen kokonaistaideteos, joka vie digiajan ihmisen kauas suomalaisten menneisyyteen. 

Uni on virkistänyt minut jälleen juhlamielelle, mutta ei ole ketään, kenen kanssa kilistää kirjastonhoitajan minulle sujauttamalla konjakilla. Pihalla istun repun päälle. Nostan kuppia puiden latvoille. Ne kurottavat komeasti hyvän yön ja hoputtavat reissumiestä sisälle.

Hanna Hauru - Viimeinen vuosi
Like 2021
Äänikirjan lukija Paavo Kääriäinen
_______________

"Hanna Hauru (s. 1978) on kohonnut nopeasti lyhytproosan kärkinimeksi. (–) Elämän ankaruus vyöryy 1950-luvun pienessä kylässä Pohjois-Pohjanmaalla kerjuulla kulkevan kynätyömiehen kautta sieluun käyvällä tavalla. Kaipuu, halu näyttää ja olemisen tietoisuus sävyttävät teoksen kokonaisuutta loisteliaalla tavalla. (–) Hauru on kirjoittanut timanttisen teoksen.” – Sotkamo-lehti