20. heinäkuuta 2018

Naistenviikon lukusuosituksia - ole hyvä!

Kirjablogeissa vietetään naistenviikkoa 18. - 24.7.
Haasteen järjestää tuttuun tapaan Tuijata.
Tänään juhlivat Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta - onnea!

Kun lukee paljon, unohtaa jo mitä loistavaa alkuvuodesta on tullut lukeneeksi. Luen aina naiskirjailijavoittoisesti. Tämä ei ole tietoinen valinta, vaan sattuman sanelema juttu. Listasin tähän sinulle lukuvinkiksi tänä vuonna lukemiani naiskirjailijoiden teoksia, jotka ovat minua kovastikin ihastuttaneet. Mukana on tämän vuoden uutuuksia, mutta enemmän aiempina vuosina ilmestyneitä teoksia. Olen siis ainakin omalta osaltani kumonnut sen käsityksen, että kirjabloggarit lukevat vain uutuuksia. Listasin kirjat julkaisuvuoden järjestykseen. Olepa hyvä ja poimi vinkit!


10 KOTIMAISTA
Tuula-Liina Varis - Kilpikonna ja olkimarsalkka ***** Wsoy 1994
Marisha Rasi-Koskinen - Katariina **** Avain 2011
Marisha Rasi-Koskinen - Valheet **** Wsoy 2013
Marisha Rasi-Koskinen - Vaaleanpunainen meri ***** Wsoy 2014
Marisha Rasi-Koskinen - Eksymisen ja unohtamisen kirja **** Teos 2017
Rosa Liksom - Everstinna ***** Like 2017
Anne Salovaara - Afroditen askelin **** Nordbooks 2017
Pirjo Puukko - Mutkanlukutaito **** Stresa 2017

Vuonna 2018 ilmestyneet:
Minna Eväsoja - Shoshin, aloittelijan mieli **** Gummerus 2018
Satu Rämö - Islantilainen kodinonni. Perhe-elämää viikinkien malliin **** Wsoy 2018
Kristina Wallin, Hannimari Heino - Puutarhakirjeitä **** Atena 2018


10 ULKOMAISTA
Jhumpa Lahiri - Kaima **** Tammi 2005
Anilda Ibrahimi - Ajan riekaleita ***** Tammi 2013
Xinran - Kiinan kadotetut tyttäret **** Atena 2013
Lucia Berlin - Siivoojan käsikirja ***** Aula & Co 2017
Kätlin Kaldmaa - Islannissa ei ole perhosia ***** Fabriikki Kustannus 2017
Xiaoulu Guo - Once Upon a Time in the East ***** Chatto & Windus 2017

Vuonna 2018 ilmestyneet:
Golnaz Hashemzadeh Bonde - Olimme kerran ***** Otava 2018
Anna Gavalda - Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja **** Gummerus 2018
Hiromi Kawakami - Sensein salkku ***** S & S 2018
Elisabeth Norebäck - Sano että olet minun ***** Like 2018


IHANIN KOTIMAINEN RUNOKOKOELMA
Johanna Venho - Saaren runot ***** Palladium Kirjat 2018


Osallistun tällä postauksella


19. heinäkuuta 2018

Sara Stridsberg - Niin raskas on rakkaus


Kirjablogeissa vietetään naistenviikkoa 18. - 24.7.
Haasteen järjestää tuttuun tapaan Tuijata.
Tänään juhlivat Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli ja Salla - onnea!

Hulluuden häpeästä ja tabuista
Kirjan ruotsinkielinen nimi Beckomberga, ode till min familj viittaa henkilökohtaisuuteen ja vuonna 1932 avattuun suureen ja monumentaaliseen mielisairaalaan Tukholman ulkopuolella Brommassa. Parhaina vuosinaan Beckombergassa oli parituhatta potilasta ja se oli Euroopan suurin mielisairaala. Ajan trendinä oli sijoittaa mielisairaalat kauaksi terveiden asuinalueista. Sairaala lopetti toimintansa vuonna 1995 kun mielenterveyspotilaiden laitoshoidosta siirryttiin yhä enemmän avohoitoon.

Beckombergan alkuvuosina psyykenlääkkeiden valikoima oli vielä hyvin pieni. Sairaat olivat levottomia, hoitoina käytettiin pakkopaitaa ja eristämistä, sähköshokkia ja lobotomiaa. Stridsberg mainitsee muutaman tunnetun potilaan. Taidemaalari Sigrid Hjerténillä oli surkea kohtalo: hän kuoli epäonnistuneen lobotomian jälkiseurauksiin vuonna 1948.

Kirjailija esittää kritiikkiä mielenterveyspotilaiden hoitotilanteesta sanoen, että Beckombergan kausi edusti hyvinvointivaltiota. Nyt hyvinvointivaltio on rapautumassa ja potilaat jätetetty liki heitteille.  Suomessa mielenterveyspotilaiden sairaanhoidon historia ja nykytilanne ovat yhteneväiset Ruotsin kanssa. Stridsbergillä on omakohtaista kokemusta Beckombergasta: hän kävi katsomassa siellä isäänsä, joka oli sairaalan potilaana jonkun aikaa kirjailijan lapsuudessa. Rohkea avautuminen kirjailijalta.

Wikipedia Commons

Niin raskas on läheisen osa
Niin raskas on rakkaus kertoo kahdessa aikatasossa Jackiesta ja hänen isästään Jimistä, Jimmy Darlingista. Kun Jackien äiti Lone sai tarpeekseen juopottelevasta ja sekoilevasta miehestään ja passitti tämän kotoa pois, Jimmy yritti itsemurhaa ja päätyi Beckombergan potilaaksi. Lone oli valokuvaava reportteri, joka matkusteli ympäri Eurooppaa kriisipesäkkeissä. 13-vuotias Jackie jäi yksin, oman onnensa nojaan.

Beckombergan mielisairaalasta tuli Jackielle kuin toinen koti - ketään muitahan hänellä ei ollut. Tyttö vietti sairaalassa päivittäin tuntikausia, jopa nukkui isänsä huoneen tyhjässä sängyssä. Hän tutustui hoitaviin lääkäreihin ja potilaisiin; rakkautta ja läheisyyttä kaivatessaan hän antautui potilaana olleelle kuvottavalle Paulille. Nykyajassa Jackiella on pieni poika Marion. Pojan isän hän hätisti pois elämästään, koska pelkäsi rakkautta eikä osannut ottaa sitä vastaan.

Stridsbergin kappaleet ovat lyhyitä välähdyksiä Jackien elämästä, mielisairaalan todellisuudesta, Jimmyn sairauden vaiheista ja isän ja tyttären suhteesta. Kuolemaa alati etsivän ja itsemurhaa alati hautovan Jimmyn sanat tyttärelleen olivat kylmäävää luettavaa:

Voi Jackie, ei minulla ole ketään jonka vuoksi eläisin, ei minulla ole ketään jota rakastaa. Ei ole koskaan ollut.
...
"Rakastitko sinä minua koskaan?" - "En tiedä, Jackie, en tiedä rakastinko vai en."

Okei, Jim oli sairas ja alkoholisti. Hän oli perinyt 'hulluutensa' jo geeneissään, traumatisoitunut lapsena äitinsä Vitan itsemurhan vuoksi tai tuhonnut aivonsa viinalla. Tässä tarinassa ilmenee taas kerran se riipaiseva fakta, että lapset rakastavat vanhempiaan olivatpa nämä millaisia mulkeroita tahansa. Nuori Jackie vietti päivänsä sairaalassa, koska ei halunnut jättää isäänsä yksin. Hän janosi isänsä rakkautta ja etsi koko ajan todisteita siitä että isä rakasti häntä. Turhaan. Jimmy puolestaan piti tytärtään pihdeissään, aneli tämän seuraa ja piti tätä koko ajan varpaillaan itsemurhauhkauksillaan. Jimmy meni jopa niin pitkälle että pyysi tytärtään luokseen Cariñon huvilalle Espanjaan, tueksi sille hetkelle kun viimeinkin hukuttautuisi mereen. Ja Jackie-parka etsi rakkautta mutta pelkäsi sitä. Hän pelkäsi myös perineensä isänsä hulluuden.

Isojen puiden latvat varjostivat minua ja Jimiä kun me kuljimme käsi kädessä sairaalan pihalla, valtava varjo pyyhkäisi mustan palaneen nurmikon yli kun iso pilvi lipui ylitsemme, ja se varjo on minun pelkoni, yön pelko, suljetuksi joutumisen pelko, rakastetuksi tulemisen pelko, Marionin menettämisen pelko.

Niin raskas on rakkaus on traaginen tarina kolhiintuneista ihmisistä ja heidän kohtaloistaan. Mielenterveyden häiriöihin liittyy edelleen paljon häpeää ja vaiettuja tabuja, joita Stridsberg pöllyttää hienovaraisesti. Rajumpikin hän olisi voinut olla. Stridsbergin kuvaus on myös kannanotto mielenterveyspotilaiden hoidon nykytilaan; kerronta on kaunista ja unenomaista, ei niin ihon alle menevää kuin teoksessa Unelmien tiedekunta.
Tänään on Saran nimipäivä,
joten bloggaus istuu hyvin
Tuijatan naistenviikkoon!

Sara Stridsberg
Beckomberga, ode till min familj 2015
Niin raskas on rakkaus
Suomentanut Outi Menna
Kansi Tuija Kuusela
Tammi 2016
***
Kirjastosta
_______________

Muualla:  Kiiltomato / Hertta Hulkkonen, KirjasähkökäyräLeena Lumi, Lumiomena, Reader why did I marry him?

Sara Stridsberg isänsä mielenterveysongelmista / Anna

Vansinnig mentalvårdshistoria / Svenska Yle

16. heinäkuuta 2018

Domenico Starnone - Solmut


Kannattaako uhriutuminen?

Domenico Starnonen teos Solmut kertoo yhden avioliiton ja perheen tragedian. Perhe nyt sattuu elämään Napoli-Rooma -akselilla, mutta kansallisuus voisi olla mikä tahansa. Solmujen  aikaperspektiivi on pitkä: se ulottuu 60-luvulta 2000-luvun alkuun. Viime vuosina Elena Ferrante on Napoli-sarjassaan valottanut niitä valtavia poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, joita italialainen yhteiskunta on käynyt läpi. Katolisuuteen perustuva perheinstituutio on menettänyt ihannoitua asemaansa; naisen ja miehen roolit ovat eläneet murrosta. Starnonen kirjassa perheenisä peräänkuuluttaa itselleen vapautta elää ja kokea - perhevelvoitteistaan huolimatta. Siitä se tragedia sitten lähtee.

Vanda ja Aldo solmivat avioliiton nuorina 60-luvun alussa. Syntyi kaksi lasta, Sandro ja Anna. Vaimo Vanda omistautui kodille, mies Aldo teki uraa. Perhe-elämä rullasi tuttuja latujaan ja Vandan mielestä kaikki oli mallikkaasti. Sitten yllättäen 12 avioliittovuoden jälkeen tapahtui se tavallinen juttu: Aldo hullaantui ja aloitti suhteen nuoren ja kauniin Lidian kanssa ja muutti pois kotoa. Vandan kotirouvan elämä koki täydellisen haaksirikon, ja hän ryöpyttää tunteitaan ja syytöksiään kirjeissään:.

Kirjoittamasi perusteella voisi kuvitella, että minä olen pyöveli ja sinä uhri. Sitä en kyllä niele pureksimatta. Minä teen kaiken voitavani, pinnistelen ja ponnistelen niin, ettet pysty sitä edes kuvittelemaan, ja sinäkö sitten olisit uhri? Millä perusteella? Siksikö, että tulin korottaneeksi hieman ääntäni, siksikö, että paiskasin lattialle vesikarahvin? 
...
Kaikki on nyt valjennut minulle. Päätit vetäytyä vastuusta ja jättää meidät oman onnemme nojaan. Haluat elää omaa elämääsi, eikä siinä ole sijaa meille. Haluat mennä sinne minne sinua huvittaa, nähdä ketä sinua huvittaa, toteuttaa itseäsi niin kuin sinua huvittaa.

Starnone niittaa lukijan heti alkusivuilla tarinansa ääreen näillä Vandan tulikivenkatkuisilla kirjeillä uskottomalle puolisolleen. Nämä parikymmentä sivua olivat minusta kirjan parasta antia: huipputeräviä, todentuntuisia ja sapekkaassa vuodatuksessaan aivan mielettömiä. Sitten ääneen pääsee  korrektin tuntuinen Aldo, vähän yli seitsemänkymppisenä. Aldon puheenvuoroista paljastuu siis, että pariskunta palasi sittenkin yhteen - neljän vuoden erossa asumisen jälkeen. Oliko Aldo vain omaan napaansa tuijottava ja vastuutaan isänä ja puolisona kaihtava hulttio? Ehkei sittenkään, sillä hän tunnusti aidosti ja oikeasti rakastaneensa Lidiaa - läpi vuosikymmenten.

Kannattaako uhriutuminen?
Starnonen tarina herättää montakin kysymystä. Miksi pari palasi sittenkin yhteen? Mitä tehdä jos löytää elämänsä rakkauden kun on jo sitoutunut toiseen? En ole aivan varma parin yhteen palaamisen syistä. Lapset, tottumus, sovinnaisuus, naapuruston paine? Ehkä Aldo palasi vaimonsa luo, kun tunsi suhteensa nuoreen ja kunnianhimoiseen Lidiaan viilenevän. Näin kävi väistämättä, kun Aldo matkusti Roomasta Napoliin lastensa luo liki joka viikonloppu. Miksi Vanda otti Aldon takaisin? Välttyäkseen hylkäämisen häpeältä ja säilyttääkseen ylpeytensä; näyttääkseen Napolin kotikorttelissa naapureille että nuori nainen ei lyö häntä laudalta - sekä kostaakseen, siltä minusta tuntui. Vanda käytti seuraavat 40 vuotta nujertaakseen miehensä ja kostaakseen tälle kokemansa loukkauksen ja hylkäämisen. Marttyyriksi tekeytyvä nainen pystyy siihen oikein hyvin. Pariskunnalla ei ollut halua tai kykyä jättää tapahtunutta taakseen eikä kumpikaan sitoutunut täysin sydämin suhteeseensa. Aldon rakkaus Lidiaan ei ikinä haalennut, vaan hän jatkoi Lidian ajattelemista, rakastamista ja tapaamista, ja vietti myös kaksoiselämää lukuisine rakastajattarineen. 

Entä miten pariskunnan lapset Sandro ja Anna kotinsa jännitteisen ilmapiirin kokivat? Niin kuin odottaa sopii, heistä kasvoi ristiriitaisia ihmisiä eikä heillä ollut hyvää sanottavaa kummastakaan vanhemmastaan. On sinisilmäistä olettaa etteivät lapset vaistoa vanhempiensa suhteesta mitään!

Kirjan loppuun Starnone on varannut lukijalle vielä hulvattoman käänteen. Selviää Vandan rakkaan Labes-nimisen kissan nimen merkitys ja se kuka tuhosi pariskunnan Rooman kodin heidän ollessaan lomamatkalla. Vandan äkäiset kirjeet hurmasivat minut kirjan alussa, sen sijaan Aldon selitykset eivät niin vedonneet. Vastaavia avioliitto- ja perhetragedioita on ollut paljon meillä Suomessakin kun naisilla ei ollut ammattia ja mahdollisuutta elättää itseään omalla työllään. Jännitteinen perhe-elämä uhriutti kaikki - elämätöntä elämää kummankin puolison kannalta katsottuna ja lasten traumat siihen päälle.

Domenico Starnone
Lacci 2014
Solmut
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
Kansi Martti Ruokonen
Wsoy 2018
***
Kirjastosta
______________

Charmantti Starnone Helsinki Litissä / Yle Areena

Vuonna 1943 Savianossa lähellä Napolia syntynyt Domenico Starnone on Italian nykykirjallisuuden tunnetuimpia nimiä. Solmut on hänen kolmastoista romaaninsa. Starnone on työskennellyt myös toimittajana ja käsikirjoittajana. 

KUKA KIRJOITTI JA MITÄ:
* On spekuloitu, että Elena Ferrante = Domenico Starnone. 
* On spekuloitu myös, että Starnonen vaimo Anita Raja = Elena Ferrante.

Itse olen lukenut Ferranten Napoli-sarjan kaikki osat. En ole lukenut Ferranten Amalian rakkautta enkä Hylkäämisen päiviä, jonka sisarteokseksi Solmuja on tituleerattu.

15. heinäkuuta 2018

Kristiina Wallin - Valon paino #runosunnuntai


Poissaolo levittäytyy kaikkialle, läpitiheä.

Ihastuin Kristiina Wallinin ilmaisuun lukiessani vastikään hänen Hannimari Heinon kanssa julkaisemansa teoksen Puutarhakirjeitä.  Valon paino kertoo herkästi ja tuoreella tavalla surutyöstä kirjailijan isän kuoleman jälkeen. Hän palaa lapsuuden kesähuvilaan selvittelemään isänsä jäämistöä.

Olen se, joka jäi viimeiseksi: pojantytär, veljentytär, tytär. Täällä olen lapsi enemmän kuin muualla, siksi tarina ei ole pelkästään surullinen. Minussa on yhä joku kirkas kohta, keskeneräisyyden ulottuvuus.

Jos saisi valita runominä varmasti jättäisi lapsuuden huvilan silleen, koska ei millään jaksaisi. Mutta hänen on läpikäytävä tavarat ja siivottava niin isän kuin aiempien sukupolvien elämän jäljet. Syvän surun keskellä, niin tutussa ja rakkaassa ympäristössä, mieleen nousee myös onnellisia ja nostalgisia lapsuusmuistoja. Mielen valtaa haikeus elämän rajallisuuden ja katoavaisuuden edessä. Paikkoja läpikäydessä löytyy kaikkea riipaisevaa kuten isän saappaat ja punaraitaiset villasukat; löytyy valokuva-albumeita joissa Andres, Lempi ja Aurora hymyilevät elävinä ja nuorina.

Runominä taiteilee muistamisen ja unohtamisen rajapinnalla. Mieli tuntuu tekevän tepposiaan: välillä hän näkee itsensä lapsena, pienenä pikkulikkarimppakinttuna; surrealistisissa painajaisissa isä keinuu omenapuun oksilla, joita tuuli heiluttaa; välillä on kesä ja lintuja, välillä maiseman peittää lumi. Kun aivot ovat surusta raskaat eikä ajattelu suju, fragmentaariset muisti- ja mielikuvat seuraavat toisiaan sumuisina, epätodellisina ja hajanaisina.

Wallin tavoitti runoissaan herkän kauniisti sen tyhjyyden, johon läheisen menetettyämme suistumme. Ajatukset pyörivät kuumeisesti, mutta mistään ei oikein saa otetta. Maailma ja ympäristö ovat ennallaan, mutta ne tuntuvat muuttuneen. Itsekin olemme menetyksen jälkeen eri kuin ennen. Suru kuolleesta isästä tai äidistä saa meidät tuntemaan itsemme jälleen lapsiksi. Kaipaamme syliä ja lohdutusta; vakuuttelua siitä että kaikki muuttuu jälleen hyväksi. Runoissa tulee hyvin esiin se, kuinka suru aaltoilee; välillä on helpompi ja keveämpi hengittää, väliin taas tunnemme hukkuvamme.

Wallinin teksti oli raskaasta aiheestaan huolimatta kaunista ja kuulasta. Itse liikutuin ja herkistyin. Mieleeni tulvivat myös muistot ajasta, jolloin oma isäni menehtyi. Muutama irrallinen säe:

Tässä on huone, johon mahtuu se mikä sattuu.
...
Kun käsittämätön tulee, tulee maanuumenhiljaisuus
pakkasunisuuden aika
lumi
sataa lakanoille.
...
Etäisyys kasvaa, ja läheisyys
jokin järjestys on, surun ja sen hälvenemisen
outo matematiikka.
...
Kuusten alla lopetan itkemisen koska loputtomiin ei voi.
...
Kun kirjoitan, suru menee jokaisen kirjaimen läpi, tiedäthän.
...
Jokaisessa kuvassa on: olipa kerran.
Tulee koskaan väistymätön imperfekti.

Valon paino tuo lohtua ja toivoa läheisensä menettäneelle, suosittelen lämpimästi surutyötä tekeville. Aiemmin lukemiani surutyörunoja ovat mm. Tomi Kontion hieno Saattaa, olla (sisaren kuoleman jälkeen), Esther Helmiän koskettava Surun tie (äidin ikävästä) ja Sanna Karlströmin minimalistinen Saatesanat (isän kuoleman jälkeen). Ehkä lähimmäksi Valon paino tulee Johanna Venhon kokoelmaa Saaren runot, jossa kuollut läheinen on myös isä. Yhteistä Wallinille ja Venholle on lapsuuden muistoja tihkuva kesäpaikka. Mielenkiintoista on ollut nähdä, miten persoonallisesti kukin runoilija raskasta teemaansa lähestyi.

PS
Vaikka suru hyökyy ylle, mieleen voi nousta myös koomisia muistoja - mieli ei valikoi sitä mikä on muka sopivaa tässä tilanteessa, mikä ei.  Tämä muisto huvitti minua, olihan se tulvillaan huumoria:

Vuosia sitten rakastelin nojatuolissa kanttorin kanssa. Jälkeenpäin hän hymyili kiitollisena. Minä poltin tupakkaa ja olin nuori.

Kristiina Wallin 
Valon paino
Tammi 2016
****
Kirjastosta
_______________

Vuonna 1971 syntynyt Kristiina Wallin on julkaissut runokokoelmia, kuunnelmia ja taiteilijakirjoja. Wallinin esikoisrunokokoelma Kengitetyn eläimen jäljet (2005) oli ehdolla Tanssiva karhu -runopalkinnon saajaksi. Toinen kokoelma Murtuneista luista (2007) oli ehdolla Runeberg-palkinnon ja Einari Vuorela -runopalkinnon saajaksi. Valon paino oli ehdolla Einari Vuorela -runopalkinnon saajaksi.

❤︎
SusuPetalin runo Kaupunkilainen kiroaa kohtaloaan
Estherin runo Äh miten siistii