15. heinäkuuta 2018

Kristiina Wallin - Valon paino #runosunnuntai


Poissaolo levittäytyy kaikkialle, läpitiheä.

Ihastuin Kristiina Wallinin ilmaisuun lukiessani vastikään hänen Hannimari Heinon kanssa julkaisemansa teoksen Puutarhakirjeitä.  Valon paino kertoo herkästi ja tuoreella tavalla surutyöstä kirjailijan isän kuoleman jälkeen. Hän palaa lapsuuden kesähuvilaan selvittelemään isänsä jäämistöä.

Olen se, joka jäi viimeiseksi: pojantytär, veljentytär, tytär. Täällä olen lapsi enemmän kuin muualla, siksi tarina ei ole pelkästään surullinen. Minussa on yhä joku kirkas kohta, keskeneräisyyden ulottuvuus.

Jos saisi valita runominä varmasti jättäisi lapsuuden huvilan silleen, koska ei millään jaksaisi. Mutta hänen on läpikäytävä tavarat ja siivottava niin isän kuin aiempien sukupolvien elämän jäljet. Syvän surun keskellä, niin tutussa ja rakkaassa ympäristössä, mieleen nousee myös onnellisia ja nostalgisia lapsuusmuistoja. Mielen valtaa haikeus elämän rajallisuuden ja katoavaisuuden edessä. Paikkoja läpikäydessä löytyy kaikkea riipaisevaa kuten isän saappaat ja punaraitaiset villasukat; löytyy valokuva-albumeita joissa Andres, Lempi ja Aurora hymyilevät elävinä ja nuorina.

Runominä taiteilee muistamisen ja unohtamisen rajapinnalla. Mieli tuntuu tekevän tepposiaan: välillä hän näkee itsensä lapsena, pienenä pikkulikkarimppakinttuna; surrealistisissa painajaisissa isä keinuu omenapuun oksilla, joita tuuli heiluttaa; välillä on kesä ja lintuja, välillä maiseman peittää lumi. Kun aivot ovat surusta raskaat eikä ajattelu suju, fragmentaariset muisti- ja mielikuvat seuraavat toisiaan sumuisina, epätodellisina ja hajanaisina.

Wallin tavoitti runoissaan herkän kauniisti sen tyhjyyden, johon läheisen menetettyämme suistumme. Ajatukset pyörivät kuumeisesti, mutta mistään ei oikein saa otetta. Maailma ja ympäristö ovat ennallaan, mutta ne tuntuvat muuttuneen. Itsekin olemme menetyksen jälkeen eri kuin ennen. Suru kuolleesta isästä tai äidistä saa meidät tuntemaan itsemme jälleen lapsiksi. Kaipaamme syliä ja lohdutusta; vakuuttelua siitä että kaikki muuttuu jälleen hyväksi. Runoissa tulee hyvin esiin se, kuinka suru aaltoilee; välillä on helpompi ja keveämpi hengittää, väliin taas tunnemme hukkuvamme.

Wallinin teksti oli raskaasta aiheestaan huolimatta kaunista ja kuulasta. Itse liikutuin ja herkistyin. Mieleeni tulvivat myös muistot ajasta, jolloin oma isäni menehtyi. Muutama irrallinen säe:

Tässä on huone, johon mahtuu se mikä sattuu.
...
Kun käsittämätön tulee, tulee maanuumenhiljaisuus
pakkasunisuuden aika
lumi
sataa lakanoille.
...
Etäisyys kasvaa, ja läheisyys
jokin järjestys on, surun ja sen hälvenemisen
outo matematiikka.
...
Kuusten alla lopetan itkemisen koska loputtomiin ei voi.
...
Kun kirjoitan, suru menee jokaisen kirjaimen läpi, tiedäthän.
...
Jokaisessa kuvassa on: olipa kerran.
Tulee koskaan väistymätön imperfekti.

Valon paino tuo lohtua ja toivoa läheisensä menettäneelle, suosittelen lämpimästi surutyötä tekeville. Aiemmin lukemiani surutyörunoja ovat mm. Tomi Kontion hieno Saattaa, olla (sisaren kuoleman jälkeen), Esther Helmiän koskettava Surun tie (äidin ikävästä) ja Sanna Karlströmin minimalistinen Saatesanat (isän kuoleman jälkeen). Ehkä lähimmäksi Valon paino tulee Johanna Venhon kokoelmaa Saaren runot, jossa kuollut läheinen on myös isä. Yhteistä Wallinille ja Venholle on lapsuuden muistoja tihkuva kesäpaikka. Mielenkiintoista on ollut nähdä, miten persoonallisesti kukin runoilija raskasta teemaansa lähestyi.

PS
Vaikka suru hyökyy ylle, mieleen voi nousta myös koomisia muistoja - mieli ei valikoi sitä mikä on muka sopivaa tässä tilanteessa, mikä ei.  Tämä muisto huvitti minua, olihan se tulvillaan huumoria:

Vuosia sitten rakastelin nojatuolissa kanttorin kanssa. Jälkeenpäin hän hymyili kiitollisena. Minä poltin tupakkaa ja olin nuori.

Kristiina Wallin 
Valon paino
Tammi 2016
****
Kirjastosta
_______________

Vuonna 1971 syntynyt Kristiina Wallin on julkaissut runokokoelmia, kuunnelmia ja taiteilijakirjoja. Wallinin esikoisrunokokoelma Kengitetyn eläimen jäljet (2005) oli ehdolla Tanssiva karhu -runopalkinnon saajaksi. Toinen kokoelma Murtuneista luista (2007) oli ehdolla Runeberg-palkinnon ja Einari Vuorela -runopalkinnon saajaksi. Valon paino oli ehdolla Einari Vuorela -runopalkinnon saajaksi.

❤︎
SusuPetalin runo Kaupunkilainen kiroaa kohtaloaan
Estherin runo Äh miten siistii

12. heinäkuuta 2018

Tuula-Liina Varis - Kilpikonna ja olkimarsalkka


Kaiken se kestää, kaiken se uskoo, 
kaiken se toivoo, kaiken se kärsii.

Tämä bloggaukseni on superlyhyt raapale, mutta haluan tuoda esiin tämän loistavan ja mykistävän muistelmateoksen. Tuula-Liina Varis kirjoitti Kilpikonnan ja olkimarsalkan noin kaksikymmentä vuotta avioeron ja kymmenen vuotta Pentti Saarikosken (1937-83) kuoleman jälkeen. Etäisyys tapahtumiin oli varmasti tarpeen: ahdistus ja tunteiden mylläkkä ovat tyyntyneet, teksti on kiihkotonta ja asiallista. Kahdeksan vuoden avioliitto (1967-75) pahasti alkoholisoituneen Saarikosken kanssa ei ollut kevyttä aikaa. Varis kertoo rehellisesti millaista elämää se oli.

Heti ensimmäiseksi tulee mieleen se, mihin kaikkeen rakastunut nainen venyy: uskoo ja toivoo, huoltaa ja hoitaa, kestää pettymykset ja nöyryytykset. Mieleen nousevat tietenkin Märta Tikkasen teokset Vuosisadan rakkaustarina ja Kaksi, kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta. Henrik Tikkanen ja  Saarikoski eivät tosiaankaan olleet mitään pikku tissuttelijoita, juominen oli heille kokopäiväistä puuhaa ja elinehto. Kun ei ole nähnyt tuon tason alkoholismia läheltä, on vaikea ymmärtää miten vaimo kesti. On vaikea ymmärtää myös, miten ihmeessä nämä kirjailijat yleensä pystyivät kirjoittamaan.

Kilpikonna ja olkimarsalkka on aivan loistava muistelmateos. Paitsi yhden avioliiton tarinan ja alkoholisoituneen Saarikosken matkasta tuhoon, se kertoo hienoa ajankuvaa 60-70-lukujen Suomesta ja Euroopasta. Saarikoskien piireissä liikkuivat monet ajan kirjailijat ja kulttuurivaikuttajat; politiikassa elettiin itäblokin ja rautaesiripun aikoja.

Alta löytyy pari pitkää sitaattia. Ne kertovat kirjasta olennaisen. Erinomainen kirja, josta minä juoruja seuraamaton sain paljon uutta tietoa. Karua ja mykistävää luettavaa.

Tuula-Liina Varis
Kilpikonna ja olkimarsalkka - kertomus eräästä avioliitosta
Wsoy 1994
*****
Kirjastosta
_______________

Muualla: Kirjavinkit, Sallan lukupäiväkirja

ROSEBUD:
Tuula-Liina Variksen Kilpikonna ja olkimarsalkka on kuvaus elämästä ja avioliitosta Pentti Saarikosken kanssa, mutta myös avoimesti kerrottu tarina rakkaudesta ja toivosta. Teos on kirjallisuutemme hienoimpia muistelmateoksia ja siitä myönnettiinkin tekijälle vuoden 1995 Valtion tiedonjulkistamispalkinto. Tuula-Liina Variksen vilpitön teos kuvaa aidosti elämää alkoholistin kanssa. Iloinen taiteilijaelämä ja boheemius on vaihtunut masentavaan yksinäisyyteen, surullisen juopon lohduttomaan riippuvaisuuteen. Vaikka Saarikoski ryyppäsi paljon, hän kirjoitti kirjansa selvin päin. Vaimon osa oli huolehtia, rakastaa ja hoivata - loputtomasti. Suhde loppui vuonna 1975, jolloin Saarikoskella oli jo uusi vaimokandidaatti katsottuna. Kilpikonna ja olkimarsalkka on loistava teos, osa suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin historiaa. 

TAKAKANSI:
 "Kerron siitä, minkä olen kokenut eläessäni Pentti Saarikosken kanssa päivästä päivään kahdeksan vuotta. Ja siitä, minkä olen nähnyt ja kokenut hänen viimeisinä elinviikkoinaan ja hänen kuolemansa jälkeen. Tällä tavalla tulen kertoneeksi ehkä olennaisesti enemmän itsestäni kuin Pentistä. En kerro kirjailijasta vaan hyvin läheisestä ihmisestä ja suhteestani häneen. Näkökulmani on naisen: rakastetun, vaimon ja yhteisen lapsen äidin, vihollisen ja ystävän. Minun näkökulmaani Pentti Saarikoskeen ei ole kenelläkään muulla; siinä on tämän kirjan merkitys ja puolustus sille, että se on kirjoitettu."


11. heinäkuuta 2018

Marisha Rasi-Koskinen - Valheet


Valheet alkaa lyhyellä ingressillä Sade, joka määrittää millaisessa dystooppisen tuntuisessa maailmassa ihmiset elävät. Sade on pysyvä tila, se ei ala eikä lopu. Aina on hämärää, synkkää ja harmaata; aurinkoa ei ole näkynyt ikuisuuksiin, kosteus kastelee ja homehduttaa vaatteet; raikas hengitysilma on muisto vain: ihmiset vetävät keuhkoihinsa homeenhajuista tihkua.

Kaupunki, jonka asukkaat valheitaan tai omia totuuksiaan kertovat ei vaikuta suomalaiselta. Puhutaan numeroiduista kaupunginosista pariisilaisittain, mutta ristiriitaisesti esim. monet nuorisojoukon nimimerkit ovat supisuomalaisia. Kaupungissa kulkee metro ja sitä ympäröi kehäteitten verkko.

Rasi-Koskinen on niputtanut henkilögalleriaansa joukon eri-ikäisiä, enemmän tai vähemmän vinksahtaneita hahmoja, joilla kaikilla on kolhuinen ja yksinäinen menneisyytensä tai nykyisyytensä. Kirjailija on löytänyt jokaiselle hahmolleen erottuvan, oman äänen. Tunnelma on synkkä, pahaenteinen ja mystinen. Mutta huumoriakaan ei ole unohdettu.

Rasi-Koskisen tyyli on totutun tehokasta ja vangitsevaa. Pidin kaikista eri kertojaäänien osuuksista, viimeisestä Natalien osuudesta vähiten. Romaani alkaa upeasti äidin pakomatkapuheenvuorolla: hän on tyttärineen matkalla pohjoiseen, rajan yli; hän haluaa antaa tyttärelleen syntymäpäivälahjaksi auringon ja vapauden. Yhdessä episodissa nuorisojoukko villiintyy ja tekee kolttosiaan, mutta sitten iskee paniikki ja hätä. Pelon lisääntyminen tässä nuorten porukassa oli loistavasti kuvattu!

Pidin paljon myös ex koulukanslistin, nykyisen markettityöntekijän osuudesta. Tämä aikuinen mies etsiytyi töihin ostoskeskuksen markettiin, koska rakastui siellä asioivaan ja varastelevaan kauniiseen Nikkiin. Rakkaudesta mies tuumii paljonkin, mm. näin:

Elokuvissa se olisi me nnyt näin: Olisin avannut käsivarteni ja juossut häntä vastaan. Hitain askein. Hiukset lämpöpuhaltimien voimasta hulmuten. Kirjoissakin niin olisi tapahtunut, ainakin niissä, joita olin selannut kirjastossa. Olisimme syleilleet toisiamme. adeLiukuovet olisivat sulkeutuneet takanamme. Niin olisi voinut myös tapahtua, jos se olisi yhä ollut unta. 

Myös Ystävä ja poika -yrittäjän bisnesfilosofia oli aikamoinen; sokeaksi tekeytyvä vanha rouva  samoin. Mistä ihmeestä Rasi-Koskinen keksiikin kirjoihinsa kaikki nämä oudot tyypit! Lukiessa iski pienoinen vainoharha: minunkin ympärilläni saattaa elää vastaavia omituisia ja sairaita ihmisiä. Pidin kovasti näistä sävyltään tummista ja mustalla huumorilla kuorrutetuista tarinoista. Nyt on kaikki neljä Rasi-Koskisen teosta luettu. Varsin tuottelias hän on ollutkin: neljä loistavaa teosta ajalla 2011-2017. Uskomaton suoritus!
   
Marisha Rasi-Koskinen
Valheet
Kansi Marjaana Virta
Wsoy 2013
****
Kirjastosta
_______________

Muualla: Kirjainten virrassa, Lumiomena

Valheet on arvoituksellinen romaani ihmisistä, jotka etsivät valoa. He uskovat kulkevansa suoraan, mutta päätyvät sinne mistä lähtivät. Jokaisen myötä tarina muuttuu, eikä mikään ole sitä miltä aluksi näytti. Ja kaiken yllä lepää sade.

9. heinäkuuta 2018

César Aira - Todiste & Illallinen


Nyt ostin niin sanotusti sian säkissä, sillä jos olisin vähänkään tutkinut tämän kirjailijan tyyliä, olisin vetänyt sen johtopäätöksen ettei ole minulle unelmalukemista. Kiinnostuin argentiinalaisesta César Airasta nimenomaan kansallisuuden takia, sillä tähän mennessä olen blogiin tuonut vain neljä argentiinalaissyntyistä kirjailijaa: Samanta Schweblinin, Ernesto Sabaton, Federico Axatin ja Andrés Neumanin. Mukavuusalueeni ulkopuolelle kuitenkin uskaltauduin ja tämän sain irti.

César Airan hurja teos sisältää kaksi pienoisromaania, Todiste ja Illallinen.  Samalla konseptilla  on aiemmin julkaistu nämä pienoisromaaniparit Varamo / Maisemamaalari, Aaveet / Kirjallisuuskonferenssi sekä Miten muutuin nunnaksi / Syntymäpäivä.

Todiste vie nuorten maailmaan. Marcia on mitäänsanomaton 16-vuotias teinityttö, oikea tavisten tavis. Hän on pikkuisen pulska ja tuntuu hiukan syrjäytyneeltä. On viikonloppu ja nuorisoa paljon liikkeellä. Yllättäen kaksi hurjannäköistä punkkarityttöä puhuttelee Marciaa kadulla. Heistä kuvankaunis Mao on äänessä ja kysyy karkeasti 'Haluuks naida?' Romaanihenkilöltä näyttävä Lenin myötäilee siinä vierellä. Marcian ensi reaktio on, että nuo punkkarit ovat hulluja, ja hän haluaisi karistaa heidät kannoiltaan. Mutta he vetävät häntä kuin hunaja mehiläisiä: edustavathan punkkarit jotain eri maailmaa, josta Marcia tietää tuskastuttavan vähän ja haluaisi ehkä kuulua joukkoonkin. Päädytään kahvilaan filosofisten ja syvällisten keskusteluiden äärelle. Lopuksi Mao haluaa todistaa rakkautensa epäuskoiselle Marcialle 'Rakkauden kommandon' rajussa operaatiossa paikallisessa marketissa.

En tunne nuorten tapaa keskustella, mutta epäilen etteivät noin nuoret noin syvällisiä keskenään juttele. Rakkauden kommandon todiste rakkaudesta oli hurja, täynnä väkivaltaa pulp fictionin tyyliin. Kuvaus oli kylmä ja säälimätön, pienoisromaanin käänne löi minut ällikällä. Tästä saisi hyvän lyhytelokuvan.

Illallisen päähenkilö on liki kuusikymppinen miesreppana, joka on koko elämänsä elänyt vanhana poikana ilman naista. Nyt hän on menettänyt työnsä ja kotinsa. On ollut nöyrryttävä ja muutettava takaisin ilkeilevän ja vähän dementoituneenkin äidin luo asumaan. Yksi ns. ystävä hänellä on, jonka luota äiti ja poika ovat juuri palanneet kotiin illalliselta. Loppuilta kuluu tv-kanavilla surffaten äidin uinuessa höyhensaarilla.

Paikkakunta on nimeltään Pringles, jonka me tunnemme sipsibrändinä, mutta Pringles-niminen noin 20 000 asukkaan pikkukaupunki (Coronel Pringles) sijaitsee oikeastikin Buenos Airesin eteläpuolella. Äkkiä paikalliskanava alkaa raportoida amatöörimäisen pomppivin otoksin kymmenien tuhansien vainajien nousua haudoistaan. Kaupunki joutuu sotatilan kaltaiseen kaaokseen, kun zombiarmeija vyöryy eteenpäin ja imee endorfiinit kyläläisten aivoista. Jälki on tuhoisaa, ruumiit kasautuvat. Airan kuvaus tihkuu väkivaltaa ja apokalyptisiä kuvia.

Airan tyyli hämmentää: hurjat tarinat yhdistyneenä neutraaliin ja asialliseen tyyliin loivat jännän kontrastin. Todisteen lesbottaret jäivät itselleni hiukan etäisiksi, mutta hän loi hienon henkilöhahmon tästä elämässään epäonnistuneesta, yksinäisestä miehestä. Yhteiselon kitkat äidin kanssa oli tavattoman herkullisesti kuvattu. Lopussa seuraa airamainen surrealistinen twisti: kertoiko paikalliskanavan surkea mutta yksityiskohtainen reportaasi sittenkään todellisista Pringlesin tapahtumista vai oliko se joku kokeileva fiktiivinen nauhoite, uusinta kaiken lisäksi? En katso kauhuelokuvia enkä lue zombikirjallisuutta. Hienosti Aira Illallisen tarinan rakentelee ja kirjoittaa. Löysin paljon tämän reppanamiehen olemukseen liittyvää huumoria.  Kauhutarinoista pitävälle voi olla mainiokin juttu.

Kuva: Nina Subin
César Aira 
La prueba 1992 - Todiste
La cena 2006 - Illallinen
Suomentanut Sari Selander
Kansi Marja-Leena Muukka
Siltala 2018
*** (ei tämä minun juttuni ollut, mutta taitavahan Aira on!)
Lukukappale kustantajalta - kiitos
_______________

Muualla: Mummo matkalla

César Aira (s. 1949, Coronel Pringles) on Argentiinan kansainvälisestikin tunnetuimpia nykykirjailijoita. Hänen teoksensa ovat tiheitä, arvaamattomia ja uskomattoman kekseliäitä. Hän on avantgardisti, jonka lyhyissä romaaneissa sekoittuvat metafysiikka, realismi ja pulp fiction – ainakin. Vuodesta 1975 alkaen hän on julkaissut seitsemisenkymmentä pienoisromaania ja esseeteosta.

”Airan toteava kirjoitustyyli tukahduttaa epäilymme mitä eriskummallisimpien tapahtumien edessä. Hän kannustaa lukijaa hukkaamaan itsensä, vapautumaan arkisesta maailmastamme.” - Patti Smith, New York Times.