21. syyskuuta 2020

Minna Mikkanen - Kotijoukot


Minna Mikkasen romaani Kotijoukot vie jatkosodan puutteen, epävarmuuden ja pelon tunnelmiin. Teos kertoo lämpimästi, miten kotirintamalla pärjättiin miesten ja poikien taistellessa vuosia vihollista vastaan. Teoksen tapahtumat sijoittuvat Maaningalle ja henkilöt puhuvat alueen mukavalta kuulostavaa savolaismurretta. Sotatoimet kulkevat taustalla, kirjailijan huomio keskittyy Marian, hänen perheensä ja kyläyhteisön tapahtumiin.

Maria antoi katseensa kiertää rakkaassa maisemassa. Lämpö läikähti rinnassa. Siellä oli koti, pieni harmaa hirsimökki peltoineen. Ruishalme hohti kullankeltaisena. Lehmät rantaniityllä ja hevonen tallin kulmalla nyhtivät kesän viimeisiä ruohotuppaita.

Niemisen pientilan isäntä Olavi on haavoittunut vakavasti ja makaa sotasairaalassa leuka tohjona.   Maria ei ole nähnyt miestään kolmeen vuoteen. Rintamalle päätyy myös perheen esikoispoika Juho. Emäntä Maria ja tyttäret Liisa ja Anna sekä seitsenvuotias Väinö jäävät pärjäämään puutteen ja pelon keskelle. Onneksi Marian apuna tilan töissä on häntä paljon nuorempi sisko Hilkka, joka menetti talvisodan pommituksissa Kuopion kotinsa ja ryssälle sulhasensa Juhanin. Marian perheen ohella seurataan  kyläyhteisön muiden ihmisten arkisia iloja ja suuria suruja.

Juho alkoi tehdä lähtöä. Hän napitti sotilastakkinsa ja heitti repun selkäänsä. Väinö yritti olla urhea, mutta pillahti lopulta itkuun. Hän juoksi Juhon luo, kietoi kätensä veljen ympärille ja hautasi kasvonsa harmaaseen kankaaseen.

Isä on ollut sodassa niin kauan, ettei pieni Väinö isää edes kunnolla muista. Tärkein miehen malli on rakas isoveli Juho, jonka joutuminen rintamalle ahdistaa Väinöä valtavasti. Naapurissa asuu samanikäinen Antero, jonka kanssa leikitään ja seurataan pelonsekaisin tuntein, mihin taloon milloinkin kylän pappi ajaa pyörällään suruviestiä viemään. Väinö rakastaa perheen hevosta Moskaa, joka kotiutettiin sodasta paukkuarkana. Poika on hyvä hevosmies, sen myöntävät myös Paavolan ison tilan isäntä ja sinne töihin tuodut venäläiset sotavangit Sergei ja Igor.

Naisten oli käytännössä mahdoton selvitä maatöistä ilman perheen miesväkeä, siksi avuksi maatiloille tuotiin satamäärin venäläisiä sotavankeja. Paavolan tilan isäntä oli lämmin ja auttavainen mies, joka lähetti tilan kaksi riuskaa sotavankia myös muiden tilojen heinänkorjuutalkoihin ja avuksi muihin töihin. Kylän yhteishenki oli vahva. Niemisen pientila oli oikeastaan Paavolan tilan torppa ja Hilkka kävi Paavolassa väliin päivätöissä: hän sai siellä syödäkseen ja jotain kotiinkin viedäkseen. 28-vuotias Hilkka oli elämässään tyhjän päällä: sota tuntui kestävän ikuisesti, sulhanen oli kaatunut, ei kotia eikä työpaikkaa. Hänen sydämensä alkoi sykkiä sotavanki Igorille - mitä menetettävää hänellä enää muka oli?

Maja daragaja devushka, minun rakas tyttöni, Igor kuiskasi. Hän kuljetti huuliaan niskan paljaalla iholla. Hilkka sulki silmänsä ja henkäisi syvään. // Igor keinutteli heitä edestakaisin ja hyräili kaunista melodiaa. Hilkka mukautui liikkeeseen, kuin laineiden leikkiin.

Suomalaisten naisten suhteet venäläisten sotavankien kanssa on kirjan yksi tärkeä teema, suuri vaiettu tabu. Seurustelusuhteet olivat tiukasti kiellettyjä ja visusti salattava; ryssän kanssa ei sopinut veljeillä, ryssä oli verivihollinen. Aiheesta on ilmestynyt pari vuotta sitten Ira Vihreälehdon tietokirja Kunnes rauha heidät erotti, AtenaMikkanen eläytyy hienosti Hilkan, ryssänmorsiamen tunnelmiin. Suhde Igorin kanssa oli vailla tulevaisuutta, sillä sodan loputtua venäläiset sotavangit palautettaisiin Venäjälle - tapettaviksi kuten Stalinin käsky kuului tai vankileirien saaristoon työleireille kuolemaan.

Kotijoukot on erinomainen kirja kotirintaman elämästä jatkosodan aikana. Teksti soljuu kauniin kuvailevasti ja henkilöiden tuntoja osuvasti peilaten. Kyläyhteisön yhteishenki ja raskaat menetykset piirtyvät kirjan sivuilla rauhallisesti ja eläytyvästi kerrottuina. Isättömiä lapsia syntyy ja sankarivainajien määrä kasvaa, mutta elossa olevien on jaksettava ahdistuksesta ja nääntymisestään huolimatta. Väinö oli hellyttävä pieni poika, jonka isää vailla olevaa arkea seurasin sydän syrjälläni. Miltä tuntui äidistä lähettää rintamalle nuori esikoispoikansa? Äitien ja vaimojen tunteita ei kysytty, isänmaan edestä oli annettava raskain uhri. Sota-ajan luvattomasta suhteesta kehittyi rakkaus, mutta voiko ryssää rakastaa? Ehkä voisi mutta ei saa. Ikäerosta huolimatta Marian ja Hilkan sisaruussuhde oli upea ja vahva. Väliin otettiin rajusti yhteen, mutta sitten saunottiin, naurettiin ja itkettiin yhdessä.

Elämä jatkui, vaikkakin rikkoontunein mielin. Sodan muisto seuraisi heitä kaikkia vielä kauan, ehkä läpi koko elämän.

Minna Mikkanen - Kotijoukot
Kansi Jaana Rautio
Reuna 2020
Kustantajalta
_______________

Lukija elää mukana kirjan kolmen päähenkilön koettelemuksissa. Seitsemänvuotias Väinö, hänen äitinsä Maria ja tätinsä Hilkka kertovat kukin omaa tarinaansa. Mitä heille tapahtui miesten taistellessa Suomen itsenäisyydestä? Kirja kertoo paitsi maaseudun naisten panoksesta Suomen selviytymistarinassa, myös naisten ja lasten tunnoista jatkuvan pelon ilmapiirissä. 

Minna Mikkanen on kuopiolainen kirjailija. Hänen sukujuurensa ovat Maaningalla, jonne myös Kotijoukot-romaanin tapahtumat sijoittuvat.  

16. syyskuuta 2020

Rakel Liehu - Valaanluiset koskettimet


Rakel Liehun Valaanluiset koskettimet on kuin tuhannen ja yhden yön satu tummista tunnelmista ja sota-ajasta huolimatta. Tietääkseni teos kertoo kirjailijan omasta lapsuudesta, vaan ei ollenkaan tavanomaisesti. Liehulla on runoilijan kieli ja mieletön mielikuvitus, jolla hän panee kertojaääneksi pianon! Venäläinen pianonrakentajamestari Ivan Fjodorovitš rakensi aikanaan pianoveljekset, valkoisen ja mustan. Valkoisessa on kalliit norsunluiset koskettimet. Nyt tämä valkoinen pianoveli piilottelee valeseinän takana pölyn peitossa nälkään nääntyvässä Leningradissa, jota saksalaiset piirittävät. Mustaan pianoon laitettiin halvemmat valaanluiset koskettimet, mutta eivät ne sen sointia ja lumoa vähennä.

Pianot keskustelevat romaanissa keskenään ja kertovat nykyisyydestään ja varsinkin loisteliaasta menneisyydestään. Pianoiden tarinat aiemmista omistajistaan olivat aivan hurmaavia, vaikka osin traagisia olivatkin. Ne loivat aristokratian ja emigranttien säihkettä pienen sota-ajan tytön lapsuuden kuvauksiin. Otaksun, että nimeltä mainitut henkilöt ovat pääosin fiktiivisiä. Sen sijaan sivuilla soi   Chopin, Mozart, Lizt ynnä muut suuret säveltäjät; Wagner esiintyy jopa omana persoonanaan.

Keski-Euroopan ylhäisiin piireihin tottunut musta piano saapuu muuttokuormassa Kainuuseen, isoon mutta syrjäiseen Mellinin pappilaan. Piano ihmettelee lunta ja kylmyyttä sekä pietismin ankaruutta, mutta kiintyy vähitellen perheeseen ja erityisesti pieneen tyttäreen. Pappi Hermanilla ja vaimollaan Hannalla on vain tämä yksi tytär joka viihtyy yksin, vaikka pimeää pelkääkin. Pappila on järven rannalla, mutta veteen meno on ankarasti kielletty. Silti tyttö uittaa nukkeaan Ottoa, kunnes tämä näyttää uupuneelta. Pienet korvat kuuntelevat aikuisten puheita, vaikka kaikkea hän ei ymmärräkään.  Tytöllä on valtava mielikuvitus, jota ruokkivat kotikirjaston ja kirjastosta lainatut kirjat.

Mikään kamera ei kykenisi tallentamaan tätä pyörteilevää, perheen yhteen sitovaa hetkeä, jossa he nyt ovat. Mielet kirkkaina, huolettomina. On niin hiljaista, että hiljaisuuden melkein kuulee. Tarvitaan taide, ajattelen; vain jonkun Vermeerin mietiskelevä, lyyrinen sivellin pystyisi taltioimaan tämän uniikin hetken, lapsen preesensin, joka on enemmän kuin preesens.

Perheeseen syntyy sota-aikana pieni Beth, mutta suruitta ei sota pappilan väkeäkään päästä. Tyttö katsoo kauhuissaan kun sotalapsia kootaan turvaan kuljetettaviksi. Sotalapseksi hän ei päädy, mutta evakkoon Uusikaarlepyyhyn joutuu koko perhe. Koulussa tyttöä kiusataan ja haukutaan papin pennuksi. Tyttö ei ymmärrä, sillä hänelle isä on Jumalasta seuraava, mutta niin eivät suinkaan ajattele kylän karkeat kommunistit.

Maailma ei ole pyöreä, se on terävä neliö tytön sydämessä.

Kirja sopi erinomaisesti kuunneltavaksi äänikirjana, sillä pidän myös Karoliina Kudjoin äänestä. Valaanluiset koskettimet oli ihastuttavaa kuunneltavaa, sillä pianoiden tarinat olivat kuin novelleja itsessään. Kainuulaisen pappilan ja pienen tytön elämä istui saumatta niiden väliin ja Leningradin kohtalonhetket ja nälkään nääntyvät ihmiset toivat sodan kauhut taas kerran mieleen. Sodan loputtua hytisevä ja nälästä heikko nuori poika löytää valkoisen pianon poltettavaa puuta etsiessään. Päättyytkö valkoisen pianon upea tarina piiritetyssä Leningradissa kylmettyneitä ja yskiviä lapsia lämmittäen?

Leipää jaetaan (Leningradissa) kullekin vain pieni pala. Vesijohdot on suljettu. Lumeen hukkuvassa, sähköttömässä kaupungissa eivät raitiovaunutkaan kulje. Ihmiset kulkevat kapeita polkuja talosta toiseen etsimässä vettä ja syötävää. Uljaat palatsit ovat mykkinä, unenomaiset sillat hiljaisina.

Valitsin kirjan taustaksi sinivaleunikon, koska Kreivittären petollinen puutarhuri istutti hänen puutarhansa näitä upeita sinisiä unikkoja. Niiden sinellä ei ole kasvimaailmassa vertaa. Rakel Liehun Helene Schjerfbeckin elämästä kertova Helene sai minut vuoden alussa aivan hurmoksiin. Valaanluiset koskettimet ei kalpene ollenkaan sen rinnalla.

Rakel Liehu - Valaanluiset koskettimet
Kansi Marjaana Virta
Wsoy 2020
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi
_________________

Vuonna 1943 musta antiikkinen piano tuodaan pohjoisen erämaapitäjän pappilaan. Siellä se seuraa silmäteräänsä, perheen tytärtä, ja näkee välähdyksiä tämän elämästä. Samalla piano singahtelee muistoissaan Pietariin ja eri puolille Eurooppaa edellisten omistajiensa luokse. Heitä ovat salaperäinen Kreivitär, mystisesti sairastunut nuori Pino ja maineikas hypnotisoija Jean Charcot. Pianon kertomuksista tyttö, tuleva kirjailija, loihtii toisen kiehtovan maailman kainuulaiseen sota-ajan pappilaan.


Rakel Liehu (s. 1939) on yksi Suomen rakastetuimpia kirjailijoita. Hän aloitti runoilijana 1974 ja on julkaissut yhteensä 13 runokokoelmaa ja neljä romaania. Liehu sai Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008. Liehun edellinen romaani, Helene Schjerfbeckistä kertova Helene voitti Runeberg-palkinnon 2004 ja oli ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Vuonna 2020 sai ensi-iltansa Antti J. Jokisen ohjaama, romaaniin perustuva elokuva Helene.

13. syyskuuta 2020

Marisha Rasi-Koskinen - REC



Kertomus kuolemasta oli Lucaksen ja Colen ensimmäinen yhteinen dokumenttielokuva. Cole oli alusta alkaen varma, että he saisivat aikaan jotain suurta. Jotain ainutkertaista, aitoa ja rohkeaa, ei sepitettä vaan täyttä totta.

Marisha Rasi-Koskisen REC on 600-sivuinen ja vangitseva, teos joka vaatii lukijaltaan paljon keskittymistä ja aikaa. Heti ensimmäisiltä sivuilta valkenee, että taas Rasi-Koskinen kutoo mysteerin, joka kieputtaa lukijaa miten tahtoo. Mikä on totta, mikä ei? Onko fiktiossa yleensäkään mikään totta? Jo kirjan sisällysluettelon vilkaisu antaa osviittaa tulevasta pyörityksestä ja painostavista, jopa painajaismaisista tunnelmista. Olen lukenut kaikki kirjailijan teokset, ja niissä on paljon samaa: tumma ja epätodellinen tunnelma maagisen realismin, fantasian ja dystopian vivahtein. REC on sitä kaikkea: mielikuvituksellinen ja yllätyksellinen tarinakudelma, jossa aika ja hahmot linkittyvät jännittävästi menneeseen, nykyiseen ja toisiinsa. Rasi-Koskisen psykologin koulutus kuuluu. Hän osaa asettua hahmonsa nahkoihin ja kuvata tämän mielenliikkeitä, usein sekaisia ja vääristyneitä, upealla tavalla. Mystisyys lainehtii lukijan ympärillä epätodellisena ja uhkaavana, dekkarimaisen jännittävänä. 

Some ja internet sekä valokuvaaminen ja sen keinot ovat teoksen keskeisiä teemoja. Valokuvan katsoja ei tiedä mitä on rajattu kuvan ulkopuolelle eikä taitavaa kuvankäsittelyä aivan heti huomaa. Tarinan kertoja valitsee mitä kertoo kuulijalle. Näin ollen totuus muuttaa radikaalisti luonnettaan, ja oikeastaan koko käsitteen voi viskata romukoppaan. REC:issä on traaginen juonikuvio, mutta runsaasti  visuaalisia, irrallisilta tuntuvia näkyjä tai selostuksia valokuvanäyttelyistä tai videoteoksista. Ja sitten ovat nämä tarinan nautittavat sivuhenkilöt ja heidän kiehtovat tarinansa! 

Oikeasti. Elämä on pyöreä pallo. Niin kuin maapallo. Minne tahansa kävelee päätyy lopulta samaan paikkaan josta lähti. Tapahtumat eivät seuraa toisiaan. Tapahtumat ovat siinä missä ovat. Koko ajan tapahtuu. Tapahtuu ja on. Ei ole alkua tai loppua. Kaikki on koko ajan. On äsken ja on nyt. On nyt ja on kohta.

Yllä oleva sitaatti selittää REC:in maailmaa. Kirjoitin aluksi, että kirjan nykytasossa 33-vuotias valokuvaaja Lucas on matkalla jossain Itä-Euroopan maassa, ehkä Balkanilla. Mutta tavanomaisessa merkityksessä REC:issä ei nykytasoa ole. Joka tapauksessa Lucas on yhdessä kohtaa tarinaa turistien suosimassa kaupungissa Z, jossa kuvattiin osa kuolemaa käsittelevästä dokumentista. Hän on menossa tapaamaan henkilöä, jota ei ole nähnyt vuosiin. Nuorena Lucas oli yksinäinen avioerolapsi ja aivan tavallinen poika, joka piti itseään näkymättömänä - sen olivat hänen empiiriset havaintonsa todistaneet. Lucaksesta kehittyi ytimeltään valokuvaaja, joka hahmottaa ympäristönsä kuvina. Hän katsoo maailmaa kameran linssin läpi ja rajaa koko ajan kaikkea näkemäänsä, vaikka kamera ei olisikaan mukana.

Kolmetoistavuotissyntymäpäivänsä korvilla Lucas näkee ’poikapatsaita’ yhden ei-kenenkään talon pihalla. Talo vetää Lucasta kuin magneetti ja niin hän tutustuu merkilliseen ja manipuloivaan Coleen, jossa on jotain maanista ja pahaenteistä. Poikien välille kehittyy symbioottinen ystävyys, joka jatkuu on-off. Colen ansiosta Lucaksesta tulee jotain erityistä ja he sulautuvat toisiinsa kuin kaksoset ja kokevat, että heidän alitajuntansakin on yhteinen. He viettävät aikaansa Huoneessa suunnitellen tulevia tekemisiään ja perustavat nettiin Gallerian kuvilleen ja videoilleen.

Colella on identtinen kaksoisveli Nik, vai onko sittenkään? Onko Nik vain roolihahmo, kuviteltu kaksoisolento vai sittenkin todellinen? Mutta Eve on, taatusti on. Hän on kuolemasta kertovan dokumentin tähti. Kaupungissa Z tapahtuu outoja: väitetään että keskusta vajoaa, väitetään että terrori-iskuja on ollut. Huhut vellovat, mutta valtava ruuhka on todellista, ja siihen juuttuu yksi tarinan sivuhenkilöiksi joutuva perhe asuntovaunuineen. Muutama muukin kaupungin outoon ilmapiiriin eksynyt turisti päätyy sivuhenkilöksi Lucaksen tarinaan. Heitä ovat mm. matkablogia pitävät Ray ja Gabriel sekä kaupungin huvipuistossa painajaiseen päätyvä Anita. Katulapsi kertoo mitä he tekevät länsimaalaisille perkeleille. Nämä itsenäiset, sivuhenkilöistä kertovat tarinat kuin lyhytelokuvat olivat loistavia. Irrallisuuden tuntu on hämäävää, sillä Rasi-Koskinen punoo ne taidokkaasti kokonaisuuteen. 

REC on alati pyörivä tarinakudelma, hyvin mystinen ja hyvin taidokas. Luin teosta hitaasti nauttiakseni vaivattomasti virtaavasta tekstistä. Kaikki mysteerit eivät minulle avautuneet, mutta lukukokemus oli upea. REC kätkee sivuilleen monia tärkeitä teemoja: syvän ystävyyden merkitys niin hyvässä kuin pahassa, ensirakkauden unohtumattomuus, luovuuden lumo ja kiihko,  erityisyyden ja merkityksellisyyden etsiminen, turismin rumemmat kasvot. Jussi Karjalaisen kaunis kansi kuvaa kahta tärkeää tapahtumaa sekä kirjan alusta että lopusta. Marisha Rasi-Koskisen taitavuutta ei voi kuin ihailla.

Minä etsin hänet ja jos en löydä, minulla on valo jonka hän heijasti.

Marisha Rasi-Koskinen - REC
Kansi ja taitto Jussi Karjalainen
Schildts & Söderströms 2020
Kustantajalta
______________




Marisha Rasi-Koskisen luomat maailmat pakenevat arkihavaintoa. Hän on aiemmin julkaissut viisi palkittua ja kiitettyä kaunokirjallista teosta. Nuorten romaani Auringon pimeä puoli (WSOY) voitti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2019.