20. syyskuuta 2017

Satu Manninen - Nollakatu nolla


Runokokoelman nimi on lainattu takavuosien lastenlaulusta. Hortto Kaalo lauloi Oskari olemattomasta, joka asui osoitteessa Nollakatu nolla, mutta ilottelevista lastenloruista ei ole kysymys. Tässä viidennessä kokoelmassaan Manninen matkustaa  eri puolilla maailmaa, viidessä erilaisessa kaupungissa ja tekee havaintojaan ihmisten elämän varjopuolista ja kipupisteistä. En tiedä onko hän asunut joskus näissä kaikissa kaupungeissa, vai haluaako vain tuoda esiin erilaisia miljöitä, joissa ihminen on lopulta aina sama.

Kuvataidetta ja valokuvausta opiskellut Manninen tuntuu näkevän tapahtumat sekä säkeinä että kuvina. Tuntuu siltä, että hän ikäänkuin tarkentaisi kameransa linssiä arkisiin hetkiin ja tunnelmiin. Ylellinen ja hohdokas ympäristö kuten vaikkapa Monte Carlossa ei tee ihmisestä sen onnellisempaa kuin Sörnäisissä tai Rovaniemellä. Samat ihmisten inhimilliset murheet, riidat ja addiktiot meillä on asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta. Tuntuu että Manninen tallentaa runokuviinsa enemmän varjoa kuin valoisaa puolta. Kerään tähän hiukan Mannisen käyttämää sanallista kuvastoa eri kaupungeista.

Los Angeles
Aavikon hiekka rahisee jalan alla ja kasinolla pelataan rakkauden rulettia. Tiet ovat autioita, ei ristinsielua missään. Yksinäinen runoilija on juonut huonon sään kurkusta alas, ottaa kalsarikännit - ja radiossa laulaa Elvis: Olen sytyttänyt valon yöhön, istun kuistilla, kuun rikostoveri pelkissä kalsareissa. You ain't nothing but a hountdog, crying all the time. 

Helsinki, Sörnäinen
Transvestiitteja, juoppoja nukkumassa roskissa, metrotunneleita, graffitteja, alepan hyllyjentäyttäjiä, karaokebaareja, huonekaluja roskalavalta, jengejä - ei ihme ettei aurinko oikein jaksa aina nousta: Geometrisia kuvioita, keltaisia kuplia, juodaan limonadia metrotunneleissa keskellä kukkivaa pellavaa neulanpistot käsivarsissa ryöppyävien ihmismassojen galakseissa.

Krasne Pole, Puola
Metsäistä, kuolemaa, vaikenevia lapsia, pullonsirpaleita, keittiö sotkussa, rikkoutuneita astioita, pimeää - eikä lapsilla leluja: Lapsi piirtää väriliidulla pehmeän pellon. Olisi ihanaa olla rypsi, kasvaa kesässä muiden rypsien kanssa 

Monte Carlo
Kelluvia valuuttoja, pörssikursseja, arkkitehtien houreita, iltapukukolibreja, selkään puukottajia, viskiä, silkkiä - loputtomalla ylellisyydellä on varjonsa: Maailma on hänen osterinsa, luksusliikkeiden aalto saumasta saumaan, kädet punaisissa nahkahansikkaissa puristamassa rattia. Aurinkolasien takana hyönteisen näköaisti. Nopea avoauto, kevyt kärpänen päin betonia.

Rovaniemi
Perheenäiti, lapsia, normihässäkkää, migreeniä, räkäinen vauva, kotityö ei lopu, huoli ei lopu, pohjoisen syksy, lapset kuin eskimot pihalla - mutta joulu tulee ja lumi: Antakaa olla yksin, maatua lehtien alle pieneksi keoksi.

Runoissa on synkkä ja lohduton pohjavire, kuten yllä listaamani kuvasto ja siteeraamani säkeet osoittavat. Manninen puhuu ihmisen osattomuudesta, onnen puutteesta, tuskastumisesta ja väsymisestä elämään kaikkialla maailmassa: on yksinäisyyttä, irrallisuusuutta, ihmisiä marginaalissa. Kaikki eivät jaksa, monet ovat itsetuhoisia elämän kovassa pelissä.

Manninen ohjaa runojaan kuin kuvaelman kohtauksia, joissa roolitus ja käsikirjoitus istuvat valokeilaan nostettujen suuhun. Synkistä teemoistaan huolimatta kokoelma ei tunnu ylettömän raskaalta, koska se on niin hieno. Mannisen ajatus juoksee kristallinkirkkaasti ja oivaltavasti, säröt löytäen. Runot ovat äärimmäisen kauniita, hiottuja ja dramaattisia. Taitava, taitava on Manninen.

Vuonna 1978 syntynyt Satu Manninen on helsinkiläinen runoilija ja valokuvaaja. Hän voitti vuonna 2007 ensimmäisen Suuren runokilpailun, debytoi Runot 2007 -antologiassa ja hänelle myönnettiin Kaarlen palkinto 2008. Manninen on julkaissut runoteokset Sateeseen unohdettu saari (2007), Sydänfilmi (2009), Pikseliaurinko (2012), Kaupunkicowboy (2014) ja Nollakatu nolla (2016).

Satu Manninen
Nollakatu nolla
Gummerus 2016
****
Kirjastosta

18. syyskuuta 2017

Jarkko Tontti - Jacasser


Ilmeisesti Jacasser on kirjailija Tontin jonkinlainen alter ego. Nimi tulee ranskan kielen verbistä jacasser, joka tarkoittaa lörpötellä, harakasta myös räkättää. Englannin kielen vastine on jackass, aasi tai pölkkypää. Siis lörpöttelevä aasi tai räkättävä pölkkypää? Kokoelmassa Tontti kyllä lörpötteleekin ja puhuu hyvin monenmoisista asioista miehen elämässä. Kokoelmassa on kuusi osaa, ja niissä Jacasserin ajatus kulkee lapsuudesta keski-ikään, miettiipä hän myös vanhuuttaan ja kuolemaansa. Jokaisessa osassa Jacasser tekee myös minua ihmetyttäneen historiallisen aikasiirtymän aloittaen vuoden 91 Roomasta keisarin opettajan hommasta ja 1600-luvun Tarton piispanvirasta siirtyen sitten pääosin 1900-luvulle ja Suomeen.

Minähän en tiedä, mutta otaksun että Jacasserin mielipide on myös Tontin mielipide; ja että osalla runoissa kerrotusta on omaelämäkerrallinen pohja. Jacasser kertoo lämpimästi lapsuuden kalaretkistään isän kanssa, ja pomppaa sitten aikasiirtymän kautta hetkeen, jossa hänellä on määrätietoinen teinitytär, joka vaatii isää ja tämän lompakkoa mukaansa ostoksille, muusta ei niin väliä. Miesten välinen ystävyys on Jacasserin mielestä mahdotonta, koska välissä on aina kilpailu. Hän rakastuu vain naisiin, joilla on kaksiosainen nimi, koska lapsuuden marsullakin oli kaksiosainen nimi - loogista eikö totta! Jacasser menettää ystäviä, taloudellisen turvan (ilmeisesti ryhdyttyään vapaaksi kirjailijaksi) ja on melko yksinäinen. Hän funtsailee numeroita, Kekkosta ja sen ajan politiikkaa yya-sopimuksineen - hänen päässään risteilee ajatusten tulva koko ajan. Kirjasto saa Jacasserin tolaltaan ja hän tykkää viihderomaaneista, vaikka ei kehtaa sitä kenellekään tunnustaa. Hän ei myöskään pidä värikkäistä kansista, mistä todistaa myös tämän runokokoelman ulkoasu.

Näin Jacasserimme puhelee, kaikenlaista hän miettii. Tontti kirjoittaa hyvin sympaattisesti ja tyylissä olin havaitsevinani jotain mukavan vanhahtavaa. Teksti on sujuvaa ja aavistuksen melankoliselta tuntuvaa, hajamietteitä miehen elämästä ja niin päin pois. Hienosti kirjoitetut proosaan vivahtavat runot eivät minua valitettavasti toivomallani tavalla puhutelleet. Ehkä miehen sielunmaisema ei avaudu naislukijalle?

Kokoelman päättää pitkä kuusisivuinen runo Silloin minä jäin yksin. Se oli tavattoman herkkä, avoin, liikuttava ja surullinen. En tiedä onko runo faktaa vai fiktiota, mutta tuollaisen lapsuuden tragedian jättämä syyllisyys ja yksinäisyys ei varmaan irtoaisi kenestäkään ikinä. Tämä runo puhutteli minua koko alkuosan verran.

Ja minä huusin hampaat timantteina välkkyen
koska aina oli joku muu,
                     timantin kova ja kaunis
                     joku
                    minun kanssani, joku ammatikseen
välittävä, joku joka aina oli uusi, kaunis
ja minä jäin taas
                    ihmisten         väliin            yksin

Vuonna 1971 syntyneen Tontin esikoisrunokokoelma Vuosikirja (2006) sai Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon ja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.  Tontti on kirjoittanut kaksi runokokoelmaa, neljä romaania ja kaksi esseekokoelmaa.

Jacasserista Kiiltomato

Jarkko Tontti
Jacasser
Otava 2009
***
Kirjastosta

16. syyskuuta 2017

Henna Siekkinen - Aatteen puolesta



Aatteen puolesta on imatralaissyntyisen, 42-vuotiaan Siekkisen esikoisromaani. Hän kirjoitti itsestään ulos sisintään hiertäneen ahdistuksen ja suvussa vaietun surun. Isoisoisän uhraus aatteen puolesta tuhosi hänen oman elämänsä ja jätti syvät traumat hänen vaimonsa ja tyttärensä elämään - aina nykypolville asti. Tämä uhraus ei ollut ainoa lajissaan, heitä oli tuhansia eri vuosikymmenillä, mutta tämä liikuttava ääni haudan ja rautaesiripun takaa on autenttisena meidän luettavissamme tänä päivänä.

Päähenkilö on vuonna 1901 syntynyt Siekkisen isoisoisä Matti, iloluontoinen, hiukan viinaan menevä, tansseista ja musiikista nauttiva karjalaismies. Pienesti viinapäissään hän iskee tansseissa silmänsä vasta 15-vuotiaaseen Mariaan. Se on suurta rakkautta ensi silmäyksellä. Nuoret seurustelevat kauan, päätyvät avioon ja Matti töihin Vuoksenniskan Harakan tehtaille. Syntyy tytär Kaisa.

Siekkinen valottaa 30-luvun yhteiskunnallisia tunnelmia hyvin. Maa on köyhä, maailmanlaajuinen lama vaikeuttaa elämänehtoja ja työnsaantia myös Suomessa. Sisällissodan haavat vuotavat. Punaisten tai vasemmistolaisittain ajattelevien on aivan mahdotonta saada töitä, sillä Lapuan liikkeen innoittamina työpaikoilla on laadittu mustat listat henkilöistä, joita ei saa palkata. Kommunistinen puolue toimii kiellettynä maan alla. Auvoisat kuvaukset ihanasta elämästä Venäjällä leviävät Punainen Karjala -lehdessä, ja monet punaiset ja kommunistit loikkaavat rajan yli parempaa elämää etsimään.

Punainen Matti on varovainen poliittisessa toiminnassan, mutta silti hänet vangitaan muutamaksi kuukaudeksi, veli Veikko loikkaa vaimoineen Venäjälle, kuten Haanpään Noitaympyrän Pate Teikka. Talvisodassa Matin Venäjän vakoojana toiminut ystävä Heikki järjestää sellaisen tilanteen, että Matin on pakko loikata myös. Hän pelkää nimittäin Suomen kenttäoikeutta ja ammutuksi tulemista.

Aluksi Matti pääsee Petroskoin radioon hyviin töihin, mutta parin vuoden kuluttua hänet vangitaan epäilyttävänä isänmaan petturina ja ulkomaisena vakoojana - niinkuin tuhannet muut suomalaiset kommunistit. Vainoharhaisuus ei tunne sääliä näitä hyväuskoisia suomalaisia, eikä muitakaan veljeskansoja kohtaan. Matti päätyy Dudinkaan Jenisein rannoille, Krasnojarskin aluepiiriin Pohjois-Siperiaan loppuiäkseen. Lukuisista viisumihakemuksista huolimatta lupaa palata Suomeen ei tule.

Siekkisen kirja on jaettu kolmeen osaan: ensimmäinen kertoo Matin ja hänen nuoren perheensä elämästä Vuoksenniskalla Imatralla, toinen osa käsittää puhtaaksi kirjoitetut, korjaamattomat kirjeet tyttärelleen Kaisalle ja kolmas kertoo miten sitten kävi Matille ja hänen veljelleen Veikolle. 

Siekkisen kerronta on hyvin asiallista ilman kaunokirjallisia koukeroita. Omakustanteeksi tämä oli erittäin hyvin oikoluettu ja lähes virheetöntä kieltä. Minua häiritsi ainoastaan suomelle epätyypillinen käänteinen sanajärjestys. Alkuosa eteni hiukan hitaasti, mutta kiinnosti minua, koska olen Imatralta kotoisin ja niin ollen Vuoksenniska on tuttu paikka. Matin kirjeet olivat minullekin tunteita herättävää luettavaa. Voin hyvin kuvitella Siekkisen tunnelmat kun hän sai lukea ne ensimmäisen kerran nuorena, vasta 15-vuotiaana. Veikin vuosikaudet ennen kuin hän sai kirjan valmiiseen muotoon, aihe oli raskas.

En ole lukenut Stalinin vainoista juurikaan, en myöskään Neuvostoliiton vankileireistä Stalinin kuoleman jälkeen. Sen tiedän että 20-30-luvuilla noin 15 000 suomalaista loikkasi Venäjälle ja noin puolet heistä menetti henkensä. Juuri nyt on saanut ensi-iltansa Antti Tuurin Ikitie -kirjaan pohjautuva elokuva, joka kertoo Lapuan liikkeen Venäjälle kyyditsemästä Jussi Ketolasta. Sotien jälkeisestä, vähän saman tyyppisestä kohtalosta kertoo Taisto Huuskosen Laps Suomen, jota en myöskään ole lukenut.

Tämä on hyvin traaginen tarina, jonka Siekkinen kertoi asiallisesti ja toteavasti. Tunsin suurta sympatiaa koko erilleen joutunutta perhettä kohtaan, jonka aate tuhosi. Posti kulki hitaasti, mutta Matin kirjeistä huokui ikuinen kaipuu, ikävä ja rakkaus vaimoaan Mariaa ja tytärtään Kaisaa kohtaan. Koska äiti Maria oli luonteeltaan hyvin sulkeutunut, Matti yritti sieltä tuhansien kilometrien takaa kasvattaa tytärtään ja luoda häneen elämänuskoa. Ymmärrän (tosin tietysti vain osittain) Kaisan ikävän läheistä isää kohtaan. Ymmärän myös vaimo Mariaa, joka vasta kymmenen vuoden jälkeen hävitti asunnosta miehensä vaatteet ja tavarat ja päätti jatkaa elämäänsä.

Kun tapani mukaan seikkailin netissä, löysin mm. tämän tuoreen Uuden Suomen jutun sekä tämän jutun suomalaisista kommunisteista talvisodassa tutustumisen arvoisine kirjalistoineen. Rankka ja vaiettu aihe, joka kosketti minua. En tiedä onko vastaavia kirjedokumentteja ylipäätään olemassa, mutta tämä tarina oli vaikuttava.

Kirjan kanteen skannattu autenttinen isoisoisä Matin kirje herättää kylmiä väreitä.

Muualla: Erkki Tuomioja, Lappeenrannan uutiset, Kirjailijan kotisivu

Henna Siekkinen
Aatteen puolesta
Omakustanne 2017
***
Lukukappale kirjailijalta - kiitos

14. syyskuuta 2017

Kirjan juhlaa Savoyssa



Suomessa luetaan ja kirjallisuus vetää yleisöä. Sen todisti taas eilen syksyn ensimmäinen Kirja vieköön! -ilta Savoyssa. Sali oli melkein täynnä ja jännittynyt odotus huokui yleisöstä. Olihan Baba valinnut tälläkin kertaa kirjailijavieraiksi puhuttavia ja odotettuja nimiä. Ensimmäiselle puoliajalle oli valittu tämä kolmen ryhmä: Anni Kytömäki, Kati Tervo ja Selja Ahava.

Baba aloitti tapansa mukaan lausumalla hienon tekstiotteen Anni Kytömäen Kivitaskusta (Gummerus). Ulkokirjallisesti haluaisin todeta, että hän oli säkenöivä murretun turkoosin värisessä mekossaan ja stilettikoroissaan! 

Olen lukenut vasta Kultarinnan, jota Kytömäki sanoi arvelleensa täysin marginaaliryhmien kirjaksi, mutta joka myi ja tuotti. Kirjan tuotoilla hän sai ostettua 3 ha metsää, joka on nyt suojeltu. Kultarintaa lukiessani ihastelin Kytömäen luonnontietämystä ja -rakkautta, ja nyt sain selityksen: hän on opiskellut luontokartoittajaksi ja seuraavaksi ovat vuorossa kansanperinteen opinnot. Baban kysymykseen miten Kytömäki löytää rauhan tässä kaaosmaisessa maailmassa kirjailija vastasi: Nukkumalla mahdollisimman paljon.


Kati Tervo kertoi Iltalaulajan (Otava) syntyprosessista ja taustoista. Hänellä oli itselläänkin nuorena taiteilijahaaveita, mutta kaiken pani alulle täti. Aina Helsingissä käydessään täti halusi Ateneumiin katsomaan Ellen Thesleffin töitä, sillä Pitäähän ne ainakin kerran vuodessa nähdä. Tervoon oli jo vuosia aikaisemmin tehnyt vaikutuksen Ateneumissa nähty Thesleffin työ Kevätyö. 

Tervo teki valtavasti taustatyötä ja valikoi Thesleffin noin 2000 kirjeen kokoelmasta kirjan ajankohtaan, kesän 1945 ympärille sijoittuvat. Niin Thesleff heräsi henkiin kirjailijan mielessä ja hän vieraili monesti myös Pekkalan kartanossa, jossa on taiteilijan seinämaalauksia. Tärkeä tietolähde oli myös Retretin Thesleff-näyttely, jossa oli esillä 140 taiteilijan työtä. Kirjailija halusi keskittyä tuohon rauhan kesään 1945, jolloin sotien jälkeen maa oli rujo ja ihmiset rikki, vallitsi pula ja säännöstely.
Milka Ahlroth tulkitsi taiteilijan piian, 16-vuotiaan Taimin tuntoja.


Sitten yleisö tuskin uskalsi hengittää: Vera Kiiskisen tulkinta Selja Ahavan ahdistuksesta kirjassa Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus) salpasi nimittäin hengityksen. Kiiskisen tulkinnasta huokui kaikki se hätä, epäusko ja eksyksissä olo mitä kirjailija tuon elämänsä mullistaneen vuoden aikana koki. Kaikki elämän kartat olivat levällään, todellisuus pirstaleina. Kirjasta on kohuttu mediassa ja somessa. Näytti siltä, että Ahavan oli vaikea asetella sanojaan, hän tuntui varovaiselta. Itse pidin kirjasta valtavasti, se on koskettava ja avoin. Kaikki sympatiani ovat Ahavan puolella ❤︎


Kolumbuksen mukaan ottaminen kirjaan kuvasi juuri näitä eksyksissä olon tuntoja: vieras tuuli puhaltaa, ollaanko kartalla, kuinka monta meitä on, onko ketään. Hän kertoi myös nettimatkailleensa Kolumbuksen tiimoilta ja käyneensä tuijottelemassa Kolumbuksen muotokuvia mm. Berliinissä ja Lontoossa. Tulos: kaikissa niissä Kolumbus näyttää erilaiselta. Mikä on totuus, onko sitä ylipäätään löydettävissä?

Ahava sanoi myös, että kirjailijan työ on eräänlaista väärentämistä ja taustalla piilevät aina motiivit: kaikki riippuu siitä miten rajaa ja mitä jättää pois. Ennen kuin mieheni katoaa näyttää yhden rajaamisen tuloksen, todellisuus meni ehkä toisin. Mutta se kyllä kuulsi Ahavan puheesta, että viimeisten kolmen vuoden prosessi on ollut hyvin tuskallinen.

Tauon jälkeen näyttämölle asteli Kristiina Halttu, joka tulkitsi sydämeen käyvästi Rosa Liksomin Everstinnan (Like) muisteloita - meänkielellä.

Liksom kertoi, että Ylitorniossa syntyneenä meänkieli on hänen äidinkielensä. Se eroaa suomen yleiskielestä mm. kieliopiltaan ja hänelle tuotti jonkun verran vaikeuksia siirtyä aikoinaan Rovaniemellä koulussa yleiskieleen. Fiksua, kuuluvaäänistä ja selväsanaista Liksomia oli ilo kuulla!



Upeisiin turkooseihin saapikkaisiin sonnustautunut Liksom kertoili, että halusi Everstinnan yhden yön monologissaan tutkia natsismia ja fasismia sekä niihin aina liittyvää (väki)valtaa. Everstinna muistelee kasikymppisenä elämäänsä 1900-luvun natsien eliittipiireissä, Lapissa, Helsingissä ja eri Euroopan kaupungeissa. Kirjan innoittajana toimi hänen kirjoittamansa monologi Lapin punaiset hanget, joka kertoo Annikki Kariniemen elämästä ja jota Topi Mikkola on esittänyt. Liksom halusi kertoa, että Everstinna on sittenkin vahvan naisen selviytymistarina mottona: Kaikesta voi selvitä.

Kukapa nykynäyttelijöistämme osaisi paremmin tulkita Mielensäpahoittajaa kuin Taisto Oksanen! Esitettäväksi oli valittu se sama Suomen vaakunajuttu, joka minuakin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan Suomea (Wsoy) lukiessa huvitti! Kaikkihan me tunnemme Kyrön luoman loistavan marmattajahahmon, jonka ensiesiintyminen taisi olla jo 2009. Kyrö on uskomattoman tuottelias kirjailija ja nytkin on noin ziljoona projektia työn alla: toista Mielensäpahoittaja-elokuvaa kuvataan  juuri, kolmas on käsikirjoitusvaiheessa ja jotain isoa projektia on Etelä-Koreankin suuntaan.


Ilkka Merivaara johdatti Raamatun Tuhlaajapoika-tarinalla emerituspiispa Eero Huovisen Parhain päin (Wsoy) esseekokoelman maailmaan. Piispa Huovinen oli hyvin huumorintajuinen mies, kuten kuvan iloisista ilmeistäkin voi päätellä. Baban kysymykseen miten hän valitsi esseet tähän kirjaan Huovinen vitsaili: No, ajattelin valita parhaat. Hän haluaa kutsua kirjaansa asiaproosaksi, koska vaikeat asiat innostavat ja kiinnostavat. Helpot pitävät ihmistä paikallaan, vaikeat panevat lujille ja vievät eteenpäin. Ihmisen osa ei hänen näkemyksensä mukaan ole kevyt: Kärsimys on ihmisen yleisin elämänmuoto. Sitten puhe kääntyi armoon, joka Huovisen mukaan on varattu Jumalalle. Se armo kuuluu kaikille, sinulle ja minulle, ja myös kaikille epäonnistuneille ja hulttioille.

Armosta hyvä esimerkki on kaikille tuttu laulu Amazing Grace, joka on päätynyt Suomenkin virsikirjaan nimellä Oi ihmeellistä armoa, virsi nro 932. Tässä linkissä sekä suomen  että englannin kieliset sanat. Huovinen otti esimerkiksi sanan wretch - renttu, hulttio, mutta suomeksi se on käännetty siististi sanalla eksynyt.  Antoipa Huovinen meille vinkin mennä Youtubeen ja kuunnella siellä Barack Obaman laulama Amazing Grace. Mutta me paikalla olleet saimme ihastella laulua jo paikan päällä Ilkka Merivaaran koskettavasti tulkitsemana. Tuntui kuin jotain tuosta armosta olisi siirtynyt meihin kuulijoihin.


Upea ja elämyksellinen ilta - kyllä kirjallisuus on hieno asia! Voisin päättää tähän hupaisaan mottoon, joka syntyi Huovisen sanonnasta, että lukemalla oppii enemmän kuin elämällä:

Lopettakaa eläminen, lukekaa kirjoja!

Syksyn seuraavat Kirja vieköön! -illat Savoyssa
7.11. ja 13.12.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...