19. helmikuuta 2018

Anne Salovaara - Afroditen askelin



Afroditen askelin on vuonna 1979 syntyneen Anne Salovaaran esikoisteos. Se on nuorille suunnattu kymmenen novellin kokoelma, joka on saanut innoituksensa antiikin Kreikan mytologioista. Lopun epilogi kertoo mihin antiikin taruun kukin novelli perustuu. Tosin itse luin näitä novelleja sellaisenaan, nykypäivän tarinoina, koska en tiennyt mitään synnyn taustoista.

Useimmissa novelleissa on hyvin synkkä ja arvoituksellinen tunnelma eikä loppuratkaisu aina ole selvä. Novellien hahmoina esiintyvillä nuorilla on kaikilla joku ongelma tai menneisyyden trauma, joka heitä painaa. Kaikki eivät nähneet ulospääsyä ahdingostaan. Salovaaran teksti on kaunista ja moitteetonta, ilmaisuvoimaa siitä löytyi. Vaikka en kuulukaan kohderyhmään viehätyin novelleista. Kerron hiukan enemmän niistä, jotka puhuttelivat minua eniten.

Novellissa Yhteydenpitoa on hyvin yksinäinen, äidin ja siskon kanssa elävä nuori tyttö. Isänsä hän on unohtanut, isä ei ole kuvioissa. Tyttö alkaa viestitellä jossain netissä tapaamansa nimimerkin Elämään eksynyt kanssa. Nämä kaksi tuntevat käsittämätöntä vetoa toisiinsa, ei väliä vaikka mies on parikymmentä vuotta vanhempi. Pitkään epäröityään tyttö tunnustaa itselleen löytäneensä elämänsä rakkauden ja suostuu tapaamiseen. Sitten miehen lompakosta tipahtanut pieni kortti romuttaa dramaattisesti kauniit onnen kuvitelmat ja syöksee elämän hurjaan kuiluun.

Huulet kulkivat pitkin pehmeää niskaa, kädet eksyivät lanteille ja rinnoille. ... Pimeässä huoneessa ei ollut aikaa, minuutti muuttui tunniksi, tunti sekunniksi. Tuli räjähti sormenpäissäni. Polttava ja punainen.
...
Huuto kaikui rapussa, kimpoili seinästä toiseen epätoivon värittämänä. Juoksin portaita alas, alas, alas, silmät täynnä kyyneliä hädin tuskin nähden maailmaa ympärilläni.

Novellissa Kun aina sataa kaverukset Jani ja Miko liftaavat läpi Euroopan. Päämääränä on Englanti ja Stonehenge, jossa suunnitelmana on toteuttaa matkan tarkoitus. En päässyt selville mikä oli Mikon itsetuhoisuuden tärkein lähde, mutta novelli oli karu ja hieno, se kosketti. Novellissa Kevätsiivous tapaamme toisen itsetuhoisen nuoren, novellissa Arvet kolmannen ja novellissa 99 kertaa ja enemmän neljännen. Antiikin tarut ovat julmia, traagisia ja dramaattisia. Kun Salovaara tuo ne nykypäivään ne koskettavat ja ravistavat.  Toivon että toisten pahoinvoinnista lukeminen antaa voimaa sellaiselle nuorelle, joka kipuilee omien kasvukipujensa kanssa - lohdutuksen ettei ole yksin? Toivottavasti  myös voimaa selviytyä tilanteesta.

Olen livahtanut salaa elämän portista sisälle ja osunut keskelle naamiaisjuhlaa. Kukaan ei tunnista minua. Olen kuolema, mutta he luulevat minun olevan vain valepuvussa. 

Aikuiseksi kasvaminen ei ole helppoa. Sisimmässä myllertää ja kuohuu. Kuka minä olen, mitä on elämä? Oma herkkyys on piilotettava koviksen naamion alle. Toivoisin että joku näkisi tuon naamion läpi ja osaisi auttaa. Hyvin lohduttomasta ja mustasta tunnelmasta huolimatta pidin novelleista. Hieno ja lupaava esikoisteos.

Kokoelma yhdistää hienosti Kreikan mytologian nykyaikaan ja jättää lukijan pohtimaan novellien ajattomuutta. Ovatko kaikki tekomme vain uusia versioita tarinoista, jotka on kerrottu jo tuhansia vuosia sitten? Novellien universaalit teemat rakkaus, kuolema ja oman identiteetin etsiminen eivät vanhene koskaan.


Anne Salovaara
Afroditen askelin
Nordbooks 2017
****
Lukukappale kustantajalta - kiitos

18. helmikuuta 2018

Olli Heikkonen - Regional-Express #runosunnuntai


Tämä Runosunnuntai on omistettu Olli Heikkoselle.
Toisessa postauksessa esittelyssä Teoria kaikkein pienimmistä.

sinussa on hauras korvalehti joka on ihmisen kaunein osa

Heikkonen näyttää olevan kiintynyt rautateihin. Esikoiskokoelmassaan Jakutian aurinko hän vei lukijan Trans-Siperian radalle Siperian arktiseen kylmyyteen. Nyt siirrytään Keski-Euroopan rautateille ja valitaan Regional-Express, junat jotka kuljettavat kulkijaa Saksan, Itävallan ja Luxemburgin maisemissa.

Runokokoelman visuaalisuus alkaa jo kannesta: se on väriltään tummanruskea ja synkkä kuin ruostunut ratakisko. Kannessa häämöttää jotain maisemantapaista, joka on yhtä epäselvä kuin junan ikkunasta ohi vilahtelevat maisematkin. Takakannen pieni fontti jää myös lukukelvottomaksi, ei pysty lukemaan mutta joku nuolimainen kuvio sieltä häämöttää. Sen sijaan kokoelman idea ja hienous tulee erinomaisen selväksi heti ensimmäisellä aukeamalla:

Runo on ladottu taidokkaasti tiimalasin muotoon. Tiimalasi on itsessään peilikuva - yläpuoli on identtinen alapuolen kanssa. Kokoelman kaikki runot noudattavat tätä peilikuvaideaa. Säerivit jatkuvat taidokkaasti ladottuina tiettyyn pisteeseen a, josta samat säerivit alkavat toistua käänteisessä järjestyksessä peilikuvina. Taitavaa, taitavaa.

Koko teoksen ulkoasu henkii rauhallista ja mietittyä visuaalisuutta. Ollaanhan me totuttu siihen, että runoteoksissa kikkaillaan typografialla ja fontin koolla. Regional-Expressissä fontti on kauttaaltaan samaa kokoa, ei ole yhtään selkeästi erottuvaa otsikkoa. Ainoa tehokeino on mielettömän hieno ladonta, josta muotoutuu tiimalasin lisäksi eri muotoisia nuolia, kaaria, lintu ja kuin karttoja. 

Kun runo keskivaiheilla kääntyy peilikuvakseen, lukija kokee lukiessaan jännittäviä hetkiä. Säkeiden järjestyksen muuttuessa, mielikuvat ja merkitykset muuttuvat myös. Tulee hiukan skitsofreeninen olo: enkös tämän juuri lukenut? Kuuntelin Heikkosta livenä Helsingin kirjamessuilla ja tunnistin hänen lausumansa runon Yhtenä savuisena iltapäivänä näistä sanoista: sinussa on hauras korvalehti. Kuunteluhetki oli suggestiivinen, sillä Heikkonen vangitsi kaiken huomion lausuessaan runoaan kuin transsissa. Yritän asemoida tuon runon blogitekstissä yhtä hienoksi kuin se on kirjassa. Ehkä en onnistunut millilleen, mutta saatte kuvan mistä on kyse. Tämä on siis vain yksi esimerkki, sillä jokainen runo on oman muotoisensa.

                yhtenä savuisena iltapäivänä
               yhden jazz-kellarin estradilla
              kitara kuoriutuu kotelostaan
             musiikin ihme, veren kohina
            ja korento savuaa valoa päin
           savukielet sirisevät liekissä
          kun soittaja löytää asteikon
         joka on ihmisen kaunein osa
        sinussa on hauras korvalehti
       torvi ulkokorvasta sydämeen
      suora putki, painottomuuden
     tunne niinkuin palju pöllyäisi
    ja pöly tanssii rumpukalvolla
   no pisarat siinä vain tärisevät
  ei kai siinä mitään ihmeellistä
 ihminen on niskansa varassa
pyörähtävä rumpu ja resonanssi
 ihminen on niskansa varassa
  ei kai siinä mitään ihmeellistä
   no pisarat siinä vain tärisevät
    ja pöly tanssii rumpukalvolla
     tunne niinkuin palju pöllyäisi
      suora putki, painottomuuden
       torvi ulkokorvasta sydämeen
       sinussa on hauras korvalehti
        joka on ihmisen kaunein osa
         kun soittaja löytää asteikon
          savukielet sirisevät liekissä
           ja korento savuaa valoa päin
            musiikin ihme, veren kohina
             kitara kuoriutuu kotelostaan
              yhden jazz-kellarin estradilla
                yhtenä savuisena iltapäivänä



Muokkasin Heikkosen sanoja lainaten runokokoelmalle juonta:
Runominä voisi minusta olla Keski-Eurooppaa kiertelevä suomalainen komennusmies, jota tarvitaan siellä täällä. Jälkiteollinen Eurooppa Ruhrin teollisuusihmeen karuine jälkineen vilistää ikkunan takana. Juna kuljettaa miestä, joka haluaa välillä läträtä ja leikkiä viinan kanssa, pitää kiinni oluttupakulttuurin ytimestä. Kun samoissa hommissa kiertelevä kaveri tavataan, ei mietitä mitä rempseästä illasta seuraa: vähintään viisi päivää rokulia - mutta mitä väliä. Irrallista nuoren komennusmiehen / siirtotyöläisen elämää kuvaa mainiosti runo Terve vaan. Mutta mitä muuta voit elämältä toivoa? Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Ja Regional-Express sen kun jytää läpi vuoden, tämänkin maanantain, jossa yksinäisen miehen paras ystävä on tämä ruosteinen pellon ja metsän kehystämä rautatie, joka viskoo usvaa tunneleihin.

Runojen rytmi vaivuttaa lukijankin transsiin: vaununpenkki kuljettaa ja keinuttaa, leijuu kuin unessa ohi epäilyn ja vainoharhan... Runominä viihtyy tuoppinsa ääressä valomerkkiin: on aamu, torikivet pesty kloriitilla on pesuletkulla patisteltu lokkeja pois... Ah onnen rahtu. Kävelkää kotiin jos sellainen on...

Heikkosen Regional-Expressillä oli lumoavaa reppureissata istuen hiljaisen komennusmiehen olalla halki Keski-Euroopan. Luulisi että on yksinkertainen juttu kääntää runo peilikuvakseen jossain pisteessä a, mutta ei se varmaankaan niin mene. On varmistettava että myös käänteinen säejärjestys toimii ja luo haluttuja mielikuvia. Ihailla täytyy myös alati uudistuvaa Heikkosta, sillä edellinen runokokoelma Teoria kaikkein pienimmistä oli melkoisen hillitöntä lurittelua. Eipä toista itseään tämä herra ❤︎

Olli Heikkonen
Regional-Express
Teos 2016
*****
Kirjastosta

Osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.
❤︎
Päivän runo myös täällä:
Harmaasusi

Olli Heikkonen - Teoria kaikkein pienimmistä #runosunnuntai


Tämä Runosunnuntai on omistettu Olli Heikkoselle.
Toisessa postauksessa esittelyssä Regional-Express.

Näkisittepä takapihan röykkiöt, siellä ne ovat kaikki,  kuikan kumisaapas, myyrän frakki ja haikaran kauluspaita. Olenko minä teidän mielestänne alkanut lörpötellä. Ex-tyttöystäväni sanoo niin.

Teoria kaikkein pienimmistä toi Heikkoselle joka kolmas vuosi jaettavan Einari Vuorela -runopalkinnon syksyllä 2017. Yllä oleva sitaatti kertoo kokoelmasta olennaisen: runominällä on hillitön vimma lörpötellä ja suoltaa mielikuvituksellista tekstiä kaikesta mieleen juolahtavasta. Paatoksessa on mukana vahvasti luonto: sammalet ja jäkälät, sienten lerpattavat lakit, muurahaiset ja maan matoset. Tekstissä välähtelevät myös Bartolomeus, Berliini, Prahan Kaarlensilta ja naisen ikävä. Välillä runominä kirjoittaa kirjeitä tai meilejä jollekulle, välillä hän puhuu rakkaalle naapurille, tapaa psykologiakin.

Tervehdys,
täällä minä, pimeän keskellä, pidän tuikkua hengissä. Paljon on tapahtunut, puuta kaatunut kuin Ruusulankadun keilahallin keilaa, mutta tosiasiat pitävät minua pystyssä. Vaikka mitäpä tässä kaaoksessa voisi muuta tehdä kuin kaahottaa.

Minulle tuli tästä runokokemuksesta mieleen Mielipuolen päiväkirja, jonka olen joskus 80-luvulla nähnyt Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä (tai Willensaunassa) Tarmo Mannin mainiona tulkintana. Kyllä Vesa Vierikkokin mielipuolena näihin runokuviin istuu, mutta häntä en ole nähnyt livenä.

Proosarunot ovat pitkiä eikä alusta voi päätellä mihin päädytään. Usein runominä yltyy toistamaan jotain päähänpinttymää, hänelle tärkeää tai mieleistä ajatusta. Vuodatusten keskelle kätkeytyy teräviä huomioita ihmisen pienestä elämästä suuren maailmankaikkeuden osasena. Runominä pohtii myös harkitsemattomien ja tyhmien tekemisten seurauksia ja ympäristön tilaa. Löysin paljon tragiikkaa, mutta myös hulvatonta huumoria.

Eksistenssi on ihmeellinen asia. Kun sen sanoo ääneen, sen on vähällä menettää, ainakin se vähenee puoleen ja sitten taas puoleen. Mutta vapaudestani en tingi. Se olkoon täysi ja kokonainen. Niin kuin vahakuorinen omena, josta ei purra.

Runominä pomppii näyttämöltä näyttämölle. Toisinaan hän on hyvin yksinäinen mies, joka yrittää säveltää, ja elää erakkona jossain korpimailla metsän keskellä. Lunta ainakin riittää, ja sähkökatkoja. Toisinaan hän tuntuu asuvan kerrostalossa ja ärsyyntyy naapurista kuuluvista läheisyyden merkeistä: Sanotaan, etä yksinäisyys on kyvyttömyyttä kohdata itsensä. Paskat, minä sanon, yksinäisyys on lihaa ja verta, siis lihan ja veren poissaoloa. Tietoisuutta siitä, että seinän takana ihmiset jakavat säväreitä toisilleen.

Runominä on joskus vihainen ja impulssiensa viemä. Arjen normiaskareet sujuvat surkuhupaisan huonosti:
Ja sitten on tapaus Margit. Vieläkään en tiedä, mitä hän tarkoitti pyykinpesulla. Mitään ajattelematta sulloin lakanat pesurumpuun, ajattelin että pestään sitten samantien pikkuhousut. Nyt meillä on mustat vuodevaatteet ja muutenkin mustaa yllä.
***
Minulla on ongelmia Pythagoraan kanssa ja piin arvo menee joka kerta väärin. Että miten olisin voinut pärjätä kahvinkeittimen ja kaasulieden kanssa. Aina on joku hukassa, Huxley tai Hemingway. Pengoin laatikot ja vaatekaapit, myllersin koko kämpän, kunnes hokasin että kesken illanvieton ne olivat löytäneet toisensa ja nyt ne makasivat raukeina päiväpeiton alla.

Teoria kaikkein pienimmistä -kokoelman pitkiin runoihin Heikkonen on piilottanut niin paljon tunteita ja asiaa, että kokoelma vaati avautuakseen useamman lukukerran. Toivoisin kuulevani Heikkosen lausuvan näitä runojaan livenä. Uskon että sopivalla äänellä puhuttuina runojen henki heräisi Heikkosen tarkoittamaan liitoon. Koin nämä pitkät vuodatukset jonain valtavana vyöryvänä ajatuksenvirtana, joka melkein hukutti minut pärskeisiinsä. Ihailin Heikkosen luontokuvavalikoimaa ja hänen tajunnanvirtansa vuolautta. Lukijana on ilo kuulla, että luovuuden zäääsch ei jätä Heikkosta rauhaan. Kyllä minä niin sanotusti pähkinöiksi menin ❤︎

Mikäs täällä on tepastellessa lepikon laidassa. Lehdet läpättävät, niissä kirmaavat puutiaislaumat, ylös alas heiluvat leukojen pihdit. Veren perintö, säveltämisen taide, zäääsch, ei jätä rauhaan.

Olli Heikkonen (s. 1965) on on julkaissut viisi runokokoelmaa: 1) Jakutian aurinko (2000) - Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinto; 2) Kuinka maa muuttui musiikiksi (2003); 3) Jäätikön ääri (2007); 4) Teoria kaikkein pienimmistä (2015) - Einari Vuorela -runopalkinto 2017; 5) Regional-Express (2016)

Muissa blogeissa: Kiiltomato, Tuijata

Olli Heikkonen
Teoria kaikkein pienimmistä
Tammi 2014
*****
Kirjastosta

Osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.
❤︎

16. helmikuuta 2018

Sture Lindholm - Vankileirihelvetti Dragsvik


Lyhyen sisällissotamme päätyttyä toukokuussa 1918 maa oli kaaoksessa. Yksi polttavimmista kysymyksistä oli, minne sijoittaa 74 000 punavankia. Valtava määrä! Vankileirejä perustettiin useita eri puolille maata, mutta Dragsvik oli niistä suurin ja tuhoisin. Vastaavaa ei ole edes Venäjän keisarikunnan pahimmissa vankiloissa, totesi heinäkuussa 1918 Dragsvikin tuore ylilääkäri, professori Robert Tigerstedt. Tässä perusteellisessa tietokirjassaan Lindholm kertoo Dragsvikin synnystä, elämästä siellä ja taistelusta nälkää ja kuolemaa vastaan. Kirjan ensi sivuilla lukija saa lyhyen ja selkeän kuvauksen sisällissodan syistä ja sen kulusta.

1910-luvun alkuvuosina rakennettu Dragsvik oli Venäjän armeijan tukikohta, mutta se jäi tyhjilleen venäläisten sotilaiden lähdettyä maasta maaliskuussa. Tyhjästä kasarmista leivottiin vankileiri hirveällä kiireellä. Paikalla ei ollut sänkyjä, astioita, keittiötarvikkeita ym. tarpeellista, mutta silti valtavia vankimääriä alettiin kuljettaa Tammisaareen. Henkilökunta oli nuorta ja kokematonta; minkäänlaista toiminta- tai ruokahuoltosuunnitelmaa ei ollut. Ruokahuollon järjestäminen osoittautuikin sitten elämän ja kuoleman kysymykseksi, sillä maassa vallitsi ankara elintarvikepula ja myös siviiliväestö näki nälkää. Tuommoinen vankimäärä kulutti tonneittain ruokaa, päivittäin. Kohtalokas päätös kieltää vankeja vastaanottamasta ruokalähetyksiä sukulaisiltaan sinetöi monen vangin kohtalon. Tämä päätös tosin kumottiin myöhemmin heinäkuussa.

Varusteiltaan puutteellisessa Dragsvikissä oli jo toukokuun lopulla liki 9000 vankia (koko kapasiteetiksi suunniteltiin 13 000),  ja osa vangeista oli jo saapuessaan sairaita ja nälkiintyneitä.  Nämä erittäin heikkokuntoiset vangit tulivat mm. Kokkolasta, ja heidät oli vangittu jo alkuvuodesta. Puutteelliset hygieniaolot ja niukka ruokavalio lisäsivät sairastuvuutta. Monet vangit sairastivat täitten aiheuttamaa toisintokuumetta sekä punatautia verisine ripuleineen ja suolistotulehduksineen. Huonosti hallussa oleva tilanne räjähti käsiin nopeasti kohoavina kuolemantapauksina. Ne kirjattiin Kuolleitten kirjaan kahdesti viikossa ja lukemat sen kuin nousivat kesäkuun alusta alkaen: 4, 26, 41, 35, 46, 83, 114 ja 69.  Heinäkuussa kuolemantapausten määrä kasvoi yhä: 58, 74, 80, 99, 102, 163, 118, 139 ja 122. Heinäkuun lopulla kansainvälisestikin tunnettu ja arvostettu Robert Tigerstedt nimitettiin Dragsvikin ylilääkäriksi ja hänen salaiseksi aiottu raporttinsa aiheutti kansainvälisen skandaalin:

Riittämätön ravinto sekä ravinnon ja veden kelpaamattoman laadun aiheuttamat vaikeat ruoansulatushäiriöt on syytä katsoa merkittävimmiksi syiksi vankileirissä vallitsevaan suureen sairastavuuteen ja kuolleisuuteen.

Sairaanhoito oli olematonta, ei ollut tiloja eikä lääkkeitä. Vasta heinäkuun lopulla Dragsvikiin perustettiin 700-paikkainen sairaala, joka tosin toimi alkeellisin varustein. Elokuussa saatiin aikaiseksi jonkinlainen täipuhdistussysteemi, mutta se toimi huonosti ilman saunaa. Sauna valmistui vasta lokakuussa. Vankien ruokavaliosta ja ruokailusta ilman astioita oli tuskaisaa lukea. Kun  ruis loppui, leipää alettiin leipoa akanaisista kaurajauhoista. Terävät akanat raapivat ruokatorvea ja suolistoa ja pilasivat lopullisesti vankien ruoansulatusjärjestelmän. Puolen litran päivittäinen keittoannos oli valmistettu puolimädästä suolatusta kalliokalasta, turskasta. Usein tätä keittoakaan ei keitetty tarpeeksi eikä liikasuolaa liotettu tarpeeksi. Kesän edetessä myös juomavesi loppui Dragsvikista aina iltapäivisin. Ei ruokaa, ei edes vettä - järkyttävää inhimillistä kärsimystä.

Lindholmin tietokirja on yksityiskohtainen ja karua luettavaa. Kirjailija kertoo asiallisesti leirin oloista, päivän kulusta, henkilökunnasta ja vangeista nimeltäkin mainiten. Hän seuraa tarkemmin kahta vankiryhmää: Kokkolan huonokuntoisia vankeja, joista monikaan ei selvinnyt sekä ns. Turun punaisia, johon ryhmään kuului myös teloitetuksi päätynyt Arbetet-lehden toimittaja Gunnar Mörn.  On selvää, että vartijoiden joukossa oli myös sadisteja, jotka halusivat kostaa vangeille sodan alkuvaiheen punaista terroria. Teloituksia tapahtui rikkeistä ja kaikki pakoon yrittävät piti määräysten nojalla ampua.

Syyskuussa Dragsvik muutettiin Tammisaaren pakkotyölaitokseksi, johon lukuisat myöhemmät poliittiset vangit passitettiin. Vankien määrä väheni romahdusmaisesti syksyllä  mm. armahdusten ansiosta. Mutta vielä vuodenvaihteessakin Dragsvikin kasarmeissa oli yli 1000 vankia.

KuolintapaPunaisetValkoisetMuutYhteensä
Kaatunut5 1993 4147909 403
Teloitettu, ammuttu, murhattu7 3701 4249269 720
Kuollut vankileireillä11 65241 79013 446
Kuollut vankileireiltä vapauduttuaan607-6613
Kadonnut1 767463802 193
Muut kuolintavat4432915311 265
Kaikki yhteensä27 0385 1794 42336 640

Vankileirihelvetti Dragsvik on perusteellinen ja asiallinen tietoteos, joka valottaa Suomen sotasurmien tilastoista tuttuja lukemia ja tätä karmivaa katastrofia monelta kantilta. Teoksen lopussa Lindholm miettii myös poliittisia näkökohtia, lähdeaineistojen luotettavuutta ja sitä onko keskustelu jo kokonaan käyty. Hänen mielestään ei. Vankileirihelvetti Dragsvik kuuluu ehdottomasti sisällissota-aiheisten teosten must-listalle.

Vuonna 1964 syntynyt tammisaarelainen Sture Lindholm on koulutukseltaan filosofian maisteri. Hän on julkaissut kahdeksan paikallishistoriaa käsittelevää kirjaa ja hän on kirjoittanut useita lukion historian oppikirjoja. Lindholm opettaa historiaa Tammisaaren ruotsinkielisessä lukiossa. Vuonna 2010 Lindholm julistettiin Vuoden historianopettajaksi.


Sture Lindholm
Fånglägerhelvetet Dragsvik - massdöden / Ekenäs 1918
Vankileirihelvetti Dragsvik - Tammisaaren joukkokuolema 1918
Suomentanut Anu Koivunen
Kansi Mika Perkiökangas
Atena 2017
*****
Kirjastosta
SISÄLLISSOTAHAASTE 15.5.2018 ASTI
15.5.2018 tulee kuluneeksi 100 vuotta sisällissodan päättymisestä. 

Aiheeseen keskittyvät:
5. Sture Lindholm - Vankileirihelvetti Dragsvik ***** Atena 2017
4. Mike Pohjola - Sinä vuonna 1918 ***** Gummerus 2018
3. Anneli Kanto - Lahtarit ***** Gummerus 2017
2. Heidi Köngäs - Sandra ***  Otava 2017
1. Mervi Kaarninen - Punaorvot **** Minerva 2017

Aihetta sivuavat:
3. Jörn Donner - Vesi on verta sakeampaa *** Otava 2018
2. Henna Siekkinen - Aatteen puolesta *** Omakustanne 2017
1. Anni Kytömäki - Kultarinta ***** Gummerus 2014