18. marraskuuta 2018

Arja Tiainen - Kirjeitä karkailevalle puolisolle #runosunnuntai


Kansakoulussa oltiin kilttitotinen sukupolvi,
noin aluksi. Sitten pistettiin töpinäksi.

Kirjeitä karkailevalle puolisolle on runoilija Arja Tiaisen viidestoista teos, mutta minä tunsin entuudestaan vain hänen sanoituksensa Badding Somerjoen kappaleeseen Paratiisi. Iltasanomien juttu valottaa kirjailijan rempseää persoonaa ja hänen vauhdikkaan elämänsä vaiheita. Osallistuvan ikäluokkansa tavoin Tiainen on seissyt barrikadeilla osoittamassa mieltään milloin minkäkin asian puolesta, kirjoittanut julkilausumia, vastustanut Vietnamin sotaa, rotusortoa, uskonut edistykseen, runouteen sivistykseen solidaarisuuteen... 

Olen aina vihannut köyhyyttä ja aina ollut köyhä.
Asunut vuokralla etäällä
keskuksista ratikkapysäkeistä kauppatorista
polttoaineena lyriikka taide kapina.

Runokokoelma on tarinallinen ja juonellinen. Runot kertovat autofiktion tyylisesti runoilijan elämästä, mutta ehkei kaikkea kannata aivan totena ottaa, sillä hän sanoo näin:  ”Runoilija on sellainen, että se keksii nekin rakkaudet jotka se on oikeasti kokenut. Runoista on rakennettava sellaisia, että ne vaikuttavat realistisilta. Ei voi ottaa kappaletta todellisuudesta ja lykätä sitä suoraan paperille.” 

Kursailematta ja silottelematta Tiainen kertoo elämäntarinaansa - vimmalla ja vauhdilla. Ensimmäisen Mistäs tulen -osion runot kertovat köyhästä lapsuudesta evakkoperheen isossa lapsikatraassa Seinäjoella. Evakkoja ei suinkaan aina otettu ilolla vastaan. Ne veivät maita, niillä oli väärä murre ja tytölläkin lukihäiriö. Koulukiusaaminen osattiin jo tuolloin ja erilainen joutui opettajankin silmätikuksi. Karttakeppi läpsähti sormille tavan takaa, niin kuin se muka olisi lukihäiriöön auttanut. Arvoa ei annettu sille faktalle, että tämä pieni tyttö osasi jo 8-vuotiaana ulkoa Kalevalan ja Vänrikki Stoolin tarinat. Runot kertovat myös 50-luvun sodankäyneistä perheenisistä, jotka purkavat porukassa sotaansa ja lääkitsevät traumaansa alkoholilla. Ne kertovat miten alkeellista elämä oli sotien jälkeen nykypäivän mittapuun mukaan, mutta sellainen elämä opetti selviytymään: ... ei mukavuuksia eineksiä imureita pesukoneita / kun sähköt menevät modernista maailmasta / mä pärjään. 

minun nuoruudessani me pelkäsimme 
ydinsotaa jenkit vastaan neukut
nyt luonto tuhoutuu puut hakataan
poltetaan myydään
sadetta emme saa ajoissa
sää lämpenee ennätysvauhtia
koittaa sato ja kato
nälkä ja jano

Tiainen kertoo elämänsä miehistä ja toisen puolisonsa kuolemasta. Kolmas osio Jääköön kahdenkeskiseksi omistetaan hänen viimeisimmälle rakkaudelleen. Kymmenen vuoden leskeyden jälkeen Tiainen sanoo ymmärtäneensä, että surut on surtu. Hän antoi itselleen luvan ja elämään astui uusi mies ja 'hullu' rakkaus. Nämä runot ovat elämänmakuisia ja hersyvällä huumorilla kuorrutettuja. Tiainen pohtii rakkautta, sen järjettömyyttä ja sattumanvaraisuutta.  Ei voi valita kehen rakastuu ja rakkauteen liittyy kaiken euforian rinnalla kirvelevät mustasukkaisuuden tunnot.

Ikävä kyllä mikään hallitus eduskunta
viranomainen katolinen kristitty muslimi kirkko
ei voi päättää kehen sä rakastut.
(...)
Minä hurahdin sinun sieluun.
Sinä olit heti se. Ei auta.

Vuonna 1947 syntynyttä runoilijaa ei ikä tunnu juuri rauhoittaneen ja hän sanookin, ettei hänestä tule ikinä mummoa. Oma vanheneminen, laitokseen hoidettavaksi joutuminen hirvittää häntä kyllä. Tiaisessa on aina ollut omapäisyyttä, kapinaa ja feminismiä. Hän ei ole ikinä istunut muotteihin eikä istu niihin nytkään. Iän tuomalla perspektiivillä runoilija katsoo toteavasti menneeseen, repii onnettomistakin asioista huumoria eikä surkuttele. Hän elää vahvasti tätä päivää ja sanoo tiukan pedanttisuuden ja kurinalaisuuden olevan ehdoton edellytys boheemiudelle.

Kun on lupa ihmeellä, ihmettelen kansikuvaa: kuvan nainen tuo pitkine letteineen minulle mieleen intiaanin. Osaako joku avata mikä idea kuvan taakse piiloutuu? Kiinnostava Tiainen kyllä on. Ehkä luen jossain vaiheessa kokoelman Tää tojota ei lähe liikkeelle (2006), joka on saanut inspiraationsa omakohtaisesti koetusta ajokortin saamisen vaikeudesta.

Arja Tiainen
Kirjeitä karkailevalle puolisolle
Palladium Kirjat 2017
KIINNOSTAVA **
Kirjastosta
________________

Arja Tiainen Kirjasammossa

15. marraskuuta 2018

Valdur Mikita - Kantarellin kuuntelun taito


Minulla oli ilo kertoa lukukokemuksestani 
Tuglas-seuran tuoreimmassa Elo-lehdessä.
Näin kirjoitin näistä mainioista Valdur Mikitan esseistä:

Biologi ja semiootikko Valdur Mikita (s. 1970) on mies, jonka juuret ovat syvällä etelävirolaisissa metsissä ja jonka sielussa asuvat virolaisten isoäitien ikiaikaiset opetukset. Hän harrastaa luovaa metsäkävelyä ja rakastaa luontoa maanmiestensä tavoin. Mikitan teos Lingvistline mets (2013) kosketti syvästi virolaista sielua, oli valtava myyntimenestys ja voitti useita palkintoja. Kantarellin kuuntelun taito jatkaa samoilla linjoilla, se on kirjailijan kymmenes teos ja ensimmäinen suomennettu. Esseissään Mikita tutkii itämerensuomalaista maailmankuvaa ja virolaisen identiteetin rakennuspalikoita. Viro on pieni maa, pieni kansakunta ja pieni kielialue. Eurooppaan on menty ryminällä, mutta virolainen tuskailee identiteettinsä ja itsetuntonsa kanssa. Mikitan mukaan eurooppalaisuuteen solahtamisen vaikeus johtuu vahvasta vuosituhantisesta suomalais-ugrilaisesta perimästä. 

Jotta virolainen (tai suomalainen) voi olla sinut itsensä kanssa, hänen on ymmärrettävä itämerensuomalainen puoli itsessään. Eurooppalaiset ovat small talkia puhuvia ekstroverttejä, mutta me olemme herkkiä introverttejä, jotka tarvitsemme omaa tilaa ja yksinäisyyttä. Hyvinvoinnin ehto meille on luonto ja erityisesti vanhat metsät, joista löytyvät kansakunnan sielun pyhät paikat. Luonnossa pääsemme hengentilaan, josta luovuus kumpuaa.

Mikitan missiona on auttaa virolaisia ymmärtämään itseään, millaisia he ovat ja miksi. Hän toivoo, että virolaiset olisivat ylpeitä juuristaan ja arvostaisivat kotimaansa puhdasta ja ainutlaatuista luontoa. On muutama seikka, jotka määrittelevät virolaisuutta eniten: metsät ja syvä luontokokemus sekä suvun tiiviys, vanha maalaistalo ja myyttinen isoäiti, perimätiedon pankki. Kaiken yllä leijailee animistinen sielu, usko luonnon elollisuuteen. Mikita siteeraa muutamaa tuoretta tutkimusta: kansainvälisissä vertailuissa Viro näyttäytyy vähiten uskonnollisena maana, valtionkirkkoa ei ole, mutta 60 % ihmisistä uskoo väkeen, aivan kuten islantilaiset sikäläiseen piilokansaan.

Mikita ylistää monesti Etelä-Viron haja-asutusta, joista edustavimmat Mulgimaan alueet pitäisi hänen mielestään suojella ja liittää Unescon maailmanperintökohteisiin. Hän ylistää myös hurmaavasti virolaisen maatilan poetiikkaa: vanhan lahoavan maalaistalon pihalta löytyy romun keskeltä se oikea hengentila, luovuus ja luontoyhteys. Ränsistyvä maalaistalo pihapiireineen edustaa Mikitan mukaan japanilaista wabi-sabia, karua zeniläistä kauneutta. Siellä on puuhaillut patriarkaalisen Kalevipoegin peittoava, virolaisen kulttuurin matriarkaalinen voimahahmo, isoäiti, jonka hillokellari on edelleen varanto pahan päivän varalle. Sinne karauttaa nuori sukupolvi katumaastureillaan - olemaan ja latautumaan. Nykyään moni muuttaa maalle pysyvästikin, kiitos tietotekniikan. 



Mikita on terävä ja hauska; hän kirjoittaa vauhdikkaasti ja mukaansatempaavasti. Hän pudottelee virolaisia kirjailijanimiä A. H. Tammsaaresta kansanrunouden keräilijöihin Jakob Hurtiin ja Oskar Looritsiin. Tunnustusta saavat myös monet virolaiset huippuluonnontieteilijät. Lukijan iloksi on kymmenkohtainen luontoihmisen testi. Jos olet perusugrin tyyliin introvertti, sääherkkä metsästäjä-keräilijä, koet usein säästä riippuvia masennuksen puuskia, mutta myös ekstaattisia tiloja, joista tasaisempi eurooppalainen jää paitsi. Meidän on hyväksyttävä se, ettei eurooppalainen ymmärrä hiljaisuuttamme ja eleetöntä kehonkieltämme. Mikitan mukaan ugrilainen herkkyys on lahja, tuskallinen kyllä, mutta myös elämysten lähde.

Luonnonsuojelu on Mikitan sydämen asia. Hän esittääkin vielä toisen kymmenen kohdan toimenpideohjelman Viron luonnon ja kulttuuriarvojen suojelemiseksi. Hän toivoo mm. kuudetta kansallispuistoa ja peräänkuuluttaa nykyajan lapsille villiä lapsuutta. Ymmärrän hyvin mitä Mikita tarkoittaa. Hänen oma 70-lukulainen lapsuutensa maalla oli täynnä seikkailuja luonnossa ja ulkoilmassa, kun taas nykylapset on tiukka harrastusten lukujärjestys kahlinnut ja ohjelmoinut lähinnä sisätiloihin, usein tietotekniikan äärelle.

Lopuksi pitäisi varmaan päästä teoksen otsikkoon ja kantarelleihin. Edelleen vahvana elävä metsästäjä-keräilijätraditio toistuu teoksessa usein. Kun perinteinen kukkakalenteri ja sisäsyntyinen vihreä vaisto sanovat, että mustikat ovat kypsiä, metsään riennetään koko suvun voimin. Kantarelli on Mikitan mukaan jääräpäinen ja itsetietoinen itämerensuomalainen sieni: se ei suostu tehoviljelyn suoriin riveihin, vaan se kasvaa ja kukoistaa vain ja ainoastaan metsässä.

Suomalainen lukija löytää kuvauksissa paljon osuvaa itsestään, mutta mielenkiintoisia eroja virolaisen ja suomalaisen sielusta myös löytyy. Kirja on sivumäärältään pieni, mutta tietoanniltaan suuri.

Valdur Mikita
Kukeseene kuulamise kunst 2017
Kantarellin kuuntelun taito
Suomentanut Anniina Ljokkoi
Kansi Riikka Majanen
Sammakko 2018
ERINOMAINEN *****
Lukukappale kustantajalta - lämmin kiitos
_______________

Valdur Mikita tavattavissa Martin markkinoilla / Kaapelitehdas, Helsinki 24.-25.11.

13. marraskuuta 2018

Anneli Kanto - Ihan pähkinöinä


Anneli Kanto on loistava tarinankertoja, joten totta kai tämä hänen uusi aluevaltauksensa tuli lukuun. Ihan pähkinöinä on sympaattista ja sarkastista bitch lit -viihdettä, jossa minäkertojana toimii viittä vaille viisikymppinen Mirjami. Tämä linjojaan vahtiva, stilettikoroillaan sipsuttava ja aina elegantisti pukeutuva sinkkunainen on kotoisin Seinäjoelta, mutta jättänyt sikäläiset nuhjuiset ympyrät taakseen aikoja sitten. On kaikki menestyksen merkit: upea työsuhdeasunto arvokiinteistössä Töölössä, työsuhdeauto ja huippupalkkainen työ mainostoimistossa. Öitä sulostuttaa nuori nouseva videotaiteilija Stefan, jonka kanssa käydään viettämässä rakkausviikonloppuja Pariisissa ja Singaporessa. Mirjami maksaa, tottakai, kuten puuman osaan kuuluu.

Naisen hallittu elämä ja ojennuksessa oleva pakka menevät kuitenkin tyystin sekaisin, kun nuori pomokaksikko  Sturm und Drang - tai millä nimellä heitä kutsutaankaan - irtisanoo toimiston koko senioriportaan ja myy firman enemmistön kiinalaisille. Samaan syssyyn saapuu suruviesti lapsuudenkodista, joten on lähdettävä Seinäjoelle järjestämään hautajaisia, huolehtimaan siskon orvoksi jääneestä alaikäisestä tyttärestä Usvasta ja rullatuolilla liikkuvasta äidistä.

Uskon, että Anneli Kannolla on ollut hirmuisen hauskaa Mirjamin alennustilaa kuvatessaan. Kirjailija lataa sivuille kaikki mahdolliset nuorten bisneshaitten sanontatavat ja kertoo osuvasti, miten hienostelevan Mirjamin on vaihdettava ranskalainen gourmet makkaraperunoihin. Hän päätyy olosuhteiden pakosta uhmakkaan Usvan huoltajaksi, ja käytännössä äitinsä omaishoitajaksi. Ränsistyvä kotitalo nielee laskuineen Mirjamin tilin tyhjäksi.

Olin väsynyt ja himoitsin hiilareita. Suklaata, jäätelöä, voikkuleipää. Vatsani pömpötti, reiteni levisivät. Olin jo ostanut halpamarketista collegeverkkarit, joissa hiihtelin päivät pääksytysten. Verkkareissani ehkä piili turtumusvirus, joka nousi takapuolesta kohti aivoja. Kadotin ajantajuni. (...) Päivät olivat suttuisia ja hämäriä.

Elämä Köyhänluomalla, Seinäjoen keskustan laitamilla on lannanhajuista ja ankeaa. Mirjamin mielentila painuu alamaihin, aina väsyttää ja hiilaripitoinen ruokavalio iänikuisine pullineen kerää rengasta vyötärölle. Äiditön Usva on sisältä herkkä mutta päältä kova, sekoilee ja lintsaa - ja koulun Wilma-järjestelmä tekee huoltajatätinsä hulluksi. Tytön silmäterät, Barbara ja Eeva, tarvitsevat silloin tällöin asiantuntijan neuvoja, joten tohtori Jarkko tulee talossa tutuksi. Tämän keski-ikäisen miehen pehmeä vartalo on aivan toista kuin Stefanin trimmattu six-pack, mutta valinnanvaraa ei Köyhänluoman kylä miehissä tarjoa. Amor lennättelee nuoliaan, sormuksia pujotellaan sormiin, mutta täysin vaaleanpunaisissa ja utuisissa onnenpilvissä ei leijailla.

Hauskan lisänsä tarinaan tuo Seinäjoen vastaanottokeskus ja tienoolla pyörivä Salim. Mies puhuu hoono soomi, mutta on oikeasti irakilainen korkeastikoulutettu insinööri. Salimista Mirjami leipoo ranskaa suoltavan Irakin rakennushankkeitten asiantuntijan ja Usvasta tylyn punk-assarin. Yhdessä kolmikko tekee rynnistyksen pääkaupunkiin kansainvälisten bisnesten apajille.

Anneli Kanto kuvaa mehevästi ja osuvasti eroja pääkaupungin menevien ja menestyvien juppipiirien ja pienen maaseutupaikkakunnan ihmisten välillä. Pohjanmaan murretta oli käytetty juuri sopivasti, ja se istutti tarinan tukevasti miljööseensä. Ihan pähkinöinä on sympaattinen ja viihdyttävä - hauskasti kirjoitettu pikkutarina, joka toi iloa ja hymyn huulille.

Anneli Kanto
Ihan pähkinöinä
Kansi Terhi Ekebom
Karisto 2018
HYVÄ ***
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa: Kirjakko ruispellossa, Tuijata
Anneli Kannolta olen aiemmin lukenut vahvan sisällissotaromaanin Lahtarit