15. lokakuuta 2021

Inkeri Markkula - Maa joka ei koskaan sula


Kanada 1970. Nuori nainen kulkee tundralla lapsi kohdussaan, kuuntelee jäätikön jyrinää ja pelkää pahinta. Samaan aikaan toisella puolella maata toinen nainen kulkee adoptiotoimiston rappusia ja toivoo parasta. 

Inkeri Markkulan Maa joka ei koskaan sula on kuulas ja kaunis rakkaustarina, joka peilaa ilmastonmuutoksen vaikutusta jäätiköihin ja valtaväestön sortotoimenpiteitä vähemmistöihin. Lukija saa lukea, miltä tuntuu lapsuus kun on repäisty irti juuriltaan ja mitä traumoja se jättää. Pääsee pakkasen, puhurin ja lumen keskelle arktiselle Baffinin saarelle Kanadaan, jossa jäätikkötutkija Unni tekee työtään. Ja saa seurata Unnin epätoivoista etsintämatkaa Tanskaan nuoren inuiittimiehen Jonin jäljille.

Kolmikymppisen Unnin isä on saamelainen, äiti etelästä. Avioerossa Unni joutuu eroon isästään, joka opetti tyttärelle rakkauden Pohjois-Lappiin ja sen luontoon. Kouluaika etelässä on yhtä pohjoisen ikävää ja erilaisena kiusatuksi tulemista. Unni laskeekin vain kesät, jotka saa viettää isän luona pohjoisessa, ja jossa hänellä on rakas lemmikkiporo Martti. 

Kuljen syksyyn kuin näytelmään, halki sateen ja valon paikkaan, jossa minut nimetään uudelleen. Astun värikkään esiripun raosta, olen koulun portailla taas. Minulla on uusi reppu, uusi penaali, uusi takki ja vanhat pelot, ja rintani alla kompassi, jonka pohjoisnuoli väpättää kuin koivulastusta vuoltu sydän.

Aikuiseksi tultuaan Unni muuttaa takaisin Lappiin ja opiskelee jäätikkötutkijaksi. Baffinin saarella hän mittaa huolestuneena Pennyjäätikön paksuutta ja tutkii jäänalaisia virtoja. Talvet ovat nykyään niin leutoja, että jää sulaa eikä jäätikön massa enää kasva. Railot ovat vaaraksi alueen eläimille ja ihmisille. Vuonna 2002 raju arktinen myrsky pakottaa Unnin ja saarella oleskelevan Jonin eristyksiin tämän vuokraamaan mökkiin. Vähän matkan päässä asuu mies lemmikkinään valkoinen susi. Myrskyn riehuessa ympärillä heidän välilleen syttyy intohimoinen rakkaus, mutta Unnin on palattava kotiin. Vuoden kuluttua Unni on taas Baffinilla Jonia etsimässä, mutta miehestä ei näy jälkeäkään.

Näiden kahden nuoren aikuisen kohtaloissa on paljon samaa ja traagista: molemmat on repäisty juuriltaan eikä kumpikaan osaa äidinkieltään. Kirjassa käsitellään runsaasti Jonin elämää ja Kanadan häpeällistä Sixties Scoop -järjestelmää, joka erotti alkuperäiskansojen lapsia vanhemmistaan ja antoi heidät valkoisille perheille ottolapsiksi. Inuiittivauva Jon viedään viekkaudella nuorelta äidiltään Quebecin synnytyssairaalassa 1970 ja poika päätyy ottovanhempiensa Helenin ja Liamin mukana Tanskaan. Ulkonäöltään erilainen poika on Tanskassa silmätikku ja kiusaamisen kohde. Terävä nuori mies kipuilee geeniperimänsä kanssa ja iglu-kommenttien tulvassa. Kööpenhaminaan muutettuaan hän alkaa juoda. Mitä muuta voisi odottaakaan, sillä alkuperäiskansojen ihmiset on leimattu juopoiksi ja naiset huoriksi. Adoptiohetkellä äiti Helen ei tiennyt Sixties Scoopista, mutta saatuaan faktat tietoonsa, ei pystynyt pitkään aikaan kertomaan pojalleen totuutta.

Pitkään luulin, että aikuisuus on sitä että kuoriutuu ulos lapsuudesta. Että jokin loppuu ja jokin alkaa, sitä luo nahkansa ja tilalle kasvaa uusi. Luulin, että kun ihmisestä tulee iso, lapsuus kutistuu aivan kuten talot kutistuvat horisontissa silloin kun etäisyys kasvaa. Uskoin, että ajalliset etäisyydet toimivat samalla tavalla kuin maantieteelliset. Mutta ei se ole niin.

Meidän suomalaisten ei kannata ollenkaan röyhistellä, sillä samaa saamelaisten sulauttamista valtaväestöön on harjoitettu Suomessakin. Lapin sota tuhosi valtavasti koteja ja pitkien koulumatkojen vuoksi saamelaislapset oleskelivat kaukana kodeistaan koulukodeissa, joissa oma äidinkieli oli kiellettyä, sen käyttö joskus jopa rangaistavaa. Saamelaisten asema kirjattiin Suomen perustuslakiin vasta vuonna 1995. Minua alkoi kiinnostaa Kukka Rannan ja Jaana Kannisen tietokirja Vastatuuleen (S&S 2019), sillä myönnän, etten tiedä saamelaisista paljoakaan.

Inkeri Markkula pohjoisen luonnon tutkijana tietää, mistä kirjoittaa. Hän tuntee pohjoisen olot, eläimet ja kasvit ja hänen luontoa kuvaava tekstinsä on lumoavan kaunista, ilmeikästä ja herkkää. Matka arktiselle Baffinin saarelle oli kiehtova ja toi esiin hienosti pohjoisten ihmisten elämää ja pohjoista luontoa. Unni ja Jon tulivat lähelle ja heille toivoo tulevaisuudessa kaikkea hyvää. Menneisyyden häpeällisistä teoista on myös hyvä muistuttaa. Hieno ja koskettava teos.

Inkeri Markkula - Maa joka ei koskaan sula
Otava 2021
___________________

Inkeri Markkula on Turussa asuva kirjailija ja pohjoisen luonnon tutkija. Tutkijan työssään hän on kulkenut pitkin arktista aluetta ja asunut aiemmin Lapissa, Islannissa ja Huippuvuorilla. Markkulan esikoisromaani Kaksi ihmistä minuutissa (2016) oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas.

14. lokakuuta 2021

Meri Valkama - Sinun, Margot


Tytön mekko on samettia, ja sen helma hulmuaa, hiukset liehuvat kuin kesäheinä pellon reunassa. Kastanja loikkii eteenpäin kuin peura, hän on villi ja peloton. Huudan: pysähdy, pysähdy heti, mutta tyttö ei kuule, hän on jo melkein perillä. / Kastanja pysähtyy sotilaan eteen, mutta mies ei ammu. Hän laskee kätensä lapsen olalle, kumartaa ja hymyilee, ja minä ymmärrän: tyttö on poissa. Vielä erotan hänen ääriviivansa muuria vasten, mutta sitten, vain hetken päästä lapsi on poissa, hän on lännen.

Tällä vuoden 1989 välähdyksellä alkaa Meri Valkaman hieno esikoisromaani Sinun, Margot. Romaanin  tapahtumien kehys on todella kiehtova ja kiinnostava. Muhkea ja runsas romaani - 566 sivua ja 15 tuntia kuunneltavaa - vie Itä-Saksaan ja Itä-Berliiniin, vuosiin ennen Berliinin muurin murtumista ja Saksojen jälleenyhdistymistä (die Wende) sekä tapahtumiin sen jälkeen. Lukija saa kurkistaa itäsaksalaiseen elämään, jota johti luja usko sosialismiin, mutta josta puuttui vapaus. Kylmän sodan aikana länsi nähtiin kapitalistisena pahiksena, idässä oli kaikki paljon paremmin. Todella harvoin tulee eteen DDR:ää sivuavia kirjoja. Mieleeni muistuvat vain itäberliiniläisen Jenny Erpenbeckin Päivien loppu ja Mennä, meni mennyt.

On vuosi 1983 ja Vilja on parivuotias, kun hänen perheensä muuttaa Itä-Berliiniin. Isä Markus toimii ulkomaankirjeenvaihtajana, isoveli Matias sairastelee paljon hiilipölyn takia ja äiti Rosa uupuu lasten kanssa kotona. Vanhempien parisuhde nuutuu uudessa ympäristössä ja arjessa ja Markus rakastuu päiväkodin työntekijään Luiseen. Heidän suhteensa syvenee niinä viikkoina, joina Rosa vie Matiaksen vakavan keuhkokuumeen takia Suomeen. Mitään aavistamaton Rosa ihmettelee palattuaan, miksi puoliso ja tytär Vilja ovat kuin vaihdokkaita. Rosa alkaa irrottella punk-bileissä berliiniläisen Uten kanssa päästäkseen ahtaasta lokerostaan edes joskus pois.

Kirjan sivuilla tulee eteen niitä viitteitä, jotka kielivät itäblokin tulevasta romahduksesta: Neuvostoliitossa Gorbatsov ja taloudellisia ongelmia, Kiinassa Tiananmenin verilöyly ja viimeisenä niittinä Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus, jonka vaikutuksia salailtiin väestöltä. Erich Honecker on kusessa ja eroaa, tilanne on kaoottinen.  Kun Markuksen suhde Luiseen paljastuu, Rosa haluaa perheen pikapikaa Suomeen. Aikuisena Viljan suhde isään on lämmin, äitiin huono. 

Tyttö ei muista mitään noista muutamasta Berliinin vuodestaan, hänessä on kuin musta aukko. Isän kuoltua 2011 Vilja haluaa selvittää, kuka on isän jäämistöstä löytyneiden kirjeiden salaperäinen Margot ja miksi isä esiintyy naisen kirjeissä nimellä Erich. Selvitystyö vie Viljan Stasin arkistoihin, Berliiniin, Unkarin Pripyatiin Tšernobylin raunioille, jonne nykyään järjestetään turistimatkoja. Lopulta Vilja päätyy Usedomin saarelle, jossa itäsaksalaiset lomailivat ennen romahdusta. Lapsuuden paikat ja tutut tuoksut palauttavat vähitellen hänen mieleensä kadonneita muistoja.

Valkama kertoo Viljan perheen tarinaa todella vahvalla otteella. Hänen Saksan ja politiikan tuntemuksensa näkyy vakuuttavasti. Juoni kulkee sujuvasti eri aikatasoissa ja Vilja piirtyy esiin fiksuna nuorena yhteiskunnallisen lehden toimittajana. Markuksen ja Luisen rakkaustarina oli surullinen, mutta kaunis. Itäsaksalaisille muurin murtuminen oli yksi unelma, mutta Saksojen jälleenyhdistyminen ei ole käynyt kivuttomasti. Kun kaikki se, mihin ihmiset olivat ikänsä uskoneet romahti, seurauksena oli henkinen tyhjiö. He kirjaimellisesti lysähtivät eivätkä tunteneet enää omaa maataan. Romaanin mukaan sadattuhannet itäsaksalaiset pakenivat maasta, tai jäivät työttömiksi kun heidät korvattiin lännestä tulleilla työntekijöillä. Valkaman mukaan tämä oli iso kriisi, joka hiertää yhä. 

Täällä hienoja kuvia: Deutschland vor und nach der Wende

Ihmisten kotimaa katosi ja liikkuvuus länteen mahdollistui. 

Isolle osalle itäsaksalaisista Wende symboloi vapautumista autoritäärisen vallan alta. Samalla heistä tuli köyhä ja stigmatisoitu vähemmistö kapitalistisessa liittovaltiossa, jossa oli eri valuutta, erilainen poliittinen ja taloudellinen systeemi, erilaiset koulu‑, vero‑, terveydenhuolto- ja oikeusjärjestelmät sekä erilaiset tavat puhua yhteistä äidinkieltä. 

Yhteisöllinen utopia ei kuvaa yhdistymisen jälkeistä maailmaa niin kutsutuissa “uusissa osavaltioissa”. Idässä kasvaneet saksalaiset raportoivat syrjinnästä. Monilla on edelleen vaikeuksia identifioitua ‘uuteen saksalaisuuteen’. Edesmennyttä Itä-Saksaa muistelevalle mielenmaisemalle on nimikin, ostalgia

Ihmisten kotimaa katosi ja liikkuvuus länteen mahdollistui. 

Isolle osalle itäsaksalaisista Wende symboloi vapautumista autoritäärisen vallan alta. Samalla heistä tuli köyhä ja stigmatisoitu vähemmistö kapitalistisessa liittovaltiossa, jossa oli eri valuutta, erilainen poliittinen ja taloudellinen systeemi, erilaiset koulu‑, vero‑, terveydenhuolto- ja oikeusjärjestelmät sekä erilaiset tavat puhua yhteistä äidinkieltä. 

Yhteisöllinen utopia ei kuvaa yhdistymisen jälkeistä maailmaa niin kutsutuissa “uusissa osavaltioissa”. Idässä kasvaneet saksalaiset raportoivat syrjinnästä. Monilla on edelleen vaikeuksia identifioitua ‘uuteen saksalaisuuteen’. Edesmennyttä Itä-Saksaa muistelevalle mielenmaisemalle on nimikin, ostalgia

Ihmisten kotimaa katosi ja liikkuvuus länteen mahdollistui. 

Isolle osalle itäsaksalaisista Wende symboloi vapautumista autoritäärisen vallan alta. Samalla heistä tuli köyhä ja stigmatisoitu vähemmistö kapitalistisessa liittovaltiossa, jossa oli eri valuutta, erilainen poliittinen ja taloudellinen systeemi, erilaiset koulu‑, vero‑, terveydenhuolto- ja oikeusjärjestelmät sekä erilaiset tavat puhua yhteistä äidinkieltä. 

Yhteisöllinen utopia ei kuvaa yhdistymisen jälkeistä maailmaa niin kutsutuissa “uusissa osavaltioissa”. Idässä kasvaneet saksalaiset raportoivat syrjinnästä. Monilla on edelleen vaikeuksia identifioitua ‘uuteen saksalaisuuteen’. Edesmennyttä Itä-Saksaa muistelevalle mielenmaisemalle on nimikin, ostalgia


Meri Valkama - Sinun, Margot
Kansi Martti Ruokonen 
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Krista Kosonen
____________________

Meri Valkama (s. 1980) on helsinkiläinen tutkiva toimittaja, kirjailija ja viestinnän asiantuntija. Hän on viettänyt lapsuudessaan vuosia Itä-Berliinissä ja opiskellut aikuisena politiikan tutkimusta ja journalismia Berliinin Freie-yliopistossa, jossa hän teki tutkimusta DDR:ssä työskennelleistä toimittajista. Valkama on opiskellut proosan kirjoittamista muun muassa Kriittisessä korkeakoulussa. Sinun, Margot on hänen esikoisromaaninsa.

DDR:ään vahvasti uskova Markus muuttaa perheensä kanssa Itä-Berliiniin ulkomaankirjeenvaihtajaksi vuonna 1983. Pieni Vilja-tytär kasvaa itäsaksalaisten ihanteiden keskellä, kunnes muuri murtuu vuonna 1989, ja sen myötä hajoaa myös vanhempien avioliitto. Suomeen palaamisen jälkeen Viljan muistikuvat lapsuudesta kadonneessa maassa hiljalleen haalistuvat. Isän kuoltua hänen asunnostaan löytyy nippu kirjeitä Margot-nimiseltä naiselta. Vilja palaa Berliiniin vuonna 2011 selvittääkseen, kuka isä todellisuudessa oli. 

12. lokakuuta 2021

Helena Ruuska - Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi


Axel oli solisti, Mary säestäjä ja heidän duonsa tuottelias. Syntyi eurooppalaisia merkkiteoksia. Taidepuheessa puolisot on yleensä ahdettu sivulauseisiin, ikään kuin taiteilija ei tarvitsisi muuta kuin pensseleitä, värejä ja kankaita. Pintaa ei tarvitse paljoakaan raaputtaa, kun paljastuu, että Mary on persoonallinen ja monipuolinen miehensä taiteellisen työn taustavaikuttaja, tiukoissa tilanteissa jopa mahdollistaja. Suurmiesten vaimot, kuten Aino Sibelius ja Sylvi Kekkonen, ovat saaneet viime vuosina äänensä kuuluviin, nyt on Mary Gallen-Kallelan vuoro.

Noin toteaa tietokirjailija Helena Ruuska ansiokkaan Mary Gallen-Kallelan (1868-1947) elämäkerran Olisit villiä villimpi jälkisanoissa. Tietenkään Maryn elämän kulkua ei voi mitenkään erottaa miehensä elämästä ja taiteesta; niinpä Maryn tarina avaa näkymiä Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) taideteosten taustoihin ja uran käänteisiin. Rohkea Mary toimi mm. Aino-triptyykin mallina häämatkallaan ja Akseli maalasi vaimostaan yli 30 muotokuvaa. Kirjassa on runsaasti mustavalkoisia valokuvia ja Akselin taidetta väreissä.

Mary syntyi hovineuvos ja suomentaja Karl Slöörin perheeseen viimeisenä suurena nälkävuonna. Kolme vuotta vanhempi Akseli oli Maryn vanhimman veljen Arthurin hyvä ystävä ja tämän kuoltua yhteys Slöörien perheeseen säilyi. Akseli oli jäänyt isästään orvoksi 14-vuotiaana ja lähti 19-vuotiaana ensimmäistä kertaa Pariisiin. Siellä Akseli vietti villiä ja vapaata poikamieselämää, mutta rakastui puhtoiseen perhetyttöön Maryyn. Mielenkiintoista oli, että äiti Aina Slöör piti Akselista ja oli tämän uskottu, jolle taiteilijanalku kertoi kirjeissä myös hurvitteluistaan Pariisissa, isä Slöör sitä vastoin vaati tiettyä varallisuutta. Nuoret olivat viitisen vuotta salakihloissa ja seurustelivat etänä Akselin ollessa paljon ulkomailla. Hääkellot soivat lopulta 1890 ja he lähtivät häämatkalle Karjalaan - Louis Sparren kanssa!

Akselin Pariisin vuosina Mary tähtäsi konserttipianistiksi ja sai soittaa Robert Kajanuksen orkesterin suosituissa populäärikonserteissa. Jatko-opinnot ulkomailla jäivät, vaikea sanoa miksi. Pianistin uraa pidettiin tuolloin miehisenä, laulajan ammatissa olisi ollut enemmän esikuvia mm. Aino Ackté ja Maikki Järnefelt. Ilmeisesti Akselikaan ei nähnyt tulevaa vaimoaan konsertoivana pianistina eikä se heidän liikkuvaan elämäänsä olisi sopinutkaan. Mary soitti Akselin maalatessa ja antoi myöhemmin usean vuoden ajan pianotunteja.

Vuonna 1891 syntynyt esikoinen Impi Marjatta sai nimensä Kalevalan tarujen mukaan. Vappua 1892 nuoripari juhli ilman Marjattaa Akselin ateljeessa Pariisissa ja läsnä olivat mm. Elin Danielson, Emil Wickström, Pekka Halonen ja Väinö Blomstedt. Minua kiehtoo aina taiteilijoiden visiitti Imatrankoskelle, olenhan kasvanut siellä. 1893 venäläisen yläluokan suosima Cascade-hotelli oli valmis ja loppiaisena koski valaistiin sähkövaloilla ja Akseli, Sparre ja Edelfelt ikuistivat satumaista näkyä.

Vuodet 1892-95 olivat Akselille kiihkeää Symposion-kautta. Me muistamme tuon kohua herättäneen maalauksen, jossa taiteilija itse, Sibelius, Merikanto ja Kajander nuokkuvat pikkutunneilla Kämpin pöydän ääressä. Tuore aviopari oli usein erossa toisistaan ja Akseli lähetti vaimolleen kiihkeitä ja eroottisia kirjeitä. Erämaa-ateljee oli Akselin pakkomielle ja Kalela nousi näinä vuosina Ruovedelle. Pian Akseli oli taas tien päällä ja Mary ja Marjatta yksin Ruovedellä. Hän piti Berliinissä yhteisnäyttelyn Edvard Munchin kanssa ja sai sinne tiedon rakkaan Marjatta-tyttären kuolemasta. Ajat olivat toiset, mutta mitähän Mary mietti kuolemansairasta Marjattaa yksin hoivatessaan? 


Mary kutoo, 1905

Elämä Kalelassa oli vaivalloista: sinne ei ollut kunnon tietä, ei kaivoa ja piikojen kanssa ongelmia. Mutta oli heillä kodikastakin: Akseli maalasi ja Mary kutoi Kalelaan sisustustekstiilejä ja soitti flyygelillään. Merkillistä oli se, että Akselin poissaollessakin Kalelaan tuli kestitettäviä vieraita ja Akselin oppilaita, joten Marylla oli kädet täynnä työtä ja rahat aina vähissä. Perheeseen syntyivät Kirsti 1896, josta tulee aikuisena sellisti ja Jorma 1898, joka tuottaa vanhemmilleen paljon huolta.

Pitkässä liitossa on nousunsa ja laskunsa, niin Akselin ja Marynkin kohdalla. Tarkkoja syitä avioliiton ristiriitoihin Ruuska ei löytänyt, mutta rasittunut Mary oli ilmeisesti mustasukkainen kauniiden naisten piirittämästä miehestään maailmalla. Viivi Palander oli yksi ilmeinen aviokriisin syy, mutta myöhemmin Tarvaspään aikoina Emil Wickströmin kanssa avioituneesta Viivistä tuli hyvä perheystävä. Vaikeita Marylle olivat myös Tampereen ja Porin ajat, jolloin Akseli työsti Juseliuksen mausoleumia. Hän oli eristynyt ja nukkui huonosti ja mausoleumi toi mieleen kuolleen Marjatan. 

Onnellisen Afrikan matkan jälkeen alettiin rakentaa Tarvaspään ateljeeta ja se valmistui 1913. Se oli uhkarohkea ja kallis projekti puilla paljailla olevalle pariskunnalle. Ensimmäisen maailmansodan aikana Tarvaspää kävi liian levottomaksi ja perhe muutti Kalelaan ja Marya painoi huoli merille lähteneestä Jormasta, joka kuitenkin palasi Suomeen taistelemaan sisällissodassa. Akselin Mannerheim määräsi pääesikuntaan Seinäjoelle, jossa tämä  suunnitteli mitaleja.  Sittemmin Akseli toimi valtionhoitaja Mannerheimin adjutanttina. 

Akseli menehtyi Tukholmassa keuhkokuumeeseen vain 66-vuotiaana ja oli surullista lukea, miten repivää perintöriita oli Maryn, Jorman ja Kirstin kesken. Jorma toimi häikäilettömästi äitiään ja sisartaan kohtaan, perusti Akselin taideperintöä hallinnoivia yrityksiä etc. Jorman kaaduttua talvisodassa Akselin tekijänoikeudet, Tarvaspää ja Kalela jäivät hänen leskensä haltuun.


Mary, 1917

Sukulaisten kirjoittamissa teoksissa Axel on päähenkilö, mutta niissä kaikissa arvostetaan Maryn työpanosta omalakisen neromiehensä rinnalla.

Ruuska sanoo lähdeaineiston olleen valtava ja hän on joutunut karsimaan ja rajaamaan paljon. Mary jätti jälkeensä toistatuhatta kirjettä sisaruksilleen, äidilleen ja Akselille, myös arkisia huushollikirjeitä. Maryn tarina vahvistaa väittämää, että jokaisen menestyvän miehen taustalla on nainen. Kirsti tyttären mukaan äiti oli sekä Maria että Martta, joka huolehti elämän sujumisesta ja säästi, muutti, pakkasi ja sisusti, kasvatti lapset ja hoiti puutarhaa. Mutta hän oli myös miehensä rakastettu ja muusa. Olisit villiä villimpi on elävä ja yksityiskohtainen elämäkerta, joka vei hienolle matkalle Maryn ja Akselin elämään, ja samalla 1900-luvun taidepiireihin.

Helena Ruuskan teokset blogissa:

Helena Ruuska - Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Miia Nuutila
____________________

FT Helena Ruuska on tietokirjailija, kriitikko ja äidinkielen lehtori. Hänen aiempaan tuotantoonsa kuuluvat muun muassa kiitetyt elämäkerrat  Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija (2015) ja Hugo Simberg. Pirut ja enkelit (2018).