20. syyskuuta 2018

Andrei Ivanov - Kourallinen tomua


Kourallinen tomua on ensimmäinen suomennettu teos vironvenäläiseltä Andrei Ivanovilta (s. 1971). Teoksen pohjana on omaelämäkerrallisia aineksia, sillä päähenkilönsä tavoin Ivanov on asunut useita vuosia Pohjoismaissa, pääosin Tanskassa. Teosta lukiessa hämmennyin monestakin syystä. Ivanov tuntuu vieneen toivottomuuden ja synkkyyden kuvauksensa överiksi. Kapitalismi on kaiken pahan alku ja juuri: kaikki ihmiset ovat markkinatalouden pieniä orjahiirulaisia. Lisäksi Ivanov ei tunnu näkevän ihmisissä yleisestikään mitään hyvää: niin päähenkilön läheiset, tuttavat kuin työtoverit, ovat kuin jostain halveksittavien luonteenpiirteitten karikatyyrigalleriasta. 

Eniten hämmennyin ehkä Ivanovin tavasta kirjoittaa
Ivanov on pyörremyrsky tai joku valtava tsunami, jonka vimmainen hyöky hukuttaa ja lyö päin näköä. Hän on ilmaisussaan kiihkeä ja julistava; hän myös poukkoilee, rehevästi ja huolettomasti. Ivanov tykkää olla äänekäs, sillä huutomerkki on hänen rakkain välimerkkinsä. Huolettomuudella viittaan mm. lauserakenteisiin: niitä ei viimeistellä eikä viilata; paljon on slangia ja puhekielenomaisuutta, paljon kielellisesti virheeltä tuntuvaa. En epäile suomentajan ammattitaitoa, mutta olisiko tullut kiire? Toki Ivanovin alkuperäisteksti voi olla juuri tätä: täyttä kaaosta, meteliä ja vihaista huutoa alusta loppuun.

Kolmivitonen päähenkilö X palaa kotikaupunkiinsa Tallinnaan seitsemän vuoden Skandinaviassa oleskelun jälkeen. Hänestä tuntuu, että hän on olio vieraalta planeetalta, sillä entistä Tallinnaa tuskin tunnistaa. Uusi itsenäinen Viro sykkii kiihkeästi markkinatalouden rytmissä ja rakentaa uutta kapitalistista imagoaan. Pääkaupungissa puretaan vanhaa ja rakennetaan modernia: komeita hotelleja ja ylikansallisten yritysten lasisia toimitaloja nousee kuin sieniä sateella. Kaiken yllä leijailee kuitenkin hirvittävä ristiriitaisuus: ihmiset ovat köyhiä, työtä ei ole - ei ainakaan vironvenäläisille; kaikki on kallista, kaikki haluavat pois tästä sekasortoisesta maasta. X karttaa valoisia keskustan katuja kuin ruttoa, sillä hän pelkää tulla tunnistetuksi. Varotoimista ja vainoharhaisuudesta huolimatta ihmisiä entisestä elämästä tuppaa tielle; yksi heistä on niljakas Perepelkin, nykyään poliisiksi heittäytynyt hyypiö filologian opiskelujen ajoilta..

Ja ne sepittävät satuja demokratiasta. Satuja yöksi ennen säkkipimeää painajaista. Demokratia on mahdotonta niin kauan kuin on raha. Muistakaa tämä, kahjut! Raha ja demokratia ovat yhteensovittamattomat! Valinnan vapaus - ketä imeä: oikealta vai vasemmalta? Kenelle myydä itsensä ja mihin hintaan! Siinä se - demokratia! Ennen otettiin röyhkeästi, keskustelematta, tultiin ja otettiin. Nyt on Nato, EU ja muita sermejä. (...) Aina joutuu nuolemaan jonkun persettä, että annettaisiin taas uusi miljardi raitiovaunureittien rakentamiseen ja taas uusien pilvenpiirtäjien kohottamiseen myrskypilviin kietoutuneeseen tulevaisuuteen, mistä välähtelee salamoina kriisi!

Venäjän kielestä ei ole hyötyä nyky-Virossa, vaan syntyperä tietää syrjintää: hehän ovat miehittäjiä! Viron kieli on kurssissaan ja vironvenäläiset pelkäävät työpaikkojensa puolesta; kansalaisuutta ei haluta tai rohjeta hakea, koska kielikokeen vaikeus on useimmille liikaa. Uudessa bisneksessä on onneksi kysyntää pohjoismaisten kielten osaajille. Niinpä X päätyy puhelinmyyjäksi ruotsalaiseen telemarkkinointifirmaan, joka myy B to B -osoitteita Tanskaan. Tulostavoitteet ovat jäätävät, se on täydellinen koiranvirka. Tulee paniikki, vatsahaava, sappikivet ja mieletön stressi; pomo Leonidkin yrittää stressissään itsemurhaa, vaikka se naamioidaan muuksi.

Ivanov marssittaa värikkäisiin ja vodkanhuuruisiin kohtauksiinsa mitä omituisimpia tyyppejä. Kaikki tuntuvat ajelehtivan jossain menneisyyden ja nykyisyyden rajapinnoilla, omaa vihreää oksaa ei nyky-Virosta löydy. Yhteiskunnan muutos on valtava, globalisaatio ja markkinatalous jyräävät; pieni ihminen on heittopussi, jonka ei auta kuin ajelehtia mukana. Päähenkilömme ajelehtii velkakierteessään ja ahdistuksessaan vilppiin; hän ajelehtii myös avioliiton satamaan vironvenäläisen Lenan kanssa - ilman enempiä lämpimiä tunteita. Niskassa miljoonan asuntovelka, konkurssiin ajautuva työpaikka ja hiipuva terveys - siinä sitä oravanpyörän todellisuutta. Alle nelikymppisenä päähenkilö tuntee olevansa lopussa. Kunnes vihdoin Ivanov armahtaa miestä tässä kujanjuoksussa: raskaan tragedian jälkeen X kokee jonkunlaista tyyneyttä ja rauhaa -  Kaikki tämä on kourallinen tomua eikä muuta, ei yhtään mitään muuta.

En osaa sanoa onko Kourallinen tomua tyypillistä Ivanovia, vai valitsiko hän tämän kaoottisen tyylin kuvaamaan päähenkilönsä psyyken ja ympäristön kaoottisuutta. Siinä hän onnistui kieltämättä erinomaisesti. Mutta minulle tässä oli kaikkea liikaa, tai ehkä Viron tilanne on itselleni liian outo ja monimutkainen. Rauhallisemmalla otteella moni asia, kuten vironvenäläisten vähemmistöasema ja kokema syrjintäkin, olisivat tulleet likelle. Minulle siis työläs lukukokemus, mutta Russkaja premijalla palkitulla teoksella on toki ansionsa.

Andrei Ivanov
Kourallinen tomua
Suomentanut Jukka Mallinen
Kansi Jonna Nisu
Aviador 2018
***
Kirjastosta
_______________

Katkelma romaanista Nippernaati 1 / Viro-instituutti
Lisään Rakas Viro -lukuhaasteeseen, joka juhlistaa Viron 100-vuotista itsenäisyyttä.


VIRO TURUN KIRJAMESSUILLA - ks. Viro-instituutin ohjelma. 
Ivanovia voi kuulla sekä perjantaina että lauantaina:


PE 5.10. Klo 17.20–17.50 Agricola / 
Andrei Ivanov: Kourallinen tomua, haastattelee Pajtim Statovci

LA 6.10. Klo 12.40–13.00 Auditorio / 
Andrei Ivanov ja Jukka Mallinen: keskustelua vironvenäläisistä ja Itämeren alueen 
venäjänkielisestä kirjallisuudesta, haastattelee J. P. Pulkkinen

18. syyskuuta 2018

Tapio Koivukari - Poltetun miehen tytär


WANTED
”Ja tällainen on hänen ulkomuotonsa:
Hyvinkin keskimittainen, vaaleaverinen, poskipäiltään
korkea, kepeäliikkeinen ja puheissaan järkevä.
Runonlaulajana miltei naisten parhaita.”

- etsintäkuulutus yleiskäräjien pöytäkirjoissa kesällä 1656

Valitsin Poltetun miehen tyttären luettavaksi, koska noitavainot kiinnostavat. Tapio Koivukarin tarinan pohjana on islantilainen tositapaus 1600-luvulta. Asetelmahan on hyvin mieltä kutkuttava: Islanti on kiehtova maa, jossa usko piiloväkeen ja maahisiin elää tänäkin päivänä voimakkaana.  Koivukarin Islannin ja teologian tuntemus antavat syvyyttä tarinalle: kirjailija on asunut maassa useita vuosia, kääntänyt islantilaista kirjallisuutta suomeksi ja on koulutukseltaan teologi.

  • Päällimmäisenä tarinasta huokui tuon ajan ihmisten äärimmäisen köyhä ja kova elämä maailman rajoilla, meren piiskaamassa puuttomassa maassa. Meren antimilla elettiin ja vesille oli lähdettävä aina kun sää suinkin sen salli. 
  • Toisaalta koko elämää hallitsevan kirkon valta oli pelottavan vahva. Iänkaikkisen kadotuksen ja tuomiopäivän julistuksillaan kirkko hallitsi yksinkertaista kansaa. Paholaisen pelkoon liittyi kansanperinteen arveltavuus ja noidiksi alettiin epäillä normeista poikkeavia, vaikka protestanttisessa maassa elettiinkin. 
  • Kolmanneksi mieleen piirtyivät vanhat islantilaiset kansanuskomukset, joita kirkko siis pakanallisiksi kutsui sekä vahva tarina- ja runonlaulantaperinne. Mitä sitä pimeissä turveasumuksissa olisi muuta iltaisin tehty puhurien vinkuessa hatarissa nurkissa, kuin tuotu lohtua itselle ja muulle talonväelle yhteislausunnalla. Näistä aineksista syntyy Koivukarin taianomainen ja tummasävyinen tunnelma.

Vahva ja yritteliäs kalastaja Thórdur erottui kylän muista miehistä ja herätti kateutta, sillä hän oli yksi niistä harvoista, jotka kykenivät hinaamaan ranskalaisten gaskonien pyydystämät valaat maihin. Lisäksi Thórdur suojasi veneensä havereilta vanhojen riimumerkkien taikavoimalla; ei itse nähnyt niissä mitään jumalatonta tai kirkonoppien vastaista - olihan perimätieto omalta isältä lähtöisin.  Mutta tämä ei ollut kyläläisten mieleen: puuhata nyt moisten epäilyttävien merkkien kanssa ja ylpistellä mahtavalla kahdeksanairoisella! Juuri leskeksi jääneellä miehellä oli kolme lasta: esikoispoika Grímur, kuvankaunis nuori tytär Margrét eli Manga ja putoamisonnettomuudessa päänsä pahasti loukannut kuopus Gunnlaugur. Aivovamman saanutta Gunnlauguria kyläläiset sanoivat piiloväen vaihdokkaaksi, koska poika pystyi onnettomuutensa jälkeen ennustamaan rajuilmat sataprosenttisella tarkkuudella. Tämähän oli selvä merkki liitosta paholaisen kanssa ja epäilykset hyökyivät Thórdurin talon ylle.

Huhut kulkivat ja riehaantuivat. Noituuden ja paholaisen pelko - suorastaan hysteria - levisi yhteisössä vyörynä: aivan pienimmätkin sattumukset tulkittiin paholaisen tekosiksi. Jos saarnan aikana papin suuhun lennähti kärpänen, se oli paholaisesta; jos jonkun lammas hukkui vuonoon, se oli paholaisesta - tai jonkun paholaisen kanssa liiton tehneen noituma kirous. Kun joutui epäilysten alaiseksi ja yhteisön silmätikuksi, paluuta ei ollut.

Tässäkin, kuten aiemmin lukemissani noitaoikeudenkäyntikuvauksissa, pelastumisen toivoa ei ollut. Kysymykset on laadittu niin nerokkaasti ja itsensä syyttömäksi todistaminen tehty niin vaikeaksi, että tuloksena on aina syyllinen. Paholaishysteria velloi tarinassa kuvatuilla seuduilla vuosikaudet, ja monta miestä poltettiin roviolla noitina. Koivukari sanookin jälkisanoissa, että päinvastoin kuin Keski-Euroopassa Pohjoismaissa noitina poltetut olivat pääsääntöisesti miehiä.

Poltetun miehen tytär oli kiinnostava tarina karujen olojen myyttisestä Islannista ja islantilaisten perinteitten kuvaus oli asiantuntevaa ja kiehtovaa. Kirjailija oli mukauttanut runsaan sanavarastonsa istumaan hienosti tuohon 1600-luvun aikaan. Vanhahtavat, tai kenties itse sepitetyt, sanat loivat atmosfääriä. Alkupuolella hainpyynnin kuvausta oli tosin aika paljon ja myöhemmin teologista pohdintaa, mikä teki teoksen ajoittain raskaslukuiseksi. Tässä oli myös kaunis rakkaustarina, joka ylitti yhteisön kapeat normit ja kesti kirkon paheksunnat.

Poltetun miehen tytär on värikäs ja elävä kurkistus noitavainojen pimeään aikakauteen. Koin tarinan hyvin visuaalisena, sillä Koivukari loihti miljöön maisemineen, asumuksineen ja ihmisineen hienosti lukijan katseltavaksi.

Tapio Koivukari
Poltetun miehen tytär
Kansi Martti Ruokonen
Johnny Kniga 2018
****
Kirjastosta
_______________

Aamulehti, Satakunnan Kansa

- "Kyse on toisaalta ihmisen herkistymisestä itseä huomattavasti voimakkaamman luonnon äärellä. Ihmisestä tulee Islannissa hiukan aavistelevainen ja unia uneksuva.” - Koivukari

Edellisestä romaanistaan Unissasaarnaaja (2015) Tapio Koivukari (s. 1959) vastaanotti Runeberg-palkinnon. Se on ilmestynyt myös islanniksi. Poltetun miehen tytär ilmestyy samaan aikaan sekä islanniksi että suomeksi. 

16. syyskuuta 2018

Kuiskauksia Mantelilaaksosta #runosunnuntai


Olen Susanna, auringon lapsi, floristi ja somistaja, joka näkee kauneutta 
jokaisessa pienessäkin asiassa.
Runojeni juuret asuvat kosmoksen sydämessä ja sieltä olen niitä ammentanut lähes koko ikäni.
Voimani on antaa muidenkin nähdä se esteettisyys joka saa sieluni kukkimaan.

Näin esittelee itsensä tämän Runosunnuntain runoilija, joka vie meidät visuaaliselle ja esteettiselle matkalle, säihkyviin tunnelmahetkiin. Susanna asuu Espanjassa ja työskentelee siellä floristina, joten kukat ja luonto, värit ja visuaalisuus ovat hänelle kuin hengitystä. Susannan ajatuksella sommitelluista asetelmista huokuu kauneuden kaipuu ja pettämätön värisilmä.  Hänen säkeistään tulvii kiitollisuus elämän ihmeen ja sen kauneuden edessä; kiitollisuus uudesta päivästä ja omista rakkaista. Susanna julkaisee blogissaan A Whisper from the Almond Valley lyhyitä runojaan ja näitä henkeäsalpaavan kauniita, romanttisia kuviaan.

Nauti silmilläsi ja sielullasi -
 juuri tällainen kauneus ja voimaannuttavat ajatukset tekevät hyvää 
Suomen koleassa ja pimeässä syksyssä. 


Tunnen kuinka kuu nousee tänään sinusta,
elämäni rakkaudesta.

Hengitän sydämesi ääntä ja
tutkin jokaista täydellistä piirrettäsi.

Säihkyviä safiirisilmiäsi,
ihosi pehmeyttä ja
suloista tuoksuasi.

Maailma,
anna tämän hetken kestää pieni ikuisuus,
niin ehdin kehystää kauneimmat muistot
sydämeni galleriaan.


Kuun säteiden tanssia
viinilasin reunalla,
utuisen yön viimeinen valssi
soi korvissani ja
kuutamojuhlat jäävät
muistojen albumiin.

Aamuruskon kastehelmi
kerää jo voimiaan ja nousee
kiinanruusun poskelle
odottamaan elämänmakuista päivää.

Seuraava aamu herättää
uudestisyntyneen
elämän taas juhlaan!

Illan hämyyn on ihana
kattaa pöytä!
Lämmin kesäilta hellii,
vieno tuuli kantaa mereltä kuohujen
ääniä ja lokki kirkuu jo
yön pimeyteen.

Sytytän kynttilät ja nautin
tämän hetken elämästä!


Kun aurinko kiipeää korkeimmalle
kohdalle taivaankaarta ja
pääskyset väistelevät paria hassua
pilvenhattaraa taivaansinessä,
on aika istahtaa palmun varjoon.

Kirsikoiden punastus,
kukkien herkkä kosketus ihollani ja
aprikoosin tuoksu häilyvässä ilmassa.

Miten kesäpäivät ovatkaan aina näin
kauniita?

Kirjoitan sen muistiin,
kirsikan kiveen,
aprikoosin sydämeen...

... Rakastan kesää

Sen täytyy olla taikaa,
kosmoksen rakkautta maailman tuulissa.


Kun kuu piiloutuu
toiselle puolelle planeettaamme ja
ensimmäiset linnut heräilevät
puutarhan köynnöksissä,
on aika avata silmänsä uuden
päivän kauneuteen.

Kosketa elämän lähdettä,
tunne sen kauneus ja
hengitä syvään maailmankaikkeuden
energiaa jokaiseen soluusi.

Kuin kultaisen perhosen lento
suoraan sydämeesi ja
päiväsi täyttyy kukkien
tuoksusta.

Hymyile,
olethan ansainnut sen!



Sinä hetkenä kun kaskaiden soitto
alkaa sypressien kätköissä ja
kuu kurkistaa jo
taivaanrannan sumusta,
silloin katan illallisen vanhan puupöydän
ääreen ja sytytän kynttilät
tuulen syleilyyn.

Lasissani viinin tamminen tuoksu ja
oliivien yrttinen maku
huulillani.

Istun vain ja tunnen 
yön saapuvan pian.
Nostan maljan elämäni
rakkaudelle.

Rakastan sinua,
maailmankaikkeus!


Heittäydy tähtipölyn usvaan ja
hengitä sydämesi ääntä.

Tunne säteet auringon
sileillä poskillasi ja
kutita hiuksillasi unelmiasi.

Anna sanojen ropista paperille,
helminauhasi sirotella tunteita ja
katso kyyhkysten tanssia pilvettömällä
taivaalla.

Suudelmin suljetussa kirjeessä
on arvoitus.

Lähetä se illalla tähtien matkaan ja
joku löytää sen varmasti!


Elämän avain kädessäni
kuljen kuunsiltaa
utuiseen uneen,
yöperhosen siipien havina
vain seuranani.

Katson tähtiin,
kosketan kuuta,
linnunradan äärettömyyttä odottaen.

Rakkaus,
oletko siellä,
kuuletko minua tänään?

Puristan avainta kädessäni,
se on puhdasta kultaa.

Vapisevin käsin kurkotan avaimeni
kultaiseen lukkoon.

Valo häikäisee,
maailman kauneus ryöppyää
ympärilleni.

Aamu,
nyt löysin sinut!

Ja rakastan uutta päivää
enemmän kuin eilistä.


Tuuli,
ole ystäväni ja lennätä suudelmani
maailman sieluun.

Avaruus,
heitä tähtipölysi kukilleni ja syleile minua
kuin ensimmäistä kertaa.

Aurinko,
laske säteesi olkapäilleni ja kutita
poskeani hellästi.

Maailma,
ole kanssani kunnes kuu ottaa minua
kädestä kiinni ja johdattaa minut
siltaansa yli meren äärettömyyden.

Kiitos kosmos, 
että saan elää kanssasi joka hetki!


Tuuli kuiskii kauniita sanoja,
elämän viisauksia.

Päästä irti menneistä,
katso kuinka ne lentävät äärettömyyteen ja
hymyile.
Pitele sydäntäsi käsissäsi kuin
arvokkainta jalokiveä ja laita se
hellästi paikoilleen.

Anna auringon puhaltaa siihen
elämän energiaa ja tähtien tanssia
kanssasi aamuun.

Kun huomenna käännät uuden sivun kirjassasi,
voit kirjoittaa puhtaalle sivulle sanat;

Elämäni kevät on nyt!

Maailma on täynnä salaisuuksia,
yllätyksiä ja rakkautta.

Etsi niistä kauneimmat ja sulje
kansien väliin,
onnesi albumiin.
Kirjoita kauneimmalla kaunollasi;

Kiitos elämä!



❤︎
Uuna Syrjäsuon unenomaisia ja syksyisiä tunnelmia täällä
Saassan runo Miksi en hypännyt
SusuPetal miettii mitä sitten Kun kaikki on jo kirjoitettu