15. joulukuuta 2019

Eeva Kilpi - Perhonen ylittää tien #runosunnuntai


Eeva Kilven kootut runot vuosilta 1972-2000 nimellä Perhonen ylittää tien ilmestyy uusintapainoksena huhtikuussa 2020. Se sisältää kokoelmat Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972), Terveisin (1976), Ennen kuolemaa (1982), Animalia (1987), Kiitos eilisestä (1996) ja Viimeisiä runoja (1996-2000). Jo maaliskuussa ilmestyy aivan uusi teos, Elämää kaikki päivät, joka sisältää päiväkirjamerkintöjä 80-luvulta 2000-luvulle.

Ihana Eeva Kilpi on aina ajankohtainen, ja on hämmästyttävää, että hän on puhunut voimakkain äänenpainoin luonnon ja ympäristön puolesta jo 70-luvulla. Hänelle on myönnetty mm. Pro Finlandia -mitali 1974 sekä Taiteen edistämiskeskuksen kirjallisuuden valtionpalkinto tänä vuonna jo neljännen kerran. Taike totesi palkintoperusteluisaan näin:

"Aika on osoittanut Kilven tuotannon kestäväksi. Hän on ollut tärkeän asian äärellä ja oikeassa jo paljon ennen nykykeskustelua. Pakolaisuus on kipeän ajankohtaista, ihmiskunnan ja luonnon kohtalo on vaakalaudalla eivätkä naisen itsemääräämisoikeus tai seksuaalisuus ole itsestäänselvyyksiä vieläkään.”

Kilven romaanit ja novellit kertovat usein keski-ikäisestä naisesta, joka viettää kesänsä yksin mökissä metsän keskellä ja tarkkailee luonnon rytmiä, kasvua, kukoistusta ja kuolemaa. Luonnon ja eläintensuojelun  ohella kantavia teemoja Kilven tuotannossa ovat evakkous, sota ja karjalaisuus; ihmissuhteet, rakkaus ja vanheneminen.

Lukiessa tuntui kuin olisin tavannut pitkästä aikaa hyvän ystävän, sillä runot olivat tuttuja. Olen siteerannut Kilven runoja jo aiemmissa bloggauksissani (linkit lopussa) ja yritän nyt nostaa esiin muita minua puhutelleita runoja. Ensimmäisen kokoelman runoista minua tietysti puhuttelivat taas Elämän evakkona / Mie rakastin sinnuu ku Karjalaa ja Nukkumaan käydessä ajattelen. Toisesta kokoelmasta löytyy monta humoristista runoa miehen ja naisen välisestä rakkaudesta, luontohavaintoja ja aforistisia mietteitä:

Kun suru häipyy
tulevat muistot
ja jokainen niistä
koskee yksitellen.

Suruteema jatkuu kolmannessa kokoelmassa Ennen kuolemaa. Kilpi kipuilee isän kuoleman kanssa ja tuloksena on hienoja ja koskettavia surutyörunoja.

Isä, eilen satoi
ja tänään satoi juuri äsken.
On silti lämmintä.
Saattaa tulla hyvä sienisyksy.
...

Aivan noin kuollut ei tarvitsisi olla, isä,
voisit välillä käväistä, istua keinutuolissa,
tarttua käteen ja pitää sitä pitkään tervehtiessä
niin kuin ennenkin.
...

... minä orvoista orvoin /  ilta tulee ja yö /  isä ei

Tässä kokoelmassa on myös pitkä ja hauska proosaruno Aatamista ja Eevasta sekä monisäkeistöinen runo morsiamista. Kokoelmassa Animalia Kilpi tuntee hätää eläinten ja maailman puolesta. Tsernobylin ydinräjähdys järkytti häntä ja koko Eurooppaa; miten elämä voi jatkua, kun miniäkin on raskaana? Myös mummous puhuttaa ja eläinkokeet ahdistavat:

Eläimet pelkäävät ja hätääntyvät
joutuvat kauhun valtaan,
eläimet tuntevat tuskaa.
Niihin koskee. Ne voivat pahoin.
Kaiken aikaa ne odottavat että kipu lakkaisi.
//

Havahdu ihminen.
Kieltäydy tehtävästäsi kiduttaja.
On tullut sen aika.

Kiitos eilisestä
- kokoelman runot olivat minulle tuntemattomampia. Kilpi pui runsaasti äitinsä kuolemaa, sillä äidin kuoltua runoilija tuntee laskeutuneensa vanhuuteen. Runoissa toistuu vanhuuden ja kuoleman teemat; edelleen myös lapset, lastenlapset ja hätä maailman tilasta askarruttavat häntä. Tässä osassa on myös monta riehakasta ja vähän rietastakin seksistä ja naimisesta kertovaa runoa. Aivan huikeaa uskallusta Kilven ikäiseltä naiselta. Mutta hän sanookin, että pitää ymmärtää kaikenikäisten ja kaikenlaisten ihmisten rakkautta.

Niin surullinen on sydämeni tässä ajassa,
tässä tilassa, tässä iässä, 
tällä paikalla jolla se kohtaa vanhuuden
valmistautumattomana.
...

Sinun kanssasi, rakkaani, vuodet menevät liian nopeasti. Se on ainoa mistä sinua syytän. Ne tuhat vuotta jotka olemme olleet yhdessä ovat kuin yksi varastettu iltapäivä ja jokainen varastettu iltapäivä kuin tuhatsata ajastaikaa.

Suomen kielessä rakastaa on vahva ilmaus, mutta Eeva Kilven kohdalla se ei ole yhtään liikaa: hän on lukijoidensa rakastama, ja minäkin rakastin tämän kokoelman lukemista ❤︎ Perhonen ylittää tien on edelleen ajankohtainen ja elämää monilta kanteilta luotaava hieno runokokoelma.


Eeva Kilpi - Perhonen ylittää tien, kootut runot 1972-2000
Wsoy 2000
Kirjastosta
_______________

Perhonen ylittää tien -kokoelmasta puuttuvat myöhemmin ilmestynyt Kuolinsiivous (2012)

Blogiaikana Kilveltä lukemani:
Sininen muistikirja
Punainen muistikirja
Laulu rakkaudesta Ellen Thesleffin kuvin
Kootut novellit

Kuva: Hanna Wasenius


12. joulukuuta 2019

Olga Tocarczuk - Vaeltajat


Nobel-voittaja Olga Tokarczukin Vaeltajat on monella tapaa hyvin erikoinen romaani. Se koostuu yli sadasta fragmentaarisesta tarinasta, jotka kertovat ihmisten elämästä 1600-luvulta tähän päivään. Jotkut näistä tarinoista ovat hyvin lyhyitä, toiset kuin novelleja. Romaani oli minulle paikoin myös häiritsevä lukukokemus monine preparaateista kertovine museoineen. Mutta Vaeltajat vei kyllä myös mennessään loistavalla tyylillään, lennokkuudellaan, huumorillaan ja ironiallaan.

Minäkertoja on Tokarczukin oloinen, 'kätevä, pienikokoinen ja hyvin pakattu’ nainen. Hän on myös kirjailija, joka sanoo, että häneltä puuttuu paikoilleen asettumisen ja juurtumisen geeni. Hän sanoo myös, että häntä kiinnostaa kaikki epätäydellinen, viallinen ja särkynyt ja että hän muuttaisi taidemuseot mielellään kuriositeettimuseoiksi. Fragmenteissa toistuvat kirjailijan oma kokemus matkoilta ja menneitten vuosisatojen, sekä fiktiivisten että todellisten, henkilöiden kokema.

Alkuun siitä, mikä minua häiritsi. Euroopan luonnontieteellisten museoitten kuriositeeteista kertovat monet ja seikkaperäiset selostukset eivät olleet minulle miellyttävää luettavaa. Toki ihmisruumiin elinten preparointi ja tutkiminen on vienyt lääketiedettä olennaisesti eteenpäin, mutta joitakin historian henkilöitä nämä preparaatit ja erilaiset kehityshäiriöt ovat kiinnostaneet sairaalloisella tavalla. Kun googlaa kuvia vaikkapa sanoilla Josephinum Museum Wien, näet mitä tarkoitan. 1700-luvulla eläneen hollantilaisen anatomistin Frederik Ruyschin preparaattikokoelman osti muuten Pietari Suuri 30 000 guldenilla ja eläessään arvostetun nigerialaissyntyisen Angelo Solimanin ruumis täytettiin hänen kuolemansa jälkeen ja pantiin näytteille Wieniin. Mitä kaikesta tästä pitäisi ajatella?Länsimaisen historian kuvottavia mustia pisteitä.

Lentokentät eivät enää ole pelkkiä lentokenttiä vaan eräänlainen kaupunkivaltioiden alalaji - niiden sijainti on pysyvä, mutta kansalaiset vaihtuvat alati. //  ... perustuslaki on painettu jokaiseen matkalippuun, ja kansalaisten ainoa henkilöllisyystodistus on tarkastuskortti.

Tokarczuk ihmettelee kautta romaanin ihmisruumiin monimutkaisuutta ja kysyy kuka sen on luonut; kenelle kuuluu copyright? Mutta romaani on paljon muutakin. Se kertoo henkilögallerian tyyppien noloista ja käsittämättömistä edesottamuksista ja sen henkilöt ovat alati liikkeessä, kuka mistäkin syystä: he ovat kuin jonkun koko maapallolle levittäytyvän nomadiheimon jäseniä. Tämä rauhaton ihmismassa lentää ympäri maailmaa toisten kaltaistensa kanssa, ystävystyy hetkeksi toisen nomadin tai pyhiinvaeltajan kanssa kentillä ja lentokoneissa ja eroaa taas. Tokarczuk katsoo ihmisen elämää ironisesti, mutta myös hellästi ja ymmärtävästi. Me elämme elämämme ja siirrymme sitten luonnon kiertokulkuun. Sitä eivät tee ihmisen kehittämät muoviset  ’ilmavuokot', muovipussit, joiden lahoaminen vie 300 vuotta.

Menneisiin vuosisatoihin verraten kaikki on nykyihmisen ulottuvilla, mutta emme kestä paljoutta: Maailmaa on liikaa. Sitä tulisi pikemmin pienentää kuin laajentaa tai suurentaa. Tämän vuoksi turistikin valitsee panoraamakortin sijasta jotain yksityiskohtaa kuvaavan kortin - vaikkapa Michelangelon Adamin sojottavan sormen tai Davidin käden. Kun kaikkea ei ehdi, on valittava ja kopioiden keskellä pyrittävä originaalien äärelle. Iloksemme nykyään Wikipedia ja Google tietävät melkein kaiken... Matkalaiselle tuiki tärkeää on myös 'kartan puhdistus'. Minäkertoja sanoo pyyhkivänsä pois kartaltaan ne kaupungit, joissa hän on kompuroinut tai jotka tekevät kipeää. Ehkä hän jatkossa pyyhkii pois kokonaisia maitakin!

Kartat suhtautuvat tällaiseen ymmärtäväisesti, kaipaavat valkeita läikkiä - ne ovat karttojen onnellinen lapsuus.

Fragmenteista löytyy hillittömän hauskoja ja outoja tarinoita: Lossikuski Erik kyllästyy rutiininomaiseen matkaan ja ohjaa lossin avomerelle; Annuška jättää perheensä ja ryhtyy ajelemaan päiväkaudet metro- ja bussilinjoilla; Chopinin sisar Ludwika salakuljettaa kuolleen veljensä sydämen Pariisista kotimaahan. Vaeltajat on mainio kokoelma terävästi nähtyjä ihmiselämän outojakin puolia ja jokainen lause on merkityksillä ja painolla ladattu. Pidin Tokarczukin tavasta heittää sekaan joku odottamaton ilmaus tai vinkeästi valittu sana, kuten viimeisen sitaatin tuuppia. Lukuelämyksestä suuri kiitos myös suomentaja Tapani Kärkkäiselle. Häkellyttävä, mutta hieno lukukokemus.

Elämää planeetallamme pitää liikkellä joku mahtava voima, joka pätee jokaisen elollisen asian jokaisessa atomissa. Tuota voimaa, josta ei vielä ole fyysisiä todisteita, ei voi nähdä tarkimmissakaan mikroskoopeissa eikä atomin spektriä esittävissä kuvissa. Se on jotakin, jonka syvin olemus on tuuppiminen, eteenpäin kiiruhtaminen, loputon yritys päästä itsensä ulkopuolelle.

Olga Tocarczuk - Vaeltajat
Alkuteos Bieguni 2007
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
Otava 2012
Kirjastosta
_______________
Tocarczuk sai vuoden 2018 Nobel-palkinnon. Poikkeuksellisesti palkinnon myöntäminen siirrettiin vuoteen 2019 Ruotsin Akatemiaa koskeneiden syytösten johdosta.

Olga Tokarczukia (s. 1962) pidetään yhtenä tärkeimmistä puolalaisista nykykirjailijoista, ja hänen teoksiaan on käännetty useille kielille. Hän on saanut Puolan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Niken vuonna 2008 ja The Man Booker International -palkinnon vuonna 2018 kirjastaan Vaeltajat, ja myös Nobelin.

10. joulukuuta 2019

Kyung-sook Shin - Hovitanssija


Kyung-sookin Hovitanssija vie todella mielenkiintoiseen maailmaan ja aikaan. 1800-luvun lopulla Koreaa hallitsi Joseon-dynastia ja maa oli strategisen sijaintinsa vuoksi suurvaltojen kiistakapula. Tuolloin pohjoinen ja etelä olivat yhä samaa maata. Sekä Kiina että Japani halusivat maan vasallikseen ja Japani siinä sitten myöhemmin onnistui: Joseonista tuli Japanin protektoraatti 1905 ja siirtomaa 1910. Mutta Hovitanssija kertoo Joseonin ajasta, jolloin kuninkaan hovi oli valtava, etiketiltään ja säännöiltään tiukka organisaatio ja jossa sisäiset väkivaltaiset valtakiistat velloivat. Kirja kertoo hovin lumovoimaisimman hovitanssijan Yi Jinin ja nuoren ranskalaisen diplomaatin Victorin traagisen rakkaustarinan.

Jin jäi orvoksi viisivuotiaana ja hovin lähellä asuva rouva Seo otti hänet kasvattaakseen, samoin kuin orvon mykän pojan Yeonin. Ranskan katoliset tekivät Koreassa lähetystyötä siitä huolimatta, että katolilaisuuteen kääntyneitä ja myös lähetystöntekijoitä surmattiin satamäärin. Isä Blanc opetti terävälle tytölle ranskaa ja yksi pieni Bonjour! sinetöi hänen kohtalonsa. Lapseton kuningatar ihastui hurmaavaan Jiniin, tyttö muutti hoviin, jossa hän kirjaili koruompeluita ja tanssi. 

Hovitanssijat olivat kuninkaan naisia, eikä hovista niin vain lähdetty ja menty naimisiin. Lupa kuitenkin heltisi ja niin Jin lähti Victorin mukana Pariisiin. Siellä hän opiskeli uutterasti kieltä ja kirjallisuutta sekä historiaa, mutta kaipasi kiihkeästi kuningatarta ja maataan. Hän kirjoitti satamäärin kirjeitä kuningattarelle, mutta ei postittanut yhtäkään.  Keskenmeno traumatisoi Jinin ja hän masentui syvästi. Victor vei uupuneen Jinin Koreaan, jossa käynnistyi sitten sarja traagisia tapahtumia.

Hovitanssija on otteessaan pitävä lukuromaani. Teksti tuntui minusta alussa liian koukeroiselta ja koristeelliselta, mutta sitten totuin kirjailijan tyyliin. Oli mielenkiintoista lukea 1800-luvun Koreasta ja suurvaltojen valtapolitiikasta, mutta myös naisten asemasta silloisessa yhteiskunnassa. Hovi oli valtava ja sen etiketti ja säännöt tiukat. Hovitanssijat ja -naiset eivät voineet päättää mistään omasta elämästään, mutta sama koski myös kuningatarta: hän oli asemastaan huolimatta systeemin vanki ja sai pelätä alituiseen henkensä puolesta. Mieleeni tuli verrata korealaisnaisia suomalaisiin naistaiteilijoihin, jotka samaan aikaan tekivät opintomatkoja Pariisiin. Vaikka heitäkin sitoivat monet sovinnaisuusnormit ja rajoitukset, olivat Schjerfbeck & kumppanit huikean paljon vapaampia.

Jin lumoutui kyllä Pariisista ja sen nähtävyyksistä, mutta hän koki itsensä kummajaiseksi: koko kaupungissa oli hänen lisäkseen vain yksi toinen korealainen, eikä ihmisten tuijotusta päässyt pakoon. Hän tunsi itsensä näyttelyesineeksi eikä pitänyt myöskään länsimaitten tavasta ’varastaa' muitten maitten taideaarteita. Eksoottisella olemuksellaan, älyllään ja hyvällä ranskallaan Jinistä tuli kuitenkin Pariisin kulttuuripiirien lemmikki ja myös Guy de Maupassantin ystävä, mutta avoparin välinen suhde viileni pikku hiljaa.


Kuva: Wikipedia

Jälkisanoissaan Kyung-sook kertoo, mistä idea romaaniin lähti: hänen käsiinsä osui puolentoista sivun mittainen teksti, joka kertoi hyvin ranskaa puhuvasta korealaisnaisesta, joka takaisin kotimaahan palatessaan näytti 'pieneltä apinalta’. Enempää tästä todellisesta henkilöstä ei löytynyt, mutta kirjailijan loistava mielikuvitus  rakensi Jinin hahmon ja tarinan hänen ympärilleen. Erittäin kiinnostava ja mukaansa tempaava sukellus kaukaiseen ja eksoottiseen kulttuuriin.  Kirjassa puhutaan useista palatseista ja yksi niistä on Gyeongbokgung. Wikipedian mukaan palatsissa on 7700 huonetta ja sen 50 rakennusta sijaitsevat 40 hehtaarin alueella. Lootuslammen ympäröimä Gyeonghoeru löytyy myös linkistä.

Kyung-sook Shin - Hovitanssija
Alkuteos Yi Jin 2007
Suomentanut Taru Salminen
Kansi Emmi Kyytsönen
Into 2019
Kustantajalta
_______________

Kyung-sook Shin (s. 1963) on yksi Etelä-Korean luetuimmista ja ylistetyimmistä kirjailijoista.  Hän on saanut lukuisia plkintoja. Koreassa yli kaksi miljoona kirjaa myynyt Pidä huolta äidistä on käännetty yli 20 kielelle ja julkaistu 36 maassa. Kyung-sook Shin asuu Soulissa.