9. heinäkuuta 2020

Robert Seethaler - Kokonainen elämä


Itävaltalainen Robert Seethaler (s. 1966) on saksankielisellä kielialueella tunnettu ja monesti palkittu kirjailija. Vasta Kokonainen elämä nosti hänet kansainväliseen maineeseen, ja kirja nousi Saksassa bestselleriksi ja myyntimenestykseksi. Tätä romaania on verrattu John Williamsin Stoneriin, ja toden totta, tyylissä ja päähenkilössä on paljon samaa, paitsi koulutustaso.

Häntä ei oikeastaan pidetty lapsena. Hän oli luojanluoma, jonka tuli tehdä työtä, rukoilla ja paljastaa takamuksensa pähkinäpuuraipalle.

Andreas Egger syntyi noin 1898 ja päätyi äitinsä kuoltua tuberkuloosiin tunteettoman sukulaisensa, herra Kranzstockerin maatilalle. Mies kohteli pientä poikaa kuin huutolaislasta konsanaan. Andreas teki työtä aamusta iltaan, mutta pienikin virhe päättyi raivokkaaseen pieksämiseen, jopa niin, että hänen jalkansa vaurioitui loppuelämäksi. Andreas alistui Kranzstockerin julmuuksiin, kunnes 18-vuotiaana ilmoitti, että nyt se on loppu. Pienestä pojasta oli kasvanut väkivahva, vaitelias mies.

Hän työskenteli kallioilla mielellään. Siellä korkealla ilma oli viileää ja kirkasta, ja toisinaan hän kuuli kotkan ääntelevän kimeästi tai näki varjonsa lipuvan äänettömänä pitkin seinämää. Hän ajatteli usein Marieta. Marien lämmintä, karheaa kättä ja niskan arpea, jonka kaarevan muodon hän yhä uudestaan piirsi mielessään.

Lapsena Egger sai käydä koulua vain muutaman vuoden ja hän elätti itsensä aikuistuttuaan sekalaisilla töillä. Egger rakensi korkealle alppien rinteille pienen, vaatimattoman mökin, jonne vei suuren rakkautensa Marien. Onni ei kauaa kestänyt, sillä lumivyöry vei traagisesti Marien, mökin, aivan kaiken. Egger kärsi ja oli paleltua itsekin yrittäessään kaivaa vaimoaan esiin, mutta ei auttanut kuin hyväksyä menetys ja jatkaa elämää. Hän pani itsensä huimapäisesti vaaroille alttiiksi Bittermann & Söhnen köysiratoja rakentaessaan ja niiden vaijereita huoltaessaan.

Kun toinen maailmansota syttyi, Egger halusi myös isänmaata puolustamaan. Aluksi häntä ei ontuvana huolittu, mutta myöhemmin kun Hitlerin armeijassa oli pulaa miehistä, myös hän kelpasi. Egger lähetettiin Kaukasukselle ja hän päätyi venäläisten vangiksi kahdeksaksi vuodeksi. Palattuaan sotavankeudesta 50-luvulla maailma oli muuttunut. Hiljainen alppikylä oli muuttunut turisteja kuhisevaksi talvilomakeskukseksi ja Eggeristä tuli neuvokkaana miehenä alppiopas.

Kylässä oli nyt sähköt, hiihtohissejä, turvakaiteet lumivyöryjä vastaan, suksivuokraamoita, televisiokin. Egger ihaili televisiosta jumalaisen kaunista Grace Kellyä ja todisti Neil Amstrongin kuukävelyn kesällä 1969 ja monta muuta tekniikan ja kehityksen ihmettä. Itse hän eli vaatimattomasti kyläkoulun takahuoneessa, jonne kuului lasten mekastus. Vanhemmiten hän vähän hassahti ja kyläläiset supattivat selän takana. Kylmän Rouvan Egger kohtasi vasta 79-vuotiaana.

... ja hän näki, kuinka auringon ensimmäisten säteitten myötä vuoret kasvoivat esiin pimeästä, ja vaikka hän oli katsellut tätä upeaa näytelmää jo tuhannesti, juuri tällä kertaa se liikutti häntä erikoisella tavalla. Hän ei pystynyt muistamaan, että olisi koskaan elämässään nähnyt mitään niin kaunista ja yhtä aikaa niin pelottavaa.

Seethalterin kaikkitietävä kertoja juoksuttaa Eggerin karua elämää eleettömästi ja tunteilematta. Egger itsekään ei tunteile eikä voivottele, vaan ottaa tyynesti vastaan elämän tai kohtalon tuomat murheet ja menetykset. Stoneria lukiessa minua ärsytti hänen hiljainen tyytymisensä kaikkeen kohtaamaansa, ja samoin kävi Eggerin elämäntarinan kohdalla. Luulisi, että vastaavaa kokiessaan ihminen vihoittelisi jumalille, taivaille ja kohtalolle - mutta ei Egger. Toisaalta armoton ympäristö, kova lapsuus, Marien menetys ja sota olivat tehneet hänet nöyristä nöyrimmäksi.

Kokonainen elämä oli liikuttava, surullinen ja kaihoisa kirja pienen ihmisen pienestä elämästä. Eggerin elämään sisältyi suuria vastoinkäymisiä ja pettymyksiä, mutta onneksi hän sai kokea lyhyen kauniin rakkauden Mariensa kanssa.  Mietin sitä, miten kova elinympäristö alppikylä oli 1900-luvun alussa. Luonto ja vuoret olivat satumaisen kauniita, mutta talvisin lumivyöryt olivat tuhoisia. Ehkä Bittermann & Söhnen räjäytykset panivat alulle Marien vieneen vyöryn, joskaan Egger ei työnantajaansa syyttänyt. Sotavuosina yritys siirtyi tuottamaan aseita Hitlerille, mutta aseissa oli vikaa ja herra Bittermann päätti päivänsä oman käden kautta, syyllisenä.

Muutenkin minulle tuli mieleen Memento mori - muista kuolevasi. Egger näki myös piinaajansa herra Kranzstockerin raihnaisena ja lyötynä vanhuksena, joka oli menettänyt molemmat poikansa sodassa. Eggerin ja muiden ihmisten kohtaloiden rinnalla 1900-luku puski höyryllä eteenpäin: alkeellisesta maatalousyhteiskunnasta siirryttiin modernin tekniikan avulla globaaliin talouteen. Kaunista ja eleetöntä proosaa, loistava suomennos ja tyylikäs kansi ❤︎

Hän oli ollut tässä maailmassa jo kauan, hän oli nähnyt miten se muuttui ja tuntui pyörivän vuosi vuodelta vinhemmin, ja hän tunsi olevansa kuin jäänne kauan sitten kadonneelta ajalta, piikikäs rikkaruoho, joka kurkotti kohti aurinkoa niin kauan kuin vain jotenkuten kykeni.

Robert Seethaler - Kokonainen elämä
Alkuteos Ein Ganzes Leben 2014
Suomentanut Raimo Salminen
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Aula & Co 2020
Äänikirjan lukija Markus Niemi
_______________

Hemulin kirjahylly

7. heinäkuuta 2020

Trevor Noah - Laiton lapsi


Etelä-Afrikan apartheid oli huippuunsa viety, käsittämätön ja säälimätön rotusorron järjestelmä, jonka lakeja noudatettiin yli neljäkymmentä vuotta, vuosina 1948-1991. Apartheid-hallinto jakoi väestön tiukasti rotujen mukaan: valkoiset, mustat, värilliset ja intialaiset - ja määräsi heille omat asuinalueet. Seka-avioliitot ja sukupuolisuhteet eri rotujen välillä oli määritelty rikoksiksi. Tällaisen rikollisen rakkaussuhteen tuloksena syntyi vuonna 1984 Trevor Noah, mustan xhosa-äidin ja valkoisen isän lapsi. Trevor Noahin muistelmateos lapsuudestaan ja nuoruudestaan Etelä-Afrikassa on värikäs ja hauska, mutta myös traaginen ja kaunistelematon.

Trevorin äiti, xhosa-heimoon kuulunut Patricia Nombuyiselo Noah oli poikkeuksellinen nainen ja kirjassa poika antaa äidilleen kunnian selviytymisestään ja tiukasta, mutta rakastavasta kasvatuksestaan. Patricia oli oppinut onnekseen koulussa englantia ja opiskeli nuorena sihteeriksi - tuolloin ennenkuulumatonta mustalle naiselle. Hän sai hyvän työpaikan ja tutustui sveitsiläiseen Robertiin ja halusi tämän kanssa lapsen, miehen vastustellessa. Yksinhuoltajaäiti kasvatti poikaansa tiukassa uskonnollisessa kurissa isän pysyessä taustalla. Sunnuntait kuluivat jumalanpalveluksissa: ohjelmassa olivat niin mustien ja valkoisten kirkot kuin sekakirkotkin.

Trevorin ongelma oli se, ettei hän kuulunut mihinkään apartheid-hallinnon määrittelemään roturyhmään. Hän oli identiteetiltään musta ja kasvoi mustan yksinhuoltajaäidin poikana mustien Sowetossa, mutta oli ihonväriltään liian vaalea kuuluakseen täysin heihin. Hän sanoo olleensa kulttuurinen kameleontti, joka kellui ulkopuolisena eri roturyhmien välillä. Teini-iässä hän koki itsensä aknen riivaamaksi, merkityksettömäksi klovniksi, mutta hän osasi vitsailla itsestään, ja tästä hirtehisestä pelleilystä sai alkunsa koomikon ja DJ:n ura. Trevor oli myös lahjakas kielissä ja osasi useita maan 11 virallisesta kielestä.

Kirja on vetävä ja huippukiinnostava. Etelä-afrikkalaista raakaa ja väkivaltaista todellisuutta Noah höystää hauskoilla välähdyksillä elämästään. Esimerkiksi Hitlerin juutalaisvainoista ei sikäläisessä koulussa paljonkaan puhuttu - afrikkalaisesta näkökulmasta historian suurimmat pahikset ovat muita. Jos kysytään etelä-afrikkalaisilta, luodin kalloonsa saisi luultavasti Cecil Rhodes, jos kongolaisilta, Belgian kuningas Leopold II. Maassa mustilla piti olla myös englanninkielinen etunimi, jotta valkoiset pystyivät ylipäätään lausumaan sen. Trevorilla oli Hitler-niminen kaveri, joka oli aivan huikea katutanssija. Kerran DJ:nä toimiva Trevor meni ryhmineen esiintymään juutalaiseen kouluun ja Trevor kannusti bona fide tanssijaansa hihkumalla Go Hitler, go Hitler! Hirvittävä skandaali oli valmis. 

Kirja kattaa Trevor Noahin lapsuus- ja nuoruusvuodet. Hän kertoo myös hämäräpuuhistaan ja laittomista bisneksistään surkeassa slummilähiössä Alexandriassa, joutumisestaan putkaan ja väkivaltaisesta isäpuolestaan Abelista ja nuoremmista veljistään Isaacista ja Andrewsta. Täysin käsittämätöntä minusta oli se, ettei Abel saanut vankeustuomiota ammuttuaan ex vaimoaan Patriciaa. Apartheidista olen lukenut ennen blogiaikaa André Brinkin teoksista ja mm. J. M. Coetzeen teoksista Michael K:n elämä ja Häpeäpaalu, mutta tämä Noahin muistelmateos toi sen kaiken järkyttävimmin iholle - ajatella, että noissa oloissa kasvanut lapsi on selviytynyt ja luonut upean kansainvälisen uran.

Trevor Noah - Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa
Alkuteos Born a Crime. Stories from a South African Childhood 2016
Suomentanut Jaana Iso-Markku
Atena 2020
Äänikirjan lukija Markus Niemi
_______________

Trevor Noah (s. 1984) on koomikko, näyttelijä, tuottaja ja huippusuosittu The Daily Show’n juontaja. Laiton lapsi on ollut ilmestymisestään asti New York Timesin bestseller-listalla, ja vuonna 2018 Time nosti Noahin maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon.

Valokuvia / Daily Mail

4. heinäkuuta 2020

Emilie Pine - Tästä on vaikea puhua


Emilie Pinen esseeteos Tästä on vaikea puhua sisältää kuusi omakohtaista esseetä. Hän avautuu kaunistelematta elämänsä rankoista asioista ja kipukohdista: isänsä alkoholismista ja vanhempiensa erosta, köyhästä lapsuudestaan ja itsetuhoisista teinivuosistaan, kuukautisista, halustaan tulla äidiksi, keskenmenosta ja kaikesta siihen liittyvästä. Vielä hän kertoo urastaan, jolle on uhrannut ajoittain kaiken. Tällainen avautuminen on vaatinut suunnatonta rohkeutta tunnetun kirjailijaisän tunnetulta tyttäreltä katolisessa Irlannissa. Minulle tuli mieleen Ruotsista Alex Schulman, joka on kirjoittanut fiktiota itsestään ja tunnetuista vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Mutta Pine sanoo, ettei kirjoita fiktiota - hänen esseensä ovat veristä totta. Näin Pinen esseet hyvin vertaistuellisina: Katso, kaikesta tästä voi selvitä ja säilyttää järkensä.

Esseekokoelma alkoi kehittyä isän alkoholismista kertovalla tekstillä. Richard Pine asui Korfulla ja oli joutunut siellä sairaalaan alkoholismin aiheuttaman ruokatorven verenvuodon vuoksi. Korfulaisen sairaalan olot olivat sokki Pinelle ja hänen sisarelleen: hoitajia ei ollut, lääkkeitä tai materiaaleja ei ollut. Tämä on kaunistelematon kuvaus narsistisesta alkoholistista, jolle juominen menee aivan kaiken edelle. Juova narsisti ei välitä lastensa tai läheistensä tunteista piirunkaan vertaa. Isä mm. soitti nuorelle tyttärelleen humalapäissään ja uhkasi itsemurhalla ja jätti tyttärensä hirveään hätään. Vastaavaa teki Sara Stridsbergin isä teoksessa Niin Raskas on rakkaus. Pinen teksti on karua luettavaa ja antaa vertaistukea alkoholistien lapsille ja muille läheisille. Lopulta isä sitten raitistui ja hänen terveydentilansa on kohentunut. Tässä jutussa on isäessee englanniksi ja Pine sanoo, että addiktin rakastaminen on vaikeaa.

Lapsettomuudesta kertova on toinen koskettavan vertaistuellinen teksti. Pine kertoo, miten alun epäröinti ja haluttomuus hankkia lapsia kehittyi polttavaksi äidiksi tulon haluksi. Kerran hän sai keskenmenon lähestyessään jo neljääkymmentä eikä raskaaksi tulo onnistunut monista kommervenkeistä huolimatta. Lapsentekohaaveisiin hän sanoo tuhlanneensa monta vuotta ja panneensa parisuhteensa koetukselle. Jokainen pari ja nainen joutuu vastaavassa tilanteessa päättämään, lähteekö epävarmoihin ja Irlannissa kalliisiin hedelmöityshoitoihin tai sitten käsittelemään ja hyväksymään lapsettomuutensa. Tässä tekstissä oli koskettavaa myös sisaren tyttövauvan kuoleminen kohtuun.

Kolmas vertaistuellinen teksti kertoo Pinen parista hurjasta teinivuodesta. Äiti tyttärineen oli muuttanut äidin työn perässä Lontooseen ja varhais teini-ikäinen Pine löysi parin ystävänsä kanssa baarit, kadut, irtoseksin ja huumeet. Teksti antaa toivoa vanhemmille, joiden lapsi sekoilee samalla tavalla tai jos itse on yhtä hukassa. Pine sanoo yliopisto-opiskelun lopulta pelastaneen hänet. Hän selvisi järjellisen aikuisen elämään, tosin kaikki porukan nuoret eivät selvinneet. Pine puhuu nykyään luennoillaan raiskauksista ja on joutunut itsekin miettimään raiskattiinko hänet noina teinivuosina vai ei.

Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni. Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi. Minua pelottaa. Teen sen silti.

Pine kirjoittaa äärimmäisen hyvin, rehellisesti ja kaunistelematta. Hän haluaa ravistaa ja aiheuttaa häiriötä. Välillä tuumin, oliko kaiken tämän paljastaminen tarpeen. Mutta ilmeisesti oli, koska kirja on saavuttanut valtaisan suosion. Minusta varsin terävää oli myös kuvaus kovasta työelämästä, jossa Irlannilla ja Suomella tuntuu olevan paljon yhteistä.

Emilie Pine - Tästä on vaikea puhua
Alkuteos Notes to Self 2018
Suomentanut Karoliina Timonen
Kansi Anna Makkonen
Atena 2020
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen
_______________
Kirjakaapin kummitus
Lumiomena
Tuijata
Emilie Pine (s. 1977) on nykydraaman apulaisprofessori University College Dublinissa. Hän on julkaissut niin tieteellisiä kuin kaunokirjallisiakin teoksia. Tästä on vaikea puhua valittiin Irlannissa vuoden kirjaksi 2018, ja se on herättänyt valtavasti huomiota ympäri maailmaa.