9. elokuuta 2020

Pasi Pekkola - Lohikäärmeen värit


Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit on valtavan hieno, usealle vuosikymmenelle laajeneva lukuromaani, joka alkaa hyvin dramaattisesti. 60-luvun alussa Shandongin maakunnassa äärimmäisen köyhiin oloihin Suuren nälänhädän keskelle syntyy pieni tyttö, jonka äiti kuolee synnytykseen. Surun murtamalla, kolhoosin pellolla uurastavalla isällä on vaihtoehtona myös hukuttaa vauva laskiämpäriin, mikä niin usein oli tuolloin tyttövauvojen kohtalo. Isä päättää kuitenkin pitää tyttärensä, Pikku Lohikäärmeen / Xiaolongin.

Tästä tytöstä kasvaa monien traagisten vuosien jälkeen nuori nainen joka avioituu suomalaisen, Kiinaan teknologiaa myyvän Tomi Harmajan kanssa. Xialong saapuu tähän hiljaiseen, pimeään ja kylmään maahan juuri ennen joulua 1982 ja parille syntyy pian poika, joka saa nimekseen Kimi. Menneisyys ja utopia Kultahatun Jayn ja Daisyn kaltaisesta suuresta rakkaudesta kuitenkin kaihertaa ja pian Xiaolong katoaa jäljettömiin.

Kimi kasvaa äidittä ja etäisen, usein työmatkoilla käyvän isänsä kanssa eikä saa koskaan selitystä, mihin ja miksi äiti katosi. Vuonna 2013 hän on kolmikymppinen, rahaa kyseenalaisinkin keinoin tahkoava sijoitusneuvoja. Töissä uhkaa oikeusjuttu ja Kimi päättää lentää ensimmäisen kerran elämässään Kiinaan ja Shanghaihin, jossa isä tilapäisesti asuu. Hänen tarkoituksenaan on selvittää, missä äiti on ja saada vihdoin selitys tämän katoamiselle.

Pekkola on asunut Kiinassa kolme vuotta, joten maan kulttuuri, nykyinen meno ja talousihme ovat tulleet tutuiksi. Maon aikana Kiinassa oli ns. Suuri nälänhätä, jossa kymmeniä miljoonia ihmisiä kuoli. Pekkola kuvaa isä Guolianin, Pikku Lohikäärmeen ja koko kylän jokapäiväistä taistelua hengissä pysymiseksi todella autenttisella ja uskottavalla tavalla. Isän ja tyttären pelastukseksi koituivat kielletyt heinäsirkkataistelut, joissa Musta Lohikäärme niminen sirkka oli voittamaton. Kulttuurivallankumouksen väkivaltaisessa kaaoksessa teini-ikäinen Pikku Lohikäärme pelasti isänsä paljastamalla Neljän tuulen kylän ainoan intellektuellin, oman parhaan tyttökaverinsa Mingmingin isän. Toisinajattelijoiden työleiriltä palatessaan isä ei ollut entisensä.

Tyttöjen tie vie Shanghaihin Punaiseen lohikäärmeeseen, karaoketyttöjen ja prostituoitujen maailmaan. Pikku Lohikäärme yrittää pysyä neitsyenä rakastamaansa Wu Jiania varten, mutta isä on sairas ja tarvitaan rahaa. Nykytasossa myös Kimi eksyy samaiseen tyttöbaariin ja tapaa Amyn ja Rosien, jotka molemmat ovat prostituoituja. Kirjan loppusanoissa Pekkola sanoo: Toivon, että kirjani auttaa tuomaan heidän ja niiden miljoonien muiden Kiinassa päivittäin prostituoituina työskentelevien naisten äänet paremmin kuuluviin.

Lohikäärmeen värit on runsas teemoiltaan. Kiinan armoton lähihistoria ja maaseudun nykyinenkin takapajuisuus tulevat iholle. Kirja on myös koskettava kuvaus yksinäisestä, äidittömästä pojasta ja nuoresta miehestä, joka pelkää niin paljon kadottavansa myös tyttöystävänsä Miinan, että takertuminen tosiaan karkottaa tämän pois. Kimin isä jäi minulle vähän etäiseksi, mutta tämä olikin enemmän kiinalaiselle äidille ja naisille omistettu teos. Joku trauma isä Tomillakin oli, kun hän heittäytyi työhönsä poikansa kustannuksella. Ehkä se trauma oli arvelemani, tosin Pekkola jättää viimeiset salaisuudet avoimiksi. Ehkä rakkaus rahaan on joku miehinen ominaisuus? Joka tapauksessa romaanin kolme miestä sitä palvoivat, niin Tomi ja Kimi kuin myös Wu Jian myöhemmin elämässään. 

Romaanissa putkahtelee sana lohikäärme mielenkiintoisesti ja usein eri yhteyksissä: Pikku Lohikäärme, Punainen lohikäärme, Musta Lohikäärme, lohikäärmepuu, lohikäärmeen vuosi, lohikäärmevenejuhla etc. Bloggauksen lopussa Youtube-video lohikäärmevenejuhlasta, joka vie hienosti kiinalaisiin tunnelmiin. Kiinalaisesta lohikäärmeestä enemmän englanniksi Wikipediassa. Lohikäärmeen värit oli dramaattinen ja taidokas, runsas ja värikäs - suosittelen!

Kiinalaisten tyttöjen ja naisten kohtaloista suosittelen myös näitä:

Pasi Pekkola - Lohikäärmeen värit
Otava 2015
Kirjastosta
_______________

Kirjaluotsi

7. elokuuta 2020

#nottobereadtag

Tämä haaste on pyörinyt useammassakin kirjablogissa. Haasteen kysymyksiin ovat vastanneet mm. Kirjasähkökäyrä ja  Kirjojen kuisketta. Tervetuloa mukaan haasteeseen listaamaan kirjoja, joista et pidä tai jotka olet jättänyt kesken etc.

Klassikko, jota et usko lukevasi 
Kyllä se Volter Kilven Alastalon salissa on. Joku on sanonut sitä hauskaksikin, mutta liikaa sivuja.
 
Kirja, joka ei sovi yhteen arvojesi kanssa 
Kaikki diktatuurit ovat kuvottavia ja ihmisoikeuksia polkevia, olipa kyseessä oikeistodiktatuuri tai kommunismi. Hitlerin Mein Kampfia en aio lukea, vaikka saattaa löytyä hyllystä. Etelä-Amerikan diktatuureista olen lukenut itseni sivistämismielessä esimerkiksi Mario Vargas Llosan Vuohen juhlan, joka kertoo Dominikaanisen tasavallan Trujillosta.  

Liian pitkä kirja
Minä säikyn liian pitkiä kirjoja. Tänä vuonna olen lukematta palauttanut kirjastoon mm. Esmeralda Santiagon Sokeriplantaasin valtijattaren ja Ildefonso Falconesin Maan perilliset. Palautin kirjastoon myös Fernando Aramburun Patrian alkukielellä, mutta onneksi luin sen sitten suomennettuna.
 
Kirja sellaisesta genrestä, jota et yleensä tykkää lukea 
En juurikaan lue scifiä enkä dystopioita. Luin kuitenkin Marisha Rasi-Koskisen YA-kirjan Auringon pimeä puoli, koska fanitan kirjailijaa.
 
Suosittu kirja, josta et ole kiinnostunut 
Sanotaan nyt vaikka Jari Tervon elämäkerta Vesa-Matti Loirista. Ja hyllystä löytyy, miehen isänpäivälahja, mutta ei.
 
Kirja, jota et lukenut, tai et tule lukemaan loppuun 
Jätän nykyään paljon kirjoja kesken, olen opetellut! Viimeksi olen jättänyt kesken mm. Aase Bergin Akan äänikirjana ja Wilhelmiina Palosen 206 pientä osaa kirjana. Edellisessä lukija häiritsi, jälkimmäiseen en vain saanut otetta.
 
Kirja, jonka toivoisit jättäneesi lukematta 
En osaa tähän nimetä mitään kirjaa. Olen utelias ja jos olen kirjan lukenut loppuun, on se jollain tavalla kannattanut - ehkä olen oppinut jotain.
 
Kirja, joka on ollut lukuhyllylläsi/listallasi vuosia, mutta jota et ole vieläkään lukenut 
Omassa hyllyssä on paljon lukemattomia kirjoja, puolison talouteen tuomia. Häpeäkseni mainitsen tässä Mika Waltarin Sinuhen. Yrittänyt olen, mutta koin sen julmaksi kuten jonkun venäläisen klassikonkin, olisikohan ollut Mihail Šolohovin Hiljaa virtaa Don. Jälkimmäisessä sapeleilla huitaistiin kauloja poikki ja minä näin painajaisia.

6. elokuuta 2020

Victoria Hislop - Saari


Luin vastikään Victoria Hislopin teoksen Paluu, joka kertoi Espanjan sisällissodasta. Saari ilmestyi alkukielellä jo 2005 ja oli huikea menestys ja sen pohjalta on filmattu myös kreikkalainen televisiosarja. Kehyskertomus on samantapainen: 25-vuotiaan englantilaisen Alexis Fieldingin äiti Sofia on syntynyt Kreetalla, mutta on vaiennut visusti lapsuudestaan ja suvustaan. Alexis lähtee poikaystävänsä kanssa lomalle Kreikkaan ja päättää samalla tonkia äitinsä suvun vaiettuja salaisuuksia.

Alusta asti on tietysti selvää, että Spinalonga ja lepra liittyvät jollakin tavalla äidin sukuun. Pienessä kylässä Spinalongan saarta vastapäätä elää edelleen ravintolanpitäjä Fotini, joka on samanikäinen kuin äidin täti Maria. Kirja koostuu melkein kokonaan Fotinin kertomasta. Maria ja sisarensa Anna joutuivat kasvamaan ilman äitiä, sillä heidän äitinsä Eleni sairastui lepraan ja eristettiin Spinalongalle loppuelämäkseen. 

Siskokset olivat kuin yö ja päivä. Nuorin Maria oli säyseä ja kuuliainen, mutta Anna omapäinen ja määrätietoinen. Nuorten tyttöjen siveyttä varjeltiin kulttuurissa tarkoin, mutta Annaa ei pidätellyt mikään. Hän iski silmänsä varakkaan maanomistajan poikaan Andreas Vandoulakikseen. Häitä juhlittiin ja Anna pääsi eroon köyhyydestään: hänestä tuli entistäkin kopeampi ja rikas. Uskalias Anna aloitti avioliitossa ollessaan suhteen miehensä näköispainoksen, Manoli-serkun kanssa - eikä aviomies huomannut pitkään aikaan mitään.

Hislopin tarinassa on monia hurjia käänteitä ja dramatiikkaa riittää. Miten yhteen sukuun voikin kasautua vaikka ja mitä!  Saari oli viihdyttävä ja tarjosi paljon tietoa kreikkalaisista tavoista ja leprasta. Pienen kreetalaisen kylän elämää oli kiinnostava seurata halki vuosikymmenten ja Spinalongan leprapotilaiden yhteisö tuntui todenmukaiselta. Lepra ei katsonut säätyyn, ja romaanissakin saarelle tuli joukko korkeasti koulutettuja ihmisiä Ateenasta. He saivat saarella aikaan monia parannuksia. Vielä 40-luvulla lepraan ei ollut parantavaa hoitoa, se oli kuolemantuomio ja ikuinen stigma koko suvun ylle. Spinalongalta ei ollut paluuta, mutta 50-luvun lopulla keksittiin Hansenin bakteeriin tepsivä lääke, potilaat alkoivat parantua ja pääsivät pois. Spinalonga suljettiin 1957 ja loput potilaat siirrettiin Ateenaan sairaalan. 

Voi vain kuvitella sitä suunnatonta tuskaa, jota lepraan sairastunut tunsi. Parantumaton, etenevä sairaus ja sen lisäksi ehdoton eristäminen. Miltä tuntui Elenistä, kahden tyttären äidistä, erota lapsistaan ja miehestään lopullisesti? Entä nuoresta morsiamesta, joka löysi pelottavan lepralaikun säärestään häidensä aattona? Lepra eteni eri potilailla eri tavoin. Kaikki he elivät vointinsa mukaan niin normaalisti kuin suinkin. Elämä oli köyhää, mutta sitä se oli terveillä kylässäkin ja koko Kreetalla. Spinalongalla oli kauppa, kahvila, kirkko ja myöhemmin oma sairaala. Elokuvia katsottiin joka viikko. Yhteisö oli kuin mikä muu yhteisö tahansa, toisten kanssa tultiin ystäviksi, toisten kanssa oltiin napit vastakkain.

Alexiksen äiti Sofia syntyi kun Anna ja Andreas olivat olleet naimisissa melkein yhdeksän vuotta, mutta Anna kuoli pian traagisesti tyttären ollessa vain kaksivuotias. Sofia koki valtavan järkytyksen teini-ikäisenä, sillä vasta silloin hänelle kerrottiin leprasta suvussa. Hän oli luullut Mariaa biologiseksi äidikseen, mutta kuuli nyt, ettei niin ollut. Hän kuuli myös äidin avioliitosta, yksityiskohtia tämän kuolemasta ja isän rikoksesta. Sofiasta tuntui, että kaikki mihin hän oli uskonut oli valhetta ja järkyttyneenä hän katkaisi kaikki suhteet sukuunsa.

Suomalaisten leprasiirtolasta Seilin saarella on ilmestynyt useampikin teos, joista olen lukenut Katja Kallion Yönkantajan.

Victoria Hislop - Saari
Alkuteos The Island 2005
Suomentanut Laura ja Olga Jänisniemi
Bazar 2015
Äänikirjan lukija Annu Valonen
_______________


Spinalongan kirkossa kuultiin messun aluksi Kyrie Eleison - Herra armahda. Nikodimus Kabarnos (s. 1981) on tunnettu bysantin ajan kirkkomusiikin esittäjä, teologi ja arkkimandriitta.