17. helmikuuta 2020

Petri Tamminen - Meriromaani


Kaikki paitsi purjehdus on turhaa

Mitä tekemistä resuisen ja epäonnisen 1800-luvun merikapteenin elämällä on nykyihmisen elämän kanssa? Paljon ja kaikki, osoittaa Petri Tamminen. Kun irrottaa itsensä ja ihmisen omasta ajastaan, on ehkä helpompi tarkastella inhimillisiä pyrkimyksiä ja unelmia, pärjäämisen pakkoa ja pelkoja. Tammisen Meriromaani on pieni suuri romaani. Kun seuraa Vilhelm Huurnan epäonnista elämänkaarta ja 'eräitä valoisia hetkiä hänen synkässä elämässään', katsoo samalla itseään.

Nuori Vilhelm Huurna muistaa äitinsä hymyn ja yrittää toteuttaa tämän suurta unelmaa: että pojasta kasvaisi arvostettu merikapteeni maailman suurille valtamerille. Niinpä Huurna seilaa elämän myrskyisillä aalloilla, kompuroi ja monesti melkein hukkuu, mutta yrittää aina uudestaan häpeästään ja nolouden tunteistaan huolimatta. Äiti uskoo häneen ja niin tekevät myös Askaisten pörheät ja rahanhimoiset isännät. Heille Huurnan nuoruus on kadehdittava asia - itseltä jo pois juossut - ja he valitsevat Huurnan omien unelmiensa toteuttajaksi.

Askaisissa Gladin salissa pidetään kokouksia kuin Alastalon salissa konsanaan. Isännät rahoittavat Huurnalle aina uuden laivan - mahdollisuuksia ei nuorelta merikapteenilta puutu. Maailman merillä seilatessaan hän upottaa viisi laivaa. Ensin menee kolme Reipasta, sitten myös Onni ja Rauha. Mutta kaikista alhoista Huurna nousee ja jatkaa etenemistään elämän aavalla. Valoisia hetkiäkin toki on. Hetkiä, jolloin hän on riehakas ja tuntee kuuluvansa tasavertaisesti kaltaistensa, ihmisten joukkoon. Mutta näistä onnen ja ilon hetkistä on maksettava kalliisti.

Surkeimpina epäonnistumisen hetkinään Huurna käy kauppaa Kaitselmuksen kanssa ja lupaa, että jos hän tästä selviää hän tekisi sitä sun tätä. Häntä pakottaa rintaa ja särkee jäseniä ja päätä, mutta mies uskoo lyypekkiläistä lääkäriä, joka sanoo särkyjen johtuvan vain hermoista. Rakkaussuhteitten yritelmiäkin Huurnalla on. Monet naiset torjuivat ja nauroivat päin kasvoja, mutta avioon hän lopulta pääsi. Vaimo odotti esikoistaan, mutta Huurna ei ollut paikalla, hän koki merikapteenin uransa tärkeämmäksi.

'Ennen oli miehet rautaa, laivat oli puuta, hiiohoi’, mutta ei Vilhelm Huurna kovin rautainen ollut, emmekä mekään, nykyajan pienet taapertajat. Me kompastelemme ja petymme itseemme ja muihin, unelmoimme suuria ja yritämme. Ehkä elämässä riittää se, että yrittää parhaansa? Ehkä armollisuus pelastaa meidät hukkumasta, kuten Kuurnan viimeinen kuunari Armo hänet.

Huomasin tämän hienon romaanin Tuijan linkistä ja ilokseni siitä on julkaistu tänä vuonna äänikirja. Antti Virmavirran ääni sopi hyvin teoksen tunnelmaan, se oli sopivan innokas ja maalaileva. Kaiken meritarinaan piilotetun viisautensa vuoksi Meriromaani teki vaikutuksen, mutta vaikutuksen teki myös Tammisen hiottu lause. Oli upea elämys kuunnella miten teksti soljui rytmissään kompastumatta yhtään mihinkään. Kiinnostaisi tietää, kuinka monta stilisointikierrosta Meriromaani on vaatinut. Teoksessa Silloin tällöin onnellinen Tamminen tunnusti viilaavansa lauseitaan pakkomielteisesti:

Kun minä tosiaan tutkin tekstejä aivan armottoman synkällä silmällä. Omiakin tekstejäni, varsinkin omiani. Sen vuoksi kirjoittamiseni onkin nykyään pelkkää korjailua. En ehdi kirjoittaa päivässä juuri mitään, kaikki aika menee viilatessa niitä paria virkettä. Olen hukkumassa omaan neuroottiseen tarkkuuteeni.

Petri Tamminen - Meriromaani
Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä
Kansi Piia Aho
Otava 2015
Aänikirjan lukija Antti Virmavirta
_______________

Meriromaani muissa blogeissa: Kirjan pauloissa / Kirsin kirjanurkka / Luettua elämää
Omat bloggaukseni Tammisen kirjoista:  
Silloin tällöin onnellinen  
Musta vyö 
Antologia Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista (Seitsemän veljestä)  
Suomen historia

16. helmikuuta 2020

Anu Patrakka - Totuuden portaat


Anu Patrakan Totuuden portaat on jo neljäs Rui Santos -dekkari, mutta minulle ensimmäinen. Tapahtumat sijoittuvat kirjailijan nykyiseen kotikaupunkiin Portoon. Kirjan nimi tulee kaupungissa sijaitsevista Verdadesin (totuuden) portaista, jonka ylimmältä askelmalta löytyy murhattu nuori mies. Vainaja on jäänyt istuvaan asentoon ja saanut kuolettavan viillon kaulaansa. Mutta miksi hänen sormenpäänsä on viilletty rikki? Rui Santos ja alaisensa Rita Pereira tutkivat tapausta, mutta vainajan henkilöllisyyttä on vaikea saada selville, koska mitään erityistuntomerkkejä ei ole. Kaikki nuoret miehet ovat samannäköisiä partasuita ja monella muullakin on tatuointi.

Silminnäkijöitä saattaisi löytyä Verdadesin portaita vastapäätä sijaitsevien talojen asukkaista. Yhdessä talossa asuu vanha pariskunta Fatima ja Diamantino ja toisessa pankinjohtaja Alberto Moinha ruotsalaissyntyisen vaimonsa Ingan ja kolmen lapsensa kanssa. Kolmatta taloa asustaa naapureitten elämän helvetiksi tekevä, yksinäinen 78-vuotias Carmelinda. Tämä vanha nainen terrorisoi naapureitaan soittelemalla poliisille ja lähettelemällä solvausviestejä, jotka hän kirjoittaa ryppyisille leipäpusseista leikatuille papereille. Hän on yksinäinen ja katkeroitunut, eikä kestä mitään elämän ääniä ympärillään. Kukaan näiden talojen asukkaista ei ole nähnyt eikä kuullut mitään, niin he ainakin väittävät, Carmelindakin.

Tarina kiertyy varakkaiden vs köyhien perheiden nuorten ja heidän keskinäisten suhteittensa ympärille. Köyhä ja sinisilmäinen 16-vuotias Aida on menettänyt neitsyytensä rikkaalle Damienille, joka hylkää tytön traagisin seurauksin. Poika halua iskeä niin monta naista kuin kykenee eikä ajattelekaan vakiintumista.  Tytön veli Ivan on kunnollinen farmaseutiksi aikova poika. Hän ja Damien olivat aiemmin parhaat ystävykset, mutta ystävyys lopahti varsin karmeasta syystä. Saatuaan tietää sisarensa ja Damienin salaisesta seurustelusta, veli hautoo kostoa.

Patrakka kehittää taidokkaan ja hyvin monimutkaisen juonen, jossa henkilöt nivoutuvat toisiinsa ja heillä ei moitteettomasta julkisivusta huolimatta mene hyvin. Portugalilaisnuoret viihtyvät kuppiloissa, juovat humalahakuisesti ja huumeitakin on liikkeellä. Turistien kansoittama Portugali-idylli kätkee paikallisten asukkaitten kovaa elämää ja tragedioita. Monet vanhukset asuvat yksin Carmelindan tavoin eikä elannon hankkiminen ole helppoa. Aidan ja Ivanin äiti Maria tienaa päivässä 15 € pimeästi kotisiivousta tekemällä.

Santos-Pereiran suhde tuntuu vakiintuneen ja Santos on pikkuhiljaa ujuttanut tavaroitaan naisen asuntoon. Heidän rakkaussuhdettaan varjostaa kuitenkin skandaalin pelko, sillä esimiehen ja alaisen suhde on hankala juttu. Kirjan lopussa tapahtuu käänne, joka tietää muutosta heidän suhteessaan. Tämän yhden osan perusteella molemmat jäivät minulle etäisiksi; ehkä heidän persooniinsa on paneuduttu enemmän aiemmissa osissa.

Patrakka kuvaa henkilöittensä arkielämää lujalla otteella ja realistisesti. Tekstin sanavalinnoissa oli jotain puhekielenomaisuutta, vaikka dialogista ei ollut kyse. Tästä tuli arkinen tuntu, mikä toki kuvasi hyvin tavallisten ihmisten tavallista elämää. Tämänkertainen kirja pyörii siis pitkälti nuorison, heidän ehdottomuutensa ja toilailuittensa ympärillä. Perheitten jakautuminen rikkaisiin ja köyhiin kuvastaa hyvin myös juopaa nuorten ja heidän mahdollisuuksiensa välillä. Rikkaan perheen lellikki saa sormia napsauttamalla kaiken, köyhän perheen nuori saa taistella toimeentulosta ja pääsystä elämässä eteenpäin.

Surullisen murhatarinan ympärillä levittäytyy kontrastina aurinkoinen Porto turistilaumoineen ja idylleineen. Yhtenä turistivetonaulana on J. K. Rowlingiakin inspiroinut upea Livraria Lello. Patrakka kirjoittaa arkisesti ja todentuntuisesti, juoni kutoutui lopulta aukottomaksi paketiksi ja Portugaliin alkoi tehdä mieli.

Anu Patrakka - Totuuden portaat. Rui Santos #4
Into 2020
Kustantajalta
_______________

Totuuden portaat on lukenut myös Kirjojen kuisketta

Porvoolaislähtöinen Anu Patrakka asuu nykään Portugalin Portossa. Patrakan aiemmat Rui Santos -dekkarit ovat Huomenna sinä kuolet (Myllylahti 2017) ja Kuolet vain kahdesti (Myllylahti 2018) ja Syyllisyyden ranta (Into 2019). Kirjailijan blogi.


Käväistäänpä lopuksi Livraria Lellossa!

13. helmikuuta 2020

SusuPetal - Valkoiset talot


Taloja on neljä. Ne maalattiin alun perin valkoisiksi. Viidessätoista vuodessa väri on muuttunut samean harmaaksi. Jokaisessa talossa on kolme kerrosta, ei hissejä. Arkkitehti on asettanut talot neliön muotoon. Talojen keskellä on piha. Pihalla on keinu, pieni liukumäki ja hiekkalaatikko. Neliön keskellä on myös puilla lämmitettävä tiilinen grilli, kolme puista penkkiä ja puinen pöytä. Alakerroksissa asuvilla on oma piha. Pieneen pihaan mahtuu muovipöytä ja neljä muovituolia. Jotkut ovat korvanneet neljännen tuolin pallogrillillä. Muissa kerroksissa asuvilla on parveke. Grillaaminen parvekkeilla on kielletty. Valkoisten talojen ympärillä on lankkuaita. Sekin oli valkoinen viisitoista vuotta sitten.
Valkoiset talot on romaani pelosta, epätoivosta, luopumisesta. Tarinoita ihmisistä, jotka rakastavat, luottavat, uskovat parempaan. Kertomus ihmisistä, joita olemme.
Ei kauan sitten. Ei kaukana. Tässä. Nyt.

Kirjan takakansi esittelee Valkoiset talot näin. Se on vuorataloalue, jossa asuu monenikäisiä asukkaita ja monenlaisia perheitä. SusuPetal ottaa terävään tarkasteluunsa seitsemäntoista asukasta, joilla on elämässään sekä hyvää että huonoa. Ehkä enemmän huonoa. Jokainen henkilö saa oman, etunimellään otsikoidun luvun ja jotkut heistä ilmaantuvat myöhemmin toisen asukkaan tarinaan. Näistä lyhyistä episodeista tai novelleista piirtyy koskettava kuva alueen ihmiskohtaloista. Kirjailija ei rakenna henkilöistään kiiltokuvaa, sillä elämä on riepotellut heitä kuten elämällä on tapana.

Ihailin sitä, miten taitavasti SusuPetal luonnehti jokaisen luonteen ja elämäntilanteen muutamalla sivulla. Henkilöhahmot olivat vahvasti piirrettyjä ja  kullakin oli oma erityinen äänensä. Joukossa oli nähdäkseni vain yksi 'ongelmaton' ihminen, pian eläkkeelle jäävä lastentarhanopettaja Eeva, joka tervehti hymyllä naapureitaan, oli ystävällinen ja auttoi lähimmäistä kun oli tarvis. Mutta eivät suinkaan kaikki itseensä käpertyneet ja elämänongelmiensa kanssa tuskailevat häntäkään hyvällä katsoneet.

Asuinalue heijastaa meitä jöröjä, toisia kyräileviä ja eristäytyviä suomalaisia, jotka eivät halua tutustua naapureihinsa ja jotka pelkäävät kaikkea vierasta. Yhdenpäivänromaanin keskiössä ovat asukkaiden yhteiset grillijuhlat, joihin kaikki eivät uskaltaudu mukaan. Lukija voi mennä itseensä vaikka muukalais- ja ryssävihassaan, edes yrittää asettua syrjityn asemaan. Nuori Irina on venäläinen ja asuu äitinsä kuoltua yksin. Kukaan ei tervehdi eikä näe häntä. Kun on näkymätön, on varmaan kuollut, tuumii Irina. Nuori somalipoika Muhammed on vastikään päässyt vastaanottokeskuksesta vanhan ja sairaan isoisänsä kanssa omaan vuokra-asuntoon. Poika auttaa isoisäänsä arkisissa toimissa, syöttää, pesee ja pukee. Monet asukkaista pelkäävät ihonvärin ja muukalaisuuden vuoksi tätä vaaratonta ja kilttiä nuorta miestä. Rasismi kukkii, jos ei julkisesti, niin sisimmässä.

Taloissa asuu dementoituneita vanhuksia ja iäkkäitä leskiä. Kiltti Uuno on ottanut leskeksi jääneen pelokkaan siskonsa luokseen asumaan ja alistuu täysin ilon katoamiseen elämästään. Kolmannessa kerroksessa asuva Tyyne mummo ei jaksa enää liikkua hissittömän talon portaissa, niinpä hän on kaksi kertaa viikossa käyvän kotipalvelun armoilla. Huoltomies Eero joutuu tuon tuostakin häätämään mummon asunnossa rapistelevia hiiriä. Tietenkään mitään hiiriä ei ole, Tyyne kaipaa vain tunnetta, että joku välittää. Suurisydämisen Eeron peitellessä vanhuksen sänkyyn tämä rauhoittuu ja nukahtaa. Valkoisten talojen lapsiperheissä on eripuraa; yhden perheen äiti on lähtenyt ja isä ja poika yrittävät opetella elämään kaksin ja toipua surusta; teini-ikäinen lataa kaiken pahan olonsa vittuina maailmalle; omaishoitajat nääntyvät taakkojensa alle ja huoran osa on huoran osa.

Valkoisissa taloissa asuu kirjo onnettomia ja ongelmaisia ihmisiä. Kaikkien elämää ei ole pilannut viina eikä alkoholismi, vaikka toki heitäkin on. Ihmissuhteet ovat menneet solmuun, ei uskalleta kohdata naapuria eikä edes sitä lähintä ihmistä. Olen lukenut monta SusuPetalin kirjaa aiemmin, mutta Valkoiset talot taisi olla paras, realistisin ja sieluun menevin. Vakuuttavaa, lyhyttä ja ytimekästä henkilökuvausta.

SusuPetal - Valkoiset talot
BoD 2009
_______________

Kartanon kruunaamaton lukija

Olen lukenut aiemmin nämä SusuPetalin kirjat
Kultainen talja / Golden fleece, valokuvat Lasse Ansaharju, teksti SusuPetal
Goottiemon kauhujen lipas & Keskiäkäisiä hajatelmia



LOVE on meille suomalaisille liian imelä sana, mutta voisimme yrittää välittää.
Hyvää ystävänpäivää!