4. heinäkuuta 2020

Emilie Pine - Tästä on vaikea puhua


Emilie Pinen esseeteos Tästä on vaikea puhua sisältää kuusi omakohtaista esseetä. Hän avautuu kaunistelematta elämänsä rankoista asioista ja kipukohdista: isänsä alkoholismista ja vanhempiensa erosta, köyhästä lapsuudestaan ja itsetuhoisista teinivuosistaan, kuukautisista, halustaan tulla äidiksi, keskenmenosta ja kaikesta siihen liittyvästä. Vielä hän kertoo urastaan, jolle on uhrannut ajoittain kaiken. Tällainen avautuminen on vaatinut suunnatonta rohkeutta tunnetun kirjailijaisän tunnetulta tyttäreltä katolisessa Irlannissa. Minulle tuli mieleen Ruotsista Alex Schulman, joka on kirjoittanut fiktiota itsestään ja tunnetuista vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Mutta Pine sanoo, ettei kirjoita fiktiota - hänen esseensä ovat veristä totta. Näin Pinen esseet hyvin vertaistuellisina: Katso, kaikesta tästä voi selvitä ja säilyttää järkensä.

Esseekokoelma alkoi kehittyä isän alkoholismista kertovalla tekstillä. Richard Pine asui Korfulla ja oli joutunut siellä sairaalaan alkoholismin aiheuttaman ruokatorven verenvuodon vuoksi. Korfulaisen sairaalan olot olivat sokki Pinelle ja hänen sisarelleen: hoitajia ei ollut, lääkkeitä tai materiaaleja ei ollut. Tämä on kaunistelematon kuvaus narsistisesta alkoholistista, jolle juominen menee aivan kaiken edelle. Juova narsisti ei välitä lastensa tai läheistensä tunteista piirunkaan vertaa. Isä mm. soitti nuorelle tyttärelleen humalapäissään ja uhkasi itsemurhalla ja jätti tyttärensä hirveään hätään. Vastaavaa teki Sara Stridsbergin isä teoksessa Niin Raskas on rakkaus. Pinen teksti on karua luettavaa ja antaa vertaistukea alkoholistien lapsille ja muille läheisille. Lopulta isä sitten raitistui ja hänen terveydentilansa on kohentunut. Tässä jutussa on isäessee englanniksi ja Pine sanoo, että addiktin rakastaminen on vaikeaa.

Lapsettomuudesta kertova on toinen koskettavan vertaistuellinen teksti. Pine kertoo, miten alun epäröinti ja haluttomuus hankkia lapsia kehittyi polttavaksi äidiksi tulon haluksi. Kerran hän sai keskenmenon lähestyessään jo neljääkymmentä eikä raskaaksi tulo onnistunut monista kommervenkeistä huolimatta. Lapsentekohaaveisiin hän sanoo tuhlanneensa monta vuotta ja panneensa parisuhteensa koetukselle. Jokainen pari ja nainen joutuu vastaavassa tilanteessa päättämään, lähteekö epävarmoihin ja Irlannissa kalliisiin hedelmöityshoitoihin tai sitten käsittelemään ja hyväksymään lapsettomuutensa. Tässä tekstissä oli koskettavaa myös sisaren tyttövauvan kuoleminen kohtuun.

Kolmas vertaistuellinen teksti kertoo Pinen parista hurjasta teinivuodesta. Äiti tyttärineen oli muuttanut äidin työn perässä Lontooseen ja varhais teini-ikäinen Pine löysi parin ystävänsä kanssa baarit, kadut, irtoseksin ja huumeet. Teksti antaa toivoa vanhemmille, joiden lapsi sekoilee samalla tavalla tai jos itse on yhtä hukassa. Pine sanoo yliopisto-opiskelun lopulta pelastaneen hänet. Hän selvisi järjellisen aikuisen elämään, tosin kaikki porukan nuoret eivät selvinneet. Pine puhuu nykyään luennoillaan raiskauksista ja on joutunut itsekin miettimään raiskattiinko hänet noina teinivuosina vai ei.

Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni. Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi. Minua pelottaa. Teen sen silti.

Pine kirjoittaa äärimmäisen hyvin, rehellisesti ja kaunistelematta. Hän haluaa ravistaa ja aiheuttaa häiriötä. Välillä tuumin, oliko kaiken tämän paljastaminen tarpeen. Mutta ilmeisesti oli, koska kirja on saavuttanut valtaisan suosion. Minusta varsin terävää oli myös kuvaus kovasta työelämästä, jossa Irlannilla ja Suomella tuntuu olevan paljon yhteistä.

Emilie Pine - Tästä on vaikea puhua
Alkuteos Notes to Self 2018
Suomentanut Karoliina Timonen
Kansi Anna Makkonen
Atena 2020
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen
_______________
Kirjakaapin kummitus
Lumiomena
Tuijata
Emilie Pine (s. 1977) on nykydraaman apulaisprofessori University College Dublinissa. Hän on julkaissut niin tieteellisiä kuin kaunokirjallisiakin teoksia. Tästä on vaikea puhua valittiin Irlannissa vuoden kirjaksi 2018, ja se on herättänyt valtavasti huomiota ympäri maailmaa.  

2. heinäkuuta 2020

Tuija Lehtinen - Pensionaatti Huojuva talo


Kyllä kesään yksi chick lit mahtuu. Tuija Lehtisen Pensionaatti Huojuva talo valikoitui kuunneltavaksi upean Art Deco -kantensa ansiosta ja kirja istuikin loistavasti kesään, sijoittuvathan tapahtumat Turun saaristoon. Helsinkiläinen taidegalleristin tytär, kolmikymppinen Marianne tarvitsee kertakaikkiaan irtioton kiireisestä uraputkestaan. Elämältä putosi yllättäen pohja, sillä puoliso jätti hänet tylysti tekstiviestillä seitsemän yhteisen vuoden jälkeen. Marianne on masentunut, lamaantunut ja kyllästynyt kaikkeen, myös menestyvään Art Deco Angelika -blogiinsa. Hän päättää selvitellä ajatuksiaan ja viettää pitkän loman saariston pensionaatissa.

Samaan aikaan yhteysveneellä saapuu toinenkin pitkän ajan kesävieras: Vincent van Goghin oloinen boheemi taiteilija Jonne Warras, joka majoittuu Mariannen seinänaapuriksi kolmen asunnon mökkiin. Marianne salaa visusti Jonnelta ja kaikilta muiltakin todellisen minänsä ja yhteytensä taidepiireihin. Majakkasaaren kesä on vilkas, ja kesän tienesteillä paikallisten on elettävä talven yli. Pensionaatin lisäksi on pubi Märkä Orava, saaren majakassa on kahvila ja paikallisten käsityöläisten keramiikkaa ja neuleita myynnissä; on kauppa, kyläkoulu ja kirjasto - kaikki mitä kesävieraat ja paikalliset tarvitsevat. Marianne tutustuu pensionaatin persoonallisiin kesävieraisiin ja ystävystyy paikallisten kanssa. Reipas juhannuksen kestävä intohimokin syttyy lähisaarella asuvan Peterin kanssa, joka tuo pensionaatin puutarhaan kesälampaita ruohonleikkureiksi. Mutta on yksi, joka ei voi sietää saaren kesävieraita: piikkilangoilla niemensä ympäröinyt naiserakko, jonka tontilla on kaksi mystistä ruostunutta kuljetuskonttia.

Saariston ja pensionaatin kesäelämä piirtyi elävänä. Vieraskattaus ja heidän ajanvietteensä olivat hyvin saariston pensionaattiin istuvia. Nuoret kausityöntekijät pitivät palvelut pyörimässä, paikalliset nuoret taas haikailivat kaupunkiin. Kirjassa oli paljon huumoria ja pirtsakkaa dialogia, jolle hymähtelin monta kertaa. Yksinhuoltajaisä Peterin pieni poika Justus oli mainio Pahan akan loitsuineen, koska ei halunnut jakaa isäänsä uuden naisen kanssa. Pidin paljon Sirkusteatterin nuorten tempauksista. Joukko vietti viikon saarella ja järjesti mm. pubin Kaisa-kokin kauhuksi Munchin Huuto-pantomiimin. Kaisa oli kauhuissaan ja muut syöjät päättelivät ruuassa olevan jotain vikaa.

Nuorten ihmisten ollessa kyseessä, romantiikkaa oli ilmassa ja sopiva määrä reippaasti sanoitettua seksiä myös. Erakon pari tekstiosuutta tulivat aika yllättäen enkä hänen hahmostaan muutenkaan kovin innostunut. Äidittä kasvaneen Mariannen iäkäs galleristi-isä oli aika vekkuli mies, sillä hän järjesti sekä Mariannelle että lukijalle mojovan yllätyksen. Kirjassa parasta ja viihdyttävintä olivat jo mainitsemani nuoret sirkusteatterilaiset sekä saaristolaiselämän elävä kuvaus.

Tuija Lehtinen on valtavan tuottelias ja monesti palkittu kirjailija, joka on kirjoittanut sekä aikuisten romaaneja että useita nuorten sarjoja. Koska chick lit on vieras genre minulle, tämä oli ensimmäinen häneltä lukemani.

Tuija Lehtinen - Pensionaatti Huojuva talo
Otava 2019, äänikirja 2020
Äänikirjan lukija Rosanna Kemppi
_______________
Tuija Lehtinen (s. 1954) on koulutukseltaan luonnontieteiden kandidaatti, mutta on toiminut vapaana kirjailijana vuodesta 1984 lähtien. Hänen kertojanotteensa on optimistinen ja valoisa, ja hän kuvaa nuorten nykytodellisuutta irtonaisen rennosti ja humoristisesti. Viihdyttävän pinnan alla on kirkasta ja terävää oivallusta elämästä ja ihmissuhteista.

1. heinäkuuta 2020

Petina Gappah - Muistojen kirja


Muistojen kirja on zimbabwelaisen Petina Gappahin esikoisromaani. Kirjailijalta on suomennettu myös novellikokoelma Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta sekä David Livingstonen ruumiin matkasta kertova Pimeydestä loistaa valo. Englanninkielisen alkuteoksen nimi on moniselitteinen ja hienosti valittu, The Book of Memory. Kyse on Memoryn eli Mnemosynen (kreikkalaisessa mytologiassa muistin jumalatar) elämäntarinasta ja hänen muistoistaan, mutta samalla myös tutkielma muistojen epäluotettavuudesta, jopa virheellisyydestä.

Kirjan nykytasossa nuori albiinonainen Memory istuu Hararen pahamaisessa naisvankilassa Chikurubissa niskassaan kuolemantuomio valkoisen kasvatti-isänsä Lloydin murhasta. Vankilakuukausina täyttyy muistivihko toisensa jälkeen naisen kelatessa muistojaan ja elämäänsä. Hän kirjoittaa amerikkalaiselle toimittajalle tapahtumista toiveena, että hänen selvityksensä auttaisi kuolemantuomion muuttamisessa elinkautiseksi tai johtavan peräti armahdukseen.

Pigmentin puuttuminen ihosta teki pienestä Memorysta kummajaisen, hyljeksityn ja eristäytyneen lapsen. Zimbabwen polttavan auringon alla hänen ihonsa paloi rakkuloille ja tulehtui jatkuvasti. Köyhien, slummissa asuvien ihmisten keskuudessa eli vahvana taikausko, usko esi-isien kiroukseen ja sovittamattomien syntien taakkaan. Kirouksesta albinismikin johtui, uskottiin. Järkevä ja rakastava isä vei tytärtään lääkäriin, eri lahkoihin hurahtava äiti henkiparantajille. Vasta teoksen lopussa selviävät ne dramaattiset syyt, jotka johtivat Memoryn muuttamiseen valkoisen Lloydin kartanomaiseen taloon sekä se, miten Lloyd kuoli ja miksi Memory tuomittiin miehen murhasta. Gappah pitää lukijaa taitavasti pimennossa ja juoksuttaa Memoryn muistoja köyhän lapsuusperheen oloista, sisaruksista ja myöhemmästä elämästä Lloydin kanssa.

Täysi varmuuteni siitä, että vanhempani myivät minut, perustui ainoastaan siihen, että raha vaihtoi omistajaa.

Tuo tapaus muutti Memoryn elämän. Tyttö näki äidin ottavan vastaan Lloydin setelit ja tulkitsi vanhempien myyneen ja hyljänneen hänet. Memory oli vasta yhdeksän kun kaikki entinen ja tuttu jäi taakse; se oli shokki ja repäisy irti juurista. Varakas Lloyd pystyi maksamaan Memorylle hyvän ihonhoidon ja koulutuksen, mutta asetelma oli silti outo sikäläisessä yhteiskunnassa. Ihmettelin miksei Lloyd tytön vartuttua kertonut asioiden oikeaa laitaa. Puhumalla ja ilman salailua koko draama olisi voitu välttää - vai oliko sittenkin kyseessä kohtalo, sattuma tai pahojen henkien, ngozien, kosto?

Memoryn traagisen elämäntarinan taustalla velloo Zimbabwen historia ja poliittinen epävakaisuus. Kirjan kirjoittamisen aikaan Robert Mugabe oli vielä vallassa. Vaalit olivat yleensä lumevaaleja eikä mikään oikeasti muuttunut. Gappah kertoo kolonialismista ja mustien sorrosta, mikä myöhemmin kääntyi päälaelleen: valkoisten maatiloja vallattiin ja tilanomistajia murhattiin. Kaiken tämän Memory todisti palattuaan kymmenen maailmalla vietetyn vuoden jälkeen takaisin kotimaahan. Välirikkoon Lloydin kanssa johtanut mustasukkaisuus pystyttiin tuolloin jättämään taakse ja hetken oudon isä-tytärparin elämä oli seesteistä ja rauhallista.

Suomesta käsin Afrikan epäoikeudenmukaisuudet ja sekasortoiset olot jäävät helposti uutisotsikoitten tasolle. Memoryn perheen tragedia liikutti. He olivat köyhyyden, kulttuuristen tapojen, taikauskon ja eri uskonlahkojen uhreja. Myös valkoisen Lloydin kohtalo oli traaginen: hän eli yhteisössä, jossa homoseksuaalisuus oli rikos ja visusti salattava asia. Oli onnetonta, että hän ja Memory rakastuivat samaan mieheen, mikä johti välirikkoon ja nuoren Memoryn julmaan kostoon, jota hän myöhemmin katui.

Ymmärrän nyt, miksi Lloyd adoptoi minut. Hän oli yhtä erilainen kuin minä, ja hän tiesi mitä erilaisuus merkitsee. Minä en ymmärtänyt, että hänen elämänsä oli täynnä tuskaa ja pelkoa.

Zimbabwen karuista vankilaoloista ja oikeudenkäyntien puolivillaisuudesta Gappah juristina kertoo elävästi ja asiantuntevasti. Naisvangit muodostivat tiiviin yhteisön, joka piti yhtä ja pani hanttiin väkivaltaisille(kin) vartijoilleen, joista heilläkin oli omat salaisuutensa. Memoryn lapsuudessa albiinolapsi ja hänen vanhempansa olivat täydellisen yksin, mutta Zimbabwen albiinoyhdistys, Zimbabwe Albino Association perustettiin 1996. Siteeraan tuolta nettisivulta muutaman lauseen:

In hospitals and clinics, healthcare providers often have to educate people who believe albinism is caused by the mother having relations with evil spirits, or that the parents are being punished by their god for bad deeds. Because of the stigma associated with the condition, many children with albinism are brought up by single mothers, as the father often leaves.

Köyhä albiinolapsi eli yleensä lyhyen elämän ja sairastui ihosyöpään, koska varaa aurinkosuojavoiteisiin ja hyvään ihonhoitoon ei ollut. Albiinojen asema oli yksi kiinnostava ja tärkeä asia, jonka Gappah toi esiin. Muistojen kirjan juoni on taitavasti rakennettu, sillä lukijan kiinnostus pysyy yllä loppuun asti. Muisti, muistaminen ja muistot ovat kiehtovia asioita ja kirjan lopulla nousee kysymys: Miten rakentaa loppuelämänsä, jos siihen astinen elämä on perustunut virheellisesti tulkituille muistoille?

Petina Gappah - Muistojen kirja
Alkuteos The Book of Memory 2015
Suomentanut Tero Valkonen
Kansi Evaliina Rusanen
Tammi 2017
Kirjastosta
_______________

Elämä on ihanaa
Kirjaluotsi
Kirjojen kuisketta
Lumiomena


Petina Gappah (s. 1971) on zimbabwelainen kirjailija, jolla on oikeustieteen tutkinto Cambridgen, Grazin ja Zimbabwen yliopistoista. Hänen novellejaan ja esseitään on julkaistu kahdeksassa maassa. Hän asuu poikansa Kushin kanssa Genevessä ja työskentelee organisaatiossa, joka avustaa kehitysmaita kansainvälisessä kauppaoikeudessa.