19. huhtikuuta 2021

Elizabeth Strout - Olive, taas


Voi Olive miten ihana sinä olet! Iso ja lihava, vanheneva ja pisteliäs nainen, mutta sittenkin niin rakastettava ja inhimillinen!  Elizabeth Stroutin Pulitzer-palkittu Olive Kitteridge ilmestyi jo vuonna 2008, mutta nyt Strout tarjoaa jälleen herkkua Olivesta hurmaantuneille. Rakenteeltaan Olive, taas on Stroutille tyypillinen: 13 tarinaa tai novellia, joista syntyy näkymä mainelaisen Crosbyn pikkukaupungin vanhenevaan väkeen ja vanhenevaan Oliveen.

Voi luoja että olet vaikea nainen, Olive. Sinä olet niin helkkarin hankala nainen, mutta hitto että minä rakastan sinua. Joten voisitko olla minun kanssani ihan vähän vähemmän Olive, vaikka se tarkoittaisikin että olet sitten muiden kanssa vähän enemmän Olive. Minä kun rakastan sinua eikä meillä ole kovin paljon aikaa.

Edellisen osan lopussa Olive ja Jack Kennison tapasivat vähän onnettomissa merkeissä, mutta nämä kaksi yksinäistä vanhusta tarrautuvat toisiinsa kuin hukkuvat laudankappaleeseen ja löytävät toisistaan turvaa ja lohtua leskeyteensä. He ovat molemmat isomahaisia ja kolhoja, ja kummallakin on ongelmaa suhtautumisessa ainoaan lapseensa. Strout näyttää, että rakkaus voi elää yli puolue- ja varallisuusrajojen, sillä Jack on avoautollaan ajeleva Harvardin mies ja republikaani, kun taas köyhästä kodista lähtöisin oleva Olive ei voi sietää pröystäilyä eikä nykyistä oranssitukkaista presidenttiä.

Jack ja Olive olivat nyt olleet yhdessä viisi vuotta. Jack oli seitsemänkymmentäyhdeksän ja Olive seitsemänkymmentäkahdeksan. Ensimmäiset kuukaudet he olivat nukkuneet sylityksin. Kumpikaan ei ollut pidellyt toista ihmistä sillä lailla vuosiin. / Olive heitti jalkansa Jackin jalkojen yli, hän painoi päänsä Jackin rinnalle ja yön aikana he vaihtoivat asentoa, mutta aina kiinni toisissaan ja Jack ajatteli, että he olivat kuin rannalle ajautuneet hasksirikkoutuneet laivat - ja miten he tarrasivatkaan toisiinsa!

Kirja kertoo paljon tuoreen avioparin räiskähtelevästä yhteiselosta. Myöhempinä vuosina Jack ja Olive ärsyttävät toisiaan niin maar vietävästi, mutta kuitenkin he arvostavat toisen rehellisyyttä. He keskustelevat kaikesta maan ja taivaan väliltä, tuttavistaan, edesmenneistä puolisoistaan, Jackin meetoo-jutusta ja Oliven melkein-suhteesta. Mökötetään ja ollaan suuttuneita, mutta tätä heidän vanhenevien ihmisten elämä nyt on. Mihinkä he toisistaan pääsisivät?

Viime syksynä kuuntelin Stroutin haastattelun Helsingin kirjamessuilla, jolloin hän kertoi tavastaan kirjoittaa. Oliven persoonassa ja muissakin teoksissaan hän ammentaa omasta lapsuusympäristöstään, joka oli pikkukaupunki täynnä luokkaeroja, niin rikkaita kuin köyhiä, niin koulutettuja kuin kouluttamattomia ihmisiä. Hän sanoi, että Yhdysvallat on äärimmäisen luokkatietoinen ja kahtiajakautunut yhteiskunta ja se näkyy tässäkin teoksessa. Crosby on pieni kaupunki, mutta monien sen perheiden elämään kätkeytyy pimeyttä ja tragedioita. Stroutin amerikkalainen unelma, American dream, on uudestaan vapaampi ja tasa-arvoisempi yhteiskunta. Tässä teoksessa eri kansallisuusryhmien syrjiminen kohdistuu mm. kanadanranskalaisiin ja somaleihin. Olivesta voi väittää mitä tahansa, mutta rasisti hän ei ole. Tosin hän joutuu kauhistelemaan, miten menneinä vuosina hänestäkin oli aivan ookoo haukkua ihmisiä ranskiksiksi.

Välit ainoaan poikaan Christopheriin ja tämän vaimoon ovat edelleen viileät eikä heidän vierailunsa Oliven luona suju ollenkaan leppoisasti. Pidin paljon novellista, jossa Olive kohtaa kahvilassa köyhästä suurperheestä lähteneen menestyneen runoilijan, päätyypä tämän runoonkin. Olive osasi myös kohdata hienolla tavalla syöpää sairastavan Cindyn ja sai tämän jopa nauramaan. Kukaan muu koko Crosbyssa ei uskaltanut mennä katsomaan Cindyä, mutta Olive ei pelkää, vaikka tunnustaakin pelkäävänsä omaa kuolemaansa.

Romaanissa Olive vanhenee ja ikääntyminen on hänestä syvältä. Itsenäinen ja itsepäinen nainen joutuu alistumaan mm. sellaisiin elämän banaaleihin juttuihin kuin vaippoihin ja palvelutalossa asumiseen. Vanhana Olive ihmettelee sitä, miksi alkaa kaivata enemmän ensimmäistä aviomiestään Henryä ja tunnustaa, ettei ollut tälle lainkaan kiltti. Omatunto soimaa ja Olive tutkistelee itseään ja elämäänsä, ja on hyvin ymmällä: hän ei tiedä kuka on. Särmikkään ja suorasukaisen Oliven parissa aika hujahti todella mukavasti, joskaan aivan kaikkiin sivuhenkilöistä kertoviin tarinoihin en saanut otetta. Mutta kyllä Olive, taas riemastuttavaa kuunneltavaa Erja Manton lukemana oli!

Elizabeth Strout - Olive, taas
Alkuteos Olive, Again 2019
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
Tammi 2021
Äänikirjan lukija Erja Manto
_______________

13 tarinan verran Olivea ja hänen kotikaupunkinsa asukkaita syväluotaava Elizabeth Strout kuvaa elämän epävarmuutta, epäreiluutta ja sen joskus niin epärealistisen lohdullisia käänteitä. Ikävuodet 70–86 ovat Olivelle täynnä nöyryytyksiä ja nöyrtymisiä, mutta ovatko ne sittenkin hänen parhaansa?

15. huhtikuuta 2021

Anneli Kanto - Rottien pyhimys


Uusimmassa romaanissaan Rottien pyhimys Anneli Kanto solahtaa hämmästyttävän sulavasti keskiajan katolisen uskon hallitsemien ihmisten ajatusmaailmaan. Romaani selittää myös tarkoin Hattulan Pyhän Ristin kirkon upeita seinämaalauksia. Kirkko valmistui 1400-luvun lopulla ja parikymmentä vuotta valmistumisen jälkeen päästiin vihdoin sopuun kirkon koristelusta. Hattulaan vaeltaa kolme miestä kaukaa Ruotsinmaalta. Joukkoon kuuluvat kirkkomaalareina mainetta jo keränneet Andreas Pictor, nuorempi maalari Martinus ja heidän apupoikansa Vilppu.

Liki kahdestasadasta seinille maalattavasta Raamatun kuvasta ja pyhimyksestä ovat sanansa saaneet sanoa niin Hattulan kirkkoherra Herckepaeus, kirkonisäntä Klemetti, tuomiokapituli kuin Suomen kunnianarvopisa arkkipiispa Arvid Kurkikin. Toki myös kustannuksista suuren osan maksava Hämeen linnan linnanherra Åke Tott vaimoineen. Urakka on valtavan iso ja se on määrä saada valmiiksi yhden kesän aikana. Maalareiden joukossa oli jo yhden miehen vaje, kun munkki Benedictus jäi luostariinsa kulkutaudin heikentämänä. Kun Vilppu tikkailta pudotessaan murtaa kätensä, urakkaa uhkaa katastrofi. 

Kanto nostaa yllättävästi yhdeksi päähenkilöistään koko kyläyhteisön marginaaliin viskaaman nuoren naisen - naisen! Tiilimestari Rutgerin suojissa kasvaneen juron Pelliinan kauniit saviastiat miellyttävät linnanrouvan silmää markkinoilla ja niinpä hän ehdottaa tyttöä työhön. Mestareiden vastustus on jyrkästi kielteinen, sillä nainen kirkkomaalarina olisi suoranaista jumalanpilkkaa. Mutta ei auta ja onneksi tyttö osoittautuu oppivaiseksi ja hänen työpanoksensa projektissa kriittisen tärkeäksi. Pelliina on nurkkakuntaisessa yhteisössä outo lintu. Hänen muualta tullut äitinsä puhui outoa kieltä, oli ehkä pyhiinvaellusmatkalla, sillä Hattulan kirkossa oli ihmeitä tekevä pyhäinjäännös. Äidin kuoltua synnytykseen Pelliina piti isänään kilttiä tiilimestari Rutgeria ja vietti lapsuutensa tämän mukana tiilitehtaalla.

Oli hienoa seurata kuinka pieteetillä maalarit suhtautuivat Jumalan kunniaksi tehtävään työhönsä. Jokaikisestä kuvasta oli tehty luonnos ja kuvien väritystä ja symboliikkaa harkittiin tarkoin. Andreas ja Martinus opettivat oppimattomalle Pelliinalle Raamatun kertomuksia ja kalkkimaalaamisen tekniikkaa. Kanto on perehtynyt tarkoin ja ihailtavasti niin maalausmenetelmiin kuin katolisen kirkon termistöön ja lukuisiin mies- ja naispyhimyksiin. Taitojen kasvaessa Pelliina saa yhä vapaammin itsekin suunnitella ja maalata kuvia. Hän maalaa myös tänä päivänä koomiselta tuntuvan niskalenkin vedon ja hiiriltä ja rotilta suojelevan pyhimyksen, Pyhän Kakukyllan. Juonessa on monia käänteitä ja keskiajan sekä ylhäisten että rahvaan elämä piirtyy elävänä. 

Kannon teksti on rehevää ja riemukasta. Minua ilahduttivat ja huvittivat henkilöiden mitä originelleimmat kirosanat ja puuskahdukset. Ja kuinka kätevästi Härkäpään talon vintiöstä Mulli-Pekasta tulikaan Uppsalan katedraalikoulussa latinaa oppiessaan Petrus Herckepaeus! Todellisuudessa ei tiedetä kenen tai keiden käsialaa kirkkomaalaukset ovat. Oletetaan, että sama tekijäryhmä koristeli myös Lohjan Pyhän Laurin kirkon. 

Jännittävää on myös ajatella, että kymmenen vuoden päästä maailma mullistuisi: katolisen kirkon aika Suomessa loppuisi ja Kustaa Vaasa toimeenpanisi uskonpuhdistuksen niin Ruotsissa kuin täällä meillä Itämaalla. Lukemisen välissä kannattaa ehdottomasti katsoa Anneli Kannon hieno esittelyvideo Hattulan kirkon seinämaalauksista. Onhan tämä aivan huikea historiallinen romaani kiehtovasta aiheesta! Teemoja romaanissa on paljon, mutta lukija voi uppoutua luottavaisesti Kannon vietäväksi, hänen verevään kieleensä ja aivan mahtavaan tarinaansa. Seinämaalaukset ovat viidessäsadassa vuodessa haalistuneet, mutta aavistuksen tästä yliluonnollisesta kauneudesta aistii vierailija tänäkin päivänä:

Kirkko värisi värejä, muotoja ja pyhyyttä. Sädekehät hehkuivat sulana kultana, kuusenvihreä, ruohonvihreä, oraanvihreä puhuivat toiveikkuudesta, punainen tiilenväri ja okra toivat iloa, sinisen viileys lohdutti ja hyväili. Nokimusta muistutti iloon ja toiveisiin kuuluvista pettymyksistä ja suruista. Seiniltä katselivat sadat silmät, lämpimät, ankarat, rakastavat, kärsivät. Sadat kasvot säteilivät kirkon ilmaan luottamusta, uskoa, tuskaa, kärsimystä, onnea ja pelkoa. Sinä kestät, sanoivat pyhimykset. Sinua rakastetaan, vakuutti Pyhä Neitsyt. Kiusaukset ovat voittamista varten, vakuutti Jeesus. Usko asiaasi, kuiskasi Helena kirkon katosta.

Aiemmat bloggaukseni kirjailijan teoksista:

Anneli Kanto - Rottien pyhimys
Gummerus 2021
Äänikirjan lukija Erja Manto
_______________

Anneli Kanto on tamperelainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Esikoisromaani Piru, kreivi, noita ja näyttelijä oli Runeberg-palkintoehdokkaana 2007. Vuonna 2008 ilmestyneestä romaanistaan Veriruusut Kanto sai Gummeruksen Kaarlen palkinnon. Omakohtainen kirja Pala palalta pois – kertomuksia Alzheimerin taudista ilmestyi 2013. Vuonna 2015 ilmestynyt Pyöveli-romaani sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Kansalaissodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.2017 ilmestyi romaani Lahtarit, joka kertoo ilmajokelaisista pojista valkoisten sotaretkellä Vaasasta Viipuriin.

Kanto on kirjoittanut myös lukuisia palkittuja lasten- ja nuortenkirjoja, näytelmiä sekä tv-draamoja, joista uusin on syksyllä 2020 Helsingin Kaupunginteatterissa esitetty Punaorvot. Hänellä on kirjoittamiseen liittyvä blogi osoitteessa http://www.annelikanto.fi

13. huhtikuuta 2021

Alex Schulman - Eloonjääneet


Alex Schulmanin edellinen teos Polta nämä kirjeet oli minun ja koko Blogistanian mielestä viime vuoden paras käännösromaani. Eloonjääneet ei yhtään kalpene sen rinnalla. Romaanin perhe on hyvin samanoloinen kuin Schulmanin oma lapsuudenperhe: alkoholia naukkailevat isä ja äiti sekä kolme kuuden vuoden sisällä syntynyttä veljestä. Nuorin pojista on Pierre, vanhin Nils ja keskimmäinen Benjamin, josta kertojaääni eniten kertoo.

Kolme miestä istuu rinnakkain kiviportailla, jotka johtavat talon ulko-ovelle. He itkevät ja kaulailevat. Heillä on yllään puku ja solmio. Heidän vierellään nurmella on tuhkauurna. / He ovat märkiä ja rähjäisenoloisia, poliisi oivaltaa miksi ambulanssi on kutsuttu paikalle. ”Minun nimeni on Benjamin, minä soitin.”

Schulmanin alkukuva on hyvin dramaattinen. Tapaamme veljekset aikuisina perheen kesämökillä, jossa ei ole käyty kahteenkymmeneen vuoteen, ei kertaakaan sen hirveän onnettomuuskesän jälkeen. Poliisiauto ajaa siniset valot välkkyen rantaan, jossa uupuneina mökin portailla istuvat kaikki kolme verissään. Mitä on tapahtunut, selviää lukijalle kellontarkasti takaumina, sillä Schulman kertoo äidin tuhkauurnan mökillevientipäivästä käänteisessä järjestyksessä. Se oli pitkä ja koetteleva päivä. Äidin uurnan laskusta hautausmaalle isän viereen ei tullut mitään, vaan veljekset joutuivat vasten tahtoaan matkalle lapsuuteensa, jolloin unholaan painuneet tapahtumat ja käsittelemättömät tunteet ryöpsähtävät mieleen.

Tuon yhden päivän tapahtumien lomassa Schulman näyttää välähdyksiä poikien elämästä lapsena. Vanhin Nils oli äidin suosikki, joka pakeni vanhempien riitoja ja kiusoittelevia pikkuveljiään kuulokkeisiin ja musiikkiin, nuorin Pierre pissasi housuun ja tappeli. Sydäntäsärkevästi keskimmäinen Benjamin otti vastuulleen pitää perhe jotenkin kasassa. Hän kuunteli herkeämättä, mitä vanhemmat puhuivat riidellessään tai mitä äiti puhui muiden veljesten kanssa. Hänen oli oltava kuulolla ja soviteltava tarpeen vaatiessa. Kesäpäivisin pojat touhusivat mökillä poikien joskus groteskejakin juttuja. Vanhemmat lojuivat aurinkotuoleissaan ja tyhjensivät viinipullon toisensa jälkeen.  Yleensä he eivät jaksaneet katsoa lastensa perään.

Kaikkien lasten tavoin veljekset halusivat miellyttää vanhempiaan, ansaita heidän rakkautensa. Joskus isä ryhdistäytyi ja järjesti pojille puuhaa. Sellainen oli myös tiukka ja vaarallinenkin uintikilpailu, johon pojat innokkaasti osallistuivat. He palasivat uintiretkeltään hengästyneinä ja henkeään haukkoen, mutta pettymykseksi isää ei enää kiinnostanut, hän oli mennyt sisälle. Vastaavanlainen oli myös saunavihtojen tekoilta, jolloin humaltunut äiti heittäytyi ilkeäksi. Heidän kotinsa oli erilainen, huomasi Benjamin kouluiässä. Heillä oli likaista, hekin olivat sottaisia eikä heidän vaatteistaan kukaan huolehtinut. Alkoholistisesti juovan äidin mielialat myös ailahtelivat äkkiarvaamatta ja hänen rangaistuksensa olivat kohtuuttomia ja mielivaltaisia. Äiti tuntui rakastavan enemmän koiraansa Mollya kuin poikiaan. 

Hän näkee itsensä nopeasti, takapenkin keskellä istuva poika vilahtaa näkyviin. Poika valvoo tapahtumia autossa ja sen ulkopuolella valppain ja surullisin silmin.

Kaiken tämän painostavan ilmapiirin ja vanhempien holtittoman toiminnan herkkä Benjamin kätkee sisäänsä. Hän on usein apealla mielellä ja tuntee kaiken luhistuvan ympärillä. Henkinen paine tuotti hänelle jo lapsena ruumiista irtautumiskokemuksia, jotka jatkuivat aikuisena. Hän tunsi olevansa irrallaan todellisuudesta, ei esimerkiksi tunnistanut omia kasvojaan tai tuntenut jalkojaan. Schulman kuvaa tämän kaiken taitavasti ja koskettavasti.

Schulmanin tekstiä ei voi kuin ihailla. Benjaminin sisin oli täysin hajalla ja tarinan veljesten lapsuudesta oli sydäntäsärkevää lukea. Romaanin jännite pysyy yllä loppuun asti, ja viimeisillä sivuilla Benjamin saa lapsena kokemaansa traumaan vielä suuren lisäpainon, jonka kuollut äiti paljastaa jälkeenjättämässään järkyttävässä kirjeessä. Ehkä aiheen vuoksi Eloonjääneet ei ollut minulle lähtökohtaisesti yhtä kiinnostava kuin Polta nämä kirjeet, mutta kyllä Schulmanin upea kerronta mukanaan vei, vakuutti ja meni ihon alle. Aivan sama, mistä Schulman fiktionsa ainekset ammentaa, jälki on loistavaa!

Bloggaukseni Schulmanin teoksista:

Alex Schulman - Eloonjääneet
Alkuteos Överlevarna 2020
Suomentanut Jaana Nikula
Nemo 2021
Äänikirjan lukija Kuisma Eskola
_______________

Alex Schulman on ruotsalainen toisen polven julkkis. Hänen suomalainen isänsä Allan oli tunnettu tv-tuottaja ja toimittaja. Alex vetää yhdessä kirjailija Sigge Eklundin kanssa yhtä Ruotsin suosituinta podcastia, jolla on 750 000 kuuntelijaa. Alex & Sigge -nimellä tehdään myös liveshow’ta.

Kuva: Alexander Dahl