10. huhtikuuta 2021

Simone de Beauvoir - Erottamattomat


Simone de Beauvoir (1908–1986) kirjoitti pienoisromaanin Erottamattomat jo vuonna 1954, mutta se julkaistiin Ranskassakin vasta viime vuonna. De Beauvoir piti teosta liian henkilökohtaisena eikä halunnut julkaista sitä. Teoksessa kirjailija esiintyy nimellä Sylvie ja hänen rakas luokkatoverinsa Élisabeth Lacoin (1907-1929) nimellä Andrée. Lukija tietää, että Andrée kuolee nuorena ja de Beauvoirin minäkertoja selittää, mitkä syyt mahdollisesti johtivat ystävän menehtymiseen. Hän kokee myös koko elämänsä syyllisyyttä siitä, että tukahdetun Andréen kuolema oli tavallaan lunnasraha hänen omasta vapautumisestaan. Kirjassa on kirjailijan kasvattityttären Sylvie Le Bon de Beauvoirin esipuhe, joka selventää hienosti teoksen taustaa.

Lukija voi ottaa aikahypyn 1910-20-lukujen sovinnaiseen ja hyvin uskonnolliseen ilmapiiriin. Romaanin alussa eletään vielä ensimmäisen maailmansodan vuosia ja katolilaisesta tyttökoulusta osa on muutettu sotasairaalaksi. Kahdeksanvuotias Sylvie on temperamentinen pariisilaistyttö, mutta hän on ruvennut kiltiksi ja jopa rukoilemaan Ranskan puolesta. Ensimmäisenä koulupäivänä hänen viereensä istahtaa uusi oppilas, pienikokoinen ja hento Andrée, mutta silti sanavalmis ja itsevarma. Käyttäytyminen oli tuolloin monien sääntöjen säätelemää, jopa pienet tytöt teitittelivät toisiaan. Heti ensimmäisestä koulupäivästä Andrée lumoaa Sylvien ja tämä rakastuu vierustoveriinsa pienen tytönsydämensä kiihkeällä palolla. 

Tyttöjen kodit ovat oikeastaan hyvin erilaisia: Sylvien koti on vaatimattomampi, Andréen perhe on melko varakas mutta kovin meluisa, sillä perheessä on paljon lapsia. Andréen äiti on hyvin hurskas nainen, jonka päätehtävä elämässä tuntuu olevan järjestää kuudelle tyttärelleen sopivat naimakaupat. Äiti on hallitseva ja määräilevä, mutta silti Andrée jumaloi tätä. Ystävyyden alkuaikoina äiti suhtautuu Sylvieen neutraalisti, mutta tyttöjen tullessa teini-ikään hän katsoo, ettei vapautunut Sylvie ole Andréelle sopivaa seuraa.

De Beauvoir näyttää, miten Andréen fyysinen ja psyykkinen terveys alkavat murentua. 15-vuotiaana tyttö kokee elämänsä ensimmäisen ison menetyksen: hän ja lapsuusystävä Bernard ovat rakastuneet tulisesti, mutta molempien vanhemmat kieltävät heitä tapaamasta toisiaan. Epätoivoisella Andréella on itsetuhoisia ajatuksia ja hän haluaa vain kuolla.  Hän on menettänyt ensirakkautensa ja ainoan ihmisen, joka on häntä koskaan rakastanut. Vuodet kuluvat äidin hallitessa ja kyykyttäessä tytärtään ja sälyttäessään tälle ylenpalttisesti velvollisuuksia. Herkällä Andréella ei ole hetkeäkään aikaa itselleen, ei edes rakkaalle viululleen. Äti miettii vain säätyyn sopivia naimakauppoja ja kihlaa esikoistyttären kaljuuntuvalle vanhemmalle miehelle. Siskon kohtalo surettaa Andréeta, ensi vuonna olisi hänen vuoronsa. 

Äiti sallii Andréen opiskella kolme vuotta Sorbonnessa, mutta työuraa ei voi ajatellakaan. Hänen piireissään naisen ’urana’ on joko luostari tai avioliitto. Tyttöjen läheinen ystävyys säilyy, vaikka Sylvie on menettänyt lapsenuskonsa ja ryhtynyt ateistiksi. Andréeta uuvuttaa paitsi määräilevä äiti, myös uskonnon ja heränneen seksuaalisuuden ristiriita. Kaksikymppisenä Andrée kokee uuden pettymyksen rakastuessaan. Laihtunut, uupunut ja hyvin stressaantunut Andrée sairastuu aivokalvontulehdukseen tai aivokuumeeseen ja kuolee. Tarkkaa diagnoosia ei ole.

De Beauvoirin kerronta ja traaginen tarina ystävyydestä imaisi mukaansa. Nautin suuresti dialogista ja ajankuvasta. Seurapiirityttöjen ahtaat rajat 1900-luvun alun Ranskassa eivät tuntuneet hyviltä. Jumalanpelko, synnintunto, siveyden ja säädyllisyyden vaatimus sekä äidin tottelemisen pakko olivat ahdistavaa luettavaa. Naisen osa oli sopeutua eikä Andréesta ollut uhmaamaan tapoja ja sovinnaisuuksia. Kirjan lopussa on hyvin vaikuttava kohtaus, joka melkein itketti. Mukana on myös valokuvia oikeista ystävyksistä sekä heidän välistään kirjeenvaihtoa. Kirjaa kannattaa kuunnella myös äänikirjana, sillä Heljä Heikkisen ääni istuu loistavasti tarinaan ❤︎

Simone de Beauvoir - Erottamattomat
Alkuteos Les inséparables 2020
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Kosmos 2021
Äänikirjan lukija Heljä Heikkinen
Kirja saatu kustantajalta - kiitos!
__________________________

Simone de Beauvoir on yksi maailmankirjallisuuden merkkinimiä. Ranskalainen filosofi ja kirjailija muistetaan erityisesti feministisestä teoksestaan Toinen sukupuoli (1949), josta peräisin on hänen kenties tunnetuin lauseensa ”naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan”. Hän julkaisi elinaikanaan runsaasti romaaneja, esseitä ja omaelämäkerrallisia teoksia.

8. huhtikuuta 2021

Colson Whitehead - Maanalainen rautatie


Orjuuden tilikirjat olivat täynnä luetteloita. Orjien nimet kirjattiin ensimmäisen kerran Afrikan rannikolla kymmeniintuhansiin matkustajalistoihin. Ihmisrahtikirjoihin. Plantaaseilla työnjohtajat luetteloivat työväen nimiä siisteihin sarakkeisiin tiuhalla kaunokirjoituksella. Nimet olivat varallisuutta, hengittävää pääomaa, lihaksi tulleita tuotantovälineitä.

Colson Whiteheadin loistelias, mutta julma Maanalainen rautatie toi kirjailijalle hänen ensimmäisen Pulitzer-palkintonsa vuonna 2017. Kirja kertoo nimensä mukaisesti maanalaiseksi rautatieksi kutsutusta salaisesta verkostosta, jonka avulla orjat pakenivat 1800-luvulla Etelävaltioista niihin osavaltioihin, joissa värillisiin suhtauduttiin suopeammin tai joissa orjuus oli lakkautettu. Monet pyrkivät myös Kanadaan. Whiteheadin kirjassa verkosto kulkee todella maan alla, mutta oikeasti ei ollut niin. Se koostui rautatietermeillä asemista ja turvataloista, joihin konduktöörit kuljettivat matkustajansa.

Keskiössä on nuori Cora, joka on syntynyt ja kasvanut Randallin puuvillaplantaasilla Georgiassa. Hänen isoäitinsä rahdattiin orjalaivalla Afrikasta ja äiti Mabel karkasi kun Cora oli kymmenvuotias. Turvaa vailla kasvaneesta tytöstä kiertää omituisia huhuja; hänestä on tullut orjien joukossa hylkiö, joka häädetään asumaan plantaasin ’hullujen' naisten majaan Hobiin. Rohkea Cora uhmaa julmaa isäntäänsä Randallia, vain pelastaakseen pienen pojan ruoskalöylytykseltä. Randallin kosto on hirmuinen ja tyttö jaa tuta yhdeksänhaaraisen ruoskan sivallukset selässään. Vapautta Virginiassa melkein maistanut Caesar houkuttelee tytön mukaansa karkumatkalle, ja niin Coran pitkä taival vapauteen alkaa. Heidän peräänsä lähtee häijy palkkiometsästäjä Ridgeway, joka haluaa napata edes tyttären kun nöyryyttävästi ei saanut hänen äitiään Mabelia kiinni.


Fugitive slave ads are an ironic source of details about the lives of slaves 
who might otherwise be lost to history. Ironically, these ads have become 
an important resource for historians trying to learn more about the lives of slaves 
who they would otherwise know nothing about. Ks. linkki.

Kun minä tuon yhden orjan takaisin, kaksikymmentä muuta luopuu suunnitelmasta karata seuraavan täysikuun valossa. Minä olen yhtä kuin järjestys. / Jos minun työni tehdään tyhjäksi, silloin joku orja jollain toisella plantaasilla saattaa saada päähänsä, että lähtee karkuun. Jos me alistumme siihen, se tarkoittaa samalla alistumista valuvikaan Amerikan imperatiivissa. Ja siihen minä en suostu.

Cora ei ole koskaan käynyt plantaasin ulkopuolella, mutta nyt salaisen rautatien etapit vievät hänet ensin ystävällisesti värillisiin suhtautuvaan Etelä-Carolinaan, jossa hän joutuu luonnonihmeiden museon vitriiniin valkoisten tuijoteltavaksi neekerikummajaiseksi. Kaikki muukin ystävällisyys on silkkaa lumetta. 'Terveystarkastuksissa' mustia tyttöjä pakotetaan sterilisaatioon ja poikiin tartutetaan kuppa. Ridgeway perässään ja Caesarin kuoltua Cora päätyy äärimmäisen tiukkojen rotulakien Pohjois-Carolinaan. Värillisillä ei ole asiaa sinne ja jos he kieltäytyvät muuttamasta mailtaan, heidät häädetään tai surmataan.

Pohjois-Carolinassa Ridgeway vihdoin nappaa tytön ja he matkaavat pensaikkopalon tuhoaman Tenneseen läpi. Coran pelastukseksi koituu maanalaisen rautatien lukuun toimiva Royal ja hänen oma alkukantainen vihansa ja hurjuutensa: Ridgeway kahlitaan itse jalkaraudoilla ja kettingeillä orjavankkuriinsa. Rotuennakkoluulot kuohuvat Indianassakin, jonne porukka päätyy. Valkoiseksi luultu vaaleaihoinen John Valentine on tehnyt tilastaan mustien paratiisin, jossa tarjotaan turvapaikka niin karkureille kuin vapaille mustille. Silmitön joukkomurha tuhoaa farmin ja suuren osan sen asukkaista, sillä valkoiset halusivat häätää kukoistavan mustien yhteisön naapuristaan. Ja taas Coran ja muiden matka jatkuu. Loputtomiinko? Vielä nykyäänkin?

Hänen viimeinen matkansa maanalaisella rautatiellä alkoi pikku asemalta hylätyn talon alla. Aaveasemalta. / Oli vain pilkkopimeä tunneli ja sen suuaukko jossain kaukana. Tai umpikuja, mikäli kohtalo niin päätti - tyhjä ja armoton seinä. Katkera viimeinen vitsi.

Whitehead ei säästele sanojaan Yhdysvalloista. Intiaanit häädettiin mailtaan, joille valkoiset levittivät tilansa ja joilla orjat tekevät työt. Maa on orjien verellä rakennettu, myös Capitol Washingtonissa. Coralla on listoja menettämistään tärkeistä ihmisistä ja aina vain hän etsii äitiään, enemmän taitaa vihata kuin rakastaa. Whiteheadin kuvaukset orjien kohtelusta ovat käsittämättömän julmia. Niillä on faktapohja, sillä loppusanoissa hän sanoo tutustuneensa entisten orjien elämäntarinoihin, joita kerättiin 1930-luvulla. Rotulakeja uhmasivat monet valkoiset omalla hengellään toimiessan maanalaisen rautatien hyväksi, sillä heidät lynkattiin sumeilematta. 

Maanalainen rautatie on loistelias kuvaus orjuuden käsittämättömästä ajasta Yhdysvalloissa, ajasta joka lähettää kaikuja tähänkin päivään. Whitehead pitää lukijan otteessaan ja kauhistuttaa väkivallalla ja  orjien julmalla kohtalolla. ’Vapauden tie' oli romaanissa pitkä ja apokalyptinen näky: tien molemmin puolin roikkui hirtettyjen mustien ruumiita niin kauas kuin silmä kantoi.

Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija kertoo myös orjuudesta Yhdysvalloissa.

Colson Whitehead - Maanalainen rautatie
Alkuteos The underground railroad 2016
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2021
_______________

Cora on orjana puuvillaplantaasilla Georgiassa. Kun uusi orja kertoo hänelle maanalaisesta rautatiestä, he päättävät ottaa kammottavan riskin ja paeta. Matka kohti pohjoista alkaa, mutta kannoillaan heillä on vaarallinen vainoaja. Pulitzer-palkitun kirjailijan nerokas vaihtoehtohistoriallinen romaani vapauden tavoittelusta ja sorrosta.

7. huhtikuuta 2021

Sergio Augusto Sánchez - Sade piiskaa asfalttia


Palkitun nuoren kolumbialaisen kirjailijan Sergio Augusto Sánchezin novellikokoelma Sade piiskaa asfalttia oli karua ja järkyttävää luettavaa. Novellit kertovat vuosikymmeniä jatkuneen sisällissodan traumatisoimista köyhistä miehistä, naisista ja lapsista. Novelleissa kuuman ilmaston armottomuus ja yleinen toivottomuus tulevat liki. Ilma väreilee polttavassa kuumuudessa, bensiini ja pakokaasut haisevat ja vierellä jyrrää moottoritien loputon rekkaliikenne. Sadekaudella todella sataa, joet tulvivat ja penkereet sortuvat. Novelleissa ihmiset ovat tien päällä, tulossa tai menossa, pelastaakseen itsensä sodalta, etsimässä parempaa tai julma kosto mielessään. Novelleja on neljätoista ja ne kytkeytyvät jännittävästi toisiinsa muodostaen romaanimaisen kudelman.

Teoksessa on bogotalaisen kirjailijan ja professorin Marta Orrantian alkusanat, joissa hän pohtii, kuka on kirjailija. Täältä voi lukea kokonaan hänen arvionsa, joka selventää espanjaksi näiden novellien maantiedettä. Samaiselta sivulta löytyy myös Sánchezin novelli Kalastajat. Novellien tie on Ruta del Sol - valtaväylä, joka yhdistää Kolumbian sisämaan Karibian rannikkovyöhykkeeseen ja satamiin. Novellien joki on Magdalenajoki, joka virtaa maan länsiosan halki pohjoisesta etelään. "Tarinat tien päältä, toden ja fiktion hämärtyneet rajat sekä Kolumbian kauneus ja raakuus kyllästävät lukijan jättäen hänet shokkitilaan”, sanoo Orrenta.

Muutama välähdys kokoelman novelleista, joissa on ripaus ihmettä ja taikauskoa kolumbialaiseen tapaan.  Yhdessä Sánchezin novellissa lapseton aviopari ajaa pitkän ja vaivalloisen matkan halki pätsin tapaamaan wayuu-intiaanipäällikköä, sillä tämän miehen taikavoimat voisivat ainoina auttaa asiassa. Ja auttaahan hän, nälkäisiä lapsia Kolumbiassa riittää! Toisessa koskettavassa novellissa teinityttö päättää täyttää kuolleen isänsä toiveen - isä oli aina toivonut näkevänsä meren. Niinpä tyttö pakkaa isänsä tuhkat reppuunsa ja matkustaa salaa äidiltään läpi yön bussissa Ruta del Solia meren rantaan.

Auringon paahtaman taipaleen jatkuttua monta kilometriä suoraan eteenpäin vastassa on kylä tai hökkelirykelmä rannikolle johtavan tien varrella. Päivisin kuuma asfaltti turpoaa ja katot vääntyvät, öisin moskiitot valtaavat tienoon. Tällä tieosuudella lemuaa bensiini. Tällä etapilla myös murheet haiskahtavat siltä.

Luemme, kuinka laittomat bensiinin kanisterimyyjät ovat vieneet köyhältä huoltoasemanpitäjältä tienestit. Kaunis tyttöystävä Yesenia ilkkuu ja lähtee toisen matkaan. Koko kylän edessä nöyryytetty, ihonväriltään tumma ja murjaaniksi haukuttu mies, ottaa vähäiset tavaransa ja pyöränsä ja lähtee polkemaan merta kohti. Ennen lähtöään hän järjestää näytöksen, jossa koko kulmakunta taloineen ja ihmisineen leimahtaa tuleen.

Tapaamme myös sissiryhmän, jonka jäsenet eivät kavahda tehdä selvää johtajastaan. Selitykset tapoille luodaan uskottaviksi, sillä henki on halpa heidän maailmassaan. Sota ja sissit ovat vieneet yhden novellin aikuiset veljekset ahdinkoon, pois mailtaan hökkelikylään. He yrittävät pyytää kalaa Magdalenajoen rannalta (veneen vuokraan ei ole rahaa) ja joutuvat myymään ainoan lehmänsä voidakseen ostaa arkun toisen veljen kuolleelle teinipojalle. Joki tulvii ja sotilashelikopterin pommit sytyttävät kodin tuleen. Miehet pakenevat käyttäen kuolleen pojan arkkua veneenään.

Mitä tiedän Kolumbiasta? Sen mitä olen lukenut netistä: 50 vuotta kestänyt sisällissota, väkivalta, sissiliikkeet, köyhyys, korruptio ja huumekauppa. Olen lukenut Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden, Melba Escobarin Kauneussalongin ja pari Laura Restrepon kirjaa. Ennen blogiaikaa olen lukenut Juan Gabriel Vázquezin teoksen El ruído de las cosas al caer / Putoavien asioiden ääni, joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Siinäpä minun kolumbialaiseni.

Sánchez luo tekstillään realistisia kurjuuden tunnelmia. Iloa ei juuri löydy, sitäkin enemmän elämän nurjaa puolta. Upein ja koskettavin oli minusta novelli Matkan varrella, jonka sisältöä en tässä halua avata. Kannattaa tutustua kokoelmaan, vaikka se järkyttävä onkin. Ironista oli se, että kaiken tämän köyhyyden ja toivottomuuden taustalla soivat kaiken aikaa iloiset ja tarttuvat vallenatot. Suomentaja Einari Aaltonen on kääntänyt Los Diablitos -yhtyeen vallenatosta Los caminos de la vida / Elämän tiet yhden säkeen:

Elämän poluilla siellä
on tarvottava, pysyttävä tiellä
joka askel on ansaittava hiellä.

Sergio Augusto Sánchez - Sade piiskaa asfalttia
Alkuteos Lluvia sobre el asfalto 2018
Suomentanut Einari Aaltonen
Kansi Satu Ketola
Aviador 2021
_______________



Kuva kirjailijan kotisivulta.

Uuden sukupolven kertojamestari Sergio Augusto Sánchez (s. 1984) tuo nyt suomalaisten lukijoiden ulottuville nyky-Kolumbian maaseudun ja kaupunkien juurettomien ihmisten kohtalot. Hänen teoksensa maailmaa asuttavat kaupunkilaislapset, ilotytöt, vanhukset, käärmeet ja vyötiäiset.

Romaanimaisessa novellikokoelmassa Sade piiskaa asfalttia ollaan paljon tien päällä – Jack Kerouacin hengessä. Oman säväyksensä Einari Aaltosen hienosti suomentamaan kirjaan tuovat kirjailijan Suomi-vaikutteet. Sánchez oli vaihto-opiskeiljana Jyväskylässä vuoden. Tuon ajan vaikutteet näkyvät muun muassa siinä, että kirjassa esiintyy sana taata – myös alkuteoksessa tässä samassa muodossa.