Sari Rainio, Juha Rautaheimo - Vainajat eivät vaikene

Olipa ilo ottaa käteen postipaketista paljastunut muhkea, lähes viisisataasivuinen Mortuí non silent -sarjan avausdekkari, jonka upea kansi on Elina Warstan käsialaa. Jo ulkoasullaan Sari Rainion & Juha Rautaheimon Vainajat eivät vaikene lupasi paljon ja laadukasta eikä pettänyt. Ahmin tämän lukusukkulan parissa päivässä. Kirjan mukana tuli pieni lehtinen, jossa kansisuunnittelija Warsta kertoo suunnittelun lähtökohdista: Halusin, että kansi virittäisi lukijan lukukokemukseen, viestisi kirjan tunnelmasta: jännitystä, nostalgiaa ja joulutunnelmaa.

Nostalgiaan ja jouluisiin tunnelmiin dekkari todellakin vie. Rikoskonstaapeli Ville Karila on joulukuisena sunnuntai-iltana päivystysvuorossa Pasilassa, kun tulee ilmoitus kuolleena löydetystä töölöläisrouvasta. Karila saapuu paikalle Museokadulla sijaitsevaan Karhutaloon, jossa upean rokokoo-tyylisen olohuoneen lattialla makaa 61-vuotias neiti Helena Laine. Jokin asetelmassa häiritsee kokeneen Karilan silmää ja hän kutsuu tekniset tutkijat paikalle. Oikeuslääkäri Viola Kaario toteaakin ruumiinavauksessa, että kyseesä on henkirikos.

Rikoskonstaapeli Ville Karila on aikamoinen persoona, joka viljelee puheessaan Tuntemattoman sotilaan repliikkejä. Hän rakastaa joulua, mutta myös hauki- ja madesafareita ystäviensä kanssa. Karilan tiimissä tunnelma on kotoisaa ja rentoa, vaikka rikosten keskellä toimitaankin. Rikosylikomisario Honkaniemi on leppoisa mies, joka kaitsee ryhmäänsä vähän kuin omia lapsia ja viljelee Komisario Palmun lausahduksia. Ryhmän tulokas, nuori Tommi Pohjalainen on vallan mainio tyyppi ja niin ovat kaiken hoksaava ryhmän sihteeri Felicia, tiimin kesken Lissu vaan, ja kolmospoikien äiti Minna Perkolakin.

Silloin Violalla oli ollut hyvä päivä. Yksi viimeisistä hyvistä päivistä, ennen kuin hänen kuolleeksi ja kuopatuksi luulemansa menneisyys oli kurottanut luiset sormensa häntä kohti, tarttunut kiinni hänen nilkkaansa ja alkanut kiskoa häntä takaisin sinne, missä kuolema oli alun perin hänen elämäänsä astunut.

Karilan ystävä jo viidentoista vuoden takaa, oikeuslääkäri Viola Kaario on pitkä ja näyttävä, hyvin originelli sinkkunainen, joka asuu Eirassa ja vaalii tarkoin yksityisyyttään. Erakkomaisuus ei estä häntä kuitenkaan ilottelemasta Karilan kanssa: he tapaavat usein aakkospelin merkeissä ja humaltuvat iloisesti. Kaario on kiistatta kaupungin paras obduktiolääkäri, joka suo jokaiselle vainajalle kunnioituksensa muinaisegyptiläisestä kuolleiden kirjasta peräisin olevin ajatuksin. Naisella on nuoruuden trauma, josta hän vaikenee visusti. Muutakin vakavaa huolta hänellä on, mikä on kutkuttava koukku sarjan seuraavaan osaan.

Vainajan isä ja muutkin haastatellut kertovat, että Helena Laineella on ollut romanttinen ja mutkikas suhde piilossa pysyttelevään auervaaraan. Mies on todella vaikea jäljitettävä, mutta ulkonäöltään kuulemma tumma ja komea kuin Tauno Palo. Pääepäiltyä jahdataan  kuukaudesta toiseen ja juttua uhkaa hyllytys, mutta sitten saadaan selville edes miehen nimi. Se ei ole Gabriel, vaan Tapani, Tapani Hellevirta ja lopulta hänet jäljitetään Espanjasta. 

Minä katsoin edessäni polvillaan olevaa Tapania ja tiesin mitä saisin, jos uskoisin häntä. Saisin onnellisia päiviä. Saisin rakkautta ja jakamatonta huomiota. Ainakin jonkin aikaa. Sitä kauemmin, mitä paremmin osaisin olla suututtamatta Tapania. Sitä kauemmin, mitä paremmin osaisin olla niin kuin hän halusi. Jos toisessa vaakakupissa olivat onnelliset päivät hänen kanssaan ja toisessa vaakakupissa entinen elämäni, olisiko väliä sillä, mitä viemäriltä lemahtavaa onneni takana luikerteli?

Rikoksen tutkinnan lomassa lukija saa seurata auervaaran uhrin päiväkirjaa. Se kuvaa osuvasti sitä, miten tiukasti narsistinen ja häikäilemätön auervaara kietoo uhrinsa pauloihinsa - ja uhri antaa kaiken aina anteeksi, kunhan vain saa pidettyä miehen elämässään. Psykologinen ote on vahvaa luodatessaan sekä uhrin että auervaaran psyykeä.

Vainajat eivät vaikene on herkku, joka on varmasti parhaimmillaan luettuna joulun aikaan, mutta kyllä se vei nautittavasti näin alkusyksystäkin. Tässä oli kaikki ja enemmänkin, mitä minä tältä cosy crime -dekkarilta odotin: luminen ja jouluinen Helsinki, nostalgiaa, vaiettuja salaisuuksia ja keskusteluja takan loimussa eiralaisvillassa. Obduktiolääkärin työn ja poliisin toiminnan kuvaus on asiantuntevaa, huumoria unohtamatta. Minulle romaani oli silkkaa tarinan lumoa!

Sari Rainio, Juha Rautaheimo - Vainajat eivät vaikene

Kansi Elina Warsta

Siltala 2021

Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!

____________________

Sari Rainio (s. 1975) on Kustannusosakeyhtiö Siltalan toimituspäällikkö. Hän on työskennellyt kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimittajana vuodesta 2000 alkaen. Rainio asuu aviomiehensä kanssa Helsingissä, harrastaa Kaivopuiston rannassa kävelemistä, ahmii dekkareita sekä kirjoina että tv-sarjoina ja toivoo törmäävänsä Tähtitorninmäellä jonakin päivänä komisario Palmuun.

Juha ”Hermo” Rautaheimo (s. 1952) työskenteli ensin tutkijana ja myöhemmin tutkinnanjohtajana väkivaltarikosyksikössä yhteensä 40 vuoden ajan. Uransa aikana Rautaheimo opetti myös kriminalistiikkaa Poliisiopistossa ja oli Helsingin Väkivaltarikostutkijat ry:n julkaiseman Murharyhmä-lehden päätoimittaja vuosina 1997–2014. Hän ehti olla mukana muutamassa sadassa henkirikostutkinnassa ja teki tutkielmatyön tuhopolttajista. Eläkkeelle hän jäi vuonna 2015. Nykyään Rautaheimo asuu vaimonsa kanssa Keravalla, harrastaa kuorolaulua ja purjehtimista ja pohtii silloin tällöin, tuliko koskaan Senaatintorin kulmilla vanhassa rikospoliisin päämajassa työskennellessään törmänneeksi komisarioon nimeltä Frans J. Palmu.

Katja Kärki - Eeled

… hänen tummasointinen laulunsa nousi muiden ylle, se oli taikaa ja totta yhtä aikaa, se oli hurjaa ja haikeaa, kaikki se aika, joka meillä oli. Me olimme vapaita ja irti, meitä sitoi toisiimme jokin tuntematon.

Katja Kärjen esikoisteos Jumalan huone (2019) oli minulle viiden tähden lukuelämys, siksi halusin ehdottomasti lukea myös kirjailijan uutuusteoksen Eeled. Tässä romaanissa ei ole uskonnollisuutta, mutta kylläkin pohjoista mytologiaa ja upeita luontokuvauksia. Keskiössä ovat naisen rakkaus, äitiys ja äiti-tytärsuhde, joiden perusta on ikiaikainen ja sama, vaikka vuosisadat vaihtuvat.

Kirja liikkuu monessa aikatasossa, mikä tuotti aluksi hiukan hankaluutta. Lyhyt nykytaso toimii kehyksenä, jossa Pohjois-Suomessa kasvanut ja nuoruusvuosien jälkeen sinne Tukholmasta palannut Kristiina lähtee aikuisen tyttärensä Vanessan kanssa katsomaan Auringontaloa, jossa Vanessa vietti varhaislapsuutensa ja jossa Kristiina koki elämänsä rakkaudet Torvaldiin ja Bambiin. Auringontalon rappeutuneessa puutarhassa Kristiina muistelee omaa lapsuuttaan, suhdetta revontulia tutkivaan yksinhuoltajaäitiinsä ja Kainuun pappaan sekä juopottelevan kala-Maijan traagista kohtaloa. Kursiivilla painettu myyttinen tarina kertoo ammoin eläneestä saamelaisnaisesta Eeledistä, jonka elämäntarinassa ja kokemuksissa rakkaudesta on paljon samaa kuin nyky-Kristiinan kokemassa.

Aloitetaan Kristiinasta. Tukholmassa opiskellessaan hän rakastuu päätä pahkaa komeaan rastatukkaiseen Torvaldiin, joka vie hänet asumaan Auringontaloon. Capoeira-ryhmän kanssa käydään Rio de Janeirossakin, jonka tummassa yössä kuvankauniin Bambin ja Kristiinan välillä syttyy jotain. Eletään hippikommuunissa vapaan rakkauden lumoissa ja Kristiina tulee vahingossa raskaaksi. Pian Bambikin on Torvaldille raskaana ja Kristiina tuntee suunnatonta mustasukkaisuutta, niin vapaamielinen kuin luuli olevansa. Niklas ja Vanessa syntyvät ja kasvavat sisaruksina ja Kristiina huolehtii molemmista kuin äiti. Auringontalon kommuuni hajoaa ja Bambi katoaa, eikä Kristiina kuule hänestä enää ikinä. 

Lapsi liekkuu, riekkuu ja keikkuu kuin orava, kuin ei koskaan kasvaisi. Hän on pieni sättärä, nokinenäinen sittiäinen, joka rakastaa uimista ja jonka perässä ei pysy, vaikka miten juoksee. // Hänellä on yllään kirjavia nauhoja ja kenkinä poronnahkanutukkaat, harteilla hapsuinen huivi, jota kevättuuli hulmuttaa ja se hulmuttaa vedenpintaa, nostaa ryppyisille laineille ja tuivertaa tunturikoivujen lehtiä.

Eeled oli synnytetty metsässä saamelaisnaisten tapaan. Vanha äkka korjasi lapsen talteen hangesta kuolleen äitinsä rinnoilta ja antoi sen tyttärensä kasvatiksi. Nuorena naisena Eeledin sydän sykkii sinisilmäiselle ja komealle karhunkaataja Evvanille, mutta hänet naitetaan tämän veljelle Uulalle. Eeled on epätoivoinen ja kaihoaa Evvanin perään. Ensimmäinen kuolleena syntynyt lapsi on Evvanin, seuraavat väkisinmakaavan Uulan. Epätoivoinen rakkaus saa Eeledin tarttumaan veitseen traagisin seurauksin.

Oli jännittävää, miten Kärki loi Eeledin ja Kristiinan elämien välille paljon yhteistä. Molemmat naiset rakastuivat hurmaaviin sinisilmäisiin miehiin ja molemmat kokivat kolmiodraaman, vain hiukan erilaisen. Kumpikaan ei saanut sitä, jota eniten rakasti. Alkukantaiset saamelaiset nuotiotanssit vaihtuivat brasilialaisten orjien capoeiraan, mutta kuvittelin rumpujen rytmin olevan perusluonteeltaan samaa. Eeled menetti lapsensa ja sama ikiaikainen pelko lapsen menettämisestä asui Kristiinan sydämessä. Naisen biologisesta emonvaistosta kertoo myös se, että lasta voi rakastaa kuin omaansa, vaikka ei ole sitä synnyttänytkään.

Äkka tuoksuu pihkalta ja väkevältä savulta, kun Eeled painaa päänsä tämän helmaan ja karkea käsi kutittaa nopeasti poskesta, saa Eeledin suupielet nousemaan ja silmät sirrilleen. Ja vaikka hän on metsänpentu, mikä lie peikko ja piruemon vaihdokas, äkkan tytärtä hän saa sanoa äidiksi. Se sana ei tarkoita Eeledille mitään, ja hän seuraa vanhaa äkkaa kuin varjo.

Pidin valtavasti Eeledin tarinasta. Se oli kuin joku vuosisatoja kerrottu legenda onnettomasti päättyneestä rakkaudesta. Hippikommuunin elämä ei ollut minulle lähtökohtaisesti niin kiinnostavaa, mutta todentuntuisesti Kärki siitä kertoi. Hippi-ideologia vapaudesta ja vapaasta rakkaudesta tuntui alkuun kaikista kolmesta pyörryttävälle, mutta lopulta se kuitenkin kaatui mustasukkaisuuteen ja kaunaisuuteen. Capoeira ja Brasilia portugalinkielisine lauluineen oli yllättävä ja erilainen lisä juonessa. Romaanin kieli on kaunista ja upeaa luontokuvausta on paljon. Sanna-Reeta Meilahden kansi on tavattoman kaunis. Koskettava romaani naisen elämästä, rakkaudesta ja äitiydestä.

Capoeiraa löytyy Youtubesta paljon, tässä yksi, jossa on hyvin suggestiivinen rytmi.

Bloggaukseni Jumalan huoneesta

Katja Kärki - Eeled
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Bazar 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Katja Kärki on ammentanut romaaniinsa itäisistä ja pohjoisista mytologioistamme, ja tarinan sydämestä kuuluu pohjoisen luonnon vahva syke. Eeled on kertomus äideistä ja tyttäristä, naisten sukupolvista, jotka ovat eläneet ja rakastaneet ja joiden hiljaisiin huokauksiin on haudattu surua ja häpeää, tekoja, joiden jälkiä on vaikea pestä pois.

Maisku Myllymäki - Holly

Maisku Myllymäen esikoisteos Holly on vinkeä ja vallan riemastuttava tapaus, joka kertoo kahden naisen kohtaamisesta yksinäisellä lintusaarella. Myllymäki kuvaa terävästi naisten erilaisia persoonia ja heidän avoimia keskustelujaan luoden jännitteisen ja trillerimäisen ilmapiirin. Ihmisen luonto -lehden päätoimittaja Helene Greve saa ex näyttelijältä Hollyltä tiedon, että Suomessa harvinainen vihermehiläissyöjä on bongattu saarella. Juttua ja etenkin juoruja metsästämään hän lähettää tyttärensä Evan.

 

Vihermehiläissyöjä (Merops persicus) on värikäs hyönteisravintoon erikoistunut säihkylintu,
joka joskus harhautuu Suomeen asti. Kuva Charles J. Sharp

Eva on sydämeltään luontoihminen ja lintubongari, mutta hyvin estoinen ja neuroottinen dominoivan äitinsä kanssa elävä kolmikymppinen nainen. Tekstistä tulee mainiosti esiin Evan neuroottisuus ja arkuus, auki kerimättä, toiminnan kautta. Entä Holly sitten? Entinen juhlittu näyttelijä on ehtinyt viidenkympin ikään ja puhua pälpättää. Hän koki totaalisen flopin ohjaustyössään ja vetäytyi tädiltään perimälle saarelle nuolemaan haavojaan ja ’toipumaan’ miehensä Fransin hukkumiskuolemasta. Toipumisessa auttaa railakas seksi komean Robertin / Roberton kanssa.

Holly jättää Evan haahuilemaan omin nokkineen ja puuhailee omiaan. Asuinaan hänellä on värikkäitä ja hulmuavia kaftaaneita ja viiniä kuluu iltaisin. Vihermehiläissyöjästä ei näy jälkeäkään ja Evaa painaa moni muukin asia. Pahaenteistä tunnelmaa luovat lyhyet tekstinpätkät, joissa joku kertoo souturetkestä ja sen kulusta. Mitä tapahtui, kuka on äänessä?

Intertekstuaalisena viitteenä toimii mm. Iris Murdochin teos Meri, meri, jota en ole lukenut. Romaanin aikajänne on lyhyt: viikko saarella ja muutama päivä sen jälkeen. Romaanin viehätys perustuu aivan loistavaan dialogiin ja omaperäiseen kuvaukseen saaren päivistä ja naisten keskusteluista. Oleellista on myös satojen lintulajien listaus ja niiden käyttäytymisen erittely ja kuvaus - vallan mainiota!

Hollystä ei voi paljonkaan spoilaamatta kertoa - se on koettava itse! Nautittavaa ja viimeisteltyä proosaa kertakaikkiaan! Jossain somessa joku kertoi nähneensä Hollyn hyvin elokuvallisena, niin minäkin. Lyhytfilmiä tms. odotellessa.

 

 

Maisku Myllymäki - Holly
Kansi Anna Makkonen
Wsoy 2021
Äänikirjan kertoja Outi Vuoriranta
______________________

Holly on kerronnaltaan vaikuttava ja tunnelmaltaan tihenevä esikoisromaani kahden naisen kamppailusta huomionkipeyden, häpeän ja salaisuuksien aallokoissa. Saarta kiertäessä ja harvinaista lintua etsiessä kiikari alkaa vähitellen kääntyä ja tarkentua naisia kohti. Viikko Hollyn vieraana mullistaa Evan elämän. Alkaa muodonmuutos.

Maisku Myllymäki (s. 1982, Alavus) on valmistunut filosofian maisteriksi pääaineenaan suomen kieli. Hän on Lahteen päätynyt kirjastonhoitaja, joka suhtautuu intohimoisesti kirjallisuuteen, kieleen ja lukuelämysten välittämiseen. Kirjoittamista hän on opiskellut muun muassa Kriittisessä korkeakoulussa. Lukemisen ja kirjoittamisen lisäksi hän harrastaa juoksemista ja lintujen tarkkailua —­­ kaikkein mieluiten veden äärellä. Holly on hänen esikoiskirjansa.

Koko Hubara - Bechi

Shosana Ayin. karjui niin kovaa, että hänen äänensä ensin helähti kuin viinilasi, sitten särkyi, sitten katosi kokonaan. Hän karjui vielä senkin jälkeen kun ääntä ei enää tullut.

Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on vimmainen ja omaääninen tilitys äitien ja tytärten raastavista suhteista ja raivokkaasta itsenäistymisprosessista kolmessa sukupolvessa. Jemenistä Israeliin muuttaneen Rivkan ainoan tyttären Shoshanan mielessä kiilteli kirkkaana Suuri Suunnitelma: hän  poltti sillat häpeämäänsä nomadisukuunsa ja tähtäsi Pariisiin. Ranska vaihtui kuitenkin Suomeen ja Helsinkiin Shosanan avioiduttua suomalaisen Hannun kanssa. Helsingissä asuu myös Bechi, kolmekymppinen graduaan valmisteleva tytär. Eläkkeelle jäänyt Rivka sen sijaan jäi Israeliin ja välit tyttäreen ja tyttärentyttäreen Suomessa ovat viileähköt ja yhteydenpito vähäistä.

Ozerien suvussa aikuistumisen riitti, tytärten irtirepäisy äidistä ja tämän edustamasta maailmasta on raivokasta ja vihaista. Sama kaava toistuu, vai toistuuko se aina äitien ja tytärten välillä? Bechi antaa palaa ja kertoo suorasukaiseen tyyliinsä minämuodossa ja puhekielellä yhdestä päivästä elämästään ja suhteestaan äitiinsä. Se oli päivä, jolloin hän kertoi äidilleen olevansa raskaana ja tapasi myös ainoan ystävänsä Maijan. Bechin kertoman lomassa kolmannen persoonan kertoja valottaa, millaista oli Shoshanan lapsuus ja nuoruus, ja miten hän selvisi Suomessa.

Ulospäin ei näy, että mutsi on hullu.

Minulle Shoshanan ja Rivkan elämäntarinat olivat hyvin kiinnostavia. Oli rankkaa lukea 14-vuotiaasta lapsivaimosta Rivkasta, jonka pieni esikoispoika Mori menehtyi pienen huolimattomuuden takia. Rivka ja miehensä muuttivat sitten Israeliin aloittaakseen alusta, mutta siellä toinen poika Bechi ’katosi’ tai myytiin valtiolle, joka tarvitsee loputtomasti sotilaita. Vanhempien erotessa teini-ikäinen Shoshana lähetettiin selityksiä antamatta ’omaksi parhaakseen’ maan pohjoisosaan kibbutsille. Tuntui karulta. Kibbutsin työkierrosta, lannanhajusta ja Israelin armeijasta tarpeekseen saanut Shoshana halusi pois, kauas pois. Suomalainen vapaaehtoistyöntekijä Hannu kelpasi, vaikka ei vienytkään Pariisiin.

On ihailtavaa, miten pitkäjänteisesti päättäväinen Shoshana opetteli suomen kielen! Opiskelu ei mennyt hukkaan, sillä 90-luvulla hän kohautti kirjallisuuspiirejä autofiktiivisellä teoksellaan Shoshana Ayin. kävi täällä. Bechi moittii äitiään siitä, ettei tämä kerro elämästään ennen häntä, mutta ei kuitenkaan halua lukea äitinsä teoksia; hän on saanut tarpeekseen elämästään kuuluisan kirjailijan tyttärenä.

Shoshana on kokenut elämässään kovia: haastava ja turvaton nuoruus erossa vanhemmista, elämä Suomessa maahanmuuttajana, rakastuminen Aleksi Seiloriin, avioero, mielenterveysongelmia ja syömishäiriö. Tytär sanoo, että äiti on hullu, vaikkei sitä tämän frankofiilihabituksen alta helposti näe. Luulen, että jokainen teini-ikäinen tytär vihaa jossain määrin äitiään tai häpeää tätä. On pakko, koska muuten ei pääse irti. Ovien paiskomisen ja kiroilun takana piilee silti välittämistä, ikuinen yhdistävä napanuora. Ja jos elämää riittää ja hyvin käy, kuohuvat tunteet tasaantuvat ja molemmin puolin pystytään katsomaan toista empaattisemmin ja suvaitsevaisemmin. Näin kävi omalla kohdalla. Suhde äitiin oli tauolla lähes kymmenen vuotta, mutta vanhetessaan äiti tasaantui - ja minäkin -, ja kohtasimme toisemme vailla äiti-tytär -suhteen perinteistä painolastia.

Mä olen ainoa lapsi, mutta mä olen aina ajatellut sisaruksinani mutsin oranssia BIC-kynää, jonka sininen korkki on aina kateissa, ja keltaista lehtiötä, jonka vahvikekartonki on kuin auki revitty vessapaperin hylsy, karhea ja kierrätetty.

...

Kun mutsi kirjoittaa, mä näen millainen se olisi jos se ei olisi koskaan saanut mua. Se näyttää paremmalta niin.

En oikein ymmärtänyt, miksi Bechi vielä kolmikymppisenäkin suhtautui niin ärhäkästi äitiinsä. Oliko puhumattomia ja selvittämättömiä asioita niin paljon? Ilmeisesti. Tässäkin sama kaava toistuu: Rivka ei uskaltanut olla kaksin tyttärensä kanssa, vaan pyysi aina paikalle ystävättärensä Chayan ja Shifran. Näin vältyttiin penkomasta arkoja asioita. Bechiä kalvaa epäilys, että äiti olisi onnellisempi jos hän ei olisi koskaan syntynytkään. Tämän hän päättelee katsellessaan Shoshanaa uppoutuneena kirjoittamiseen. 

Hubara kirjoittaa räväkällä ja aivan omanlaisellaan tyylillä, jollaiseen en ole aiemmin törmännyt. Yksi pyörremyrsky koko kirja! Oli silmiä avaavaa tutustua jemeninjuutalaisen Soshanan elämänvaiheisiin ja -tapahtumiin. Niiden valossa hän on pärjännyt hyvin ja juurtunut tähän muukalaisvihamieliseen maahan. Hyvä että Soshanalla on Ranskansa ja ranskan kielensä, johon hänet vanhainkodin hoidokki, fiktiivinen Alma Söderhjelm  x) ohjasi ja hioi myös Shoshanan suomen kieltä tunnetuin tuloksin. Bechin lopussa on pitkä lista inspiraationa toimineista teoksista, joista monet käsittelevät äitimyyttiä.

Bloggaukseni esseekokoelmasta Ruskeat tytöt

Koko Hubara - Bechi

Kannen maalaus Caroline Suinner

Kannen suunnittelu Tuuli Juusela
Otava 2021
Äänikirjan lukija Susani Mahadura
_______________

VTM Koko Hubara (s. 1984) on Ruskeat Tytöt Median perustaja, vapaa kirjoittaja, kääntäjä ja kirjoittamisen opettaja. Hubara on syntyperäinen vantaalainen, kotoisin Viipurista, Kemijärveltä, Israelista ja Jemenistä. Hänen esikoisteoksensa, esseekokoelma Ruskeat Tytöt, ilmestyi 2017.

Kertomus äitien ja tytärten yhtaikaa irtipääsemättömästä ja repivästä suhteesta. Bechi on graduaan viimeistelevä kolmekymppinen helsinkiläisnainen. Hänen äitinsä Shoshana taas on kirjailija, joka jätti ovet paukkuen taakseen jemeninjuutalaisen sukunsa, muutti Suomeen, ja jonka omaelämäkerrallinen romaani kohautti maata aikoinaan. 

Alma Söderhjelm omisti huomattavan osan urastaan Ranskan historialle ja hänet tultiin tuntemaan etenkin Ranskan vallankumouksen tutkijana.

Saara Cantell - Kaikki tuoksuu lumelta

Haluan tuoda sinut sisään tarinaan sillä hetkellä, kun kaikki tuoksuu lumelta. 

Äideistä ja tyttäristä kertovia romaaneja on tänä keväänä ilmestynyt muitakin (Hubara, Hjorth). Saara Cantellin Kaikki tuoksuu lumelta on niistä pehmein ja kertoo kolmen sukupolven naisten tarinaa. Romaanissa nuori näyttelijä, Olivia kertoo vastasyntyneelle lapselleen omaa sekä äitinsä Tuijan ja isoäitinsä Kertun tarinaa. Talvella ja lumella on kauniissa tekstissä tärkeä rooli. Olivia haluaa kertoa vauvalleen talvesta ja lumesta, joita tämä ei kenties itse Suomessa enää ilmaston lämpenemisen takia kokisi.

Kaikki tuoksuu lumelta on lämmin kolmen naisen sukupolvitarina, jonka parissa viihdyin todella hyvin. Ajankuva on eloisaa ja todentuntuista. Cantellin kielikuvat ovat kauniita ja hän lähestyy naishahmojaan rakastavasti ja ymmärtävästi. Kunkin naisen elämään vaikutti suuresti hänen elämänsä aikakausi ilmapiireineen ja asenteineen ja Cantell sitoo naisten elämäntapahtumat hienosti kunkin ajan todellisiin tapahtumiin. On Stockmannin hissitytöt, Apollo 11:n kuulento, Chilen sotilasvallankaappaus, Lapuan patruunatehtaan räjähdys, metoo ja kohu Veijo Baltasarin ympärillä, vain joitakin mainitakseni. Koronapandemiakin on ehtinyt kirjaan mukaan.

Äidinäiti Kertun kokema kuvastaa todentuntuisesti 50-lukua, jolloin aviottoman lapsen saaminen oli suuri häpeä ja lääkärit vastustivat abortteja. Lupaava taideopiskelija Kerttu oli saanut merkittävän taideapurahan Pariisiin, mutta kohtalo puuttui peliin Kaivohuoneen iloisessa laskiaisriehassa. Neitsyys meni, ja Kerttu tuli kerrasta raskaaksi. Edessä oli ns. pakkoavioliitto Toivon kanssa. Kerttu häpesi raskauttaan, mutta tuleva anoppi Rauha otti miniänsä avosylin vastaan. Kertun unelmat olivat murskana eikä hän osannut olla luontevasti äiti vastasyntyneelle tyttärelleen Tuijalle. Onneksi tytöllä oli rakastava isä, isoäiti Rauha ja tarinoita kertova Otto-setä.

Keskenmenon Kerttu kokee rangaistuksena aiemmista aborttiaikeistaan. Hetken perheessä on kaikki hyvin, mutta Kertun maailma romahtaa kun hän löytää Toivon aiemman naisystävän Helenan kirjeen. Oliko avioliitto miehen puolelta pelkkää uhrausta? Välit viilenevät, mikä ajaa Toivon toisten naisten syleihin. Kertun traaginen kuolema liikenneonnettomuudessa Italiassa vie Helenan ja Toivon jälleen yhteen. Äiditön Tuija varttuu uusperheessä kolmen velipuolensa kanssa, joista herkkä Juha on hänelle läheisin.

70-luvulla Olivian äiti Tuija elää vasemmistolaisuuden ja maailmanparannusideologioiden pyörteessä ja lähtee poikaystävänsä kanssa maalle kommuuniin, jossa kaikki menee pieleen. Koulukiusattu homoveli Juha tekee itsemurhan ja humalainen poikaystävä pahoinpitelee Tuijan, mikä romuttaa Tuijan elämän taas kerran. Hän palaa yliopistolle ja alkaa innoissaan tehdä tutkimusta metsänpeitosta eri maiden folkloristiikassa. Kun ihailtu professori julkaisee Tuijan tutkimuksen omissa nimissään, seuraa hermoromahdus ja hoitojakso Lapinlahden sairaalassa. Tuija päätyy asumaan neljän feministinaisen kommuuniin, jossa Olivia varttuu. Itsenäistynyt Tuija halusi nimittäin lapsen, vaan ei avioliittoa.

Akateemiset noidat, niin isäsi heitä kutsuu. Hänestä he ovat kaikessa hölmössä hurmaavuudessaan hiukan pelottavia, ainakin ollessaan koko ryhmänä paikalla. He puolestaan suhtautuvat isääsi peittelettömän innokkaalla - ja kieltämättä liiankin tunkeilevalla - uteliaisuudella. Tilaisuus päästä seuraamaan miespuolista oliota kotiympäristössä, arkisia askareita luontevasti suorittamassa, on heille jotain häkellyttävää.

Nykyajassa Olivia kertoo lapsuudestaan neljän naisen kommuunissa, chileläisestä isästään ja teatterityöstään. Eksoottinen ja kaunis nuori nainen käy teatterikursseilla, joiden vetäjät ahdistelevat nuoria tyttöjä. Suvaitsevaisuuden lisääntymisestä ja asenteiden muuttumisesta kertoo se, että aikuinen Olivia äiteineen ja enoineen osallistuu Pride-kulkueeseen ja että Tuijan mielisairaalajaksosta voidaan puhua avoimesti. Keskeistä roolia Olivian osuudessa näyttelee isoäiti Kertusta tehty dokumentti, jossa Olivian tavoin kolmikymppinen Tuija-äiti kertoo äidistään. Sukupolvien naisten ketju jatkaa elämäänsä Olivian vauvassa.

Nyt kun olen päätynyt kertomaan sinulle lumihiutaleista, haluan muistuttaa myös niiden häkellyttävästä kauneudesta. Lumihiutaleita ei tee ainutlaatuisiksi vain niiden mielikuvitusta koetteleva monimuotoisuus, vaan myös se, kuinka hämmentävän lyhyen ajan ne ovat ylipäänsä olemassa. / Mutta toisaalta: sen häivähtävän hetken kun lumihiutaleet tanssivat villinä tuulenpyörteiden mukana, ne ovat omalaatuisuudessaan täydellisiä. Vähän niin kuin mekin.

Saara Cantell - Kaikki tuoksuu lumelta

Kansi Laura Lyytinen
Tammi 2021
Äänikirjan lukija Meri Nenonen
_______________

Saara Cantell (s. 1968) on elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja, jonka suosittuja elokuvia on palkittu niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin. Hänen esikoisromaaninsa Kesken jääneet hetket (2020) vakuutti niin lukijat kuin kriitikotkin. 

Pirkko Soininen - Valosta rakentuvat huoneet

Ennakkokappale kustantajalta, kirja ilmestyy 26.1.2021

Suomen kultakauden arkkitehtuurista puhuttaessa kaikki tuntevat trion Gesellius-Lindgren-Saarinen, sen sijaan heidän aikalaisensa Wivi Lönn (1872-1966) on tuntemattomampi. Lönn oli arkitehtuurin alalla uranuurtajanainen: Suomen ensimmäinen omaa toimistoa pyörittänyt naisarkkitehti, joka voitti useita arkkitehtuurikilpailuita ja suunnitteli suuren joukon niin julkisia kuin yksityisiäkin rakennuksia. Wivi Lönnin urasta ja töistä on tehty osatutkimuksia, mutta elämäkertaa hänestä ei ole kirjoitettu. Tätä taustaa vasten on hienoa, että Pirkko Soinisen fiktiivinen elämäkerta Valosta rakentuvat huoneet on niin tarkka sekä Lönnin uran että yksityiselämän suhteen.

Isä kuoli Wivin ollessa kuudentoista ja äiti jäi elättämään yksin neljää lasta. Rahallisesti elettiin tiukkoja aikoja, mutta äiti rohkaisi lahjakasta tytärtään. Oli selvää, että nuori Wivi oli aivan erityinen teinityttö, joka tiesi tarkkaan mitä halusi. Hän halusi arkkitehdiksi aikana, jona tyttöjen mahdollisuudet akateemiseen koulutukseen olivat liki olemattomat. Suomen ja Euroopan ensimmäinen arkkitehdiksi valmistunut nainen Signe Hornborg oli Wiville kannustava esimerkki. Matemaattisesti lahjakas Wivi pääsi Tampereen teollisuuskoulun rakennusosastolle ja sitten Polyteknilliseen opistoon, jonka hän suoritti käytännössä yksityisoppilaana.

Opiskelutoverista Armas Lindgrenistä tuli elämänikäinen rakas ystävä, joka kuitenkin perusti arkkitehtitoimiston Herman Geselliuksen ja Eliel Saarisen kanssa, ja kolmikko rakennutti itselleen yhteisen kodin, Hvitträskin. Ei tullut toimistoa Lindgren-Lönn, mutta myöhemmin he suunnittelivat yhdessä Uuden ylioppilastalon Helsinkiin (1910) ja upean uusklassisen Estonia-teatterin Tallinnaan (1913). Lindgren sai näissä projekteissa enemmän kiitosta ja näkyvyyttä, Wiviä ei naisarkkitehtinä noteerattu samoin.

Mutta vielä ei oltu niin pitkällä. Wivin ensimmäinen iso työ oli kutsu suunnitella Tampereen suomalaiselle tyttökoululle uusi rakennus (1902). Hän voitti arkkitehtuurikilpailun - mieskollegoiden suureksi harmiksi - Tampereen keskuspaloasemasta (1908). Työtä oli niin paljon, että parhaimpina aikoina Wivi työllisti kuusi piirtäjää. Hän tunsi uupuvansa työmäärän alle, vaikka työ oli ykkösasia hänen elämässään. Päätös muuttaa veljien lähelle Jyväskylään kypsyi ja hän suunnitteli sinne toiveittensa mukaisen talon, jonne  muutti äitinsä kanssa 1911. Lönn suunnitteli Jyväskylän Seminaarinmäelle useita huviloita ja julkisia rakennuksia.

Jyväskylän aika oli merkittävä myös yksityiselämän suhteen, sillä siellä Lönn tutustui varakkaaseen Hanna Parviaiseen, Säynätsalossa toimineen vaneri- ja sahayrityksen johtajaan ja myöhemmin omistajaan. Heidän läheinen ystävyytensä ärsytti kovasti Lönnin äitiä ja heistä puhuttiin ja juoruttiin. Molemmat naiset olivat oman tiensä kulkijoita ja uranaisia. Äidin vaatimuksesta muutettiin Kulosaareen, mutta Parviaisen ja Lönnin ystävyys ei loppunut siihen. 16 ystävyyden vuoden jälkeen he muuttivat vihdoin yhteiseen asuntoon NNKY:n taloon Pohjoiselle Rautatiekadulle. Parviainen oli lahjoittanut varoja talon rakennuskassaan ja Lönn oli suunnitellut sen. Wikipediasta voi lukea lisää Wivi Lönnin elämästä ja töistä.

Ilman valoa ei ole arkkitehtuuria, valo korostaa rakennetta, tuo muodot ja värit esiin. Hän muistuttaa itselleen, että on huomioitava valon tulosuunta ja intensiteetti sekä valon määrän muutokset eri vuorokaudenaikoina.  // Ei riitä, että suunnittelee talon, joka kylpee valossa kesäkuisena päivänä - sen on saatava osansa valosta myös tammikuun kalvaina ja lyhyinä päivinä.

Wivi Lönnin ura ja elämä piirtyy romaanissa vuosikymmenestä toiseen. Soininen eläytyy hienosti Lönnin suunnittelufilosofiaan ja ajankuva on aitoa ja elävää. Kirjan sivuilla vilahtavat monet tuon ajan tunnetut kulttuurihenkilöt. Myös Armas Lindgren asui perheineen Kulosaaressa, samoin taidemaalari Hanna Rönnberg, joka puolestaan oli kuulunut Victor Westerholmin Önningeby-ryhmään. Lönnin elämä osoittaa, miten vaikeaa naisen oli luoda uraa miesten maailmassa eikä yleensä perhettä ja äitiyttä voinut yhdistää. Omia lapsia ei ollut, mutta lapsia oli paljon hänen ympärillään: niin veljien lapset kuin Lindgrenin ja muiden naapureiden lapset. Lönn koki näiden kokemusten auttavan koulujen, lastentarhojen ja lastenkotien suunnittelussa.

1900-luvun alkuvuosina oli tavallista, että naimattomat naiset asuivat yhdessä. Wivin ja Hanna Parviaisen läheinen ystävyys kieli kuitenkin muusta, kahden naisen välisestä intiimiydestä ja rakkaudesta, joita tuona aikana oli salailtava ja piiloteltava. Oli onni, että heillä oli mahdollisuus matkustaa usein Eurooppaan. Pariisissa heillä oli jonkun aikaa oma asuntokin ja Pariisi oli se kaupunki, jonne he aina kaipasivat. Siellä kukaan ei tuijottanut heitä, vaikka he kävelivät käsikynkkää tai istuivat Luxemburgin puiston penkillä käsi kädessä.

Romaania lukiessa minulle tuli mieleen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinan monet osat. Pirkko Soinisellakin on takana kahden vuoden tarkka perehtyminen historiallisiin faktoihin, hyvä kuvittelukyky ja ajankuvan aitous. Kirjan lopusta löytyy pitkä lähdeluettelo. Oli todella hienoa lukea tämän upean naisarkkitehdin elämästä ja töistä.

Haluan tähän loppuun liittää linkin valokuviin Wivi Lönnin talosta Jyväskylässä. Kauko Sorjosen säätiö on entisöinyt talon taitavasti ja kauniisti, ja puutarhan ympäröimä talo henkii jokaisella yksityiskohdallaan Wivi Lönnin unelmaa omasta kodista. Tässä samaiselta sivustolta lainaamassani valokuvassa näkyy tuo yläikkunan puitteen ovaali, josta kirjassakin on puhetta. Rehvakkaasti esiintyvä kirvesmies väitti, ettei sellaista voi tehdä. Mutta Wivi piti päänsä ja kaunis ovaali ikkunoissa on. 

Pirkko Soininen - Valosta rakentuvat huoneet

Bazar 2021
Kustantajalta - kiitos!
_______________

Kirjojen kuisketta

Luetut kirjat

Pirkko Soininen (s. 1969) on turkulainen toimittaja ja kirjailija. Hän voitti Runo-Kaarina-kilpailun vuonna 2013 teoksellaan Murretut päivät, ja häneltä on ilmestynyt taiteilija Ellen Thesleffistä kertova fiktiivinen päiväkirjaromaani Ellen (2018). Yhdessä Eppu Nuotion kanssa hän on kirjoittanut kirjat Nainen parvekkeella (2016), Sakset tyynyn alla (2018) ja Punainen vaate (2019).

Mainituista teoksista olen lukenut ja blogannut kahdesta: Nainen parvekkeella & Punainen vaate.

Selja Ahava - Nainen joka rakasti hyönteisiä

Koralliriutta kiertyy värikkäänä helmana saaren ympärille. Se avaa poimuihinsa ihmeellisen maailman, jossa levät, ravut, simpukat ja polyypit, planktonit, kalat, meritähdet ja meduusat syövät ja ruokkivat toisiaan.

Näin alkaa Selja Ahavan kiehtova teos Nainen joka rakasti hyönteisiä vieden lukijan heti aluksi miettimään koralliriuttojen uhanalaisuutta.  Ilmastonmuutos ja meriveden lämpeneminen ovat niille suuri uhka. Teoksen päähenkilön Marian esikuvana on todellinen Maria Sibylla Merian 1600-luvulta, intohimoinen ja etevä hyönteistutkija, joka sai koko ikänsä taistella naisen olemattomia mahdollisuuksia vastaan. Maria ei alistunut naiselle määrättyyn rooliin, vaan uhmasi itse Jumalaa, aviomiestään ja kaikkia aikansa sovinnaisuuskäsityksiä. 

Yksi teoksen ansioista on, että se herätti kiinnostukseni niitä todellisia historian naisia kohtaan, joista Ahava on saanut inspiraatiota. Linkkejä heihin löytyy bloggauksen lopusta. Maria Sibylla Merianin huikeita piirroksia voi ihastella netissä runsain määrin. Puutarhaharrastajana kiinnitin huomioni myös Japanin ensimmäisen naislääkärin Ine Kusumoton isään, jonka sanotaan tuoneen Eurooppaan tuon hirvittävästi leviävän vaarallisen vieraslajin Fallopia japonican - Japanintattaren. Itseltä vei viisi vuotta päästä siitä eroon.

Kun maalaan hyönteisiä, ajattelen Jumalaa, ja kun tutkin perhosen siipiä, Jumala puhuu minulle. Olen ehkä laiska ystävä ja epäviehättävä nainen, mutta maalata minä osaan. Ja minun kynäni on kiitollisuutta täynnä.

Kuuntelin teoksen äänikirjana ja Vera Kiiskisen ääni istui loistavasti tarinaan. Uppouduin ensi minuuteilta 1600-luvun elämänmenoon, joka oli Jumalan, uskonnon ja taikauskon värittämää. Naisia vietiin inkvisition eteen pienimmistäkin syistä ja myös pieni Maria todisti isoäitinsä kanssa tällaista pelottavaa näkyä. Yhteiskuntaa hallitsi patriarkaatti ja talouselämää killat, joissa naisille ei ollut sijaa. Mutta onneksi isäpuoli arvosti Marian hyönteisiin kohdistuvaa intohimoa ja tuki tämän piirtämisharrastusta. Ahavan teksti on vahvaa, paljasta ja tehoavaa. Viittaan esimerkiksi Marian ensimmäiseen vaikeaan synnytykseen, joka löi lopullisen särön hänen ja miehensä väliin.

Maria on uskalikko, joka rikkoo naisen ahtaat rajat - 1600-luvulla! Hän hylkää miehensä Johannin ja myöhemmin syntyneen tyttärensä Thean ja muuttaa Nürnbergistä Amsterdamiin liittyen askeettista elämää viettäviin labadisteihin. Hänen matkustaa myös Japaniin tutkimaan sikäläistä luontoa ja asuu Japanin ensimmäisen naislääkärin kotona. Japanissa hän todistaa hirvittävän maanjäristyksen ja tsunamin. Jäkälää kasvavat lapset eivät tosin oikein vedonneet minuun, siinä Ahavan mielikuvitus ja maaginen realismi meni mielestäni hiukan yli. Vanhalla iällä rakkaudesta osattomaksi jäänyt Maria löytää myös hetkeksi miehen, jota voi rakastaa. Elämänsä lopulla Maria asuu Berliinissä sairaana ja heikkona, ja suree maailman hyönteiskatoa.

Mutta silloin meri nousi. Kuin joku olisi avannut padon tai kääntänyt maailman kallelleen, meri vyöryi lahteen. Hetkessä lahti täyttyi vedellä, ja me saatoimme vain katsoa, miten koko kylä lakosi veden voimasta kuin heinä, ja vei mukanaan kaiken. // Oli hiljaista, täysin hiljaista. Kuin tuhat haaksirikkoa olisi tapahtunut samana yönä, eikä kukaan olisi jäänyt eloon.

Ahavan aihe on huippukiinnostava - maailmankuvan muuttuminen, naisen asema kautta historian ja poikkeuksellisen ihmisen / naisen elämänpolku. Teos tuo ansiokkaasti ja kiehtovasti esille merkittäviä naisia historian hämäristä. Näinhän tekivät myös Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin sekä Maria Petterssonin Historian jännät naiset, mutta Ahava paneutuu teemaan syvällisimmin. Äänikirjan kuuntelussa oli se huono puoli, että keskitykseni herpautui välillä ja ajatukseni harhailivat. Teos on niin upea ja monisyinen, että se ansaitsisi toisen lukukerran paperikirjana. Jenni Noposen kansi on tavattoman kaunis.

Aika syö ruumista, muisti himmenee, lauseita katoaa, tunnit, päivät ja viikot hapertuvat, ja minua itseäni on jäljellä päivä päivältä vähemmän. Aika hioo, mutta ei se taida kirkastaa.

Romaani on Runeberg-palkintoehdokas 2021. Onnea!

Selja Ahava - Nainen joka rakasti hyönteisiä
Kansi Jenni Noponen
Gummerus 2020
Äänikirjan lukija Vera Kiiskinen

_______________

Kirjaluotsi   /  Kirjasähkökäyrä   /   Kirsin Book Club   /   Tuijata

Selja Ahava (s. 1974) on kirjailija ja käsikirjoittaja. Ahavan esikoisromaani Eksyneen muistikirja (2010) oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas, ja hänelle myönnettiin siitä Laila Hirvisaaren rahaston apuraha. Toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat sai EU:n kirjallisuuspalkinnon ja oli Finlandia-palkinnon ja Tulenkantaja-vientikirjapalkinnon ehdokkaana. Ahavan teosten käännösoikeuksia on myyty yli 20 maahan. 

Selja Ahavan neljäs romaani tutkii luonnon ja ihmisen välistä suhdetta ja kuvaa hyönteisten muuttumista Jumalan luomista olennoista osaksi tämänhetkistä lajikatoa. Noitavainojen aikaan syntyvä Maria on lapsesta saakka kiinnostunut hyönteisistä ja alkaa piirtää metamorfoosin vaiheita kuten historiallinen esikuvansa Maria Sibylla Merian. Aikakausien läpi kuljettaessa tiede syrjäyttää uskonnollisen maailmankuvan. Romaani näyttää, miten nainen kuoriutuu ahtaasta roolistaan ja saa äänen ja tekijyyden sekä oikeuden pohtia elämän alkamisen mysteeriä. Niin kuin hyönteiset läpikäyvät muodonmuutoksen, myös Maria muuntuu ajassa ja elää lupia kyselemättä 370 vuotta.

Maria Sibylla Merian (1647-1717) / Natural History Museum

Anna Maria van Schurman (1607-1678)

Antoinette Bourignon (1616-1680)

Ine Kusumoto (1827-1903), Japanin ensimmäinen naislääkäri, Philipp Franz von Sieboldin tytär

Koizumi Yakumo (1850–1904)

Isabella Bird (1831-1904)

Maria Pettersson - Historian jännät naiset

Toimittaja Maria Petterssonin tietokirja Historian jännät naiset tuo lukijan tietoisuuteen satakunta uskomatonta naista historian hämäristä, eri vuosisadoilta, vuosilta ennen ajanlaskumme alkua 1900-luvulle. Kriteerinä naisen pääsylle kirjaan on ollut hänen elämänsä jännyys tai jännittävyys. Syntyperäisiä suomalaisia naisia kirjassa ei ole, sillä vain muutaman valinta olisi tuntunut epäreilulta, sanoo Pettersson. Kenties joskus on luvassa teos suomalaisista jännistä naisista. Kaksi kirjan naisista on käynyt Suomessa. Sotakirjeenvaihtaja Martha Gellhorn (s. 1908) oli todistamassa Suomen talvisodan alkua marraskuussa 1939 ja tutkimusmatkailija / matkakirjailija Ethel Brilliana Tweedie (s. 1862) matkaili ympäri Suomea 1800-luvun lopulla ja kirjoitti kokemuksistaan matkakirjan.

Pettersson on ryhmitellyt naiset seitsemän otsikon alle: Tiedenaiset, Hallitsijat, Taiteilijat & urheilijat, Aktivistit & toisinajattelijat, Rikolliset & virkavalta, Sotilaat & vakoojat sekä Tutkimusmatkailijat & seikkailijattaret. Kussakin ryhmässä loistavat poissaolollaan tunnetuimmat historian naiset ja mukaan on otettu naisia unohduksesta. Jokaisesta naisesta Pettersson kertoo elämäkertamaisesti tärkeimmät faktat sekä lisäksi heidän omalaatuisista tempauksistaan ja ansioistaan. Teksti on vetävästi kirjoitettu, vaikka faktapainotteista onkin. Toki luettua suurin osa faktoista häipyy mielestä, mutta kirjaan voi ja kannattaa palata myöhemminkin. Useimmista naisista on löydetty valokuvat tai heitä esittävät maalaukset.  Yhteistä näiden naisten elämäntarinoille on hurjuus ja lannistumattomuus. Patriarkaatti on heitä alistanut ja heidän toimintaansa suitsinut, mutta uskomattomalla sisulla naiset ovat puskeneet eteenpäin valitsemallaan tiellä.

Pettersson sanoo, että tämä ei ole kirja naissankareista, mutta monet kirjan naisista ovat olleet poikkeusyksilöitä. He olivat poikkeuksellisen lahjakkaita, poikkeuksellisen rikkaita tai vaikutusvaltaisia. Lisäksi he olivat sinnikkäitä ja rohkeita kieltäytyessään heille varatusta naisen roolista. Muutama kirjan naisista oli minulle tuttu entuudestaan, suurin osa tuiki tuntemattomia. Jokainen näistä naisista ansaitsisi noston bloggauksessani, mutta se ei toki ole mahdollista - kannattaa tutustua tähän upeaan kirjaan, joka on ulkoasultaankin todella edustava ja tyylikäs.

Itävaltalainen ydinfyysikko Lise Meitner (s. 1878) työskenteli yhdessä saksalaisen Otto Hahnin kanssa. Itse asiassa Meitner keksi ja ymmärsi ydinfission, mutta kemian Nobel meni Hahnille fissioreaktion löytämisestä vuonna 1944. Tämähän oli tiedemaailman käytäntö tuolloin; sama kohtalo oli Marie Curiellakin aluksi.

 

Monet naiskirjailijat ovat julkaisseet teoksiaan aviomiehensä nimellä, koska kirjailijuus ja julkaiseminen eivät olleet naisille mahdollista. Maria Anna Mozartia (s. 1751) pidettiin lahjakkaampana kuin pikkuveljeään Wolfgang Amadeusta, mutta Marian oli luovuttava sävellystyöstä 18-vuotiaana. Isä näet naitti tytön 15-vuotta vanhemmalle leskimiehelle, jolla oli entuudestaan jo viisi lasta.

Gustav Mahler kielsi vaimoaan Alma Mahleria os. Schindler (s. 1879) jatkamasta säveltämistä, mutta julkaisi myöhemmin vaimonsa sävellyksiä omissa nimissään. Osa Fanny Mendelssohnin (s. 1805) sävellyksistä on julkaistu hänen veljensä Felixin nimissä!

Michael Field oli kirjailijanimimerkki, jonka takaa paljastuivat insestiset lesborakastavaiset Harris Bradley (s. 1846) ja Edith Emma Cooper (s. 1862).

Suffragettien taistelu naisten oikeuksien puolesta Englannissa 1900-luvun alussa oli vallan hurjaa ja väkivaltaista. Pettersson esittelee kirjassa näistä naisista kaksi: polion takia pyörätuoliin joutuneen Rosa May Billinghurstin (s. 1875), joka vankilaan jouduttuaan ryhtyi syömälakkoon sekä  jujutsumestari Edith Margaret Garrudin (s. 1872), joka opetti suffrageteille taistelulajeja, perusti henkivartijajoukot ja taistelukerhon sekä jujutti ja hakkasi poliiseja. Uskomatonta!

Britanniassa kamppailu naisten äänioikeuden puolesta oli poikkeuksellisen rajua. WSPU (Women’s Social and Political Union) tunnettiin kansalaistottelemattomuudesta ja suorasta toiminnasta. Sen jäsenet järjestivät mielenosoituksia, räjäyttivät pommeja, rikkoivat ikkunoita, tuhosivat postilaatikoita sekä tuhopolttivat kirkkoja ja tyhjiä rakennuksia, ja kun heidät pidätettiin, he menivät syömälakkoon. Vuosina 1905-1914 vankiloissa istui yli tuhat suffragettia.

NÄISTÄKIN NAISISTA VOI LUKEA KIRJASTA

* Sophie Blanchard (s. 1778) oli Napoleon Bonaparten pääaeronautti, joka kuumailmapalloili uhkarohkeasti ympäri Eurooppaa ja jonka tehtävänä oli suunnitella Britannian valloituksen kuumailmapallohyökkäykset.

* Hollantilaissisarukset Freddie (s. 1925) ja Truus (s. 1923) Oversteegen pestattiin teinityttöinä vastarintaliikkeeseen viattoman ulkonäkönsä takia. He pelastivat juutalaislapsia, räjäyttivät rautateitä, viettelivät saksalaisupseereita ja ampuivat natseja.

* Roberta Cowell (s. 1918) oli vankileiriltä selviytynyt toisen maailmansodan hävittäjälentäjä ja kilpa-autoilija sekä ensimmäinen transnainen, jolle suoritettiin Britanniassa sukupuolenvaihdoskirurgiaa.

 

Entä mitäpä tuumit tästä naisesta? Aimée Crocker (s. 1864) oli yhdysvaltalainen prinsessa, satumaisen rikas kirjailija, seikkailijatar ja sarjarakastaja, joka järjesti uskomattomia juhlia ja ennen kaikkea herätti pahennusta.

Kun on lukenut näiden sadan naisen uskomattomat elämäntarinat, voi todeta että totuus on todella tarua ihmeellisempää! Historian jännien naisten ensimmäinen 4000 kappaleen painos loppui kuulemma hetkessä, toinen 3000 kappaleen painos on tulossa. Upea ja ulkoasultaan edustava teos on kertakaikkisen loistava lahja jokaiselle naiselle! Maria Mannerin suunnittelema kansi on yksi vuoden edustavimmista.

Maria Petterson - Historian jännät naiset

Kansi Maria Manner
Atena 2020
Kustantajalta
_______________

Historian jännät naiset marssittaa esiin liudan kiinnostavia naisia, jotka ovat jääneet suurmieshistorian varjoon: kiinnostavia, uskomattomia, kauheita, törkeitä, sankarillisia ja ennen kaikkia jänniä persoonia. 

Maria Pettersson (s. 1984) on Journalisti-lehden päätoimittaja ja historiaharrastaja, jonka unelma–ammatti oli kansainvälinen seikkailijatar. Historian jännät naiset sai alkunsa Petterssonin Twitter-sarjasta, joka laajeni kirjaksi.

Maritta Hirvonen - Komediantit

Keskimmäisenä koppalakkirivistössä istuu viiksiperkele itse, vaaleanharmaassa takissa, rautaristi rinnallaan. Hänen silmänsä ovat kiinni, ja hän hymyilee kuin näkisi kaunista unta. Weberin Taika-ampuja on hänen lempioopperansa.

Nokialainen Maritta Hirvonen on kirjoittanut aiemmin kaksi tietokirjaa, ihastuttava Komediantit on hänen esikoisromaaninsa. Romaani kertoo useammassa aikatasossa toisen maailmansodan jälkeistä Saksaa kiertävästä Schreierin sirkusperheestä, jolla on alalla monen sukupolven traditio. Lukija saa eläytyä näiden komedianttien arkiseen elämään, harjoitteluun ja sinnikkyyteen.  Kirjan lopusta löytyy perheen sukupuu, henkilöt syntymäaika- ja kuolintietoineen. Komediantit yllätti monella tapaa. Hirvosen siviiliura, 21 vuotta Tampere Filharmonian intendenttinä kuuluu musiikin tietämyksestä ja saksankielisten liedien valinnoista ja sanoista. Kirjailija on varmastikin seurannut läheltä balettitanssijoiden tai sirkusesiintyjien harjoittelua ja esiintymisiä, sillä niin eläytyvää ja asiantuntevaa hänen tekstinsä on.

Pilvet roikkuvat harmaina patjoina kattojen päällä. Haisee sateelle ja jollekin mädäntyneelle. Olen palaamassa harjoituksen jälkeen kotiin. Juuri kun saavun Königstrasselle, melkein talomme kohdalle, näen perheeni astumassa ulos ovesta. Isä kävelee edellä, hänen jälkeensä Thomas, ja vähän kauempana heistä äiti. Perässä tulee sotilas kivääreineen ja hätistelee heitä kulkemaan nopeammin. Mutta eivät he hidastele, vaan melkein juoksevat matkalaukkuineen.

Tämä oli päivä jona dresdeniläinen Esther Weiss näki viimeisen kerran vanhempansa ja pikkuveljensä. Kohtaaminen oli sanaton, vain äiti vinkkasi silmillään ja melkein huomaamattomalla päännyökkäyksellään tyttärelleen, että mene, elä elämääsi ja tule onnelliseksi. Kulturellin juutalaisperheen tytär Esther soitti pianoa ja tanssi Dresdenin oopperan baletin kuorossa, mutta natsismi tuhosi hänen unelmansa maailman oopperalavoista. Esther saa uuden nimen ja identiteetin sekä väärennetyn passin. Lopun elämäänsä hän elää Arabella Richterinä, jonka isä oli muka Puolan rintamalla kaatunut Wehrmachtin sotilas.

Länteen pakenevan ja nääntyneen Arabellan pelastaa Schreierin kiertävä sirkus. Tyttö jää asumaan heidän kanssaan ja sitkeästi harjoittelemalla hänestäkin tulee esiintyvä sirkustaiteilija. Vuosikymmenestä toiseen komediantit matkaavat vaunuineen kaupungista toiseen, pystyttävät ja purkavat telttansa ja toivovat yleisöä, mutta sodanjälkeisessä Saksassa on sekasortoista ja kaikesta puutetta. Schreierin sirkuksen kohtalo on alinomaa vaakalaudalla.

Naisesta on tullut riesa. Kävelee perässä ja kyselee mitä teemme ja miksi. Mitä helvetin väliä sillä on? Tehdään niin kuin aina on tehty. Edith sitä vaunussaan hyysää, nälkiintynyttä reppanaa, jonka luut varmaan napsahtaisi poikki, jos vähänkin tyrkkäisi. Edes yhtä keilaa ei pysty noilla käsillä kantamaan. Joka paikkaan se tunkee surkean naamansa. Sen posket on kuopalla ja mustat silmät kyselee ja etsii katsetta. Miksi? Sen pikku paskiaisen pitäisi ymmärtää, että minulla on tekemistä.

Noin kirjoitti epävarma Arabella päiväkirjaansa. Hän rakastui koko sydämensä voimalla sirkuksen johtajan poikaan Heinziin ja heistä tulee lopulta pari, vaikka sirkuslaiset eivät juuri privaatteja yhteisöönsä kelpuuttaneet.  Syntyy kolme lasta, joilla on geeneissään esiintymisen taito. Arabella valitsee salaamisen: hän ei koskaan kerro miehelleen juutalaisuudestaan tai menneisyydestään ja melkein kaiken hän on entisestä elämästään unohtanutkin. Vähäiset muistot tulvivat kuitenkin mieleen painajaisina. Kirjan toisessa osassa hän käy kirjeenvaihtoa Dresdenissä edelleen asuvan lapsuudenystävänsä Giselan kanssa, joka on DDR:n ideologian ja kommunismin aivopesemä. Rautaesirippu erottaa nämä naiset, jotka  kertovat toisilleen muistoja lapsuudestaan ja niistä paljastuukin jotain hyvin dramaattista.

Komediantit on upea esikoisromaani. Ihailin Maritta Hirvosen kauniisti soljuvaa, kuvailevaa tekstiä ja hänen musiikintietämystään. Itse en kunnon sirkusta ole livenä nähnyt, kiertävien pienempien tivoleiden esityksiä vain. Sirkustaiteilijat ovat taidoillaan ja kehonhallinnallaan yhtä loistavia kuin oopperalavojen balettitanssijat, mutta taidemuoto ei ole yhtä arvostettu. Romaani palautti mieleen taas kerran toisen maailmansodan mielettömyyden ja natsien juutalaisvainot. Sodan loppuvaiheessa liittoutuneet pommittivat Dresdenin tiilimurskaksi. Kirjan toisen osan kirjeenvaihto Arabellan ja Giselan välillä toi selvästi esiin, miten vastakkaiset ideologiat saavat ihmiset käyttäytymään tavallaan samoin: usko omaan ideologiaan on sokeaa ja menee kaiken edelle, jopa perheenjäsenet ilmiannetaan.

Sirkuksen maailmaan oli kiehtovaa tutustua ja pidin eri kielisistä laulujen ja liedien sanoituksista, joiden nimet ja säveltäjät on listattu teoksen lopussa. Esitysten ja näytösten kulku oli loistavasti kuvattu. Minua kutkutti tietää, onko Schreierien sirkusperheellä todellinen esikuva, mutta asia ei minulle selvinnyt. Sen sijaan dresdeniläinen maailmankuulu Sarrasanin sirkus oli olemassa. Kirjan kansi on yksi vuoden kauneimmista: taiteilija Tuulikki Pietilän teos Taitoratsastaja-jonglööri vuodelta 1964.

Maritta Hirvonen - Komediantit

Kansitaide Tuulikki Pietilä, Taitoratsastajatar-jonglööri, 1964, Kansallisgalleria
Stresa 2020
Kustantajalta
______________

Elämä on ihanaa  /  Jorman lukunurkka

Komediantit on kertomus sirkuksesta, rakkaudesta ja pakolaisuudesta. Maneesilta vaunuun kuuluva musiikki tuo muistoja mieleen Arabella Schreierille, jonka tie oopperan balettioppilaasta kiertävän sirkusperheen artistiksi on ollut kuoppainen, mutta täynnä elämää. Päähenkilön ja Dresdeniin jääneen ystävättären kirjeenvaihdossa kohtaavat kaksi lapsuutta ja todellisuutta, natsi-Saksan ja DDR:n. Voiko kummastakaan selvitä?

Maritta Hirvonen on nokialainen, Tampereella syntynyt vapaa kirjoittaja. Hirvonen on toiminut taustavaikuttajana kirjallisuuden ja muun kulttuurin alalla. Hänellä on takanaan kolmikymmenvuotinen ura Tampereen kulttuurihallinnossa, josta viimeiset 21 vuotta Tampere Filharmonian intendenttinä. Aiemmat teokset Seiso vankkana suomalainen & Hämäränmaassa valon syvyys.

Joel Haahtela - Hengittämisen taito

Joel Haahtelan pienoisromaani Hengittämisen taito pohdiskelee ihmiselämää ja hengellisyyttä nuoren miehen silmin. Kuuntelin kirjan äänikirjana ja Anssi Niemen kirkas ääni istui hienosti tähän kiehtovasti kerrottuun tarinaan.  Kirjan minäkertoja on 24-vuotias kreikkalais-suomalainen nuori mies, joka opiskelee lääketiedettä. Hänen isänsä Dimitris ’katosi’ pojan ollessa kymmenen ja vanhemmille tuli ero. Sen jälkeen isä ja poika eivät ole nähneet toisiaan ja kaikki yhteydenpito on hiipunut.

Minäkertoja on unohtanut lapsuutensa kreikan, mutta opiskellut nyt kieltä äidiltään salaa. Hän pitää vaativista lääketieteen opinnoistaan taukoa ja päättää lähteä Kreikkaan etsimään isäänsä. Thessalonikissa poika tapaa setävainajansa Evangeloksen vaimon Elenin, jonka taloon hän majoittuu. He vetävät toisiaan puoleensa ikävuosista huolimatta, 42 vs 24. Eleni kertoo, että Ateenan pääkirjastossa työskennellyt isä on muuttanut pienelle luostarisaarelle, joka sijaitsee tunnin päässä mantereelta. Sinne käy pojan tie.

Kirjaa kuunnellessa ajattelin, että nyt - nyt on Haahtela kirjoittanut kirjan minulle. Minähän en päässyt ollenkaan sisään Adèlen kysymykseen, jonka jatkumoa hengellisyydessä ja uskonnollisuudessa tämä tavallaan on. Kerronnan edetessä paljastuu herkkä ja hauras isä, joka ei koskaan löytänyt omaa paikkaa Suomessa. Masentuneena hän tunsi olevansa pelkkä riippa vaimolleen ja pojalleen, ja päätti kadota. Isän arvoitus ja isän kaipuu on merkinnyt pojan kasvuvuosia. Hän on yhtä herkkä ja hauras kuin isänsä, mutta lapsuuden koettelemukset ovat tehneet hänet myös vahvaksi ja ymmärtäväksi.

Poika saa luvan asettua isänsä luostarin vierasmajaan. Hän elää askeettista ja korutonta elämää muiden munkkien tavoin ja osallistuu heidän töihinsä, jumalanpalveluksiinsa ja rukouksiinsa. Haahtela kuvaa todella kauniisti tämän isättömänä kasvaneen nuoren miehen tunteita ja ajatuksia. Hän on herkkä ja avaa sielunsa kirjan sivuilla. Mutta aivan kuin Adèlen kysymyksessä, kirjan loppupuolella lisääntyvä uskonnollisuus ja henkinen pohdiskelu vieraannuttivat minua. Suosittelen Hengittämisen taitoa lukijalle, joka on avoin hengellisyydelle ja uskonnollisille pohdinnoille. En tunne Kreikkaa kovin hyvin, mutta kirjan kreikkalaisuus viehätti ja lennätti minut matkalle maahan, samoin kuin vastikään lukemani Victoria Hislopin Saari.

Joel Haahtela - Hengittämisen taito
Kansi Päivi Puustinen
Otava 2020
Äänikirjan lukija Anssi Niemi
_______________

Lumiomena

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Lumoava pienoisromaani isästä ja pojasta, tuulisesta saaresta ja anteeksiannosta. Nuorukainen saapuu talviseen Kreikkaan etsimään vuosia sitten kadonnutta isäänsä. Matka johtaa kaukaiselle ja yksinäiselle saarelle, jossa pieni erakkoyhteisö elää sopusoinnussa luonnon kanssa, hengittää vuodenaikojen rytmiin. Talvi vaihtuu kevääksi, isä ja poika istuvat oliivipuun juurella, ja hiljalleen jokin paino alkaa hellittää.

Hannele Mikaela Taivassalo - Lopussa minun pitäisi kuolla

Mitä se on, jos ei voi luvata mitään eikä voi antaa juuri mitään. 

Ei yhtään mitään. Sitä se on.

Hannele Mikaela Taivassalon Lopussa minun pitäisi kuolla on ohut kirja, vain 128 sivua. Päähenkilö on kirjailija ja nainen, niinsanottu toinen nainen, jolla on yli kolme vuotta ollut suhde naimisissa olevaan mieheen. Molemminpuolista rakkautta ei puutu, seksuaalista intohimoa ei puutu, mutta nainen jää aina toiselle sijalle miehen elämässä. Miehellä on perheensä, vaimo jota rakastaa; syntymässä oleva lapsi. Nainen ei voi koskaan viettää koko yötä rakkaansa kanssa, ei voi herätä uuteen päivään tämän viereltä. Naista raastaa yksinäisyys ja kaipuu. Suhde ja tämä epätoivoinen rakkaus tuntuvat määrittävän hänen koko elämäänsä: ilman miestä hän ei usko pystyvänsä elämään, mutta ei myöskään tämän salailun kanssa. Nainen on jättänyt miehen useita kertoja, mutta aina ollut kuolemaisillaan kaipaukseen ja palannut takaisin tämän syliin. Hän vatvoo tätä elämänsä suurinta dilemmaa kuin Vigdis Hjorth Perintötekijöissä omaansa. Kuolema houkuttaa, mutta nainen ryhtyy siihen minkä osaa: hän amputoi miehen ja rakkauden itsestään kirjoittamalla.

Sanon että sitä mikä on salaista ei ole olemassakaan. 

Sanon että salainen rakkaus on rakkautta jota ei ole. 

Rakkaus tai minä. Toisen täytyy kuolla.

Teos on traaginen, yksinäisen ja onnettoman naisen monologi, joka sopisi loistavasti näyttämölle. Nainen ruotii suhdettaan monelta kantilta ja aina on vastassa pysty seinä. Järki sanoo, ettei tällä suhteella ole tulevaisuutta, mutta onko tulevaisuutta ilmankaan? Nainen tuntee rajojensa liuenneen ja hämärtyneen, hän on viallinen ja samea, hän ei kelpaa. Omanarvontunto, mitä se on? Vain yhden ainoan kerran kolmivuotisen suhteensa aikana mies ja nainen ovat tehneet yhteisen matkan. Se oli onnen täyttymys: ei salailua, ei piileskelyä ja yhteiset aamut. Mutta matkan jälkeen paluu todellisuuteen ja yksinäiseen elämään oli entistä karvaampaa.

Taivassalo kirjoittaa upeasti. Romaani on proosavetoinen ja perustuu päähenkilön mielen sisältöön ja tarkkaan mietittyihin, kirkkaisiin lauseisiin. Minua viehätti tapa jolla nainen väitteli itsensä kanssa: esitti ensin vahvantuntuisesti jonkun mielipiteen jonka kumosi heti perään. Niin uskottelu toimii eikä nainen enää halunnut mennä uskottelun halpaan. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin teoksen In transit, josta pidin myös paljon. Lopussa minun pitäisi kuolla on aiheeltaan rajattu ja keskittyy elämää suurempaan rakkauteen ja toisen naisen osaan. Itseasiassa teoksessa on jotain proosarunomaista: lyhyet lauseet ja tekstin asemointi. Oikeastaan kirja pitäisi lukea heti perään toisen kerran ja makustella tarkemmin sen lauseita ja ajatuksia. Vaikuttava ja koskettava toisen naisen puheenvuoro.

Hannele Mikaela Taivassalo - Lopussa minun pitäisi kuolla
Alkuteos I slutet borde jag dö 2020
Suomentanut Raija Rintamäki
Kansi Sanna Mander
Teos 2020
Kirjastosta
_______________

Hannele Mikaela Taivassalo (s. 1974) on on palkittu suomenruotsalainen kirjailija. Kahdeksan teosta kirjoittaneen Taivassalon esikoiskirja Kärlek, kärlek – hurra, hurra julkaistiin 2005 (Söderströms). Romaanistaan Viisi veistä Andrej Kraplilla (2008, Fem knivar hade Andrej Krapl, Söderströms 2007) Taivassalo sai Runeberg-palkinnon vuonna 2008. Viimeisimmästä romaanistaan In transit (Teos & Förlaget, 2016) Taivassalo sai Längmanska kulturfondenin Suomi-palkinnon. Scandorama on Taivassalon ensimmäinen sarjakuvaromaani. Vuonna 1997 Taivassalo oli mukana perustamassa taannoista Skunkteateria, jolle hän kirjoitti myös näytelmiä. Hän on filosofian maisteri, mutta opintoihin kuuluu niin ikään mm. draaman kirjoittamista Teatterikorkeakoulussa.

Riitta Komppa - Mistä minä tietäisin #runosunnuntai

Anna minun säilyttää pari piikkiä ja muutama pieni kepeys

Valokuvausharrastus johdatti vantaalaisen Riitta Kompan yllättäen uudestaan runouden pariin. Muutama vuosi sitten hän osallistui nimittäin valokuvauskurssille, jossa kuviin liitettiin lyhyitä tarinoita. Kompan tekstit hakeutuivat kuin itsestään runon muotoon. Siitä se sitten lähti, nuoruuden kirjoitusharrastus elpyi ja tuloksena on tämä esikoisrunoteos Mistä minä tietäisin. Komppa sanoo löytäneensä maailman, josta hänellä ei aiemmin ollut aavistustakaan ja kokoelman koonnin hankaluutta hän kuvaa itse näin:

Olin valinnut nipun runojani, mutta punaista lankaa ei löytynyt. Oli vain erivärisiä pätkiä. Onnistuin solmimaan ne kolmeksi kirjavaksi keräksi. 

• Ensimmäistä värittävät ajatukset ja tuntemukset nykyisyydestä ja välähdykset menneestä. 
• Toisesta kiertyy esiin erilaisia tarinoita. 
• Kolmannen mukana kuljen luonnossa tammikuusta vuoden loppuun. 

Kokoelma on siis jaettu kolmeen osioon: Kaiut, Ei totta ei tarua ja Auringon vuosi. Kokoelman nimi on osuva, sillä runominä kyselee runoissaan paljon ja ihmettelee maailmanmenoa. Lapsuuden ajoista niin paljon on muuttunut, maisemaa on tuhottu liian paljon, mutta onneksi on muistot. Komppa kutsuu itseään yökyöpeliksi, joka kirjoittaa yökirjaan aamuun mennessä haihtuvia ajatuksiaan. Hän pohtii myös omaa kirjoittamistaan ja sen haasteita. Pitäisi kuulemma löytää tuoreita ilmaisuja ja käyttää metaforia, mutta minkäs teet: tämä on minun elämääni / kliseitä ja banaaliutta on vaikea välttää.

Mutta minä lukijana en sanoisi noin, sillä pidin kovasti Kompan kirkkaista säkeistä, joista kuuluu eletty elämä ja elämän ihmettely. Herkkävireistä luontokuvastoa on paljon ja pirskahtelevaa huumoria myös. Ikääntyminen ja voimien hiipuminen askarruttavat. Luultavasti olen runoilijakaimani kanssa samaa ikäluokkaa, joten pystyin hyvin samaistumaan hänen koskettaviin ja joskus vähän uhmakkaisiin säkeisiinsä - reitti herttaiseksi vanhukseksi on huonosti merkattu.

Minua viehätti myös runoissa pilkahteleva mielikuvitus ja maaginen realismi: Äkisti radan ja teiden välissä / pienellä tyhjällä kaistaleella / seisoo / lauma kaksipäisiä valkoisia hevosia. Tylsäksi ja tyhjäksi jämähtäneeseen elämään runoilijalla on ratkaisu: hän kehottaa aistimaan ja ahnehtimaan elämää, lähtemään liikkeelle ja tarkastelemaan ympäristöä raikkain uusin silmin ja rikkomaan luutuneita rutiineita:

levähdä nurmikolle, ihaile pilviä, miten ne kulkevatkaan

ajattele muita galakseja

ajattele äärettömyyden tiheyttä

nouse leiju korkeimpaan torniin

sukella läpi pilvien

lennä kuin lapsena

Joistakin runoista kuultaa surrealistisia painajaisia tai unikuvia menetetystä rakkaasta, jota kaipaa vaan ei voi tavoittaa; ehkä taustalla on joku dramaattinen onnettomuus, mikä muutti kaiken: Niin ohut elämä / ennen oli poissa / jälkeen ei mitään. Osiosta Auringon vuosi löytyy todella kauniisti sanoitettuja luontokokemuksia. Kevät hurmaa runoilijan pitkän talven jälkeen, niin kuin meidät kaikki suomalaiset:

sininen taivas valkoiset koivunrungot

valkoiset vuokot

vihreyksien yltäkylläisyys

päätä huimaa

olo muutenkin selittämätön

//

maailmoja on monta

tiedätkö mihin kuulut (ehkä kuulut useampaan)

takerrutko vanhaan vaikka kurkottelet jo uutta

huhuiletko kyyhkynä

kirkaisetko palokärkenä

naputteletko ollenkaan

Tämä runokokoelma kosketti ja viehätti minua suuresti. Riitta Komppa on sanoittanut kauniisti monenlaisia tuntoja ja elämän kuvia. Kauniskantinen Mistä minä tietäisin on typografialtaan selkeä ja eleetön - ja hienosti viimeistelty, sillä silmiini ei sattunut yhtään oikeinkirjoitusvirhettä. Runot ovat myös konstailettomia ja siksi helposti lähestyttäviä, ja huumori on mukavan ilkamoivaa. Onpa hienoa, että Riitta Komppa ei jättänyt naputtelemista sikseen, vaan loi lukijoiden iloksi tämän kokoelman! Siteeraan lopuksi runon Lumous, joka kertoo tästä kukkeasta kesästä, jota juuri elämme:

ilma on pysähtynyt

siankärsämön kukat punertavat

pietaryrtin keltaiset mykeröt tähyävät ylöspäin

lintujen äänet nousevat hiljaisuuden kaarelta

puut odottavat vaiti paikoillaan

minä jään seisomaan

sanat varisevat helteiselle tielle

ruohonleikkurin säksätys viipaloi ilmaa

ei

lumous ei mene rikki

poimin vain pari sanaa ja jatkan matkaa

Riitta Komppa -. Mistä minä tietäisin
Kannen kuva Elvi Kalamies
Ulkoasu Riitta Komppa
BOD 2020
Kustantajalta - kiitos!
_______________

Satakunnasta kotoisin oleva Riitta Komppa asuu tätä nykyä Vantaalla. Tärkeitä inspiraation lähteitä hänelle ovat luonto ja oma siirtolapuutarhamökki. Komppa on opiskellut kirjoittamista mm. Jenni Hurmerinnan, Jukka Koskelaisen, Johanna Venhon ja Tommi Parkon kirjoittajakursseilla.