Kaisa Kurki - Harhan akatemia

Saako Saarnaaja koskaan rangaistusta kauhukuvistaan, joita paisutteli kuin pullataikinaa, herkutteli ylenmäärin ja tarjoili viattomille hyväuskoisille? Eikä kokoussalin ovessa ollut edes K18-varoitusta! Minä haluan tietää nyt erilaisista elämänkatsomuksista, itse tutkia niitä. Siinähän se on, se synti. ITSE AJATELLA. ITSE PÄÄTTÄÄ.

Kaisa Kurki on pseudonyymi, josta oli vaikea löytää tietoa. Sain selville, että hän on päijäthämäläinen taiteilija, jonka runot käsittelevät useimmiten hengellistä väkivaltaa pienen lapsen näkökulmasta. Hän on esiintynyt Ruusu Open mic- sekä muissakin runotapahtumissa Helsingissä ja Lahdessa. Runokirjasta Herätetty yö - Pahan prinsessan päiväkirja (Mediapinta 2017) löytyy blogiarvio täältä.  Raija Hautalan bloggaus tuosta runokirjasta pukee sanoiksi myös kaikki minun tunteeni tästä runoa ja proosaa taitavasti ja arvoituksellisesti yhdistelevästä romaanista Harhan akatemia:

"Kyseessä on ilmiselvästi omaelämäkerrallinen runoteos, jota lukiessani jouduin niin syviin vesiin etten ikinä. Sisimmässäni vuorottelivat raivo ja epäusko, viha ja turhautuminen. Miten ja miksi tällaista pääsee tapahtumaan. Pieni tyttö alistetaan jo varhain lahkon sääntöjen mukaiseen elämään, jossa kaikki on kiellettyä, kaikki on syntiä, aivan kaikki.”

Romaanin päähenkilö on keski-ikäistyvä nainen, joka on eronnut lahkosta ja lahkouskovaisesta väkivaltaisesta miehestään jo kaksikymmentä vuotta sitten, mutta lahkon ja Saarnaajan opit pitävät hänestä kiinni takiaisen lailla. Lahko ja kokoukset täyttivät hänen lapsenelämänsä ja hän jäi lapsena ja nuorena niin paljosta paitsi, kaikesta sellaisesta, mikä lahkoon kuulumattoman mielestä on kivaa, normaalia ja hyvää. Koulukaverit karttoivat, televisio oli syntiä, samoin rock-musiikki, jossa oli Saarnaajan mukaan yhdynnän rytmi. Hän ei tunne Juicea, Juha Tapiota eikä Abbaa; hän ei ole ikinä käynyt elokuvissa eikä matkalla. Työpaikan saatuaan hän ihmettelee ensimmäisiä palkkarahojaan ja kulkee ymmällään uusien työ- ja kämppäkavereidensa vanavedessä. Viron matkalla ravintolapöydät notkuvat houkuttelevina ja herkullisina, mutta mieltä kalvaa, että kaikki tämä on syntiä ja vie suoraa päätä helvettiin.

Sitten nainen rakastuu. Naisen Tähtisilmäksi nimeämä mies on nuori, poninhäntätukkainen boheemi, joka ei käy töissä.  Mies uskoo maailmankaikkeuden huolenpitoon ja sanoo, ettei vääriä tekoja rangaista, kuten Saarnaaja opetti. Nainen ei ajattele ikäeroa eikä Bestiksensä kehotusta jättää tuo tyhjäntoimittaja. Hän rakastaa, vihdoinkin, ensimmäistä kertaa elämässään, hän on löytänyt sukulaissielunsa. Mutta sitten mies matkustaa pois, jonnekin trooppiseen maahan, josta soittaa harvakseltaan ja kertoo buddhalaisista ashrameista ja elämän ihanuudesta. Nainen odottaa ja kaipaa. Parin vuoden päästä mies palaa Suomeen, jolloin kaikki unelmat romahtavat rumasti pirstaleiksi. Mies kuuluu vanhan gurun kulttiin, jossa seksi on vapaata ja huumeet hyväksyttyjä.

Minut on sidottu

olen X:n muotoinen

exä on sitonut ranteista sängyn kulmiin

ja panee

katsoo touhua eteisestä irrottamastaan peilistä

jalkani ovat nilkoista kiinni

haarat auki

olen sidottu

ristin muotoisena makaan

kädessä kanyyli ja tippaletku

Naisen sisimpään on iskostunut iilimadon lailla lapsuuden minä, Lohikäärmeen tyttö, joka sabotoi kaikkia normaalin elämän yrityksiä. Lohikäärmeen tyttö jankuttaa synnistä ja maailmallisuudesta kuin pikkupiru tai saatanan demoni, ja haluaa naisen pitävän kiinni Saarnajan opeista, eristäytyvän lahkon ulkopuolisesta maailmasta ja odottavan maailmanloppua ja tosiuskovaisten tempausta taivaaseen. Vaivalla ja vähitellen nainen oppii jättämään Lohikäärmeen tytön saarnat vähemmälle huomiolle ja pitämään oman päänsä, ajattelemaan itse. Hän löytää itselleen uskaliaan burleskitanssiharrastuksen, mutta kumppania hän ei löydä rinnalleen. Jopa mielikuvitusmies jättää.

Nykypäivän tarinan rinnalla kulkee legenda 1400-luvun prinsessasta, joka rakastuu vaeltavaan ritariin. Prinsessalle avautuu uusi ja avara, suorastaan säkenöivä linnan ulkopuolinen maailma, mutta sehän ei tietysti käy päinsä, koska prinsessa halutaan naittaa isäkuninkaan valitsemalle vanhalle miehelle. Jumalan ja helvetinpelko on keskiajalla samaa kuin nykypäivän lahkossa.

Johdattaako Jumala minua vai maailmankaikkeus? Päätänkö itse asioistani vai sattuma? Vai kummatkin yhdessä? // Onko elämä niin suuri kärsimys, että pitää kuvitella se harhaksi? Odottaa nirvanaa tai taivaaseen pääsyä niin kuin äiti?

En varmasti kaikkia salattuja viittauksia ymmärtänyt, joten kovin syvällisiin tulkintoihin en uskalla mennä, mutta Harhan akatemia järkytti sydänjuuria myöten. Teksti on arvoituksellista, runoa ja proosaa taitavasti yhdistelevää; runollisen kauniit kuvat vuorottelevat rumien ja brutaalien kanssa. Naisen ajatuksista talvisessa mökkimaisemassa paljastuu kaikki se käsittämätön paha, jota hän on lapsena kokenut: alituista helvetin pelkoa ja ahdistusta, pedofiilista lähentelyä läheisen aikuisen taholta. Jos haluat tietää, mitä lahko voi lapsessa ja nuoressa ihmisessä saada aikaan, tutustu tähän kirjaan!

Kaisa Kurki - Harhan akatemia

Books on Demand 2022
____________________

Eija Laine - Kivun alla

Täällä mennyt tarttuu nykyisyyteen. Menneisyys kasvaa lävitseni kuin kloroottinen kasvi, hentona, mutta juuret vahvana. Haluan kävellä rantaan, levittää käteni ja huutaa meren selkään: "Anna tulla! Otan kaikki vastaan ja sitten jätät minut rauhaan!”

Eija Laineen Kivun alla on uskomattoman hiottu ja tasokas esikoisromaani. Kielellisesti ilmaisuvoimainen ja juoni etenee jouheasti. Ihme, ettei romaani ole kelvannut yhdenkään kustantajan valikoimiin, vaan Laine on julkaissut sen omakustanteena. Päähenkilö ja minäkertoja on lapsuudenystävänsä Candyn kanssa pihasuunnitteluyritystä Helsingissä pyörittävä, arviolta kolmikymppinen Janis. Hän on jättänyt lapsuuden kotikaupunkinsa taakseen, sillä sieltä hän ei kaipaa yhtään mitään; sieltä on vain onnettomia muistoja.

Nyt saapuu tieto, että isä Ilkka on sairaalassa saattohoitovaiheessa ja Janis ainoana lähiomaisena palaa istumaan isän kuolinvuoteen äärelle - tuon miehen, joka tuntuu täysin vieraalta. Janis yöpyy isän huoneessa telttasängyssä ja vain yhdeksi yöksi kaavailtu vierailu venyy, kun viikatemies ei vain ota saapuakseen. Janis olisi halunnut kysyä isältä, miksi tämä ei koskaan pitänyt yhteyttä, mutta isä on jo tavoittamattomissa.

Isä,

Miksi sä jätit mut? Mulla on ikävä. En jaksa edes kirjoittaa kaikesta mihin ero johti. Äiti juo nyt jatkuvasti ja täällä ramppaa tosi outoa porukkaa. Kyllä sinäkin tiedät äidin miehistä. Pakko sun on tietää, asuthan tässä samassa kaupungissa, jossa kaikki elää toistensa elämää, kuten Iiri sanoo. Miksi sä et ota mitään yhteyttä?

Janiksen mieleen vyöryy lasinen lapsuus, perheen lukuisat muutot, vanhempien avioero & kodin hajoaminen ja surkeat olosuhteet myöhemmin äidin kanssa asuessa; tämän vaihtuvat miehet ja lyhyeksi jäänyt uusi avioliitto. Isäkin oli juonut iltaisin kotona töitä tehdessään, mutta äidistä tuli tuhoon tuomittu alkoholisti, joka myöhemmin kellariloukossa asuessaan menehtyi omaan oksennukseensa.

Vanhemmista ei ollut minkäänlaiseksi tueksi kasvavalle tyttärelleen. Äidin luota hän kerran karkasikin asumaan vuokrahuoneeseen, mutta psyyke ei kaikkea koettua kestänyt. Janiksen elämässä oli oikeastaan vain kolme ihmistä, jotka kannattelivat häntä: rakas, mutta dementoituva Iiri-mummo, liilaan pukeutuva psykiatri ja sydänystävä Candy, jonka kanssa tehtiin villissä nuoruudessa älyttömiäkin irtiottoja. Mutta  lapsuuden ystävyys säilyi ja on tänä päivänä toinen toistaan arvostavaa liikekumppanuutta. Molemmille entinen kotikaupunki on kirosana.

Laineen teksti on otteessaan pitävää ja sen rujouteen kätkeytyy jotain hyvin kaunista. Isän kuolinvuoteen äärellä menneisyyden läpikäyminen on tarpeellista, jotta Janis voisi vihdoinkin jättää kaiken taakseen. Ainoana lapsena mikään ei sido häntä enää entiseen: äiti on kuollut, isä on kuollut ja Janis voi jatkaa elämäänsä ilman menneisyyden demoneja. Isän menneisyydestä tosin paljastuu, että isällä oli ennen äitiä rakastettu ja he saivat tytön, Astan. Ottaako Janis yhteyttä sisarpuoleensa, jää kirjassa auki.

Kirjan vaihtuvat aikatasot, nykyisyys ja menneisyys, limittyvät hienosti toisiinsa. Niistä piirtyy karu kuva yhden suomalaisen nuoren tytön kasvuvuosista, jotka tuntuvat aidoilta ja tosilta. Alkoholistiperheessä kasvaneen lapsen on vaikea eheytyä, jättää syyllisyys taakseen ja päästää irti. Mutta anteeksianto, oven sulkeminen menneisyydelle ja tilien tekeminen selväksi kaiken koetun kauheuden kanssa, näyttävät ainakin auttaneen Janista. Todella vakuuttava kirjallinen debyytti, sivumääräänsä suurempi kirja.

Eija Laine - Kivun alla
BoD 2021

Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
_______________

Kivun alla on fiktiivinen romaani, jonka aihepiiri on tekijälle tuttua. Kertojan vierailu vanhalle kotipaikkakunnalle ja isän kuolinvuoteen äärelle vetää menneisyyden vääjäämättä esille. Sieltä purkautuvat niin äidin alkoholismi kuin lapsuuden kivut ja vanhempien avioero. Eletty elämä peilautuu esiin mielen mosaiikkina, mutta lohduttomista tapahtumista huolimatta teoksessa säilyy toiveikas pohjavire. 

Eija Laine (1966) on helsinkiläistynyt kirjoittamisen ja kirjallisuuden harrastaja. Kivun alla on hänen esikoisromaaninsa. 

Minttumaria Ukkonen - Tilkkutäkkitaivas

Tilkkutäkkitaivas on kokoelma runoja ja valokuvia, jotka sanoittavat ja kuvittavat arkea ja juhlaa kaikissa väreissään. Jokaisesta runosta voi löytää pienen palan taivasta, olipa se onnenhetki arkipäivän keskellä tai sanoja jostakin paljon suuremmasta.

Kesä ja kevätkin ovat vielä kaukana edessäpäin. Niitä kaipaavalle lohduksi voisi sopia Minttumaria Ukkosen herttainen runokirja Tilkkutäkkitaivas. Runokirjassa on 47 runoilijan itse ottamaa kokosivun värivalokuvaa, jotka kuvaavat luonnon yksityiskohtia. Kuvat tuovat väriä talven harmauteen ja arkisista asioista ilon löytävät säkeet lohduttavat. Kirjan esipuheessa Minttumaria sanoo pysähtyvänsä iltaisin ajatustensa äärelle, kertaamaan päivän tapahtumia. Hän löytää ilon ja kiitollisuuden aiheita pienistä asioista, jotka monelta jäävät huomaamatta.

Minttumaria on kolmen lapsen äiti ja seuraa lapsen ihmettelevää iloa heräävän kevään edessä. Lapsi huomaa pajunkissat ja poimii leskenlehtikimpun. Runojen missio on rohkaista lasta, ystävää ja runonlukijaa; auttaa näkemään toivo ja kaikki se hyvä, mitä ihmisellä jo on ja elämään tässä hetkessä. Aamurunot toimivat monesti suggestiivisena hyvän päivän avausmantrana ja vakuuttavat, ettei ole hätää. Kaikki on hyvin, tästä tulee hyvä päivä. Runoissa kuultaa kirjoittajan usko ja luottamus Jumalaan.

Ilo odotti minua tänään

kotitien varrella,

istui leskenlehdellä,

lepatti pajupuun kukinnoissa.

Ja haurasta kauneutta kantaen

muistutti,

että tämäkin päivä

on aivan kokonaan lahjaa,

minulle annettu,

ansaitsematta,

onneksi,

elettäväksi.

Suhteellisen paljon nykyrunoutta lukeneena loppusointujen runsaus häkellytti. Niitähän ei juuri nykyrunoudessa tapaa, tosin tottumattomalle runonlukijalle ne voivat tuoda tuttuuden tunteen. Minttumaria julkaisee valokuviaan ja runojaan Instagramissa ja Facebookissa ja hän on painattanut niitä myös hyvän mielen korteiksi. Mielestäni nämä herttaiset ja vähän naivistiset runot toimivatkin ehkä paremmin somessa. Some on nopea alusta ja lyhyellä vilkaisulla päiväänsä voi saada hyvää mieltä. Sellaiselle, joka ei yleensä lue runoja tai joka kaipaa lohdutusta ja rohkaisua, tämä pieni ja kaunis runokirja voisi olla tervetullut ystävänlahja.

Tällaisena päivänä katson

talven pimeitä päiviä

hyväksyen, levollisesti.

Uuden alun riemu on jo näkyvissä,

eikä kiristävä pakkanenkaan

voi sitä peruuttaa.

Minttumarialla on nettikauppa Minttumaa, josta runokirjaa ja postikortteja voi tilata.

Minttumaria Ukkonen - Tilkkutäkkitaivas
Valokuvat, kansi ja taitto Minttumaria Ukkonen
BOD 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Tilkkutäkkitaivas on Minttumaria Ukkosen esikoisrunokirja. Myös kirjan 47 raikasta valokuvaa ovat kirjoittajan itse kuvaamia. Minttumaria on luovan alan yrittäjä, kasvatusalan ammattilainen, hoitoalan opiskelija, vaimo ja kolmen lapsen äiti. Hän saa inspiraationsa luonnosta sekä tavallisen arjen arvokkaista hetkistä. 

Liisa Rauhakoski - Niin vahva kuin olen

On olemassa globaaleja tarinoita. Ja kaikkiin tilanteisiin on kohtalotovereita.

Tutustuin Hollannissa asuvaan Liisa Rauhakoskeen alkuvuonna, kun hän tarjosi luettavakseni autofiktiivistä romaaniaan Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia. Nyt Liisalta on ilmestynyt toinen omaelämäkerrallinen teos Niin vahva kuin olen, joka pui kaoottista prosessia avioliiton kariutuessa miehen alkoholismin ja huumeidenkäytön takia. Ote takakansitekstistä:

Eroa puiva romaani suoraan dramaattisen tunnemyrskyn silmästä kuvattuna. Suomalainen nainen Hollannissa naimisissa saksalaisen kanssa. Aviomiehen päihteidenkäyttö riistäytyy käsistä. Ystävät ja arjen huumori pitävät toivoa yllä, kunnes kotiolojen synkkyys uhkaa sammuttaa viimeisetkin tähdet. ”Keski-Eurooppa, mitä sinä annat minulle? Jonas, mitä sinä annat minulle?” / Kuka auttaa, kuka hylkää, kuka lohduttaa? Missä moraali? / Tämän enempää ei oikein pohjalle pääse.”

Liisa tutustui saksalaiseen mieheensä opiskeluvaihdossa ja rakastui. Se tavallinen tarina. Pari päätti muuttaa Bonnista Vaalsiin, koska se on jännittävä ja kansainvälinen paikka Hollannin, Belgian ja Saksan risteyksessä. Eletään pätkätöillä ja juhlitaan kuten kaikki nuoret kolmikymppiset. Mutta vähitellen Jonas ei näe enää muuta kuin alkoholin ja huumeet. Hän makaa päivät aineissaan ja vaatii Liisaa kamanhakureissuille, itse kun ei pysty. Elämä on kaoottista nistin ehdoilla, joka käyttää yhteiset rahat huumeisiin.

Tarvitsisin ystäviä. Mutta en osaakaan toimia tässä ihmiskunnassa, jonka luulin löytäneeni. En tiedä, miten luodaan toimivia yhteyksiä. Ei se minulta onnistu. / Häpeää ja yliherkästi tuleva pelko, että roikun ihmisissä, jotka eivät halua minua.

...

Iltaisin odotan ja olen niin yksin. Tulisi Osman ja pelastaisi. Tulisi Osman ja veisi minut junatunnelille yksin yöllä. Tulisi Osman ja pelattaisiin biljardia. Tulisi ja pelastaisi minut. Tekisi palasen normaalielämää mahdolliseksi. Jonas vain yrjöää ja on aina kipeä. En jaksa.

Tilanne ahdistaa Liisaa, on päästävä ulos kotoa, ihmisten ilmoille. Pelastajaksi ilmaantuu alunperin miehen saksanturkkilainen ystävä Osman, joka tulee kylään ja jossa Liisa löytää sukulaissielun. Aivan kaikesta voidaan puhua, ihastutaan ja rakastellaan. Kun Liisa elämänvimmassaan ja sekavan eroprosessin keskellä päätyy sänkyyn myös Osmanin kaverin Sülin kanssa, seuraa hiljaisuus. Miesten ja naisten käyttäytymiseen on eri säännöt, Liisa jää yksin.

Minun mielestäni kukaan ei selviä pitkän parisuhteen loppumisesta tai avioerosta tyylikkäästi, vaikka niin väittäisi. Liisan tilanteessa draamaa lisäsi se, että hän oli yksin vieraalla maalla, ilman siskon ja suomalaisen suvun tukea. Yksitoista vuotta elämää oli haihtunut savuna ilmaan. Jonaksesta ja kaikesta yhdessä rakennetusta oli revittävä itsensä irti, hankittava asunto ja ajateltava elämää yksin eteenpäin. Eroprosessin kuvaus on raakaa ja avointa. Se oli rankka peiliinkatsomisen paikka ja Liisa sanoo miettineensä Suomeen paluuta. Mutta jostain voima ja elämänkipinä löytyivät. 

Ei minulla mitään jumalallista rakkautta ole ollut jaossa. / Ihmisriippuvuutta, ripustautumista, rakkausriippuvuutta, hyväksynnän hakemista muilta ihmisiltä, itsekkyyttä, vaatimuksia. Uskoa, että vain joku toinen voi pelastaa minut ja paniikinomaista hyvän olon hakemista toisista ihmisistä, kun omassa itsessä on niin paha olla.

Kaiken aviotragedian keskellä Liisaa kannatteli oma positiivisuus ja vahvuus sekä rempseä kansainvälinen työyhteisö. Hän teki pätkätöitä vuokrafirmalle milloin minkäkin firman laskuun. Joukossa oli italialainen, bosnialainen, turkkilainen, saksalainen, suomalainen ja kaitpa joku hollantilainenkin. Läppä lensi ja puhuttu kieli oli kaikkien kielten sekamelskaa. Lukija saa kurkistaa myös Maastrichtin karnevaaleihin, jotka saavat koko kaupungin sekoamaan. Minusta on mukava tietää, missä kirjassa liikutaan. Punaisella ympyrällä olen merkannut sen omituisen mutkan, jossa Liisa asui.

Niin vahva kuin olen puhuttelee varmasti itse saman kokenutta lukijaa. Minulle muistui mieleen oman avioeroni aikaiset kaoottiset tunteet ja tyhjän päällä olo. Kirja antaa paljon myös alkoholistin tai huumeriippuvaisen läheiselle; sellaisessa tilanteessahan läheinen sairastuu vahvuuteen ja läheisriippuvuuteen, ja on hukassa itseltään. Päihteidentäyteisestä avioliittohelvetistä Liisa selvisi uuteen elämään ja tuntuu tasapainoiselta ja fiksulta kirjanjulkkarivideolla. Eron jälkeen löytynyt parisuhde tuntuu hyvältä tänäkin päivänä. Video on kiva ja avaa Liisan eläväistä persoonaa hyvin. Videolla Liisa sanoo kirjoittaneensa ’aina’. Päiväkirjat ovat olleet hänen henkireikänsä teinivuosista lähtien ja niissä riittää materiaalia moneen autofiktiiviseen teokseen.

On taas uudenlainen vaihe, kun on olemassa suhde, siis päivänvalon kestävä oikea suhde. / Alitajunta peilaa kaikki mahdolliset edelliset ihmissuhteet tämän valossa: että en ole enää yksin, vaan rakkauden arvoinen. Käyn unissani paljon läpi nyt.

Bloggaukseni kirjasta Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia

Liisa videolla kirjanjulkkareissaan, kannattaa katsoa, todella kiva!

Liisan blogi Hollanninhippiäinen

Liisa Rauhakoski - Niin vahva kuin olen

BoD 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Hollannissa asuva Liisa Rauhakoski (s. 1974) on koulutukseltaan filosofian maisteri. Hän on kasvanut Hyvinkäällä ja opiskellut Helsingissä. Rauhakoski kirjoittaa omaelämäkerrallisia romaaneja, joiden aiheet ja tyyli elävät elämänvaiheiden mukaan. Ulkomailla oleskelun aspektit ja huumori ovat vahvasti läsnä. Kirjailijan nettisivu

 

Riitta Komppa - En muista lähteneeni

onko parempi

kylvää kitkeä kastella

kuin niityllä kuljeksia

Pidin kovasti viime vuonna ilmestyneestä Riitta Kompan esikoisrunokokoelmasta Mistä minä tietäisin, joten tottakai halusin lukea myös tämän uuden. Kokoelman nimi En muista lähteneeni on samaa paria esikoisen kanssa ja kannessa katsoo nuori Riitta uteliaana tulevaisuuden peiliin. Jo aiemman kokoelman perusteella tiesin, että meillä on paljon yhteistä - ikä ja rakkaus luontoon ja puutarhaan. Kokoelman runot on ryhmitelty seuraavien otsikoiden alle: Olen järjestänyt paperini, Istun laiturilla, Kohtaamisia, Kävelen puutarhassa, Naakka nauraa, Entä jos ja Siivet.

sormenpäissä kissankäpälän tassukaaret

sinikellon keveys, huopakeltanon samettinukka

//

kaukana kaislikossa tööttää härkälintu

älkää käännelkö rannan kiviä

kivennuoliaiset nukkuvat

Runoja lukiessa tuntuu kuin siirtyisin johonkin lapsuuden kulta-aikaan, sellaiseen joka muistuttaa vaikka Martta Wendelinin tai Rudolf Koivun kuvituksia. Useimmat meistä ovat muistavinaan, että lapsuuden kesinä paistoi aina aurinko, vesi oli lämmintä ja onni täyttä. Runojen kielikuvista tuli nostalginen ja tuttu tunne: juuri noin oli minunkin lapsuudessani, luisteltiin hokkareilla ja radiosta tuli lauantain toivotut levyt - ja minäkin kuulemma lauloin pienenä Lännen lokaria täyttä kurkkua!

hengitän heräävää päivää ja kätken

tämän runsauden

tämän keveyden

Runojen luontohavainnot ovat herkkiä ja ilmaisevia ja vievät runonlukijan matkalle moniin omiin lapsuuden hetkiin ja erityisesti kesiin. Säkeissä tulee esiin myös lapsen valtava mielikuvitus: luonnossa esiintyviä asioita pidetään elollisina ja vähän pelätäänkin. Runsaan luontokuvaston ohella löysin paljon riemastuttavaa huumoria. Aivan mahtava oli runo Satu, joka kertoo Kompan version Tuhkimosta, lasikenkää sovittavasta prinssistä ja kurpitsavaunuista. Oi, tämä oli pienenä minun lempisatuni! Hurmaavan leikitteleviä ovat myös runot Avaruusromanssi, Kivinen mies & Vaihtopää. Minua viehätti valtavasti Kompan kyky leikkiä. Miksi aikuinen ei saisi?

kuiskaan tämän niin hiljaa

ettei mikään linkkitorni saa kiinni

Kävelen puutarhassa osion runoista tunnistaa itsensä jokainen puutarhaan hurahtanut. Runominä kulkee puutarhassa aistit avoinna ja ihmettelee: oma lomapaikka / ei töitä, harrastusta vaan / mistä hiki, kipeät jäsenet, hyttysenpuremat, naarmut. Mutta silti puutarhan hoito on rakasta, kitkeminenkin meditatiivista hommaa, joka nollaa ajatukset. Puutarha palkitsee, mutta tuottaa myös pettymyksiä ja ajoitus on usein pielessä. Kiinankärhö rehentelee ja sanoo harrastavansa multitaskingia!!! kun samaan aikaan sekä kukkii että kasvattaa siemeniä hopeisissa haituvapalloissaan.

jos en tänään ota lauseita kiinni

niin huomenna on jäljellä

vain välimerkit

En muista lähteneeni on hauska ja voimaannuttava runokokoelma juuri näin syksyllä kun muuttolinnut ovat lähteneet ja luonto alkaa nukkua talviuntaan. Kaiken huumorin ohella runoissa on myös haikeutta ja vakavampaa sanomaa elämän kulusta ja vanhenemisesta, mutta päällimmäiseksi minulle jäi ilo. Suositan kokoelmaa sellaiselle lukijalle, joka pitää tämän päivän runoja vaikeina ja joka kaipaa lohdutusta syksyn apeudessa. Riitta Komppa on itse tehnyt runojen ilmavan taiton, jota en saa blogitekstissä oikealla tavalla esiin. Korvasin omavaltaisesti  Marrashuokauksen pitkät välilyönnit pilkuilla, vaikka ei niitä runossa olekaan.

MARRASHUOKAUS

aurinko lähti

päiviä sitten, viikkoja sitten

pilvet roikkuvat, harmaata täynnä

alakulo kantapäillä

mutta ennen kuin sinä lähdet

anna haravani ja oksasakseni takaisin

anna kevyet polkimet

vaikkei enää koskaan kuin ennen

Riitta Komppa - En muista lähteneeni

Kansi ja taitto Riitta Komppa
BOD 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
______________________

Näin Riitta Komppa kertoo itsestään: Valokuvaus johdatti minut kirjoittamaan: osallistuin kurssille, jossa kuviin liitettiin lyhyitä tarinoita. Yllättäen tekstini alkoivat hakeutua runon muotoon. Olen lähtöisin Satakunnasta, opiskelu toi minut aikoinaan pääkaupunkiseudulle. Asun nykyisin Vantaalla. Ennen eläkkeelle siirtymistä työskentelin lähes 40 vuotta IT-alalla asiantuntija- ja päällikkötehtävissä. 

Maria Oinonen - Karkumatkoja

Maria Oinosen novellikokoelman Karkumatkoja takakansi sanoo mm. näin: ”Novellit kertovat matkanteosta, kaukokaipuusta ja varaslähdöistä vapauden eri vyöhykkeille. Maagisella realismilla maustetut tarinat kuljettavat kolisevin raitein ja rikkoutuvin renkain keskelle tulvivia vesiä ja sademetsän syliä. Toisinaan törmäillään laulaviin vuohiin tai kompuroidaan vieraita kehoja vasten. Arki katkeaa yllättäen, ja matka vie harvoin sinne, minne oli aluksi tarkoitus.”

Ja totta: novelleissa maaginen realismi sekoittaa lukijan pään ja vie kauan selvittää, mihin tässä päädytään. Yritin etsiä tästä esikoiskirjailijasta tietoa netistä, vaan en löytänyt. Kuitenkin novellit kertovat siitä, että hän on matkustanut paljon ja säilönyt tilanteita ja tunnelmia materiaalikseen. Kokoelmassa on seitsemän pitkähköä novellia, jotka on otsikoitu henkilönimin: Alina, Anna, Aurora, Sanni, Ella, Sinisilmä ja Natsuki sekä Herman ja Ana. Kukin novelli on sisällöltään hyvin tiivis ja yksityiskohtainen, siksi suosittelenkin niiden lukemista novelli kerrallaan. Peräjälkeen luettuna eri maailmat sekoittuvat helposti ja keskittyminen herpautuu.

Hyvä esimerkki rutiinien rikkojasta on säntillistä ja hiirulaismaista sinkkunaisen elämää viettänyt Alina. Yhtenä kauniina päivänä hän saa tarpeekseen, tilaa lentoliput ja jättää entisen elämänsä taakseen. Perillä Thaimaassa (?) odottaisi hersyvästi naurava Phong, johon hän oli tutustunut tämän Suomessa asuvan serkun kautta. Mutta kaikki ei mene kuin Strömsössä, sillä lentokoneen laskeuduttua Alina joutuu unenomaiseen painajaiseen, jossa asemat ovat kiinni, puhelimesta loppuu akku ja monsuuni katkaisee tiet. Löytääkö hän Phongin tässä kaaoksessa?

Entisen taakseen jättänyt retkeilijä, Sinisilmä, eksyy majatalon sijaan yksin elävän Natsukin pieneen taloon ehkä jossain Japanin vuoristossa. Tekstistä ei käy selville heidän sukupuolensa eikä ikänsä, ja tapahtumatkin ovat unenomaisia. Sinisilmän ajateltu yksi yöpyminen venyy ja venyy. Novelli kuvaa päivien verkkaista tapahtumattomuutta ja rauhaa, kevään odotusta, kirsikankukkasadetta ja Natsukin kaipuuta muistojensa laaksoon. Matkaanlähdöstä ei kuitenkaan ole tulla mitään, mutta syksyn tullen  reput sittenkin pakataan. Pari taivaltaa vuorten rinteillä, kelluu meduusalammessa ja vaimea Natsuki herää taas eloon. Lopulta matka johtaa sinisten vuorten rinteille, jonne usvan keskelle näyttää piirtyvän valkoinen talo, joka voisi olla yhteinen koti.

Novelli Herman ja Ana kertoo kauniista rakkaustarinasta ehkä jossain Sumatran sademetsässä, missä gibbonit laulavat korkeiden puiden latvoissa kuin valaat. Kolmekymmentä vuotta sitten kaksi luontoa rakastavaa kulkuria rakastivat toisiaan siellä tippukiviluolassa pienen hetken, mutta sitten tiet erosivat. Nyt Herman on palannut toivoen tapaavansa uudestaan nuoruudenrakastettunsa. Läpsyvissä sandaaleissa liikkuva nuori nainen Nana liimautuu miehen matkaan. Tarina on koskettava, mutta tässäkin on paljon maagisrealistisia piirteitä. Oliko Hermanin luolassa näkemä hahmo Ana vai vain muiston kuvajainen, johon Nanan puheenvuoro viittaa?

Maaginen realismi on kiehtovaa, mutta kokoelman novelleihin oli ladattu ehkä liikaa todellisuuden ylittäviä tapahtumia. Runsaat ja yksityiskohtaisesti kerrotut juonien käänteet tekivät lukemisen minulle haastavaksi, vai veikö keskittymiskykyni helle? Jos novellikohtaisesti tekstiä olisi maltettu hiukan ilmavoittaa (juonenkäänteitä karsia), teksti olisi ollut vetävämpää. Novellien sijoittuminen maailman eri kolkkiin ja kulttuureihin oli todella kiinnostavaa ja kirjailija kuvailee ympäristöjä ne omakohtaisesti kokeneen silmin. Matkustamisen ollessa rajoitettua, voi matkustaa näinkin. Mitään matkakertomuksia novellit eivät kuitenkaan ole, vaan niiden keskiössä ovat henkilötarinat. Jokaisella heistä on omat syynsä lähtemiseen tai matkaan: puuduttavan rutiinielämän rikkominen, työ, rakkaus tai vain levoton sielu. Uskon, että Karkumatkoja puhuttelee vielä paremmin esim. scifiin tottunutta.

Maria Oinonen - Karkumatkoja
BoD 2021
Arvostelukappale kustantajalta - Kiitos!
_______________

Maria Oinonen on elokuvaaja, sanataideohjaaja ja matkantekijä, joka kerää taskut täyteen tarinoita ja tunnelmia reissuiltaan. Teksteissään hän kuvaa ihmisiä, jotka etsivät itseään ja toisiaan maailman eri kolkista. Karkumatkoja on hänen esikoisteoksensa. 

Juha Laitinen - Ajansilmä

Ajansilmä on omakustannerunoilija Juha Laitisen kuudes runokokoelma. Viiteen osioon jaetut runot pitäytyvät tiukasti runominän itsen tarkkailussa ja ympäristön havainnoinnissa. Alkupuolen runoissa hän on kaukana kotoa, ehkä Kaakkois-Aasiassa jossain Thaimaan suunnalla. Runominä tuntuu jotenkin eksyneen oloiselta, mutta ehkä outo kulttuuri mahdollistaa parhaiten mielen vaeltelut ja oman minuuden tutkimisen. Runominä seuraa länsimaiseen verrattuna primitiivistä paikallista elämänmenoa ja tuntee itsensä leijuvan irralliseksi. Vaatii rohkeutta pysähtyä itseen, olla yksin.

näen sen mikä on

jos en pelkää enkä ole omahyväinen

Tämän kaukaisen kulttuurin kuvat piirtyvät runominän näkökenttään: suitsukkeita, buddhalaisia uskonnollisia rituaaleja, kerjäävä munkki oranssissa viitassaan, ihmiset töissä paahtavassa auringossa riisipellolla. Runominä elää kevyenä, hetkessä ja toteaa:

kukin tuokio on uusi 

hälisevä mieli ei tätä koe

menneisyydessä elävä 

Runominä tuntuu etsivän - tai on kenties jo saavuttanutkin hetkessä elämisen taidon, johon zen-buddhalaisuus pyrkii. Runoissa mietitään paljon hyvää ja pahaa, maailman sotaisaa menoa, rauhan kestämättömyyttä ja näennäistä vapauttamme:

ihminen ei näe itseä 

katsoo traditionsa silmin

Kokoelman loppuosan runoissa runominä liikkuu kotoisissa maisemissa, mutta sama itsen tarkkailija hän on edelleen. Runoissa on paljon seesteisiä luontohavaintoja, kesän lintuja ja hillasoita sekä talven lumipyryjä ja jäähileitä. Rauhalliset runotunnelmat rikkoutuvat dramaattisesti kun runominä vajoaa hevosineen jäihin. Runoissa on myös rakastetun ikävää ja rakkauden olemuksen pohdintaa.

katso

pääskyset langalla tasaisin välein

tekevät tilaa

ajatuksille ja olemiselle

Kaiken kaikkiaan kokoelmasta välittyi rauhallinen tunnelma ja nöyryys elämän edessä. Runominä tunnustaa pienuutensa maailmassa ja luonnonilmiöiden keskellä. Kaunis, seesteinen ja aforistinen kokoelma.

meri ei valitse

missä laine iskeytyy rantaan

aava ei piittaa säästä

tuuli määrää milloin tyyntyy

Juha Laitinen - Ajansilmä
Kansi Juha Vakkuri
BoD 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Runokokoelman kuvallisesti tarkka ja selkeä lyriikka nostaa keskiöön niin havainnon sinänsä kuin keskuslyyrisen, aforistisuuttakin tavoittavan ilmaisun. Teksteissä ulkoisen todellisuuden ohella palataan vääjäämättä runon minään, tämän tuntoihin, reaktioihin ja pohdintoihin. Lyyrisen minän havainnon vaihdokset, asennot, niiden johdonmukaisuus on yksi osa sitä punnittua juonnetta, jota runot noudattavat. Kokoelmaan muotoutuu huikea draamallinen kaari.

Helsingissä asuvan Juha Laitisen (s. 1948) aiemmat runokokoelmat ovat Olen jousi ja nuoli (2020), Pyydän sinua tanssimaan merelle (2019), Olen kaikkialla (2018), Neulasten kärjissä kuukiviä (2017) ja Raivoisa hiljaisuus (2015).

Liisa Rauhakoski - Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia

Keskieurooppalaistunut Liisa Rauhakoski muutti Saksaan vuonna -96 ja sieltä saksalaisen avomiehensä Jonaksen kanssa Hollannin Vaalsiin 2001. Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia kertoo Liisan kuudesta ensimmäisestä vuodesta uudessa kotimaassa. Bonnin jälkeen pikkuruinen Vaals on bönde tai lande, jossa lehmät laiduntavat ja lanta haisee. Mielenkiintoisen lisän tuo rajaseutu: Vaals sijaitsee Hollannin kaakkoiskulman omituisessa pullistumassa, jossa muutamalla askeleella voi piipahtaa niin Belgian kuin Saksankin puolella. Ensihoitajat voivat tulla mistä kolmesta maasta tahansa!

Mitenhän tätä kirjaa luonnehtisi? Liisan eläväinen persoona ryöppyää ja kirjan sivuilla teksti hyppelehtii asiasta toiseen ja kolmanteen. Kirjassa on kyllä otsikoidut luvut, mutta niistä jokainen sisältää vaikka mitä. Ei voi tietää etukäteen, mihin Liisan ajatus pompsahtaa. Selkeää rakennetta ei ole,  ainakaan asioiden tai teemojen suhteen, kaaos ja kaoottisuus ovat Liisalle ominaista. Saman luvun yhdessä kappaleessa hän ruotii Saksan ja Hollannin eroja työttömän työnhakijan näkökulmasta, seuraavassa analysoi popmusiikkia lempikappaleidensa valossa ja kolmannessa vaikka hollantia ja Limburgin kaameaa murretta. Lukiessa tuli mieleen Harry Salmenniemen novelli fantastisesta salaatista, jonka ainesluettelo on loputon.

Mitä kirjasta sain? Tutustuin päättäväiseen ja eloisaan naiseen, joka luotaa alituisesti sisimpiä tuntojaan, kärsii migreenistä ja yrittää löytää työelämässä vihreää oksaa. Vain pätkätöitä on tarjolla ja toimeentulo sitä myöten epävarmaa, mutta ei Liisa maanrakoon masennu. Itse tunnen Hollantia vain yhden Amsterdamin visiitin verran, eli enpä juuri ollenkaan, joten Liisan vertailut Hollannin, Saksan ja Suomen välillä olivat herkullisia ja hauskoja. En tiennytkään, että sikäläisten vitsien pääosaa näyttelee useimmiten belgialainen. Jos joku törppöilee liikenteessä, se on tietysti belgialainen!

Belgiassa ei ennen ollut autokouluja ja sen näkee. Aina jos joku jarruttelee kesken kaiken tai tukkii vasemman kaistan, se ei ole hollantilainen, saksalainen eikä ranskalainen, vaan belgialainen.

Osaan passiivisesti jonkun verran saksaa, mutta Liisan esimerkit hollanninkielisistä etunimistä ja etenkin Limburgin murteesta saivat pudistelemaan kiivaasti päätä. Kuka ulkomaalainen voi ylipäätään oppia tuota kaamean vaikealta kuulostavaa ja näyttävää kieltä, jossa kuninkaalliset häät ovat koninklijk huweljik.

Nyt on menty niin pitkälle, että alan ajatella Limburgin murteella. Näin talon rauniot keskellä peltoa ja ihmettelin sitä, että häh, talo tuossa kohdassa. Päästäni tuli spontaanisti lause: 'Däär stjond enge huuske' eli 'Tuossa seisoi talo'. Ei tullut saksaksi 'Da stand ein Haus' eikä hollanniksi 'Daar stond een huis.’

’Heb je dat gedaan?' (Oletko tehnyt sen?) on ’Höbse dat jedoan?’ Melkein kaikkiin sanoihin voi laittaa umlautin välittämättä siitä, ettei hollannissa tunneta umlautia. Daar = däär. Over = över. Överheen. Dääröver. Vöör. Ja silloinhan se on oikeastaan ruotsia: över, där, för.

Liisa näkee paljon eroavaisuuksia Suomen ja Hollannin välillä. Yleensä Suomen eduksi: meillä kaupat ovat yömyöhään auki ja joukkoliikenteessä on käytössä matkakortti, tosin tämä tilanne oli 2000-luvun alkuvuosina. Vuokra-asuntojen varustelutasossa on huimat erot. Hollannissa vuokralainen vuokraa likimain pelkät seinät, sisustaa keittiönsä itse ja hankkii eteiseenkin vaatekomerot. Kokkaus tapahtuu pääasiassa kaasulla ja talot ovat huonokuntoisia eivätkä vuokranantajat panosta niiden ylläpitoon. Ison Bonnin jälkeen Vaalsilla on etunsa luontoa rakastavalle naiselle. Laaksot ja maisemat ovat huikean kauniita, linnut laulaa ja kukat kukkii. Kotona on populaatio persoonallisia seeprapeippoja, joiden sielunelämään lukija saa myös tutustua. 

Avomies Jonas on paljolti taustalla, joskin yhdessä käydään lähiseutujen nähtävyyksiä katsomassa ja Suomessa lomilla. Suhdetta varjostaa se, että miehen vanhemmat eivät voi sietää Liisaa, ja tunne on molemminpuolinen. Tässä ensimmäisessä omaelämäkerrallisessa teoksessaan Liisa ei paljon suhteesta puhu, mutta vakoiluoperaationi ansiosta tiedän, että avoliitto päättyy jossain vaiheessa eroon.

Kun totuin Liisan ryöpsähtelevään, vuolaaseen ja kaoottiseen ajatusvirtaan, viihdyin kyllä kirjan parissa. Hauska ja terävä huumori sekä paikallisolojen kuvaus olivat minulle kirjan parasta antia. Popmusiikki ei itselleni ole kovin läheinen asia, mutta opin uutta mm. Liisan pitämistä saamelaisartisteista ja suomenruotsalaisesta etnosta. Muutaman loppupuolen luvun olisi voinut jättää kokonaan pois tai ainakin stilisoida / lyhentää niitä reippaalla kädellä. Kiitän kirjailijaa sivistävästä ja hauskasta keskieurooppalaisuuden oppitunnista!

Liisa Rauhakoski - Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia
BOD 2020
Kustantajalta
_______________

Hollannissa asuva Liisa Rauhakoski (s. 1974) on koulutukseltaan filosofian maisteri. Hän on kasvanut Hyvinkäällä ja opiskellut Helsingissä. Rauhakoski kirjoittaa omaelämäkerrallisia romaaneja, joiden aiheet ja tyyli elävät elämänvaiheiden mukaan. Ulkomailla oleskelun aspektit ja huumori ovat vahvasti läsnä. Työn alla on muutama käsikirjoitus, niin lapsuuden muistojen paketti kuin avioeroa puiva romaanikin suoraan tunnemyrskyn silmästä kuvattuna. Kirjailijan nettisivu

Päivi Ollikainen - Hyppy

Päivi Ollikaisen (s. 1963) esikoisteos Hyppy on autofiktiivinen selviytymiskertomus, joka piirtää esiin äidin ja tyttären elämänkohtalot. Kummallakin naisella on oma raskas ristinsä, jonka alle he alistuvat ja nääntyvät: Mirjamilla moittiva anoppi, Virpillä alkoholistisesti juova mies. Miksi apua on niin vaikea pyytää?

Romaani kertoo pääosin tyttären, Virpin elämästä, mutta kirjan alkuluvuissa kurkistetaan myös hänen äitinsä Mirjamin elämään. Mirjami elää karjalaisten appivanhempiensa miniänä maalaistalossa Hämeessä anopin moittivan silmän alla. Mikään, mitä Mirjami tekee ei tunnu tyydyttävän anoppia. Puoliso Reino on kiltti mies, mutta ei asetu puolustamaan vaimoaan. Perheseen syntyy lyhyin väliajoin viisi lasta. Jossain vaiheessa Mirjami uupuu sekä henkisesti että fyysisesti ja joutuu lepäämään parantolaan.

Anopin mahti ulottuu tämän talon joka sopukkaan, kaikkiin kolkkiin kellarista vintille. // Miten tähän pimeään tulisi valo? Hyvä Jumala, näetkö sinä minun pimeäni?

Virpi on esikoistytär ja kasvaa isossa sisarusparvessa maalla ja evankelisen herätysliikkeen ympäröimänä. Hän omaksuu perheensä uskon, käy evankeliumijuhlilla ja gospel-konserteissa. Teini-iässä hän kapinoi: Paska mummo, paska isä paska koti. Hän ei voi käsittää äidin alistumista vahvan anoppinsa valtaan ja on vihainen myös lepsulle isälleen. Virpi lähtee muualle opiskelemaan ja elämä asettuu uomiinsa. Ollikainen jättää tarinassa väliin kymmenen vuotta ja siirtyy kertomaan Virpin elämästä kolmikymppisestä eteenpäin, jolloin Virpi rakastuu Harriin. Miehen luonteessa vilahtaa jotain rumaa heti alkuun, mutta rakastunut nainen ohittaa hälytysmerkit.

Harri on kiivas ja pitää tulisia monologejaan humalassa ollessaan, mutta pelkää joutuvansa helvettiin. Kodin täyttää tupakansavu. Virpi odottaa miestään kotiin kapakasta ja kantaa ristiään kuten äiti aikoinaan. Vuosi vuodelta ahdistus Virpin sisällä kasvaa, mutta hän jatkaa liittoaan alkoholistisesti juovan Harrin kanssa. Nelikymppisenä Virpi tulee raskaaksi, syntyy poika Aleksi.

Ollikainen kertoo ehkä liiankin yksityiskohtaisin, päiväkirjanomaisin merkinnöin Virpin raskausajasta ja vuosista pojan syntymän jälkeen. Runsaasti alkoholia käyttävä mies jaksaa kyllä käydä töissä, mutta jättää arjen pyörittämisen vastuun vaimolleen. Kodin ilmapiiri tulehtuu tulehtumistaan eivätkä puolisot pysty puhumaan mistään. Virpi uupuu ja viha hänen sisällään kasvaa. Elämä jatkuu sinnitellen ja pahaa oloa nieleskellen, kunnes Aleksikin alkaa oireilla ja vihata isäänsä.

Minua pelottaa. En tiedä, miten pysyn järjissäni.  // Mielentilani on kovin repaleinen. En hallitse raivonpuuskiani, niitä tulee ihan yllättäen.

Hyppy kertoo tarkasti ja koskettavasti alkoholistiperheen tarinaa ja on eittämättä kirjoittajalleen tärkeä terapiakirja. On tärkeää kirjoittaa ulos kaikki vuosien aikana patoutunut ahdistus, pelko ja pettymykset. Alkoholisti sairastuttaa myös läheisensä, hänen juomistaan salataan ja hävetään. Virpin toipuminen alkaa vasta, kun hän uskaltaa tunnustaa voimattomuutensa miehensä juomisen edessä ja alkaa käydä Al-Anon-kokouksissa, joissa tapaa kaltaisiaan ja saa tukea. Virpi uskaltaa vihdoin hypätä, ei kuohuihin, vaan uuteen seesteisempään elämään. Koin runsaan uskonnollisuuden itselleni vieraaksi ja tekstin paikoin liian yksityiskohtaiseksi. Mutta uskon, että kirja antaa vertaistukea alkoholistin läheiselle ja rohkaisee ottamaan ensimmäisen askeleen toipumisen tielle.

Ihminen on aika pienestä onnellinen. Minä olen, tarkoitan. // Olen kiitollinen siitä, mitä minulla jo on. Olen saanut takaisin toivon.

Päivi Ollikainen - Hyppy

Kannen valokuva Ari Vitikainen
BOD 2020
Kustantajalta
_______________

Päivi Ollikainen (s.1963) on vantaalainen filosofian maisteri. Hyppy on hänen esikoisteoksensa. 

Eeva Kiviniemi, Taina Pietikäinen - Joki

Kirjoittajaduo Eeva Kiviniemi ja Taina Pietikäinen ovat juuri julkaisseet ensimmäisen dekkarinsa. Cozy crimea edustava Joki aloittaa Kati Berg tutkii -dekkarisarjan. Tilastoja minulla ei ole käytössä, mutta tuntuu että dekkareita ja jännitystä julkaistaisiin kirjallisuuslajeista eniten. Itse luen dekkareita nykyään vähänlaisesti. Tämä on vasta vuoden neljäs ja kaikki lukemani edustavat tätä samaista genreä. Kauas ovat jääneet ne ajat, jolloin hullaannuin Pierre Lemaitren Alexista. Nyt puhuttelee enemmän Håkan Nesser ja Vasenkätisten seuran tyyli.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat helteiseen kesään 2018 Turussa. Oudot hukkumiset ja vähältä piti -tilanteet piinaavat kaupunkia. Tarina alkaa hupaisasti: Turun poliisissa harjoitteluaan suorittava Milla Nikkarinen saa taas kerran nolostua boheemin äitinsä Katin edesottamuksista. Viisikymppinen Kati on työtön historiantutkija intohimonaan Ruotsi-Suomen 1600-luku ja omapäinen kuningatar Kristiina. Myös poika Mikael asuu jo omillaan ja puoliso Pertti on Amazonin viidakossa viikkojen tutkimusmatkalla. Kati yrittää työllistyä tyhjänpäiväisellä TE-keskuksen kurssilla ja keksii toimeentulohuoliinsa mainion ratkaisun: perheen iso omakotitalo vuokralle kesäksi ja asumaan kimppakämppään!

Yksi Katin uusista kämppäkavereista on kansanedustajan tytär Iisa Strandman, jolle oli käydä hullusti. Iisan viinilasiin sujautettiin ilmeisesti tyrmäystippoja ja hän putosi Aurajokeen. Vai työnsikö joku? Kohta myös tubettajatähti Niko O päätyy jokeen ja hukkuu. Epäillään itsemurhaa tai onnettomuutta, mutta jokeen putoamisia ja hukkumistapauksia tuntuu Turussa olevan aika lailla. Milla paneutuu Nikon tapaukseen; katsoo tähden kaikki Youtube-pätkät ja jututtaa lähipiiriä, mutta mitään ei selviä. Hän ystävystyy Iisan kanssa, onpa ihastumistakin ilmassa ja kun Millalle selviää, että mitä ilmeisemmin Iisa on edelleen hengenvaarassa, hänelle tulee hätä. 

Samanaikaisesti äiti Kati tekee omia tutkimuksiaan - mihinkä historiantutkija intohimostaan pääsisi. Kati rakastaa jokirannan puita ja käy niitä halailemassa ammentaakseen niistä ikiaikaista energiaa. Harmikseen hän huomaa, että joku vandaali viiltelee vanhojen puiden kylkiin omituisia merkkejä. Kati tutkii kirjastossa eri lähteitä ja merkkien viesti valkenee hänelle pikkuhiljaa. Mitä ilmeisemmin joku tyrkkii ihmisiä Aurajokeen ja leikkii inkvisition aikaista pyöveliä.

Joki on pirteä ja viihdyttävä genrensä edustaja. Tekstissä on mukavasti nykynuorten maailmaa ja yhteiskunnallista sanomaakin. Juonenkuljetuksen väliin on sijoitettu karmaisevia psykopaattisia monologeja, mutta pääpaino on pirskahtelevassa nykyajassa kiinni olevassa kerronnassa. Kati on mainio tyyppi, joka häslää tyttärensä tutkimuksen liepeillä ja solahtaa kitkatta lastensa ikäisten kämppistensä joukkoon. Kati kaveeraa musiikkia opiskelevan taiteellisen poikansa Mikaelin kanssa, mutta suhde järkevään ja jämptiin Millaan on hankalampi. Äiti ja tytär ovat luonteiltaan niin erilaiset. Monta kertaa saa Milla peitellä äitinsä tekemisiä työkavereiltaan,  mutta tytär kuitenkin etsii ja saa tarvittavaa tukea boheemilta äidiltään. Kenties tämän molempia ravistelevan tapauksen jälkeen he pystyvät oikeasti lähentymään.

Joki oli mukavan nuorekas ja erilainen cozy crime -dekkari. Kiviniemi ja Pietikäinen tuottavat hyvin samantyylistä ja sujuvaa tekstiä. Mistään ei aavistaisi, että kirjoittajia on kaksi. Mukava sekoitus Turun nykypäivää ja historiaa, orastavaa rakastumista ja lopussa tietysti iloa selvitetystä casesta. Kun kimppakämpässä juhlat ovat ylimmillään ja Kati istahtanut TE-kurssin karhumaisen Nallen polvelle, soi ovikello. Kutkuttava alkukuva Kati Berg tutkii -sarjan kakkososaan.

Eeva Kiviniemi, Taina Pietikäinen - Joki

Kansi Taina Pietikäinen

BoD 2020

Kustantajalta

________________

Kirsin kirjanurkka

Tuijata

Kati Berg tutkii -nettisivu

Eeva Kiviniemi on turkulainen erikoiskirjastonhoitaja ja toimittaja. Hän on tehnyt toimittajan töitä yli 20 vuotta sekä aikakaus- että sanomalehdissä, vakituisena ja freelancerina. Nykyään hän vastaa kirjaston viestinnästä.

Taina Pietikäinen on arkeologi ja merkonomi. Hän on työskennellyt useita vuosia arkeologisilla kaivauksilla ja erilaisissa esihistoriaprojekteissa. Lisäksi hänellä on pitkäaikanen työkokemus viestintätehtävistä.

Kati Luoma - Brooklynin märkä lumi

Kati Luoma on nelikymppinen oululainen yhteiskuntatieteiden maisteri ja tradenomi, joka aiemmin työskenteli toimittajana ja sisällöntuottajana. Hänen esikoisteoksensa Brooklynin märkä lumi perustuu kirjailijan oman yhdeksänkymppisen Helena-mummin värikkäille tarinoille, joita Luoma nauhoitti heidän tapaamisissaan. Kirjassa mummin nimi on Anna ja teoksen toinen tarinalinja kertoo siis hänen elämästään 1900-luvun alkuvuosista nykypäivään. Kirjan mummiaan kuunteleva tyttärentytär on nimeltään Emma, Aavan ja Topiaksen äiti, Juhan vaimo. Emma tekee pätkätöitä Oulun seudun paikallislehdessä. Häntä ei vakinaisteta ja muutenkin toimittajan työmahdollisuudet ovat olemattomat. Niinpä Emma päätyy työttömäksi, jota 90-luvun laman läpikäynyt isä eivätkä kaikki ystävätkään katso ymmärtävästi. Tuskaillessaan työpaikkahakemusten ja hylkyjen kanssa, Emma päättää yrittää kirjoittaa kirjan mumminsa elämästä. Teoksella on paljon yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään, mutta Luoma sanoo sen olevan fiktiota.

Anna-mummin osuudet vievät hänen lapsuuteensa ’rikkaan Mäkisen’ kulmataloon Oulussa, jossa viereisessä asunnossa asuvat myös Annan tädit Anni, Aino, Ida ja Esther sekä eno Hjalmar. Anna on tavattoman reipas pikkutyttö, joka hakee juopporemmeihin eksyvää isäänsä kaupungilta ja ymmärtää mielenterveydeltään haurasta äitiä. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa Amerikan siirtolaisuus oli suurta eri puolilta Pohjanmaata. Tädeistä myös Aino ja Ida olivat käväisseet Amerikoissa, mutta palanneet velvollisuudentuntoisina kotiin hoitamaan pahaan nivelreumaan sairastunutta siskoaan Estheriä. Näistä Amerikan ajoista juontaa kirjan nimikin ja lopussa selviää Ida-tätiin liittyvä salaisuus - joskin kirjailija jättää langanpäitä irrallisiksi lukijan omia johtopäätöksiä varten.

Anna oli sodan aikana teini-ikäinen ja tutustui Oulussa komennuksella oleviin nuoriin saksalaissotilaisiin, koki pommitukset ja pommisuojat sekä sodanjälkeiset puutteen ja valvontakomission ajat. Luoma kertoo kauniisti Annan rakastumisesta Johannekseen ja heidän pitkästä avioliitostaan ja nelilapsisesta perheestään. Kirjanpitäjänä työskennelleet puolisot löysivät toisistaan elämänmittaisen kumppanuuden.

Kirjan nykytasossa haasteita Emman elämään tuovat pätkätyö ja työttömyys. Emma selaa Työvoimatoimiston ja lehtien työpaikkailmoituksia ja laajentaa reviiriään, mutta lukuisat hakemukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Hän häpeilee kovasti työttömyyttään, jaksaa toivoa pitkään, mutta toivokin loppuu aikanaan. Emma jämähtää kotiin, ei vaihda edes yöpukua pois eikä aina jaksa huolehtia ruuastakaan. Samaan aikaan myös puolison työpaikalla ovat käynnissä YT-neuvottelut, joten paineita perheessä riittää. Herkkä viisivuotias Aava aistii jännitteet ja pelkää iltaisin pimeää ja mörköjä. Emma tuskailee tekstiensä kanssa, ei usko kykyihinsä, mutta eräs rakkaaksi käyvä kirjoitusopas luo uskoa siihen, että kyllä tästä jotain vielä tulee.

Anna-mummin elämäntarina tuo esiin 1900-luvun alun kaupunkiasumisen ja varmasti Oulua tuntevalle tutuista paikoista lukeminen on kiinnostavaa. Minä mietin 1900-luvun alun olematonta sosiaaliturvaa: siskojen ja veljen piti luopua omasta elämästään, koska vakavasti sairasta ja liikuntakykynsä menettävää sisarta oli hoidettava kotona. Sota-ajan nuorten työvelvoitteet nousivat esiin, samoin puute tuolloin ja vielä kauan sodan jälkeenkin. Eräs kirjan henkilöistä sairastuu myös Alzheimerin tautiin ja nämä osuudet Luoma kuvasi herkkyydellä, ymmärtävästi ja kauniisti.

Luoman teksti on elävää ja erittäin sujuvaa. Huumoria ei kirjassa paljon ole, mutta minua huvitti suuresti nuoren Annan tokaisut epämääräiselle mieshyypiölle, joka tuppautui hänen ja Maria siskon seuraan uimarannalla! Emman osuudessa huvittavin kohtaus tapahtui pisteliään Tarjan hienoissa hääjuhlissa, kun keskustelu kävi kiivaana työttömyydestä ja laiskoista työttömistä. Emma teki ympärillä olevien tarkkaillessa hienon manööverin ja totesi: Terveisiä sirkuksesta!

Luoman teksti on hallittua, virheetöntä ja asiallista. Brooklynin märkä lumi on meidän lähihistoriaamme hyvin valaiseva teos; ja tietenkin kunnianosoitus kirjailijan Helena-mummille. Kirjan tunnelma on lämmin ja ymmärtävä, monia teemojakin löytyy. Jokaisella sukupolvella on elämässään omat haasteensa ja yksilö vastaa niihin omasta persoonallisuudestaan käsin. Nämä kaksi saman suvun eri sukupolven naista suhtautuivat haasteisiinsa hyvin eri tavoin. Anna oli jo lapsena hyvin reipas ja sanavalmis, Emma taas vetäytyvä ja ristiriitoja kaihtava. Minusta on hienoa, että Luoma on tallentanut mumminsa tarinat ja entisen Oulun elämänmenon. Lopuksi totean vielä, että Brooklynin märkä lumi on edustava kirja: kaunis kovakantinen teos, jossa on vieläpä kirjanmerkkinauha! Kaikenkaikkiaan laadukas esikoisteos. Mietin pitkään kolmen ja neljän tähden välillä. Luin teosta fyysisesti väsyneenä, mikä tietenkään ei ollut kirjan vika, mutta vähensi lukuelämystäni.

Kati Luoma - Brooklynin märkä lumi
Kansi Toni Luoma
BOD 2020
Kustantajalta
_______________

Kati Luoman haastattelu Mun Oulu verkkosivulla, josta myös kirjailijan kuva & Rauhan Tervehdyksen verkkosivulla

Kirjan tarinasta: Anna ja Emma ovat mummi ja tyttärentytär, luonteiltaan toistensa vastakohdat. 84-vuotias Anna on rohkea ja sanavalmis, 33-vuotias toimittaja Emma taas konflikteja välttelevä itsensä pohdiskelija. Työelämästä syrjään joutuva Emma alkaa kerätä talteen tuonpuoleiseen kaipaavan mumminsa lennokkaita tarinoita menneisyydestään. Tapaamisten jatkuessa hän huomaa, että jutut eivät jääkään muutamaan hauskaan sattumukseen. Omassa elämässään Emma joutuu työttömyyden pitkittyessä yhä ahtaammalle, ja uusia haasteita kaipaava aviomies, pelokas tytär sekä hankala isä vaativat kaikki häneltä osansa. Epävarman kirjoittajan mielessä alkaa siintää kirja, jonka rivejä hahmoteltiin jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Kuka on oikeutettu kirjoittamaan ja kenen tarinasta lopulta on kysymys?

Riitta Komppa - Mistä minä tietäisin #runosunnuntai

Anna minun säilyttää pari piikkiä ja muutama pieni kepeys

Valokuvausharrastus johdatti vantaalaisen Riitta Kompan yllättäen uudestaan runouden pariin. Muutama vuosi sitten hän osallistui nimittäin valokuvauskurssille, jossa kuviin liitettiin lyhyitä tarinoita. Kompan tekstit hakeutuivat kuin itsestään runon muotoon. Siitä se sitten lähti, nuoruuden kirjoitusharrastus elpyi ja tuloksena on tämä esikoisrunoteos Mistä minä tietäisin. Komppa sanoo löytäneensä maailman, josta hänellä ei aiemmin ollut aavistustakaan ja kokoelman koonnin hankaluutta hän kuvaa itse näin:

Olin valinnut nipun runojani, mutta punaista lankaa ei löytynyt. Oli vain erivärisiä pätkiä. Onnistuin solmimaan ne kolmeksi kirjavaksi keräksi. 

• Ensimmäistä värittävät ajatukset ja tuntemukset nykyisyydestä ja välähdykset menneestä. 
• Toisesta kiertyy esiin erilaisia tarinoita. 
• Kolmannen mukana kuljen luonnossa tammikuusta vuoden loppuun. 

Kokoelma on siis jaettu kolmeen osioon: Kaiut, Ei totta ei tarua ja Auringon vuosi. Kokoelman nimi on osuva, sillä runominä kyselee runoissaan paljon ja ihmettelee maailmanmenoa. Lapsuuden ajoista niin paljon on muuttunut, maisemaa on tuhottu liian paljon, mutta onneksi on muistot. Komppa kutsuu itseään yökyöpeliksi, joka kirjoittaa yökirjaan aamuun mennessä haihtuvia ajatuksiaan. Hän pohtii myös omaa kirjoittamistaan ja sen haasteita. Pitäisi kuulemma löytää tuoreita ilmaisuja ja käyttää metaforia, mutta minkäs teet: tämä on minun elämääni / kliseitä ja banaaliutta on vaikea välttää.

Mutta minä lukijana en sanoisi noin, sillä pidin kovasti Kompan kirkkaista säkeistä, joista kuuluu eletty elämä ja elämän ihmettely. Herkkävireistä luontokuvastoa on paljon ja pirskahtelevaa huumoria myös. Ikääntyminen ja voimien hiipuminen askarruttavat. Luultavasti olen runoilijakaimani kanssa samaa ikäluokkaa, joten pystyin hyvin samaistumaan hänen koskettaviin ja joskus vähän uhmakkaisiin säkeisiinsä - reitti herttaiseksi vanhukseksi on huonosti merkattu.

Minua viehätti myös runoissa pilkahteleva mielikuvitus ja maaginen realismi: Äkisti radan ja teiden välissä / pienellä tyhjällä kaistaleella / seisoo / lauma kaksipäisiä valkoisia hevosia. Tylsäksi ja tyhjäksi jämähtäneeseen elämään runoilijalla on ratkaisu: hän kehottaa aistimaan ja ahnehtimaan elämää, lähtemään liikkeelle ja tarkastelemaan ympäristöä raikkain uusin silmin ja rikkomaan luutuneita rutiineita:

levähdä nurmikolle, ihaile pilviä, miten ne kulkevatkaan

ajattele muita galakseja

ajattele äärettömyyden tiheyttä

nouse leiju korkeimpaan torniin

sukella läpi pilvien

lennä kuin lapsena

Joistakin runoista kuultaa surrealistisia painajaisia tai unikuvia menetetystä rakkaasta, jota kaipaa vaan ei voi tavoittaa; ehkä taustalla on joku dramaattinen onnettomuus, mikä muutti kaiken: Niin ohut elämä / ennen oli poissa / jälkeen ei mitään. Osiosta Auringon vuosi löytyy todella kauniisti sanoitettuja luontokokemuksia. Kevät hurmaa runoilijan pitkän talven jälkeen, niin kuin meidät kaikki suomalaiset:

sininen taivas valkoiset koivunrungot

valkoiset vuokot

vihreyksien yltäkylläisyys

päätä huimaa

olo muutenkin selittämätön

//

maailmoja on monta

tiedätkö mihin kuulut (ehkä kuulut useampaan)

takerrutko vanhaan vaikka kurkottelet jo uutta

huhuiletko kyyhkynä

kirkaisetko palokärkenä

naputteletko ollenkaan

Tämä runokokoelma kosketti ja viehätti minua suuresti. Riitta Komppa on sanoittanut kauniisti monenlaisia tuntoja ja elämän kuvia. Kauniskantinen Mistä minä tietäisin on typografialtaan selkeä ja eleetön - ja hienosti viimeistelty, sillä silmiini ei sattunut yhtään oikeinkirjoitusvirhettä. Runot ovat myös konstailettomia ja siksi helposti lähestyttäviä, ja huumori on mukavan ilkamoivaa. Onpa hienoa, että Riitta Komppa ei jättänyt naputtelemista sikseen, vaan loi lukijoiden iloksi tämän kokoelman! Siteeraan lopuksi runon Lumous, joka kertoo tästä kukkeasta kesästä, jota juuri elämme:

ilma on pysähtynyt

siankärsämön kukat punertavat

pietaryrtin keltaiset mykeröt tähyävät ylöspäin

lintujen äänet nousevat hiljaisuuden kaarelta

puut odottavat vaiti paikoillaan

minä jään seisomaan

sanat varisevat helteiselle tielle

ruohonleikkurin säksätys viipaloi ilmaa

ei

lumous ei mene rikki

poimin vain pari sanaa ja jatkan matkaa

Riitta Komppa -. Mistä minä tietäisin
Kannen kuva Elvi Kalamies
Ulkoasu Riitta Komppa
BOD 2020
Kustantajalta - kiitos!
_______________

Satakunnasta kotoisin oleva Riitta Komppa asuu tätä nykyä Vantaalla. Tärkeitä inspiraation lähteitä hänelle ovat luonto ja oma siirtolapuutarhamökki. Komppa on opiskellut kirjoittamista mm. Jenni Hurmerinnan, Jukka Koskelaisen, Johanna Venhon ja Tommi Parkon kirjoittajakursseilla.

SusuPetal - Valkoiset talot

Taloja on neljä. Ne maalattiin alun perin valkoisiksi. Viidessätoista vuodessa väri on muuttunut samean harmaaksi. Jokaisessa talossa on kolme kerrosta, ei hissejä. Arkkitehti on asettanut talot neliön muotoon. Talojen keskellä on piha. Pihalla on keinu, pieni liukumäki ja hiekkalaatikko. Neliön keskellä on myös puilla lämmitettävä tiilinen grilli, kolme puista penkkiä ja puinen pöytä. Alakerroksissa asuvilla on oma piha. Pieneen pihaan mahtuu muovipöytä ja neljä muovituolia. Jotkut ovat korvanneet neljännen tuolin pallogrillillä. Muissa kerroksissa asuvilla on parveke. Grillaaminen parvekkeilla on kielletty. Valkoisten talojen ympärillä on lankkuaita. Sekin oli valkoinen viisitoista vuotta sitten.

Valkoiset talot on romaani pelosta, epätoivosta, luopumisesta. Tarinoita ihmisistä, jotka rakastavat, luottavat, uskovat parempaan. Kertomus ihmisistä, joita olemme.

Ei kauan sitten. Ei kaukana. Tässä. Nyt.

Kirjan takakansi esittelee Valkoiset talot näin. Se on vuorataloalue, jossa asuu monenikäisiä asukkaita ja monenlaisia perheitä. SusuPetal ottaa terävään tarkasteluunsa seitsemäntoista asukasta, joilla on elämässään sekä hyvää että huonoa. Ehkä enemmän huonoa. Jokainen henkilö saa oman, etunimellään otsikoidun luvun ja jotkut heistä ilmaantuvat myöhemmin toisen asukkaan tarinaan. Näistä lyhyistä episodeista tai novelleista piirtyy koskettava kuva alueen ihmiskohtaloista. Kirjailija ei rakenna henkilöistään kiiltokuvaa, sillä elämä on riepotellut heitä kuten elämällä on tapana.

Ihailin sitä, miten taitavasti SusuPetal luonnehti jokaisen luonteen ja elämäntilanteen muutamalla sivulla. Henkilöhahmot olivat vahvasti piirrettyjä ja  kullakin oli oma erityinen äänensä. Joukossa oli nähdäkseni vain yksi 'ongelmaton' ihminen, pian eläkkeelle jäävä lastentarhanopettaja Eeva, joka tervehti hymyllä naapureitaan, oli ystävällinen ja auttoi lähimmäistä kun oli tarvis. Mutta eivät suinkaan kaikki itseensä käpertyneet ja elämänongelmiensa kanssa tuskailevat häntäkään hyvällä katsoneet.

Asuinalue heijastaa meitä jöröjä, toisia kyräileviä ja eristäytyviä suomalaisia, jotka eivät halua tutustua naapureihinsa ja jotka pelkäävät kaikkea vierasta. Yhdenpäivänromaanin keskiössä ovat asukkaiden yhteiset grillijuhlat, joihin kaikki eivät uskaltaudu mukaan. Lukija voi mennä itseensä vaikka muukalais- ja ryssävihassaan, edes yrittää asettua syrjityn asemaan. Nuori Irina on venäläinen ja asuu äitinsä kuoltua yksin. Kukaan ei tervehdi eikä näe häntä. Kun on näkymätön, on varmaan kuollut, tuumii Irina. Nuori somalipoika Muhammed on vastikään päässyt vastaanottokeskuksesta vanhan ja sairaan isoisänsä kanssa omaan vuokra-asuntoon. Poika auttaa isoisäänsä arkisissa toimissa, syöttää, pesee ja pukee. Monet asukkaista pelkäävät ihonvärin ja muukalaisuuden vuoksi tätä vaaratonta ja kilttiä nuorta miestä. Rasismi kukkii, jos ei julkisesti, niin sisimmässä.

Taloissa asuu dementoituneita vanhuksia ja iäkkäitä leskiä. Kiltti Uuno on ottanut leskeksi jääneen pelokkaan siskonsa luokseen asumaan ja alistuu täysin ilon katoamiseen elämästään. Kolmannessa kerroksessa asuva Tyyne mummo ei jaksa enää liikkua hissittömän talon portaissa, niinpä hän on kaksi kertaa viikossa käyvän kotipalvelun armoilla. Huoltomies Eero joutuu tuon tuostakin häätämään mummon asunnossa rapistelevia hiiriä. Tietenkään mitään hiiriä ei ole, Tyyne kaipaa vain tunnetta, että joku välittää. Suurisydämisen Eeron peitellessä vanhuksen sänkyyn tämä rauhoittuu ja nukahtaa. Valkoisten talojen lapsiperheissä on eripuraa; yhden perheen äiti on lähtenyt ja isä ja poika yrittävät opetella elämään kaksin ja toipua surusta; teini-ikäinen lataa kaiken pahan olonsa vittuina maailmalle; omaishoitajat nääntyvät taakkojensa alle ja huoran osa on huoran osa.

Valkoisissa taloissa asuu kirjo onnettomia ja ongelmaisia ihmisiä. Kaikkien elämää ei ole pilannut viina eikä alkoholismi, vaikka toki heitäkin on. Ihmissuhteet ovat menneet solmuun, ei uskalleta kohdata naapuria eikä edes sitä lähintä ihmistä. Olen lukenut monta SusuPetalin kirjaa aiemmin, mutta Valkoiset talot taisi olla paras, realistisin ja sieluun menevin. Vakuuttavaa, lyhyttä ja ytimekästä henkilökuvausta.

SusuPetal - Valkoiset talot
BoD 2009
_______________

Kartanon kruunaamaton lukija

Olen lukenut aiemmin nämä SusuPetalin kirjat

Taikkarinmäellä

Vanhat poikaystävät

Pellen muotokuva & Sairaalapäiväkirja

Hedda ja Zen

Kultainen talja / Golden fleece, valokuvat Lasse Ansaharju, teksti SusuPetal

Goottiemon kauhujen lipas & Keskiäkäisiä hajatelmia

LOVE on meille suomalaisille liian imelä sana, mutta voisimme yrittää välittää.

Hyvää ystävänpäivää!