1. marraskuuta 2016

Pierre Lemaitre - Alex


Kiitän Lemaitre-vinkistä Marikaa. Taas meni lukujärjestys väärin: ensin olisi pitänyt lukea Irène. Mutta tässä ei niin suuresti haitannut, vaan mielestäni Alex toimi hyvin itsenäisenä - ja totisesti vei tätä lukijaa!

Nuori kaunis nainen siepataan Pariisin kadulla. Lukija tietää että hänen nimensä on Alex, mutta ylikomisario Camille Verhoeven tiimeineen ei sitä tiedä. Eivätkä he tiedä yhtään mitään muutakaan, heillä ei ole johtolangan pätkääkään. Sieppaustapauksissa ensi tunnit ovat ratkaisevia. Mitä enemmän aikaa kuluu sitä epätodennäköisemmin siepattu löytyy hengissä, joten tuskaisuus painaa.

Tapaus tuntuu mahdottomalta ratkaista. On sieppaaja ja siepattu. Kohta sieppaaja on kuollut ja siepattu kadonnut. Liittyvätkö puolen vuoden välein vahvalla rikkihapolla murhatut kolme miestä juttuun? Tuleeko uhreja lisää, mikä ja kuka on kaiken takana? Kuka on Alex? Siinäpä kaikki mitä kerron juonesta.


Osallistun tällä postauksella Tuijatan marrasjännäriviikkoon.

Elämän kolhima Verhoeven
Elämä ei ole kohdellut ylikomisario Verhoevenia silkkihansikkain. Yksi suuri trauma on hänen lyhytkasvuisuutensa: vain 140 cm. Hän on oppinut kompensoimaan pienuutensa terävällä älyllään ja huomiokyvyllään, hän saa silminnäkijät änkyttämään ja kuulusteltavat vapisemaan. Verhoeven on viisissäkymmenissä, kalju ja hyvin yksinäinen. Hellyyttä hänen elämässään edustaa minikokoinen kissa Doudouche, taidemaalariäiti on kuollut, isä on kuollut, ei lapsia. 

Neljä vuotta sitten Verhoevenia kohtasi suunnaton tragedia: viimeisillään raskaana oleva vaimo Irène siepattiin ja murhattiin. Verhoevenin elämä luhistui, hän joutui psykiatriseen sairaalaan ja pitkälle sairaslomalle, mutta alkaa nyt olla entisensä. Irènen vuoksi hän ei halua tutkia sieppaustapauksia ja ottaa vastentahtoisesti tämän jutun hoitaakseen.

Mainio Verhoevenin tiimi!
Verhoevenin ydintiimiin kuuluvat Louis ja Armand, keskenään kuin yö ja päivä. Louis on nuori ja komea, kaikkea mahdollista opiskellut älykkö. Ja mahdottoman rikas. Kaikki hänen vaatteensa ovat huippubrändejä. Armand on taas äärettömän saita ja ruma keski-ikäinen resupekka, joka on kehittänyt pummaamisen taiteeksi. Sitten on vielä poliisipäällikkö Le Guen, iso kuin Bull Mentula. Tutkintatuomari Vidard hiillostaa porukkaa kuten genreen kuuluu.

Vidard. Laiha ja kuivakas mies, joka käyttää liituraitapukua, mokkasiineja ja kultaisia kalvosinnappeja. Nuo yksityiskohdat ovat paljastavia. Voisi luulla hänen syntyneen puku päällä ja kravatti kaulassa. Häntä on mahdoton kuvitella alasti, vaikka kuinka yrittäisi. Hän on jäykkä kuin seiväs ja yrittää tehdä itsensä tykö kampaamalla paksut hiuksensa jakaukselle toiselta ohimolta poliitikon urasta haaveilevan vakuutusasiamiehen tyyliin. Hän näyttää tulevalta vanhalta keikarilta.

Trillerit eivät ole oikeastaan minun juttuni, mutta voi herranjestas miten hyvin Lemaitre kirjoittaa! Imu oli kova ensi riveiltä. Ensiksikin hahmoporukka on aivan mahtava. Toiseksi juoni vääntyilee mutkalta toiselle loppuun asti ja koko ajan paljastuu lisää karmivia juttuja ja monimutkaisia menneisyyden kuvioita. Kun luulee tietävänsä syyllisen on hetken päästä taas aivan pihalla. Lemaitre kuljettaa tarinaa hurjaa vauhtia ja kieli on värikästä ja rikasta. Noiden kolmen, Verhoevenin, Louisin ja Armandin kuulustelutaktiikkaa oli kerrassaan herkullista seurata. Omaan makuuni kirjassa oli reippaanpuoleisesti  julmia kohtauksia, mutta onneksi Lemaitren taitava kerronta kantoi niitten yli.

Kyllä, ehdottomasti haluan lukea lisää tämän pienen miehen tutkimuksia. Aion lukea Irènenkin, koska haluan tietää mitä tapahtui! Ja sitten Camillen... Julman hyvä toimintatrilleri & hieno uusi kirjailijatuttavuus.

Alexista ovat bloganneet myös Hemulin kirjahylly ja Kaisa-Reetta

Pierre Lemaitre
Alex 2011
Suomentanut  Sirkka Aulanko
Minerva 2015
*****
Kirjastosta

6 kommenttia:

  1. Kiva, että tykkäsit :). Tämä oli aivan huippu, ja samoin Camille on mielestäni samaa tasoa. Irene on lukematta, mutta sion kyllä lukea senkin. Erikoinen suomennosjärjestys ei onneksi pilannut tätä sarjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, aivan huippu - vaikkakin raaka. Minulla on varauksessa nuo molemmat, Irène ja Camille - maltan tuskin odottaa!

      Poista
  2. Tuo imu, jonka hienosti kuvaat, siinä kirjan taika. Lisäksi henkilöhahmotus toimii. Olen lukenut koko sarjan, tosin nurinkurisessa suomennosjärjestyksessä. Väkivaltaa ei hiivistellä, mutta onneksi tekstissä on muitakin tasoja. Suosittelen myös kirjailijan ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvaa romaania Näkemiin taivaassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija. Pitää varata tuo Näkemiin taivaassa, Marikakin sitä kehui.

      Poista
  3. Lemaitre on uskomattoman taitava!! Irenen jälkeen totesin näin:
    Camille Verhoeven- trilogian aiemmat lukemani osat Alex ja Camille olivat sen verran katu-uskottavia ja  vakuuttavia, että  taivuttivat minut lukijana Camillen & tiimin tutkintatyön ja toilausten sekä Lemaitren vankkumattomaksi kannattajaksi. Kirjailijalla on ilmiömäinen kyky luotsata  henkilöhahmojaan ja juonenkuljetusta taitavasti pienetkin karinnirhamat väistäen.


    Teos kätkee sisäänsä makaaberejä piirteitä, jopa siinä määrin, että jossain toisessa tapauksessa olisin moisesta nykytrendikkäästä ylitsepursuavasta revittelystä kyllääntyneenä paukauttanut kannet pikaisesti kiinni. Luottamus Lemaitren kykyihin kuitenkin voitti. Ihastelen Lemaitren taitoa kerronnallisin ja sanankäytön keinoin estää brutaaliuden kääntyminen etovasti päällekäyväksi itsetarkoitukseksi ja asettaa murhat omina passeleina palasinaan kokonaispalapelin laudalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin näin Takkutukka! Itse en osannut noin mehevin sanankääntein itseäni ilmaista. Mutta siis, tuo raakuus ja julmuus olisi minunkin lukemiseni tyssännyt, ellei Lemaitre olisi niin pahuksen taitava. Ja tarkkanäköinen. Ihana tutustua tämmöisiin näin hyviin uusiin.

      Poista

Kiva kun kävit & kiitos kommentista!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...