Christina Wahldén - Älä puhu kuolleista, Darwin #1

Ruotsalaisen Christina Wahldénin Darwin-dekkarisarjan aloitusosa Älä puhu kuolleista oli Ruotsissa ehdolla vuoden parhaaksi rikosromaaniksi 2020, mitä en yhtään ihmettele. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja syviä, ja juoni taidokas. Lisäksi tapahtumien miljöö, Australian trooppisen Pohjoisterritorion pääkaupunki Darwin ja aboriginaalien ongelmat on kiinnostavasti ja asiantuntevasti kuvattu. Wahldén on opiskellut Australiassa ja sen jälkeenkin reissannut maata ristiin rastiin, joten hän tietää mistä puhuu. Jälkisanoissa hän sanoo mm.:

Kaikista maista, joissa asuu alkuperäisväestöä, Australiassa kaikkien kansalaisten yhdessä elämiseen ja yhdenvertaisiin elinoloihin liittyvät asiat on hoidettu huonoimmin. Haluan ulkopuolisena kuvailla aboriginaaleihin kohdistuvaa painostusta ja sitä, millaisia seurauksia sillä on koko yhteiskunnalle, ei vähiten naisille ja lapsille. // On melkoista tasapainottelua kuvailla Australian alkuperäisväestöä kaunokirjallisuudessa, jos ei kuulu siihen itse. Joidenkin mielestä se ei ole mahdollista eikä toivottavaa.

Kerron summittaisesti, mistä on kyse menemättä juonipaljastuksiin. Darwinissa viettää välivuotta Ruotsalainen taideopiskelija Greta, joka halusi kauas kotimaastaan jättääkseen hirvittävän perhetragedian taakseen. Hän asuu kimppakämpässä tietokonenörtti Lizin ja nuoren poliisiharjoittelija Jessin kanssa. Aamulenkillään Greta löytää rannasta naisen ruumiin, jonka ilmeisesti krokotiili on tappanut ja paloitellut. Ruumiinavauksessa selviää kuitenkin, että alkuperäiskansaan kuulunut nainen ei hukkunut, vaan hänet on surmattu muualla.

Tutkintaa johtaa parimetrinen ja punatukkainen Bluey, jonka intohimona on Abba. Hän tietää yhtyeestä pienimmätkin yksityiskohdat ja soittaa Abbaa täysillä autossaan. Ja kun hän haastattelee ruumiin löytänyttä Gretaa, sydän hypähtää: nainenhan on ilmetty Agnetha Fältskog! Blueyllä on aikuinen tytär Cat ja takanaan muutama epäonnistunut naissuhde. Viina on jäänyt ja mies on nyt raitis - poikkeus sekä Darwinissa että genren etsivien joukossa. Dekkarin alussa Bluey ottaa hoiviinsa orvoksi jääneen vallabin pennun, jonka nimeää Mangoksi, miten herttaista. Blueyn nuori kollega Jess kuuluu alkuperäisväestöön ja on harvinaisuus Darwinin poliisivoimissa. 

Voi että olikin timanttinen dekkari! Tarina imaisi mukaansa ja oli kiinnostavaa lukea Australian aboriginaalien synkästä ja sorretusta menneisyydestä. Heidän lapsiaan otettiin huostaan vielä 1970-luvullakin ja annettiin valkoisten kasvatettaviksi, mitä sittemmin hallitus on pyytänyt anteeksi. Haulla Stolen Generation löytyy paljon osumia, tässä yksi. Tässä dekkarissakin on yksi fiktiivinen  aboriginaalityttöjen nuorisovankila, Banksia House, jonka seinien sisälle on kaameaa katsoa. Sarjan toinen osa Syklonivaroitus ilmestyy syksyllä. Jännittävää nähdä, miten Bluey tulee sykloniin suhtautumaan, sillä hänen perheensä koki kovia vuoden 1974 hirveässä Tracy-syklonissa, joka tuhosi koko Darwinin kaupungin.

Inkeri Markkula käsittelee Kanadan alkuperäiskansojen sortoa ja Sixties Scoopia upeassa teoksessaan Maa joka ei koskaan sula.

Christina Wahldén - Älä puhu kuolleista Darwin #1

Alkuteos Nämn inte de döda
Suomentanut Jänis Louhivuori
Minerva 2022
Äänikirjan lukija Hannamaija Nikander
____________________

Christina Wahldén (s. 1965) on ruotsalainen kirjailija ja journalisti. Hän on kirjoittanut niin lapsille kuin aikuisille ja saanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja, mm. Ruotsin vuoden parhaan lasten- ja nuortendekkarin palkinnon. Toimiessaan vuosia Svenska Dagbladetin rikostoimittajana hän raportoi ennen kaikkea naisiin ja tyttöihin kohdistuvasta rikollisuudesta, parisuhde- ja nk. kunniaväkivallasta sekä ihmiskaupasta. Australiaan Wahldén tutustui opiskellessaan dramaturgiaa Sydneyn yliopistossa.

Pierre Lemaitre - Kyykäärme

Kun Lemaitren sotien väliseen aikaan sijoittuvan trilogian päätösosa Tuhon lapset ilmestyi, Lemaitre sanoi lopettavansa dekkareiden kirjoittamisen, koska oli omasta mielestään antanut sille genrelle jo kaikkensa. Siksi olin hyvin hämmästynyt, kun häneltä sittenkin ilmestyi viime vuonna uusi rikosromaani Le serpent majuscule. Selitys asialle on se, että nyt suomeksi ilmestynyt Kyykäärme on 80-luvulta peräisin oleva käsikirjoitus ja itseasiassa Lemaitren ensimmäinen romaani, joka oli hautautunut hänen arkistoihinsa. Romaanin alkusanoissa Lemaitre sanoo hävenneensä tekstiään ja muokanneensa käsikirjoitusta jonkun verran, mutta pääosin se on nyt julkaistu sellaisenaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1985, jolloin päähenkilö Mathilde Perrin on 63-vuotias. Hän on lääkärin leski, lyhyt ja lihava, vahvasti meikkaava nainen, joka rakastaa koiria ja asuu omakotitalossa dalmatialaisensa kanssa jossain Pariisin lähiössä. Aivan tavallinen vanha nainen siis? Ei suinkaan! Mathilde on kylmäverinen palkkamurhaaja, joka tykkää isoista pyssyistä ja posauttaa uhrinsa hengiltä lähietäisyydeltä. Jälki on rumaa.

Mathilden ’ura’ alkoi toisen maailmansodan aikana Ranskan vastarintaliikkeessä, jolloin huomattiin Mathildessa yhdistyvän kauneus ja synnynnäinen julmuus loistavin tuloksin. Hän tekee nykyään muutaman tappokeikan vuodessa ja on tallettanut palkkionsa sveitsiläisille pankkitileille. Toimeksiannot tulevat puhelinkioskeihin vastarintaliikkeen aikaiselta rakkaalta toimijalta Henriltä, joka ei koskaan soita Mathilden kotiin, sillä toiminnan on oltava äärimmäisen salaista.

Mathilde on kylmähermoisesti toteuttanut salaisin koodein saamiaan toimintakäskyjä vuosikymmenet. Johtolankoja jättämättä ja epäilyksiä herättämättä. Nyt Mathilden toiminnassa on ilmennyt Henriä huolestuttavia piirteitä: nainen sekoittaa ohjeet, ei hävitä murha-aseita ja tappaa väärän henkilön. Henrin on poikettava protokollasta ja mentävä tapaamaan Mathildea tämän kotiin ja otettava selvää, mitä naiselle on tapahtumassa.

Kyykäärme on mainio jännäri, hirtehinen ja humoristinen, mutta traaginen. Lemaitre kuvaa mestarillisesti Mathilden päänsisäisiä liikkeitä, sekoilevaa mieltä ja haurastuvaa muistia. Mielensä sekaannuksesta huolimatta terävä analyyttinen kyky on tallella: nainen osaa lukea Henrinkin ajatukset ja varustautua mahdollisiin vastatoimiin. Palkkamurhaajien kovassa maailmassa on selvää, että se joka on ringille vaaraksi eliminoidaan.

Tässä jännärissä tulee paljon ruumiita ja paikoin Lemaitren kerronta on hyvin raakaa. En kuitenkaan nyt järkyttynyt siitä, sillä jännärissä on ironinen ja humoristinen pohjavire. Juonessa on mukana monia hahmoja, joiden elämäntarinat Lemaitre esittää elävästi ja taidolla. Julma juoni kulkee takeltelematta ja yllätyksiä on luvassa loppumetreille asti. Mahtava ja viihdyttävä jännäri taas Lemaitrelta, tykkäsin.

Olen lukenut ja blogannut kaikista Lemaitren suomennetuista kirjoista:

Tuhon lapset

Petoksen hinta 

Tulen varjot 

Verihäät 

Silmukka 

Näkemiin taivaassa 

Rosie 

Camille 

Irène 

Alex

Pierre Lemaitre - Kyykäärme

Alkuteos Le serpent majuscule 2021

Suomentanut Kaila Holma

Minerva 2022

Äänikirjan lukija Mervi Takatalo

____________________

Kyykäärme on samaan aikaan sekä julma että humoristinen rikosromaani Lemaitren herkullisen omintakeiseen tyyliin.

Helena Steen - Paikka hyvässä perheessä

Paikka hyvässä perheessä on Devonissa asuvan Helena Steenin esikoisromaani, joka sukeltaa 1930-luvun tiukan luokkajakoiseen brittiyhteiskuntaan. Kirjan minäkertoja on nuori Anna Tikka, joka on varttunut äidin kuoltua isän ja kylmän tätipuolen Elsan hoivissa mallitilalla jossain Viipurin lähellä. Anni on reputtanut ylioppilaskirjoituksissa ja hänet on tavattu suutelemasta naapurin renkiä. Elsa-tädin mielestä kova kurinpalautus on villille tytölle tarpeen, niinpä täti junailee Annille piikomispestin Exeteriin, Devoniin.

Annilla on monta tätiä äidin puolelta; rakkain heistä englantia opettava Helsingin täti. Täti on aina innostanut Annia englanninkielen pariin ja lähettänyt tälle englantilaisia romaaneja, mm. Humisevan harjun. Syksyllä -33 SS Arcturus suuntaa Hangon kautta Hulliin. Neljän hengen kolmannen luokan hytti on ahdas ja tunkkainen, niinpä Anni ottaa tavakseen kirjoittaa päiväkirjaansa laivan kannella. Siellä Anni tutustuu rehdinoloiseen Marttiin, joka työskentelee Suomen vanerinviennin parissa. Sydämet sykähtelevät, mutta piikomisestaan nolo Anni valehtelee olevansa opiskelija. Eron hetkellä Martti antaa Annille Lontoon hotellinsa nimen, mutta Anni ei kirjoita koska häpeää piikomistaan.

Anni kuvaa päiväkirjassaan eloisasti kovaa piian arkea herrasväki Brownin palveluksessa. Vanhaa tyyliä jäljittelevä talo sijaitsee uudella asuinalueella, jonka herra Brown on rakennuttanut. Syntyperältään yläluokkainen rouva hukuttaa ahdistustaan ja yksinäisyyttään puutarhassa puuhaamalla, sillä avioliitto on onneton. Jokapäiväinen suursiivous ja helojen puleeraaminen ulko-ovea myöten on Annista ylenpalttista ja turhauttavaa. Myös tiukka palveluspukuettiketti tuntuu järjettömältä, ja talon keittäjä rouva Cookson tylyttää Anni-parkaa miten tahtoo. Vapaata on vain yksi iltapäivä viikossa ja joka toinen sunnuntai. Naapurin 16-vuotiaasta pikkupiiasta Dotista tulee läheinen ystävä, jonka kanssa jutellaan pensasaidan yli ja käydään tansseissakin.

Kirjan sivuilla englantilainen kahden kerroksen yhteiskunta à la Downton Abbey herää eloon. Steen kuvaa tätä mennyttä maailmaa Annin terävin silmin eläytyen lämpimästi nuoren Annin ajatuksiin. Annin on vaikea sopeutua ylenmääräisiin muodollisuuksiin ja tyytyä olemattomiin oikeuksiin. Vapaa-ajallaan uhmakas Anni meikkaa, pukeutuu kauniisti ja pitää hattua koketisti vinossa kiharoillaan. Kaunis ja sutjakka Anni alkaa kerätä isännän hekumoivia katseita, mutta Annin sydän sykkii Martille, johon hän törmää nolosti piikana Brownien salongissa ja sitten myöhemmin Lontoossa, jonne suku on lähtenyt joulunviettoon.

Onneton rouva Brown tutustuu naisasiaa ajavaan neiti Liversedgeen, jota puoliso ei voi sietää. Hän saa neidiltä lahjaksi Virginia Woolfin Oman huoneen ja hänen maailmansa alkaa muuttua. Rouva alkaa kutsua kylään paikkakunnan silmäätekeviä ja ryhtyy vastustamaan pomottavaa miestään. Herrasväen keskusteluja ei saisi kuunnella, mutta Anni salakuuntelee keskusteluja, joissa vilahtaa 30-luvun poliittinen tilanne - Hitler, Mussolini ja Mosley mustapaitoineen. 

Steen kuvaa erinomaisesti Englannin tiukkaa luokkajakoa, jossa köyhällä palvelusväellä ei ole juuri mitään oikeuksia eikä toivoa paremmasta. Jos talon isäntä saattaa piikatytön raskaaksi, tyttö pannaan kylmästi pois palveluksesta. Kerronta keittiön päivärutiineista, ruokalajeista ym. on turhan yksityiskohtaista, mutta toki elävää. Viehättävä ja romanttisen viihdyttävä tarina reippaasta Annista kaiken kaikkiaan.

Helena Steen - Paikka hyvässä perheessä

Minerva 2021

Kustantajalta
_______________

Kirjojen kuisketta

Helena Steen on Englannissa asuva suomalainen filosofian maisteri ja perheenäiti. Hän on alun perin kotoisin Lahdesta, mutta suvun juuret ulottuvat Kannaksen Karjalaan. 

Pierre Lemaitre - Tuhon lapset

Tuhon lapset on komea päätösosa Pierre Lemaitren sotien väliseen aikaan sijoittuvalle trilogialle. Näkemiin taivaassa oli loistava mutta brutaali, Tulen varjot huumorilla höystetty koston manifesti. Tämä kolmas osa esittelee taas erilaisen Lemaitren, entistä viihteellisemmän, sillä etenkin kirjan loppuosaan hän sijoittaa kosolti farssimaisia ja humoristisia piirteitä. Mutta Lemaitren tekstiä on nautittavaa lukea, se virtaa ja mielenkiinto pysyy yllä. Monilla kirjan tapahtumilla on vastineensa todellisuudessa, siitä se Lemaitren pisteliäs ironia Ranskan hallitusta ja sodanjohtoa kohtaan syntyy.

Ne, jotka luulivat sodan alkavan pian, olivat menettäneet uskonsa siihen jo kauan sitten.

Eletään kevättä ja kesää 1940. Monta kuukautta kestäneen valesodan aikana Ranska oli tuudittautunut ruususen luottavaiseen uneen: uskottiin että Maginot-linja oli voittamaton eikä natsiarmeija pystyisi sitä koskaan ylittämään.  Rynnistäessään Belgiaan ja Ranskaan Ardennien yli 10. toukokuuta Hitler löi koko maan ällikällä: sodanjohto meni kaaokseen ja kansa paniikkiin. Pariisilaiset ryntäsivät sekavana pakolaismassana kohti maan eteläosia. Kahdeksan miljoonaa ihmistä pakeni lähestyvää Saksan armeijaa autoilla, jalan ja polkupyörillä mukanaan vain jokunen välttämätön tavara. Tähän eksodukseen liittyy myös tositapahtumiin perustuva tuhatpäisen vankijoukon dramaattinen siirto leiriltä toiselle.

Pakolaisvirta oli sekoitus autoja, rattaita, härkien vetämiä kärryjä ja eksyneen näköisiä vanhuksia.

Tähän eksodukseen ja epätoivoiseen ihmismassaan liittyvät tarinan edetessä kirjan keskeiset henkilöt: Louise, Gabriel ja Raoul, joiden elämät ja kohtalot kietoutuvat jännittävästi yhteen. Lemaitre aloittaa teoksensa dramaattisesti: hän näyttää miten Louise juoksee verissään ja ilman rihmankiertämää sekopäisenä Montparnassella. Onko hän prostituoitu, joka piti seuraa hotellissa itsensä ampuneelle vanhalle herralle? Sotakaverit Gabrielin ja Raoulin tapaamme aluksi Maginot-linjalla kun rysähtää.  Gabriel on kunnollinen ja tunnollinen matematiikanopettaja, mutta Raoul täysi roisto ja opportunisti. Sekavassa tilanteessa kaverusten kutistuneen joukko-osaston tehtäväksi jää räjäyttää eräs silta ja yrittää estää tuhansien saksalaisten panssarivaunujen eteneminen.

Louise löytyi huoneesta alastomana, lattialle kyyristyneenä. Kouristuksenomaiset puistatukset ravistelivat hänen kehoaan.

Désiré Migault on kirjan kameleonttimaisin henkilö: nuori, komea ja vakuuttava huijari, jolla sittenkin on sydän kultaa. Säihkyvimmän uransa Désiré tekee puolustusministeriön tähtitiedottajana, joka suoltaa ilmoille perättömiä valeuutisia pitääkseen kansan mielialan rauhallisena ja rohkeana. Hän kääntää pikimustan vitivalkoiseksi, mutta osaa aina ottaa hatkat kun maa alkaa polttaa jalkojen alla. Natsimielisen Radio-Stuttgartin vastapainoksi Désiré kehitti Radio Pariisille Herra Dupontin Kronikan, jossa hän vastaili tekaistuihin kuulijakysymyksiin.

... ilmavoimamme on ylivertainen, panssarivaunumme lyövät tehokkuudellaan saksalaisten tankit, jalkaväkemme rohkeus on ainutlaatuista... Niin monet kumoamattomat tekijät vahvistavat tämän riemastuttavan tosiasian: taistelu on päättyvä Ranskan voittoon.

Lemaitre on pienen ihmisen asialla ja kohtelee hahmojaan lämmöllä. Louise on orpo, yksinäinen ja onneton nainen, jolla on pakkomielle tulla äidiksi. Lasta ei vaan ole kuulunut. Naiselle selviää vasta nyt aikuisena, miksi äiti Jeanne oli itseensä käpertynyt, poissaoleva ja masentunut. Myös Raoulille selviää koko hänen karmean ja traumaattisen lapsuutensa taustalle kätkeytyvät syyt. Lemaitre kuvaa hienosti kaiken kestäviä ystävyyssuhteita ja dramaattisia rakkaustarinoita. Kirjan lopussa kirjailija kertoo mitä hahmoille myöhemmässä elämässä tapahtui.

Tuhon lapset on tarinankerronnan nautittavaa juhlaa - viihteellisyydestään huolimatta - enkä halua spoilata juonipaljastuksilla lukunautintoasi. Kirja ilmestyi ranskaksi vasta tammikuussa 2020 enkä löytänyt yhtään kirjailijahaastattelua englanniksi. Espanjaksi kirja on käännetty nimellä El espejo de nuestras penas - Kärsimystemme peili ja löysinkin muutaman haastattelun. Niissä Lemaitre sanoi mm. että tänään elämme globaalissa valheiden verkossa. Kirjassa valtio maksaa Désirélle siitä että tämä valehtelee. Trumpin aikakaudella presidentin asema on antanut oikeuden valehdella miten tahansa; hänen maahanmuuttaja- ja pakolaispuheensa ovat tästä yksi esimerkki.

Lemaitre sanoi myös, ettei hän enää aio kirjoittaa dekkareita, koska kokee antaneensa sille genrelle jo kaikkensa. Camille Verhoeven on päästetty eläkkeelle, piste. Tällä hetkellä kirjailijalla on työn alla trilogiaksi kaavailtu sukusaaga. Sitä odotellessa.

Pierre Lemaitre - Tuhon lapset
Alkuteos Miroir de nos peines 2020
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva 2020
Kirjastosta
_______________

Leena Lumi   /   Mummo matkalla

Pari haastattelua espanjankielisen käännöksen El espejo de nuestras penas tiimoilta: Vanguardia & El Mundo.

Olen lukenut Lemaitren kaikki suomennetut teokset ja ne löytyvät tästä linkistä.

Pierre Lemaitre (s. 1951) toimi ennen kirjailijaksi ryhtymistään kirjallisuudenopettajana ja käsikirjoittajana, psykologinakin. Hän julkaisi ensikoisromaaninsa Irène vasta 56-vuotiaana. Näkemiin taivaassa palkittiin vuoden 2013 Goncourt-palkinnolla. Vuonna 2017 Suomen Dekkariseura myönsi hänelle Vuoden johtolankapalkinnon.

Pierre Lemaitre - Petoksen hinta

Ylempi toimihenkilö Alain Delambre on ikärasismin uhri. 57-vuotias entinen hyvinpalkattu henkilöstöpäällikkö on ollut työttömänä jo neljä pitkää vuotta. Tulojen romahtaminen merkitsee myös perheen talouden romahtamista. Koti on hävityksen kauhistus, sillä juuri ennen miehen työttömyyttä aloitettu suurisuuntainen remontti on jäänyt kesken; vaimo Nicole kulkee kulahtaneissa villatakeissa, mihinkään ei ole varaa. Onneksi tyttäret Lucie ja Mathilde ovat jo aikuisia ja elävät omillaan.

Alain tekee aamulla kolmisen tuntia hanttihommia yhden firman pakkaamossa. Mutta esimies Mehmet saa hänen pinnansa palamaan; seuraa kärhämä, potku pomon munille, potkut ja haaste oikeuteen. Epätoivoinen Alain löytää ilmoituksen, jossa haetaan huippufirmaan huipputason henkilöstöpäällikköä. Mies tuntee homman omakseen ja on valmis tekemään kaikkensa paikan saadakseen. Ja aika paljon tämä paikanhaku vaatiikin.

Kerrataan tähän mennessä tapahtunut. Nimi: Alain Delambre. Kuusikymppinen mies, joka haki työtä. Hänen uransa, tarinansa, parhaat vuotensa. Uran loppuvaiheille osunut työttömyys, epäoikeudenmukaiset tunteet, vuodet hanttihommia tehden. Luisu helvettiin. Nöyryytys lasten edessä. Töihin pääsyn toivo, joka raukeaa kerta toisensa jälkeen. Epävarmuus tulevaisuudesta. Masennus. Sitten kun hän ei epätoivossaan enää keksinyt muuta: panttivankien sieppaus.

Rekrytointia hoitaa konsulttiyritys BLC Consulting, joka ei kerro toimeksiantajaa. Mutta Alain saa selville kyseisen öljy-yhtiön, joka aikoo sulkea Sarquevillen tuotantolaitoksen, jolloin yli 800 työntekijää jää työttömiksi. Etsitään siis kylmähermoista saneeraajaa ja rekrytointitilanteessa  järjestetään kuvitteellinen panttivankidraama, jolla selvitetään hakijoiden häikäilemättömyyttä ja samalla myös jo palkkalistoilla olevien firmauskollisuutta.

Alain suhtautuu asiaan pakkomielteisesti, tuleva haastattelu valtaa täysin hänen mielensä. Mies värvää epämääräisen ja kalliin palkkasoturi Kaminskin avukseen strategiaa hiomaan ja selvittää arkaluonteisia asioita kunkin hakijan menneisyydestä. Hän tarvitsee rahaa ja iskee pankkiirivävyään turpiin kun ei saa lainaa ja keplottelee sitten itselleen tyttärensä asuntosäästörahat. Seuraa tutkintavankeutta ja oikeudenkäyntiä, kun kaikki menee pahemman kerran pieleen.

Petoksen hinta käynnistyi tuskastuttavan hitaasti ja monimutkaisen juonen lukeminen oli työtä ja tuskaa. Se, että keski-ikäisestä nörttihiirulaisesta Alanista sukeutui hetkessä kylmäverinen ammattirikollinen, tuntui epäuskottavalta. Lemaitre kritisoi rankasti yhteiskuntaa: uutisista vyöryy toistamiseen miten tuhansia  ihmisiä irtisanotaan ja tehtaita ajetaan alas. Samaan aikaan johtajat järjestävät itselleen jättimäisiä erorahoja ja optioita. Hyväosaisten ja työttömien välinen kuilu syvenee päivä päivältä. Suosikkidekkaristini Lemaitre kirjoittaa hyvin, mutta tämä ei vetänyt ollenkaan.

Pierre Lemaitre - Petoksen hinta
Alkuteos Cadres noirs 2010
Suomentanut Kaila Holma
Kansi Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2019
**
Kirjastosta
_______________

Täällä kaikki yhdeksän Lemaitrelta lukemaani - eli kaikki suomennetut.
Leena Lumi, Takkutukka

Helmet-haaste: 49 (2019 julkaistu)

Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Ranska

Pierre Lemaitre - Tulen varjot

Lemaitre aloittaa Tulen varjot hyvin dramaattisella kohtauksella: kun pankkiiri Marcel Péricourtin hautajaissaatto on lähtemässä liikkeelle komean kaupunkipalatsin edustalta, tämän 7-vuotias tyttärenpoika Paul heittäytyy ikkunasta alas ja putoaa verissään isoisänsä arkun päälle. Häikäilemättömästä miehestään Henri d'Aulnay-Pradellesta eronnut äiti Madeleine Péricourt joutuu kovien realiteettien eteen: kohtaamaan poikansa vamman vakavuuden ja isältään perimänsä pankin johtokunnan monimutkaiset päätökset.

Nääntynyt Madeleine luottaa sokeasti pankin nokkamieheen Gustave Joubertiin. Mutta mies kantaa kaunaa ja haluaa kostaa saamansa pakit tälle satumaisen rikkaalle seurapiirinaiselle. Kovin iloinen ei myöskään ole vainajan veli, kansanedustaja Charles Péricourt, sillä hän ei perinyt veljeltään yhtikäs mitään. Madeleinelle lohtua tuo kotona majaileva oma seksipoju, komea André Delcourt, nimellisesti pojan kotiopettaja. Mutta mahtaako tälläkään olla puhtaat jauhot pussissa... Onneksi kaunis seuraneiti Léonce on tukena ja turvana, vai onko?

Lemaitre kuvaa tarkoin vedoin 20-30-lukujen Pariisia ja Ranskaa, joka kärvistelee yleismaailmallisen laman kourissa. Omaa etuaan ajavat pyrkyrit käyttävät sumeilematta hyväkseen hyväuskoisia eivätkä kaihda mitään keinoja. Kaikenlainen kieroilu ja kähmintä ovat päivän sana. Pörssikeinottelu kukoistaa ja sanomalehdet levittävät valheellista tietoa mm. osakkeiden arvosta ajaen eniten maksavan tahon etuja.

Hylätty kosija Joubert ja setä Charles ajavat sinisilmäisen Madeleinen täydelliseen vararikkoon. Hän menettää aivan kaiken: Péricourtin pankki tekee konkurssin, osakesalkku haihtuu, samoin pojan obligaatiot. Ylellinen lapsuuskoti on myytävä ja Madeleine joutuu muuttamaan halvaantuneen poikansa kanssa pieneen vaatimattomaan asuntoon huonolle asuinalueelle. Mutta Madeleinen silmät alkavat avautua ja irtonaiset langanpäät yhdistyä: hän ymmärtää pikkuhiljaa ketkä ovat syösseet hänen elämänsä ja finanssinsa tuhoon.

Tulen varjot on pitkälti Madeleinen koston manifestia. Madeleinestä kehittyy säälimätön koston enkeli samaan tapaan kuin Dumasin Edmond Dantès. Nainen ei hellitä ennen kuin on syössyt viimeisenkin henkilön listaltaan täydelliseen perikatoon. Lemaitren taitava juoni kertoo yksityiskohtaisesti kuinka Madeleine kostonsa toteuttaa - henkilö henkilöltä ja askel askeleelta. Kostossaan naisella on apuna muutama konna ja herra Dupré. He teitittelevät toisiaan, vaikka intiimistikin tunnetaan.

Koin että Näkemiin taivaassa oli hyvin julma, jopa brutaali. Tulen varjot on taas kuin klassinen seikkailukertomus: koston enkelin hahmossa Madeleine liihottelee ympäriinsä ja käy rohkeasti kauppaa jopa Berliinissä natsien kanssa. Lemaitren juonikuvio on loistava, joskin paikoin liiankin monimutkainen. Kirjailija höystää kuvaustaan nautittavilla ironian välähdyksillä. Epilogissaan Lemaitre kertoo mitä kirjan henkilöille myöhemmin elämässä tapahtuu ja listaa muutamia historian tositapahtumia, jotka ovat tätä fiktiota innoittaneet.

On pakko ihailla Lemaitrea. Hän on tunnettu aika raaoista dekkareistaan (Camille Verhoeven -sarja). Sitten hän kirjoittaa psykologisen trillerin Silmukka, ja nyt huumorilla höystetyn ja nerokkaan koston manifestin. Trilogiasta on nyt ilmestynyt kaksi osaa, kolmannen tyylilajia ja ilmestymistä odotan mielenkiinnolla.

Olen lukenut kaikki suomennetut Lemaitrelta: 
Alex, Irène, Camille, Rosie, Silmukka, Verihäät, Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre 

Couleurs de l’incendie 2018

Tulen varjot
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Kansi Taittopalvelu Yliveto

Minerva 2018

****

Kirjastosta

_______________

Leena Lumi, Takkutukka, Tuijata

Pierre Lemaitre - Verihäät

Dekkariviikko kirjablogeissa:

Sophie Duguet on nuori kaunis nainen ja onnellisesti naimisissa Vincentinsä kanssa. Hän on menestynyt työssään ja hyvässä asemassa taidehuutokauppoja järjestävässä yrityksessä. Mutta Sophie pelkää menettävänsä järkensä, sekoavansa tyystin. Merkkejä on hirvittävän paljon ja ne on visusti salattava aviomieheltä, koska välit anopin kanssa ovat hyytävät. Sophien muistissa on isoja mustia aukkoja.

Tuon tuostakin Sophie ei muista mihin on parkkeerannut autonsa; hänen ostoskärryistään löytyy tuotteita, joita hän ei ole ostanut ja myymäläetsivä nappaa hänet kiinni;  hän hukkaa anopin syntymäpäivälahjan ja tavattoman tärkeitä työdokumentteja. Sattuupa niinkin, että työtiedostoon pujahtaa kuumia kuvia nuorenparin lemmenlomalta. Ystävyyssuhteet kariutuvat Sophien omituiseen käyttäytymiseen ja työura katkeaa sen siliän tien. Avioliittokin on pian menneisyyttä - ja aina vain pahempaa on tulossa.

Lemaitre hukuttaa lukijan kirjan alkusivuilla Sophien hätään ja tuskaan. Kirjailija pitää hengästyttävällä taidolla lukijan hyppysissään ja eksyksissä kuvatessaan loistavasti Sophien kaaoksessa olevaa mieltä. Lukija miettii koko ajan, mistä on kysymys ja onko Sophie todellakin noin paatunut rikollinen. Sophie pakenee poliisia toiseen kaupunkiin väärällä nimellä, ryhtyy tekemään paperittomana pimeitä töitä ja alkaa etsiä turvallista uutta aviomiestä nettideittipalvelusta.

Aviomieskandidaatiksi löytyykin hiukan ykstotiselta vaikuttava armeijan mies  Frantz ja epätoivoisesti turvaa uudesta avioliitosta etsivä Sophie huokaisee helpotuksesta. Avioliitto solmitaan pikaisesti ja pari alkaa tutustua toisiinsa paremmin vasta avioliiton solmittuaan. Kaikki on, jos ei nyt ylen onnellista, niin tasaisen tyydyttävää kuitenkin.

Pierre  Lemaitre on suosikkidekkaristieni ja trilleristieni kärjessä - eikä petä nytkään. Hän rakentaa jäätävän ja monimutkaisen psykologisen juonikuvion ja mestarillinen kerronta imaisee mukaansa. Hurjaa oli lukea, mihin kaikkeen psykopaattinen, ja lisäksi jo lapsuudessa syvät traumat saanut, persoonallisuus pystyy. Ranskankielisen alkuteoksen nimi on Morsiuspuku, ja morsiuspuvulla onkin trillerissä oma tärkeä roolinsa.

Osallistun tällä postauksella kirjablogien Dekkariviikkoon, jota emännöi Yöpöydän kirjat -blogi. Kiitos Niina organisoinnista!

Pierre Lemaitre
Robe de marié 2009
Verihäät
Suomennos Kaila Holma

Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy

Minerva 2018

*****

Kirjastosta

_______________

Muualla: Leena Lumi, Mummo matkalla, Rakkaudesta kirjoihin

Eeva Vuorenpää - Kaksi rantaa

Kiinnostuin tästä kirjasta Amerikan siirtolaisuuden vuoksi, sillä sukututkimusta tehdessäni törmäsin mm. Ellis Islandin vastaanottokeskukseen ja netissä luettaviin maahantulodokumentteihin. Aikavälillä 1820-1930 Euroopasta imigroitui Yhdysvaltoihin yli 40 miljoonaa ihmistä, Suomesta noin 350 000, valtaosin Pohjanmaalta. Lähtijät olivat pääosin miehiä, myös perheellisiä. Amerikanleskiä jäi lapsineen paljon Suomeen, mikä aiheutti kunnille elatusongelmaa. Osa naisista ja lapsista seurasi miehiään myöhemmin; joskus siirtolaisuus oli tapa ottaa 'avioero'. Itse luin sydän sykkyrällä suvustani tämän saapumisilmoituksen: Albertina, 42 vuotta, mukana 5 dollaria, matkalla miehensä Eliaksen luokse. Elias oli lähtenyt siirtolaiseksi 10 vuotta aikaisemmin.

Kaksi rantaa on saanut inspiraationsa Eeva Vuorenpään oman tädin elämäntarinasta, jota kirjailija värittää fiktiolla. Amerikkaan lähtijä on nuori 17-vuotias Hanna, jolle jo New Yorkissa asuva Juho-eno kustantaa matkalipun. Hannan perhettä on matkan alla kohdannut suuri suru: äiti menehtyi yhdeksännen lapsensa synnytykseen. Koska elätettäviä lapsia köyhän Peuranmaan leskeksi jääneellä isännällä riittää, amerikaneno haluaa tarjota edes yhdelle paremman tulevaisuuden. Eletään 20-luvun puoliväliä.

Aika monta oli kylältä siirtolaiseksi jo lähtenyt, ja vallitsi pienoinen Amerikan kuume, jota kiertelevät höyrylaivayhtiön edustajat lietsoivat. Hannan matka on pitkä ja Atlantti myrskyää, mutta lopulta Vapaudenpatsas toivottaa tulijat tervetulleiksi. Hanna saa asua Juho-enonsa perheen luona ja pääsee pian tiskaajaksi ylelliseen Plaza-hotelliin, jossa hän kauhistelee hyvän ruuan tuhlausta. Eipä aikaakaan kun kaunis Hanna etenee saksalaisen miljonäärirouvan seuraneidiksi.

Suomalaiset Amerikan siirtolaiset pitivät tiiviisti yhtä, niin New Yorkissakin. Kokoontumisten ja juhlien tapahtumapaikka on Haali, jossa tanssitaan, juhlitaan ja vaihdetaan uutiset, kotimaan kuulumiset ja juorut. Siellä Hanna tapaa komean mandoliinia soittavan kelloseppä Martin. Puhtoinen ja viaton rakkaus sykkii useamman vuoden, mutta Martista ei ole sitoutujaksi. Viiden vuoden siirtolaisuuden jälkeen Hanna palaa vuodeksi Suomeen ja hautaa isänsä, mutta palaa vielä kerran New Yorkiin. Kaipuu Suomeen on kuitenkin suuri ja takaisin kutsuu myös salskea Einari.

Kaksi rantaa on puhtoinen kuin vanha Suomi-filmi - minulle liian siloinen, mutta eipä muuta oikeastaan Eeva Vuorenpäältä voi odottaakaan. Hän kuvaa hyvin, kiltisti ja herttaisesti amerikansuomalaisten elämää uudessa kotimaassaan. Vain nopeasti ja verhotusti sivutaan rumempaa puolta: tubin tai viinan viemiä sekä pörssiromahduksesta alkanutta lamaa ja työttömyyttä. Kuvaus suomalaisesta maalaiselämästä tapoineen ja rehteine ihmisineen on arkista ja aidon tuntuista, joskin turhan kiiltokuvamaista.

Kauniskantinen Kaksi rantaa on nuoren maahanmuuttajanaisen tarina, hyvin ja juoheasti kirjoitettu, mutta en aivan ole tämän tyyppisen rouva-litin / chick-litin ystävä. Mieleen tuli väkisinkin Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarja. Mutta jos haluaa kurkistaa amerikansuomalaisten elämään tai suomalaisen maaseudun 1900-luvun idylliin, tämä voi olla oiva valinta sinulle. Autenttisia tapahtumia tarinassa ovat mm. suomalaiset Empire State Buildingin ja muiden pilvenpiirtäjien rakentajina, Rudolf Valentinon traaginen kohtalo ja tapaus Charles Lindberg. Monesti esiintyvä paikka romaanissa on Central Park, jonka talvinen luistinrata ja Betshedan enkeli suihkulähteineen olivat kirjan Hannalle tärkeitä. Koti-Suomen kadonnutta maalaisidylliä Vuorenpää kuvasi erittäin kauniisti ja maalauksellisesti.

Kuva täältä

Eeva Vuorenpää 

Kaksi rantaa
Kansi Taittopalvelu Yliveto

Minerva 2018

**

Kirjastosta

_______________

Muualla: Evarian kirjahylly, Kirjakassi, Oma maa mansikka

Espoolainen Eeva Vuorenpää on toiminut tv-ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hänet tunnetaan lukuisista laatudokumenteistaan. Häneltä on aiemmin ilmestynyt hämäläisestä kartanoyhteisöstä kertova, suosittu romaanitrilogia Kotkansilmä (2007), Kotkansilmän perintö (2008) ja Kotkansilmän uusi loisto (2009) sekä jatkosodan aikaan sijoittuva romaani Arvet (2011). Kaksi rantaa on Eeva Vuorenpään viides romaani.

Mervi Kaarninen - Punaorvot

Sisällissota jätti jälkeensä noin 15.000 sotaorpoa, joista suurin osa oli punaorpoja. Täysorpoja arvioidaan olleen noin tuhat. Tilanne säilyi epätarkkana ja muuttuvana kauan, sillä vankileireillä kuoli runsain määrin lasten isiä ja jotkut punavangit vielä odottivat tuomiotaan. Näiden lasten huolto oli valtava haaste elintarvike- ym. pulasta kärsivässä, kahtia jakautuneessa ja sekasorron valtaan joutuneessa maassa. 

Kaarnisen teos Punaorvot on tarkka tutkielma ja kattava tietoteos runsain lähdeluetteloin punaorpojen olosuhteista ja huollon järjestämisestä. Kirjassa on runsaasti tilastoja ja aktiivisten toimijoiden nimiä. Mm. tuleva presidentin puoliso Ester Hällström, sittemmin Ståhlberg, toimi vuosia punaorpokysymyksen parissa. Kaarninen keskittyy Tampereen alueeseen, joskin punaorpotilannetta valotetaan koko maassa. Punaorpojen huollon järjestämisestä saivat alkunsa monet vielä nykyäänkin toimivat avustusjärjestöt mm. Mannerheimin lastensuojeluliitto ja Pelastakaa lapset ry. Vuosien mittaan perustettiin runsaasti lastenkoteja, joille koulutettiin henkilökuntaa. Punaorpokysymys edisti osaltaan oppivelvollisuuslain ja monien muiden lakien laatimista.

Kirja on mielenkiintoinen ja yksityiskohtainen. Siinä on paljon sellaista tietoa mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Kaarninen seuraa muutamien orpojen elämää 1940-luvun lopulle saakka. Päätin ottaa bloggauksessa esille niitä asioita, jotka minua liikuttivat ja kiinnostivat, tai pöyristyttivät.

Lapset kerjuulla

Tuhansia lapsia liikkui kerjuumatkoilla ympäri Suomea. Lapset kertoivat isän kuolleen kapinassa ja äidin olevan kotona sairaana. Kerjäävien orpolasten ongelmaan herättiin jo keväällä 1918 sodan vielä jatkuessa. Nälkäänäkevät lapset etsiytyivät myös juniin ja matkustivat pitkiäkin matkoja. Kerjääminen koettiin ongelmaksi, koska pelättiin kerjäämisen ja kiertelyn johtavan pysyvästi huonoon elämäntapaan ja turmelevan lapsen luonteen. Viranomaisten muistissa olivat vielä hyvin 1860-luvun suuret nälkävuodet, jolloin nälkäiset ihmismassat lähtivät liikkeelle.

Kapinallisten lapset vs sankarisoturien lapset

Euroopassa oli I maailmansodan jälkeen miljoonia sotaorpoja, mutta Suomen tilanne oli erilainen. Meillä orvot jaettiin tiukasti kahteen ryhmään, joille oli omat avustusjärjestelmänsä. Kaikki valkoiset orvot ja myös valkoisten sankarivainajien lesket saivat eläkettä; punaorvot köyhäinapua, mutta sitäkin vain siinä tapauksessa että olivat vaarassa kuolla nälkään. Punaleskille eläke myönnettiin vasta 1943.

Punalesket = punainen vaara / asenneilmasto

Vielä on suuri vaara punaisten naisissa. He ovat osoittautuneet useimmissa tapauksissa kauhistuttaviksi hirviöiksi ja pedoiksi. He ovat olleet kamaloita ilmiantajia ja murhiin yllyttäjiä. He ovat riehuneet ase kädessä ja tehneet kammottavia murhia. Suurelta osin noiden naisten kodit ja niissä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. ... Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus tästä lähtien on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lasten sielunelämän. - Kotimaa 1918

Operaatio Pohjanmaa

Punaorpojen sijoittaminen kasvatuskoteihin tuli kunnille halvemmaksi kuin lastenkotien perustaminen. Äideille ei aluksi annettu muuta vaihtoehtoa kuin luopua lapsistaan: jos tarvitsit köyhäinapua, lapsi/lapset oli luovutettava sijoitukseen, ja saman perheen lapset joutuivat yleensä eri koteihin. Maaseudulla oli parempi ruokatilanne, mutta sijoitus oli myös ideologinen kysymys: haluttiin varmistaa, että lapset saavat kristillisen ja oikeana pidetyn poliittisen kasvatuksen. Jo vuonna 1920 oli löydetty 1600 kasvatuskotia, suurin osa Pohjanmaalta.

Äänioikeuden menetys ja huoltosopimukset

Henkilö joka vastaanotti köyhäinapua menetti äänioikeutensa sekä kunnallisissa että valtiollisissa vaaleissa. Parannus tähän saatiin vasta 1944. Kun siirryttiin koteihin annettaviin avustuksiin, tämä tiesi huoltosopimuksen määräämiä kontrolleja. Sopimuksessa äitejä velvoitettiin monin pykälin, joiden toteuttamista tarkastajat kotikäynneillään valvoivat. Äitien siveellisyyttä valvottiin myös.

Punainen leima otsassa

Tampereella vuonna 1918 lapset elivät sodan keskellä, kokivat ja näkivät sodan julmuuden. Myös nuoria jopa alle 15-vuotiaita lapsia oli värväytynyt sotaan. Sota jatkui myöhemmin lasten leikeissä. Valkoiset ja punaiset kävivät vuosikausia sotaa Tampereen pihoilla. Lapset leikkivät raunioissa, kulkivat etsimässä isää ja norkoilivat vankileirien läheisyydessä. Kuukausia odotettiin tuomioita vankileireiltä, odotettiin puolison, isän, veljen paluuta tai tietoja kohtaloista. Monet joutuivat elämään leimattuina ja syrjittyinä vuosia ja vuosikymmeniä.

Asuinpaikasta riippuen leima oli isompi tai pienempi. Esim. Tampereen punaorvot olivat 'onnellisessa' asemassa: kouluissa suurin osa lapsista oli kaltaisiaan. Maaseudulla pienemmillä paikkakunnalla lasten leimaaminen ja syrjintä olivat pahempia.

Kaarnisen Punaorvot valottaa osaltaan Suomen kaaosmaista tilannetta sisällissodan jälkeen. Ruokapula oli vaikea ja vihat, kaunat ja katkeruudet velloivat. Tätä taustaa vasten on arvioitava myös kirjassa siteerattuja yltiöpäisen ideologisia lausumia ja lehtiartikkeleita. Mutta silti on vaikea ymmärtää että sotaorvot jaettiin näin tiukasti kahteen eriarvoiseen ryhmään. Eiväthän pienet lapset olleet syyllisiä vanhempiensa poliittiseen ideologiaan millään tavalla.

Kirjamessuilla sadan vuoden takainen Suomi ja sisällissota aiheena puhuttaa monena päivänä.
Valitse ohjelmasi täältä.

Liitän Punaorvot 1918-lukuhaasteeseen.

Mervi Kaarninen

Punaorvot

Minerva 2008, 2. uudistettu laitos 2017

****

Lukukappale kustantajalta - kiitos

Pierre Lemaitre - Silmukka

Juuri joulun alla vuonna 1999 Beauvalin pikkukaupungissa pieni kuusivuotias Rémi-poika katoaa jäljettömiin. Koko kaupunki menee täysin tolaltaan. 12-vuotias Antoine tietää missä Rémi on, mutta ei kerro. Se oli kamala päivä Antoinen elämässä, jolloin kaikki meni pieleen. Pojalle rakas, Rémin perheen sekarotuinen koira Odysseus oli jäänyt auton alle ja loukkaantunut pahoin. Mitään muuta ei ollut tehtävissä kuin antaa koiralle armonlaukaus, ja niin Rémin isä tekikin ja sulloi koiran jätesäkkiin.

Tapaus järkytti Antoinea kovin, mutta ei se ollut ainoa paha asia. Isä oli hylännyt hänet ajat sitten eikä ikinä lähettänyt Saksasta pojan toivomia leluja. Ei varmaan tulisi nytkään PlayStationia, jonka kimpussa kaikki kaverit nykyään ähräsivät. Antoine oli jäänyt aivan yksin, häntä ei kutsuttu joukkoon pelaamaan. Tänään hänen yksin metsään rakentamansa majakaan ei innostanut, raivoissaan Antoine iski sen säpäleiksi. Ei hän pienelle Rémille vihainen ollut. Poika vain sattui Antoinen tielle, kun silmitön raivo elämään vyöryi yli. Antoine otti kepin ja iski. Ja sitten hän teki sen mitä piti.

Hän ei ollut odottanut, että kyyneleitä olisi vielä jäljellä. Ne virtasivat, ryöppysivät, hän niisti sormiinsa ja pyyhki kätensä lehtiin, lähestyi lapsen ruumista, kumartui, tarttui sitä ranteista. Ne olivat laihat, haaleanlämpimät, taipuisat, kuin pienet nukkuvat otukset.

Lemaitre tempaa tässäkin trillerissä lukijan mukaansa heti alkumetreillä ytimekkäällä ja suggestiivisella tyylillään. Luulen joskus sanoneeni, että Lemaitren teksti kulkee kuin juna, niin se tekee nytkin. Hän kuvaa loistavasti Antoinen hätää ja paniikkia kun tämä kauhea onnettomuus on tapahtunut. On ruumis, joka pitää piilottaa, mutta minne, miten hän pystyy, miten hän jaksaa? Kiinni ei voi jäädä, se tuhoaisi jo ennestään kovia kokeneen äidin. Ahdistus ja syyllisyys hyökyvät ja pauhaavat, sekoittavat yksinäisen nuoren pään.

Enää Antoine ei jaksanut. Hän jäi makaamaan lehtien sekaan, mullanlemuun, jota hän hengitti kuin Odysseuksen turkin tuoksua. Hän oli niin väsynyt, että olisi halunnut nukahtaa siihen, upota maan sisään, kadota hänkin.

Se ettei pikku Rémin ruumis löytynyt, johtui 'onnellisista' luonnonvoimista: kaupungin ylle vyöryi nimittäin vuosisadan myrsky, joka repi kattoja, kaatoi puita ja sai kadut tulvimaan. Kaupunkilaisilla oli riittävästi tekemistä jättimäisten vahinkojen setvimisessä, Rémin etsintä lykkääntyi ja jäi taka-alalle. Antoine halusi pois Beauvalista tuosta pahasta päivästä lähtien. 12 vuotta myöhemmin, vuonna 2011 hän asuu muualla, on lääkäriopiskelija ja hänen tyttöystävänsä Laura jo valmis lääkäri. Mutta sitten Antoine tekee typerän erehdyksen, joka sysää hänet elinkautiseen, tosin ilman kahleita. Lemaitre kurkistaa Antoinen elämään vielä 2015 - onko hänet vihdoin vangittu ja syylliseksi todettu? Onko huojennus tullut?

Antoine tunsi paniikin kasvavan sisällään, vastaavaa hän ei ollut tuntenut niinä neljänä vuotena, joina hän oli uskonut elämänsä olevan lopullisesti turvassa. Nyt kun hänen päivänsä hukkuivat rutiineihin kuin lentohiekkaan, kaikki palasikin yhtäkkiä: Rémi Desmedtin kuolema, lapsen ruumiin kantaminen Saint-Eustachen metsän halki, tämän pienet kädet, jotka katosivat kuiluun kaatuneen pyökin alle... Hän pyyhki hikipisaroita otsaltaan.

Lemaitre kuvaa loistavasti pienen, sisäänlämpiävän kaupungin ihmisiä ja heidän epäluuloisia reaktioitaan tämmöisen kuohuttavan tapahtuman äärellä. Kyräillään ja epäillään naapuria, sekä Rémin isää että homo-opettajaa; huhut ja juorut paisuvat, mediasirkus pyörii. Kirjan parasta antia on tarkalla psykologisella silmällä kuvattu Antoine: hänen ahdistuksensa ja pelkonsa, paniikkinsa ja lamaannuksensa niin tapahtumahetkellä kuin tapahtuman jälkeisinä vuosina. Tapahtunut raastaa Antoinea unissa ja mielikuvissa, hän ei saa rauhaa hetkeksikään. Eikä kenellekään voi asiasta puhua, salaisuus ja syyllisyys on kannettava yksin.

Ensimmäinen Lemaitrelta lukemani oli Alex, joka jysähti tajuntaan. Sen jälkeen odotukset ovat olleet korkealla. Lemaitre kirjoittaa mielettömän hyvin, vaikka tämä olikin kevyempi tapaus kuin kolme Verhoeven-sarjan dekkaria. EDIT: Kevyemmällä tarkoitan sitä, ettei tässä ollut realistista raakuuden kuvausta, ei monia murhia, vain yksi vahingossa tehty tappo. Lemaitre tarkastelee syyllisyyttä ja paljastumisen pelkoa. Sitä miten nämä vaikuttavat ihmiseen. Silmukka on lyhyt, vajaa 300 sivua Rosien tavoin. Odotan innokkaasti kirjailijan tällä hetkellä valmistelemaa jatkoa suurteokselleen Näkemiin taivaassa.

Muualla mm.: Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa, Takkutukka

Täällä kaikki Lemaitrelta lukemani: Näkemiin taivaassa, Rosie, Camille, Irène, Alex

Pierre Lemaitre
Trois jours et une vie 2016
Silmukka
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva 2017
****
Kustantajan lukukappale - kiitos

Anna Misko - Armovuosi

#naistenviikko

Eletään 1700-luvun viimeistä vuosikymmentä. Ruotsin valtakunnassa kuohuu: itsevaltainen kuningas Kustaa III on murhattu vuosi sitten ja Venäjän keisarinna Katarina vehkeilee Suomen suuntaan. Sydän-Hämeen pappilaa Karhinpäätä on myös kohdannut järkytys, sillä pastori Anders Gottleben kuoli yllättäen ja jätti jälkeensä lesken ja neljä aikuista lasta. Perhe jäi tyhjän päälle, ilman elättäjää.

Ruotsinvallan aikana oli virkamiehistön ja siten myös kirkon piirissä käytössä armovuosi. Se tarkoitti sitä, että esim. papin leski sai lapsineen asua pappilassa vuoden. Jos uusi pappi nai joko lesken tai tyttären, perhe sai jäädä kotiinsa. Niinpä Karhinpään avoimesta papinvirasta ja naispuolisten perheenjäsenten ominaisuuksista kuulutetaan  näkyvästi Turun tuomiokapitulin ilmoitustaululla, ja Karhinpäähän alkaa ilmaantua uudenaikaisesti hoidettua pappilaa ja hyvää papinvirkaa havittelevia pappismiehiä. 

Leskellä Ingridillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin suostua tähän nöyryyttävään järjestelyyn. Sulhoehdokkaita kestitään ja kohdellaan kuin kuninkaallisia. Yksi heistä, Henricus Hoppius panee kaikkien pappilan naisten pään pyörälle. Henricus hurmaa niin vanhimman tyttären Beatan, arkipäiväisen ja järkevän tytön, keskimmäisen haaveilevan kaunottaren Marian ja jopa nuorimman Saran, villin ja omapäisen poikatytön. Surevan lesken Ingridin tämä komea maailmanmies saa suorastaan hurmioon.

Perheen ainoa poika, äidin hellimä Julius pysyttelee Turun vapauden lumoissa, loitolla perheen naisväen kriisistä. Huvitukset kiinnostavat Juliusta enemmän kuin teologian opiskelu, sillä kirja-arkkua ei ole edes avattu puoleentoista vuoteen. Julius tanssii terveydelle vaarallista valssia aamuun asti, nauttii kapakoiden tunnelmasta ja viihtyy Turun porvariston salongeissa. Kauppiaan ura kiinnostaa nuorta miestä enemmän kuin pappeus.

Armovuosi oli hieno käytäntö, jolla pyrittiin turvaamaan lesken ja lasten elämä. Mutta kaupiteltaville naisille äärimmäisen nöyryyttävää. Misko kuvasi tätä kaikkea humoristisesti ja ilkkuen kuin mitäkin farssia. Ja farssinahan kaikki tuo meille nykyajan lukijoille näyttäytyykin, mutta tuolloin se oli vakava paikka: kyseessä oli elanto & koti. Yhteen kosijoista liittyi aikasten jännä juonenkäänne ja Misko kuvasi hienosti syrjäkylillä umpiossa eläneiden nuorten naisten kokemattomuutta. Kun mies hiukan puhutteli tai varasti suudelman, se katsottiin avioliittolupaukseksi.

Hyvä että juoneen ilmaantui traaginen käänne, muuten romaani olisi ollut vieläkin latteampi. Noiden traagisten tapahtumien kuvaamisessa Misko onnistui mielestäni hyvin. Jalat maassa oleva piika Hulda oli tuki ja turva, kun pappilan herraskainen naisväki joutui melankolian ja sairauden vuoksi viikoiksi, jopa kuukausiksi vuoteenomaksi.

Kustantajan sivuilla kerrotaan että Armovuosi on trilogian aloitus. Tänä kesänähän ns. hömppäkirjallisuus on puhuttanut somea, lehdistöä ja kustantajia. Listoja on laadittu. Rentoon ja aurinkoiseen kesäpäivään tämä historiallisiin viitekehyksiin sijoitettu naisten viihderomaani sopi oikein hyvin. Kerronta on sujuvaa, mutta pieni pirskahdus jotain terävyyttä olisi teosta hyödyttänyt.

Anna Misko on antropologi ja viestinnän ammattilainen. Hän on toiminut myös oppimisen monikulttuurisissa kehittämistehtävissä. Anna Misko on aiemmin kirjoittanut lapsille suomalaiseen perinteeseen ja mytologiaan pohjautuvia kirjoja ja historiallisen romaanin Mantsin poika.

Muissa blogeissa: Morren maailma, Kirjakaapin avain, Kirjojen taika

Anna Misko
Armovuosi
Minerva 2014
**
Kirjastosta

Emäntänä Tuijata

Omat postaukseni naistenviikolla:

Tiistaina 18.7. - Riikka Palander - Seeprakivi

Toivotan kaikille hienoa kesäistä naisten- ja lukuviikkoa!

Helen Rappaport - Pietari 1917

Sata vuotta sitten Venäjän keisarikunnan pääkaupunki Pietari todisti Romanovien 300-vuotisen valtakauden loppua. Kaupungissa vallitsi kaaos ja sekasorto - ja nälkä. Venäjä oli mukana I maailmansodassa ympärysvaltojen liittoutumassa, sotamenestys oli surkea ja miljoonia sotilaita oli jo kaatunut. Ruokahuolto ei pelannut ja Pietarissa oli huippukylmän vuoden 1917 alkaessa 2 miljoonaa nälkäistä suuta. Kun venäläiset joukot perääntyivät Saksan rynnistäessä itäänpäin, pakolaisten virta oli loputon. Rappaportin mukaan heinäkuussa kaupungissa oli väkeä jo liki 3 miljoonaa.

Eriarvoisuus ylellisyydessä elävän aristokratian ja rahvaan välillä oli huikea. Etuoikeutettu luokka nautti kaviaaria ja shampanjaa kristallikruunujen loisteessa, rahvas värjötteli yli -20 C pakkasissa loputtomissa leipäjonoissa. Sensuuri oli tiukka ja tsaarin vankilat pullistelivat rikoksentekijöiden ohella mielipidevankeja, joskin osa vasemmistolaisista, mm. Lenin ja Trotski, elivät maanpaossa. Viha ja tyytymättömyys tsaari Nikolai II:een roihahti hyisessä ja nälkäisessä kaupungissa. Kuohuntaa lisäsi vielä keisarinna Alexandran sotkeutuminen valtion asioihin ja veljeily Rasputinin kanssa, josta tosin päästiin murhalla eroon joulukuussa 1916.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa loistelias Pietari oli yksi Euroopan kansainvälisimpiä ja kulturelleimpia kaupunkeja. Neva-joen varren klassiset palatsit ja ylväät kirkot kuvastivat imperiumin suuruutta, Mariinski-teatterin (tuolloin Keisarillinen Marian teatteri) katsomot täyttyivät aristokratian kermasta ilta illan perään,  lumouduttiin huippubaletista ja oopperoista, Saljapinin karismaattisesta bassosta. Kaupungin eliittiin kuului myös useampi tuhat ulkomaista ekspatriaattia.  Pietarissa toimi suuria brittiyrityksiä ja sieltä löytyivät myös Englannin, Yhdysvaltojen ja Ranskan suurlähetystöt ja ulkomaiset pankit. Kaupungin hotelleissa piti majaa myös runsaslukuinen journalistien ja sairaanhoitajien joukko. 

Mariinski-teatteri vihittiin käyttöön 1860 ja se toimii nykyäänkin. Johtaja Valeri Gergijev.

Kaupungissa vallitsi petollinen rauhallisuuden tuntu. Pietari oli autio, synkkä ja lähes valoton. Poliisipartiot olivat edelleen liikkeellä ja vartioivat Nevskin risteyksiin rakennettuja katusulkuja. Siellä täällä näkyi lumessa partioivia kasakkaryhmiä, joita ympäröi hevosista haihtuva vaalea huuru. Kaupunki muistutti suurta sotilasleiriä.

Rappaportin kirja on kiehtova, värikäs ja yksityiskohtainen kuvaus tuosta melskeisestä ja maailmanhistoriaa muuttaneesta vuodesta. Pietari 1917 kertoo runsain sitaatein näiden brittien ja amerikkalaisten silminnäkijäkokemuksia aitiopaikalta, kun massat vyöryivät kaduille, luodit viuhuivat ja kun tappaminen, väkivalta ja anarkia saivat vallan. Lähdeluettelo on vaikuttava ja kirjassa vilisee paljon oikeita historian henkilöitä. Heitä ovat mm. nämä kolme suurlähettilästä: Brittien Sir George Buchanan perheineen, Yhdysvaltojen Francis ja Ranskan Paléologue.

Oma huomioni kiinnittyi tähän kanadalaissyntyiseen naisreportteriin, Florence Harperiin, joka uhkarohkeastikin väijyi uutisia öitä myöten vaarallisilla kaduilla valokuvaajansa Donald Thompsonin kanssa. Thompsonin valokuvia on julkaistu kirjana, joita voi vilkaista täällä. Rappaport kertoo lukemattomista järkyttävistä tapahtumista ja vie lukijan niiden keskelle todistamaan mm. miten hotelli Astorian ikkunat räjähtivät sirpaleiksi ja miten siellä piileskelleet upseerit vietiin teloitettaviksi; miten Nikolai II:n työhuone ja keisarivallan kaksipäiset kotkat ym. tunnusmerkit revittiin alas; miten koko keisarillisen kadettikoulun nuori oppilaskunta surmattiin. Huumoriosastoa edustaa luku, jossa massojen riehaantumista alkoholista yritettiin estää Pietarin viinikellareiden kallisarvoisten viini- ja samppanjapullojen rikkomisella ja sisällön kaatamisella maahan. Oli talvi ja lumi värjäytyi viinistä, jota 'janoiset' sotilaat kauhoivat ahneesti suuhunsa.

Naisasialiikkeeseen erikoistunut Rappaport marssittaa Pietariin myös kuuluisan brittiläisen sufragetin Emmeline Pankhurstin, tuolloin jo kuusikymppisen heiveröisen naisen. Pankhurst taisteli aggressiivisesti vuonna 1903 perustamansa järjestön Women's Social and Political Union (WSPU)   avulla naisten äänioikeuden puolesta. Unelma venäläisten naisten liittymisestä sufragettiliikkeeseen ei kuitenkaan ottanut tulta. Rappaport kertoo myös venäläisestä Maria Botškarjovasta, jonka perustama Naisten kuolemanpataljoona toimi kuulemma esikuvana Suomen sisällissodan naiskaarteille.

Joinakin päivinä ja iltoina Nevskillä on kymmenen tai kakskymmentä tuhatta marssijaa joilla on mustat liput ja banderollit joissa lukee että ne aikoo tappaa kaikki amerikkalaiset ja rikkaat ihmiset - se tarkoittaa, että minut myös, ja kaikki joilla on valkoinen paita. Sanon pomolle, että ne tulee ja tappaa meidät. Siihen pomo sanoo, hyvä on, oletko valmis. Minä sanon että täysin valmis. Sitten hän käskee minun ladata pistoolin ja katsoa että se on kunnossa. Hän sanoo, että listii kaks tai kolme ennen kuin lähtö tulee.
- Yhdysvaltain suurlähettilään Francisin afroamerikkalainen autonkuljettaja Phil

Vuosi 1917 Pietarissa oli rajua liikehdintää ja veristä mellakointia alusta loppuun. Helmikuun vallankumouksen sekasorto johti Nikolai II:n luopumiseen vallasta ja väliaikaisen Kerenskin hallituksen perustamiseen. Tavallisille asukkaille seurasi hetken hengähdystauko, mutta kun Lenin palasi kesällä maanpaosta Sveitsistä, bolsevikkien agitaatio kiihtyi. Tilanne oli räjähdysherkkä ja pelottava, kaupungin yllä leijui pahaenteinen ja odottava tunnelma. Ex tsaari Nikolai II oli perheineen kyyditetty Tsarskoje Selosta Siperiaan odottamaan kohtaloaan. Sodanvastaisuus lisääntyi ja tulevalle talvelle pelättiin nälänhätää. Lokakuun vallankumouksen jälkeen ulkomaiset suurlähetystöt valmistelivat kansalaistensa evakuointia, sillä diplomaattinen koskemattomuus ei enää taannut turvallisuutta. Venäjän aristokratia yritti muuttaa rahaksi omaisuuttaan, sillä heitä odotti emigranttitulevaisuus.

Rappaportin kirja imaisee lukijan tuon nälkäänäkevän ja sekasortoisen kaupungin kaduille, silmittömän väkivallan keskelle. Kiehtova ja tarkka historiankuvaus vallankumouksen vaiheittaisesta etenemisestä Leninin proletariaatin diktatuuriin ja Neuvostoliiton syntyyn. Pietarin vuoden 1917 tapahtumat sivuavat omankin maamme historiaa: Suomen suuriruhtinaskunta julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917 ja kohta luokkataistelu ja veljessota riehuivat meilläkin.

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi

Helen Rappaport

Caught in the Revolution. Petrograd 1917, 2016

Pietari 1917, Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä
Suomentanut Sirpa Saari

Minerva 2017

*****

Kirjastosta

Vuonna 1947 syntynyt Rappaport on erikoistunut Viktoriaaniseen aikaan ja Venäjään. Tämän kirjan lisäksi hän on julkaissut pari teosta Romanoveista, mutta myös Leninistä ja Stalinista. Hän on perehtynyt myös naisasialiikkeen historiaan. 
Varasin suomennetun Jekaterinburg : Romanovien viimeiset päivät.

Johan Egerkrans - Pohjoismaiset jumalolennot

Aikojen alussa. Kun mitään ei ollut. 
Ei hiekkaa, ei merta, ei viileitä aaltoja, ei myöskään maata eikä taivasta yläpuolella, 
oli suunnaton kuilu Gungagap mutta ruohoa ei ollut.

Pohjoismaiset jumalolennot kertoo miten maailmankaikkeus sai alkunsa, miten syntyivät aurinko ja kuu, miten aasat ja vaanit, miten ihmisten maailma. Alusta lähtien mytologisten jumalien ja taruolentojen maailma oli hyvin väkivaltainen eivätkä veriset valtataistelut ota loppuakseen. Egerkrans esittelee lukuisia jumalia nimineen, sukulaisuussuhteineen ja ominaisuuksineen. Vaanit asuvat Vanaheimissa, aasat loisteliaassa Asgårdissa valtavissa saleissaan kullan ja kimalluksen keskellä. Sinne johtaa silta, jonka me ihmiset näemme sateenkaarena.

Pohjolan jumalat nykypäivässä
Jumalilla on suunnattomat voimat ja kyky yliluonnollisiin tekoihin. Toisaalta he ovat hyvin inhimillisiä ja myös kuolevaisia eivätkä pysty muuttamaan heille määrättyä kohtaloa. Tässä on jännää ristiriitaa. Tutuimpia meille suomalaisille ovat viekas silmäpuoli Odin - ylijumala sekä hänen poikansa Tor - vahva ja mahtava ukkosen jumala, jotka elävät tänäänkin viikonpäivien nimissä: Tiistai, tisdag on saanut nimensä sodanjumala Tyriltä; Keskiviikko, onsdag, Odens dag ylijumala Odinilta; Torstai, torsdag ukkosenjumala Torilta; Perjantai, fredag rakkauden jumalatar Friggiltä. Arnaldur Indridasonin dekkareissa vilahtelevat niinikään vankat uskomukset islantilaisten piilokansaan, huddufolkiin.

Ukkosenjumala Tor pelottavine Mjölner-vasaroineen, joka palaa
bumerangin tavoin takaisin isäntänsä rautahanskakäteen

Merkillinen Valhalla

Jumalat ovat hyvin puuhakkaita ja riitaisia. He taistelevat toisiaan vastaan alituiseen, mutta maaginen realismi on aika huikeaa: taistelupäivän jälkeen henkensä ja jäsenensä menettäneet sotilaat palautuvat eläviksi ja ehjiksi Odinin Valhallassa ja Freijan saleissa. Niihin kokoontuvat kaikki taisteluissa kaatuneet soturit juhlimaan, syömään ja juomaan, leikkimään sotaleikkejään.  Ihmeellisen Särimner-sian liha ei ikinä lopu, ei myöskään runouden sima.

Fenris-susi

Alussa se oli pieni ja haukahteleva pentu, joka ei voinut aiheuttaa sen suurempaa vahinkoa, kuin että se pureskeli rikki jumalien kenkiä ja pissaili Valhallan lattialle, mutta päivä päivältä se kasvoi suuremmaksi ja pahansisuisemmaksi. Seurasi vaikea taistelu, jossa jumala Tyr menetti kätensä mutta Fenris saatiin vangittua. 

Ragnarök - maailmojen ja jumalten tuho

Aurinko alkaa mustua, maa vajoaa mereen, taivaalta sortuvat liekehtivät tähdet. Maa peittyy liekkeihin, repeää ja vajoaa mereen. Kaikki muuttuu siksi, mitä se kerran oli: kaaosta, tulta ja jäätä. Hyvyyden ja pahuuden voimat taistelevat, tuho koittaa. Mutta mikään ei kestä ikuisesti, ei edes maailman tuho. Uusi maailma alkaa vehreänä ja koskemattomana nousta merestä, puhdistuneena kaikesta pahasta ja kärsimyksestä. Odinin ja Torin pojat ovat elossa, kaksi ihmistä on elossa ja heistä syntyy uusi ihmissuku.

Mutta paratiisia ei tule: myös paha on säilynyt. 

Pimeyden lohikäärme tulee aikanaan aloittamaan uuden Ragnarökin. 

Ja niin tarina alkaa uudelleen.

Egerkrans kertoo pohjoismaisesta mytologiasta kiehtovasti, nykykielellä mutta tiukasti islantilaisiin Runo-Eddaan (800-1100) ja Proosa-Eddaan (1220-luku) tukeutuen. Kirjan sivuilla vilisee jumala poikineen, huurretursaita ja jättiläisiä, keijuja ja kääpiöitä, noitia ja pimeyden väkeä - kukin hurjissa seikkailuissaan. Egerkrans on eräänlainen luova runonlaulaja: hän tukeutuu edellä mainittuihin Edda-taruihin, mutta lisäilee omiaan ilkikurisella huumorilla. Seikkailutarinoita ja fantasiaa rakastavalle nuorelle varmasti antoisaa luettavaa ja katseltavaa, vaikka koulujen päättäjäislahjaksi.

Jumalia ja taruolentoja on hirvittävän paljon ja heidän suomalaiselle hankalilta tuntuvat nimensä tekevät kirjasta raskaslukuisen. Toki tarinat ovat hauskoja, mielikuvituksellisia ja kiinnostavia. Johan Egerkrans on tukholmalainen freelance-kuvittaja. Sarjakuvataiteilija mainitsee yhdeksi esikuvakseen Akseli Gallen-Kallelan, mikä tietysti ilahduttaa meitä suomalaisia.

Johan Egerkrans
Nordiska gudar 2016
Pohjoismaiset jumalolennot
Suomentanut Eero Ojanen
Minerva 2017
****
Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle

Kirsi Tuominen - Pihan köynnöskasvit

Kirjan kuvan olen upottanut kultahumalan kuvaan - se on yksi lemppareistani!

Köynnösten pikkujätti!

Jos etsit nimenomaan tietoa, tämä Kirsi Tuomisen uusin on sinun kirjasi! Eipä ole pitkään aikaan osunut käteen näin perusteellista puutarhan tietokirjaa. Kirsi Tuominen tietää mistä puhuu: hän on hortonomi, puutarhaopettaja ja Uudenmaan Marttojen kokenut puutarhaneuvoja, joka on julkaissut useita puutarhaa käsitteleviä kirjoja. Tiedon lisäksi saat tottakai runsaasti vinkkejä köynnösten eri käyttötavoista, lajeista ja hoidosta. Ihastuttavaa silmänruokaa unohtamatta!

Ruotsinköynnöskuusama tuoksuu ihanasti korkealla kaaressa.

En ala listaamaan kaikkia tämän köynnösten pikkujätin aiheita, totean vain että sisällysluettelo käsittää 1,5 aukeamaa pienellä präntillä. Poimin tähän postaukseen niitä asioita, jotka itse miellän hyödyllisimmiksi ja kiinnostavimmiksi. Vaikka kylmä Suomen talvi rajoittaa jonkun verran köynnösten lajikevalikoimaa, on meillä silti huikea määrä täällä menestyviä sekä vihreitä että kukkivia köynnöksiä. Suojaisan kasvupaikan valinnalla ja oikealla istutuksella meillä menestyvät myös viiniköynnökset ja aremmat jalokärhöt.

Rehevä piippuköynnös vehreyttää varjon puolen sisääntuloa.

Vehreyttä ja korkeutta köynnöksillä

Kun tilaa ei ole puille tai kookkaammille pensaille, siinä on köynnöksen paikka! Vehreää vihreyttä tai kukkaisaa ihanuutta saa korkeutta antamaan myös uudessa puutarhassa, kun puut eivät vielä ole ehtineet kasvaa. Köynnöskaari tuonne, humalasalko tänne, syksyn ruskassa hehkuva villiviini aidalle tai seinälle... Sopiva köynnös pation pergolaan näkösuojaksi tai peittämään kompostia tai jäteastiaa... Maata pitkin rönsyävät köynnökset vehreyttävät kallion tai paljaan männynrungon... Eri köynnökset ovat kertakaikkian monipuolisesti käytettäviä kasveja.

Humalasalko antaa korkeutta istutusalueella.

Näin ne kiipeävät!

Tämä on minusta todella hyödyllinen luku: pitää osata valita köynnökselle sopiva tuki. Köynnöshortensia kiipeää kiipimäjuurillaan, ja saattaa vaurioittaa seinää kun kasvi irrotetaan. Kärhillään kiipeävät mm. tuoksuherne ja tuttu imukärhivilliviini. Tukensa ympärille kiertyvät mm. humalat, köynnöskuusamat, laikkuköynnökset ja piippuköynnökset. Kärhöt kiipeävät pidentyneiden lehtiruotiensa avulla.

Huom! Tuki ei saa olla liian paksu, parhaiten kiipeäminen onnistuu pyöreää, halkaisijaltaan noin 0,5 cm tukea myöten. Itse olen tässä mennyt halpaan ja huomannut, että kärhöt tai humalat eivät todellakaan jaksa kiertyä puuritilään! Itse olen käyttänyt paljon raudoitusverkkoa. Toimii hyvin, mutta saattaa jättää ruosteisia jälkiä. Kirjassa on paljon vinkkejä sopivista köynnöstuista.

Köynnöskuusama vehreyttää seinää ja talon nurkalla olevia ruukkuistutuksia.

Vinkkiboxeista tieto näppärästi

Aiheesta kuin aiheesta Tuominen on laatinut vihreitä vinkkiboxeja, joista tieto löytyy kätevästi: *Näkösuojaksi *Pergolaan *Köynnösporttiin *Seinustalle *Istutusryhmään *Puunrunkoon *Maanpeitteeksi *Hankaliin paikkoihin vihreyttä *Tilanjakajiksi *Majaksi *Aidalle *Parvekkeelle *Amppeliin *Havujen seuraksi * Sisääntuloon *Aurinkoon *Puolivarjoon *Varjoon  *Monivuotiset *Yksivuotiset *Puuvartiset * *Perennamaiset *Istutus *Hoito *Leikkaus *Lannoitus *Kasvinsuojelu...

Tämä upea valkoinen jalokärhö kasvaa ruukussa ja viettää talvet kellarissa.

Kärhöistä kerrankin kunnon tietopaketti!

Todella monissa kirjoissa on kärhöistä puutteellista tietoa, eikä taimistoillakaan tilanne ole parempi. Lukija ja kärhön ostaja ovat ymmällään mitä valita ja miten hoitaa. Erityisesti päänvaivaa tuottaa se, miten leikataan - mutta nytpä sitä ongelmaa ei enää ole! Tuominen esittelee kattavin tiedoin eri kärhöryhmät ja niiden ominaisuudet, hoidon ja leikkaustavan. *Alppikärhöt ja lähisukulaiset *Lumikärhöt *Keltakärhöt *Loisto- eli jalokärhöt ja tarhaviinikärhöt *Lyhtykärhöt 

Huom! Loistokärhöihin kuuluvat Patens-ryhmän kärhöt ovat ns. aikaisia isokukkaisia. Mutta tämä ryhmä on useimmiten Suomessa ongelmallinen: ne kukkivat jo kesäkuussa edellisvuoden versoilla, jotka meillä paleltuvat melkein aina. Loppukesällä seuraa sitten lisää kukintaa uusilla, saman kesän versoilla. Hyvä kärhösivusto netissä on Clematis on the web, josta voi tarkistaa mihin ryhmään kukin kärhö kuuluu.

Mikä olisikaan upeampi syysköynnös kuin punaisena hehkuva villiviini!

Pihan köynnöskasvit on loistava käsikirja jokaisen kotipuutarhurin hyllyyn. Kirja ehdottaa ja näyttää lukuisia ihania köynnösvaihtoehtoja puutarhaasi. Annettujen tarkkojen lajiketietojen avulla osaat valita sopivan köynnöksen kaavailemaasi paikkaan ja opit myös miten sitä hoitaa. Kirja teki minuun vaikutuksen tietomäärällään - siksi ristin sen köynnösten pikkujätiksi!

Kirsi Tuominen
Pihan köynnöskasvit
Minerva 2017
*****
Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle

Oma vinkki:

Yläkuvien korkeassa tornissa kasvaa alppikärhö 'Albina plena',
alakuvien matalassa tornissa pensaskärhö 'Clematis recta'

Olen rakennellut raudoitusverkosta useita eri korkuisia neli- tai kolmisivuisia torneja. Ankkurointi tiukasti maahan harjateräskoukulla. Korkeat tornit sopivat kivasti istutusalueiden keskelle kärhöjen kodiksi korkeutta antamaan. Matalat tornit tukevat mm. kultapalloa ja matalampia kärhöjä, kuten kollaasin alaosan pensaskärhöä. Kun se on kasvanut kesällä täyteen mittaansa, ei tuesta näy rautaakaan!