Pierre Lemaitre - Rosie

Lemaitre itse sanoo Rosieta vain puolikkaaksi romaaniksi. Ja ohuthan se onkin muiden Verhoeven-sarjan teosten rinnalla: vain 179 sivua.  Täältä löytyvät kolme muuta Verhoevenia, joista Alex on ehdoton suosikkini. Ajallisesti Rosie sijoittuu Alexin jälkeen, ennen Camillea. Täytyy myöntää, että Lemaitren runsassivuisiin ja superjännittäviin teoksiin tottuneena olo oli hiukan hölmistynyt. Mutta yritetään.

On toukokuun kahdeskymmenes, aurinko on lämmittänyt kesäisesti jo joitakin päiviä, kello on viisi, hetken verran voisi kuvitella, että eletään heinäkuuta. Tekee mieli istahtaa terassille nauttimaan aperitiivi, kaikkialla on ihmisiä, joten kun pommi räjähtää, seurauksena on väistämättä katastrofi, ja sitäpaitsi niin epäoikeudenmukainen.

Rue Joseph-Merlinillä räjähtänyt pommi tekee tuhoisaa jälkeä. Se räjäyttää säpäleiksi liikkeiden näyteikkunat, kaivaa maahan ison montun ja paiskaa ihmiset maahan mullan ja sirpaleiden keskelle. Vaikerrus kuuluu, sekasorto on suuri ja sireenit ulvovat. Näky on kuin katastrofielokuvasta, tuho tuntuu täydelliseltä. Onko kyse islamistien terroriteosta? Siltä aluksi vaikuttaa, järkyttävä suuronnettomuus joka tapauksessa.

Sisäasiainministeriössä pidetään kriisikokousta ja poliisilaitos Verhoevenin tiimi mukaanlukien toimii täysillä. Kuin ihmeen kaupalla iskussa ei ole yhtään kuollutta, haavoittuneita vain. Kotvan päästä pommiyksikkö tekee hurjan havainnon: kyseessä on ensimmäisen maailmansodan aikainen kranaatti. Niitä työntyy jatkuvasti pintaan maaseudulla, tarvitsee vain noukkia talteen.

Vielä  saman päivän iltana poliisiasemalle saapuu nuori mies, joka väittää asentaneensa pommin. Hänen sukunimensä on Garnier ja etunimi John tai oikeastaan mieluiten Jean. Äitinsä nimi ei vaihtele, se on kiinteästi Rosie. Nuori mies väittää, että pommeja on vielä viisi tai kuusi, ja ne tekevät taatusti Pariisista selvää. Hän haluaa itselleen ja äidilleen uudet henkilöllisyydet, riittävästi rahaa ja turvallisen pääsyn Australiaan.

Enempää en sitten kerrokaan, lue Rosie itse saadaksesi tietää miten pikkuinen Verhoevenimme tämän tapauksen ratkaisee. Jännittäviä käänteitä riittää kyllä. Lemaitre kertoo saaneensa idean vanhoista sodanaikaisista pommeista kirjoittaessaan teostaan Näkemiin taivaassa - joka itsellä odottaa lukupinossa - aina vain. Oli mielenkiintoista lukea miten katastrofitilanteessa yhteiskunnan koneisto toimii ja miten epäiltyä kuulusteluissa hiillostetaan, kovinkin ottein.

Lemaitren kerronta on totutun hienoa, selkeää ja ilmeikästä. Mutta Rosie oli pehmeä Lemaitre, ohut ja totutusta poikkeava. Oivallinen välipaladekkari silti. Kirja päättyy tämmöisiin tunnelmiin:

Räjähdys on korviahuumaava, tuntuu kuin silmät pullahtaisivat kuopistaan. Aukion ympärillä kohoavien kerrostalojen ikkunat pamahtavat rikki, kuuluu maahan ryöppyävien lasinsirpaleiden helinää. Leikkikenttä on haihtunut ilmaan, siitä ei ole jäljellä kuin kolmen metrin levyinen ja noin metrin syvyinen kuoppa. Louis tulee juosten, hän kiiruhtaa Camillen luo. Camille makaa kujalla liikkumattomana, poski maata vasten painuneena ja silmät avoimina. Hänen veren tahrimilla kasvoillaan on pienen pojan turtunut katse.

Ja jossain taustalla soi Gilbert Bécaudin chanson Rosy & John...

Soisin mieluusti ettei Lemaitre vielä hylkäisi tätä ihanaa Verhoevenia! Kansainvälinen lukijakunta on hänen lumoissaan ja janoaa lisää, eikö niin! Tätä mieltä olivat myös Kaisa Reetta ja Annika!

Pierre Lemaitre

Rosy & John 2013

Rosie

Suomentanut Susanna Hirvikorpi

Minerva 2017

***

Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle