15. tammikuuta 2017

Elena Ferrante - The Story of the Lost Child



Ferranten Napoli-sarjan neljäs ja samalla päätösosa keskittyy paljolti Elenan elämään, hänen kirjailijanuraansa ja myrskyisään rakkaussuhteeseensa. Lila ja Elena ovat ajoittain liiankin liki toisiaan: he ovat naapureita Napolissa, Elenan lattia on Lilan katto. Yritän kertoa jotain yleistä, spoilaamatta liikoja.

Tunnen suurta hellyyttä noita pieniä tyttöjä kohtaan ❤︎
Eikö olekin ihana kansi. Siinä he istuvat elämän äärellä, Elena ja Lila, nuo loistavat ystävykset. Elämä jakoi kummallekin huonot kortit, joilla he yrittivät pärjätä parhaansa mukaan. Siinä he istuvat  keveinä ja huolettomina, tähyämässä luottavaisina ja toiveikkaina tulevaisuuteensa ja naisen elämäänsä, aavistamatta yhtään niitä suruja ja vaikeuksia, joita kohtalo on heille varannut.

Rakkaus on sokeaa ja renttu vastustamaton
Miksi naiset rakastuvat renttuihin? Niinpä, niin... Elena jätti entisen taakseen ja lähti rakastajansa matkaan, sydän täynnä rakkautta ja tulevaisuudenuskoa. Mutta voi millaiseen myllytykseen hän joutuikaan! Vuosikausia kestäneestä suhteesta muodostui raaka ja raadollinen ja Elena oli se osapuoli, joka teki kaikki myönnytykset. Mies ei ollut renttu perisuomalaisessa mielessä: ei ryypiskellyt, työnsäkin hoiti.  Mutta hän oli häikäilemätön naistenmies ja opportunisti, joka käytti kaikkia naisiaan uransa edistämiseen. Oma ura ja kunnianhimo olivat kaikki kaikessa, ei piirunkaan väliä naisista ja lapsista! Elena kesti ja jousti kunnes totuus paiskattiin hänen silmiensä eteen oman kodin kylpyhuoneessa - rakkaus ja intohimo kuluivat vihdoin loppuun.

Äitiyden riipaisevat tuskat
  • Kummankaan naisen äitiys ei ollut helppoa ja auvoista. Lilalle etenkin hänen poikansa Gennaro aiheutti suurta huolta eksyttyään vääriin porukoihin. Mutta eihän Napolissa niitä hyviä ja oikeita ollutkaan! 
  • Kohtalo voi olla armoton: aivan mitätön, pienen hetken herpaantuminen saattaa aiheuttaa elämän suurimman tragedian. Yhtään aavistamatta paha vain yhtäkkiä tapahtuu. Jälkikäteen voi vain kysellä entä jos, entä jos... Toista naisista kohtasi valtava, elämän perustaa ravisuttava menetys eikä mikään hänen elämässään palannut ennalleen. 
  • Kirja ei naurattanut. Hymyn toivat huulille sentään ne kohtaukset, joissa Elena taiteili ja junaili teini-ikäisten tyttäriensä kanssa. Aivan mahtavaa luettavaa! Ja myös varsin ennakkoluulotonta toimintaa, ottaen huomioon että elettiin vasta 80-lukua, konservatiivisessa Italiassa.
  • Sekä Lila että Elena taistelivat kynsin hampain ja ääntään säästämättä, riivitöntä murretta käyttäen kuin susiemot lastensa puolesta. 

Väkivaltaa ja poliittista kuohuntaa
Ferranten henkilöhahmot ovat eläviä ja syviä, mutta lisäksi Ferrante tekee eläväksi myös ympäristön ja ajankuvan: Napoli oli kaamea paikka, koko Italia oli kaamea paikka. Oli oman edun tavoittelua, korruptoituneita poliitikoita, koko yhteiskunta oli mätä, lakiin ei voinut luottaa. Napoli oli paikka, jossa ihmisiä murhattiin kaduilla, oli huumekauppaa ja mafiosoja.   Elena näki maailmaa, lähti Napolista, palasi ja lähti taas, Lila pysyi kotikulmillaan aina. Tuo väkivaltainen ja sekava ympäristö ja eloonjäämistaistelun pakko jättivät lähtemättömät jälkensä heihin ja heidän lapsuudenystäviinsä.

Elämää suurempi ystävyys
Lila ja Elena ovat pääsemättömissä toisistaan, toinen on ikäänkuin oman sielun osanen, jota ilman ei voi elää. Ystävyys kestää rakkauden samaan mieheen, suorasukaiset, hirveät ja loukkaavat töksäytykset, lasten aiheuttamat tuskat ja epätoivot, maantieteellisen välimatkan, sivistyksellisen kuilun... Loppupeleissä toinen on ainoa johon turvautua. Ei ole Elenaa ilman Lilaa, ei Lilaa ilman Elenaa. Lila on se loukkaavin osapuoli, mutta hän on silti Elenan tuki ja turva - sekä luovuuden lähde. Vain lyhyt keskusteluhetki hänen kanssaan saa näppäimistön laulamaan.

Ferranten napolilaissarja on mestarillinen poikkeuksellisen ystävyyden kuvaus. Se on mestarillinen naisen elämänkaaren kuvaus, ja myös mestarillinen kuohuvan aikakauden kuvaus. Kirjailijan kerronta on täyttä timanttia, raakaa ja raapivan suoraa. Paikoin tuskastuttavan yksityiskohtaista, mutta dialogien nyanssit piirtävät hahmoista tarkkaa henkilökuvaa. 

Ferranten tekstissä tuo napolilainen surkea lähiö herää henkiin, sen väkivaltaisuus, huumejengit ja mafiosot pelottavat. Elena tasapainottelee uran ja äitiyden paineiden välissä tuntien huonoa omatuntoa jommankumman laiminlyömisestä. Ja Lila laukoo teräviä totuuksiaan yrittäen samalla pitää elämänsä ja sen ääriviivat kasassa. Naisia yhdisti poikkeuksellinen ja harvinainen ystävyys. Rehellinen ja raaka, mutta lojaali ja elämänmittainen.


Olin myyty. The Story of the Lost Child jättää parikin aihetta ilmaan. Saapa nähdä kirjoittaako Ferrante niistä lähivuosina. Oma mielenkiintoni Napoli-sarjan henkilöitä kohtaan ei hävinnyt, ilolla lukisin heistä lisää.

Kirjan on lukenut myös Lukuisa

Elena Ferrante
Storia della bambina perduta 2015
The Story of the Lost Child
Translated by Ann Goldstein
Europa editions 2015
*****
Kirjastosta

4 kommenttia:

  1. Arvelinkin, ettei viimeinen osa voi jättää sinua kylmäksi, sillä pidit niin kovasti kahdesta edellisestäkin osasta! Ja olihan tämä melkoinen sarja ystävyydestä ja monesta, monesta muustakin teemasta. Nyt jälkeenpäin kirjoja ei enää osaa erottaa toisistaan, niin hienosti ne kietoutuivat yhteen ja kaikelle oli paikkansa. Elena ja Lila jäänevät mieleen koko loppuiäksi.

    Sitten kun olen päässyt tästä sarjasta vähän yli, täytyy lukea Ferranten aikaisemmatkin romaanit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole kovin liikuttuvaa sorttia, mutta tuo kansikuva meni sieluun. Elenan ja Lilan (ja muidenkin naapuruston ihmisten) elämäntarinat ovat hienoa kuvausta elämänkulusta ja -kaaresta, meidän pienten ihmisten haaveista ja ponnistuksista.
      En minäkään enää tiedä mitä oli missäkin osassa, kaunis kokonaisuus vain mielessä. Aikaisemmat Ferrantet tulevat luultavasti lukuun minullakin.
      Kiitos kommentista Laura!

      Poista
  2. Hienoa kuulla että Napoli-sarjaa on enemmänkin kuin eka osa jonka hiljattain luin.
    Siitä lähtien olen aikonut googlata lisätietoja, koska tarina ja henkilöt menivät
    jotenkin ihon alle. Kaikkea en tosin ymmärtänyt kun luin ruotsiksi (ei vahva kieleni);
    Min fantastiska väninna. Kiinnostuneena luin hyvän postauksesi ! Aluksi kauhistelin
    kaupunginosan väkivaltaa mutta huomasin tavallaan tottuvani siihen kerronnan
    edetessä. Saa nähdä luenko lisää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitä on siis kaikkiaan 4 Rita. Kannattaa lukea, koko ajan paranee. Eiväthän nämä mitään kevyitä ole, mutta pikkuhiljaa.
      Kiitos kommentistasi!

      Poista

Kiva kun kävit & kiitos kommentista!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...