Karin Fossum - Ken sutta pelkää, Kondrad Sejer #3

#naistenviikko

Hyvää naistenviikkoa hyvät lukijat! Päivän nimipäiväsankareita ovat 

Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna. Onnittelut.

Osallistun Tuijatan naistenviikkohaasteeseen useammalla naiskirjailijan kirjalla. 

Dekkaripainotteisesti mennään, sillä kesäinen äänikirjatarjonta on joko romantiikkaa tai dekkareita.

Dekkarit kiinnostavat enemmän.

Alkukesästä Johnny Kniga on julkaissut äänikirjoina useammankin osan norjalaisen Karin Fossumin Kondrad Sejer -sarjasta, joita en ole aiemmin lukenut. Kolmas osa Ken sutta pelkää ilmestyi norjaksi jo 1997 ja kyseenalaistaa sen, kuka on normaali ja minkä mittapuun mukaan. Syrjäisessä metsässä asuva 76-vuotias Hjaldis Hjord löydetään raa’asti murhattuna mökkinsä kynnykseltä. Aseena on käytetty Hjaldiksen omaa rikkaruohokuokkaa. Ruumiin löytäjä on lähellä sijaitsevan Poikamäen kasvatuslaitoksen Kannick, ylipainoinen, suklaata mussuttava heppu. 

Hjaldiksen mailla on nähty mielisairaalasta karannut Erkki Jorma, kyläläisten vaarallisena pitämä psykopaatti.  Näin ollen asukkaat ja jopa paikallispoliisi leimaavat Erkin syylliseksi, onhan hän pelottavan näköinenkin: iholtaan tumma, mustatukkainen mies, joka pukeutuu aina mustaan. 24-vuotiaan Erkin isä on suomalainen, norjalainen äiti kuoli pojan ollessa pieni. Äidin kuolema on ollut Erkin elämän suuri tragedia ja se on laukaissut pojassa skitsofrenian väkivaltakuvitelmineen ja päänsisäisine äänineen. 

Kun lähikaupungin pankki ryöstetään, Erkkiä epäillään taas, sillä hänet on nähty samana aamuna pankin lähellä. Erkki ei kuitenkaan ole ryöstäjä, vaan joutuu onnettomuudekseen tämän panttivangiksi. Näin alkaa pankkiryöstäjä Morganin ja Erkin omituinen farssimainen pakomatka. Erkki kertoo pankkiryöstäjälle elämästään ja siitä kohtalokkaasta leikistä, jonka seurauksena äiti kuoli. Erkki oli vain kahdeksanvuotias ja on syyllistänyt itseään siitä saakka. Sitten poika aiheutti tahattomasti myös toisen traagisen onnettomuuden, josta pieni Erkki sai syyt niskoilleen ja hänet vietiin psykiatriseen hoitolaitokseen. 

Tapaukset näyttävät selviltä ainakin paikallisen poliisin mielestä, mutta Konrad Sejer ei kuitenkaan ole aivan vakuuttunut. Karin Fossum luo jännittävän, loppua kohti tihenevän verkon, johon lukija tarttuu haluamatta kirjan loppuvan. Ken sutta pelkää oli minusta koskettava ja liikuttava, Fossum on hieno ihmiskuvaaja. Kondrad Sejerin henkilöstä en osaa lausua mitään tarkempaa yhden osan perusteella. Erinomainen dekkari kaikitenkin ja kiinnostaa tutustua Fossumin tuotantoon lisääkin. 

Fossum ei tyydy punomaan pelkkää murhatarinaa eikä kuvaamaan pelkkää rikoksen selvittelyä, vaan hän kirjoittaa kunnianhimoisesti paitsi hienoa rikosromaania myös ylipäänsä kirjallisesti hyvää tekstiä. - Ruumiin Kulttuuri

Karin Fossum - Ken sutta pelkää

Alkuteos Den som frykter ulven 1997

Suomentanut Tarja Teva
Johnny Kniga 2022
Äänikirjan lukija Jussi Puhakka
____________________

Karin Fossum (s. 1954) on palkittu ja ylistetty norjalainen rikoskirjailija, jonka teoksia on käännetty kymmenille kielille. Hänen Konrad Sejer -dekkarinsa ovat psykologista jännityskirjallisuutta parhaimmillaan.

Konrad Sejer -sarja, 11 dekkaria:
Evan katse (1995)
Älä katso taaksesi! (1996)
Ken sutta pelkää (1997)
Piru valoa kantaa (1998)
Rakas Poona (2000)
Mustat sekunnit (2002)
Harriet Krohnin murha (2005)
Toisenlainen rakkaus (2007)
Paha tahto (2008)
Varoitus (2009)
Carmen Zita ja kuolema (2014)

Tuijatan naistenviikkohaaste 2022

Vigdis Hjorth & Guadalupe Nettel

Yhteispostauksessa lyhyesti kahdesta äänikirjasta, jotka sopivat tematiikaltaan yhteen. Norjalainen Vigdis Hjorth kirjoittaa aikuisen tyttären suhteesta äitiinsä. Meksikolainen Guadalupe Nettel sivuaa teemaa, joskin hän keskittyy enemmän yleisesti äitiyteen ja naisten väliseen ystävyyteen.

Vigdis Hjorth - Onko äiti kuollut *****
Alkuteos Er mor død 2020

Suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S 2021

Äänikirjan lukija Satu Paavola

Tämä on vimmainen tutkielma äidin ja tyttären tuhoutuneista väleistä ja tyttären pakkomielteisestä kaipuusta äidin luo. Kuvataiteilija Johanna aiheutti perheessään skandaalin kolmekymmentä vuotta sitten hylätessään oikeustieteen opintonsa ja tuoreen aviomiehensä ja lähtiessään Yhdysvaltoihin itseään vanhemman taideopettajansa matkassa. Yksikään perheessä ei ymmärtänyt Johannan toimintaa. Yhteyttä pidettiin jonkun verran, kunnes yhteydenpito hiipui lopulta kokonaan.

Se, että Johanna ei tullut isänsä hautajaisiin oli viimeinen pisara äidille. Hän ei halua olla missään tekemisissä tyttärensä kanssa ja sisko Ruth suojelee äitiään Johannalta, jonka taideteokset Äiti ja lapsi 1 ja Äiti ja lapsi 2 saivat äidin tuohduksiin. Äiti tulkitsi niiden olevan lapsuusperheen kuvausta, vaikka Johanna kuvasi yleisellä tasolla kuilua äidin ja lapsen välillä. Nyt Johanna on palannut Osloon järjestämään tulevaa retrospektiiviään ja äidistä tulee hänelle pakkomielle. Hän haluaisi kolmenkymmenen vuoden jälkeen puhua äitinsä kanssa, selvittää vihdoinkin välit, mutta tämä ei vastaa puhelimeen eikä suostu tapaamiseen. Johanna stalkkaa äitiään ja käyttäytyy kuin mielipuoli. Tekstin vimmaisuus ja toisteisuus kuvaavat hienosti tätä pakkomiellettä ja on tuttua myös Perintötekijöistä.

Äitinsä ja sisarensa elämästä mitään tietämätön Johanna vatvoo ja vatvoo heidän mahdollisia motiivejaan ja ajatuskulkujaan. Hjorth kuvaa loistavasti pakkomielteisten ajtusten kehää. Minusta tämä on häikäisevä romaani. Hjorthin kuvaus pakkomielteisestä Johannasta menee ihon alle. Kaikkensa yrittäneenä nainen vihdoin luovuttaa: kaikkia ihmissuhteita ei voi korjata, ei edes äiti-tytärsuhteita. 

Bloggaukseni Perintötekijöistä

Onko äiti kuollut on vavahduttava ja mukaansatempaava tarina ihmisen perimmäisistä tarpeista ja pettymyksistä. Romaani kysyy, miten menneen kanssa eletään, kun tilien tasaaminen tai tasaamatta jättäminen ei ole vaihtoehto. Onko äiti kuollut on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnoksi

__________________________________________________________________________________

Guadalupe Nettel - La hija única ****
Anagrama 2020

Äänikirjan lukija Guadalupe Nettel

Guadalupe Nettel (s. 1973) on monesti palkittu ja tuottelias meksikolainen kirjailija. Kuuntelin tammikuussa Nettelin teoksen Después del invierno / Talven jälkeen, joka vei kiehtovasti Pariisiin. Kirjailijan uusin teos La hija única / Ainoa tytär nivoo yhteen kolmen kolmi-nelikymppisen naisen elämät. Kertoja on sinkku ja feministi Laura, joka on palannut Pariisista Meksiko Cityyn. Hän suhtautuu kielteisesti lasten hankkimiseen ja on katkaissut jopa munanjohtimensa. Nyt paras ystävä Alina on kääntänyt kelkkansa ja odottaa puolisonsa kanssa ensimmäistä lastaan. Ollessaan kahdeksannella kuukaudella Alinalle kerrotaan, että sikiön aivot eivät kehity. Vauva olisi elinkelvoton ja kuolisi heti äidistä irtauduttuaan. Raskauden viimeinen kuukausi on tietysti tuskaisa, mutta tyttövauva jää eloon, vaikka se on vakavasti kehitysvammainen.

Laura kertoo myös seinänaapuristaan Doriksesta, joka elää yksin pienen poikansa kanssa. Naapurista kuuluu jatkuvasti äidin ja pojan riitoja ja Laura ihmettelee, mistä on kysymys. Lapsiin torjuvasti ja jopa vihamielisesti suhtautuva Laura ystävystyy äidin ja pojan kanssa ja huolehtii pojasta tämän äidin ollessa masennuksen syövereissä.

Nettel pohdiskelee syvällisesti äitiyttä ja sen epävarmuuksia, iloa ja huolta. Romaani kertoo myös näiden kolmen naisen syvästä ystävyydestä ja Lauran omasta haastavasta äitisuhteesta. Taustalla kuohuu macho Meksiko ja maan väkivaltaisuus. Erinomaista espanjan harjoitusta, sillä kirjailijan selkeään ja pehmeään ääntämykseen oli ilo upota.

«Nettel se ha convertido en un ejemplo del rostro más luminoso de la literatura latinoamericana contemporánea... La leo con admiración. Trato de aprender de su naturalidad y desparpajo» (Valeria Luiselli, Letras Libres).

Heine Bakkeid - Paratiisin kutsu

Viime vuoden Dekkariviikolla luin Heine Bakkeidin esikoisdekkarin Meren aaveet, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Nyt oli vuorossa Thorkild Aske -dekkarisarjan kakkososa, Paratiisin kutsu, jonka kustantaja minulle ystävällisesti kesäyllätyksenä lähetti. Edellinen lukemani kirja & dekkari oli Håkan Nesserin Vasenkätisten seura, ja on todettava että Van Veeteren ja Thorkild Aske ovat henkilötyyppeinä kuin yö ja päivä.

En muista ykkösosasta aivan tarkkaan, miksi Aske on sellainen kuin on. Muistan, että hän ajoi huumepöllyssä kolarin, jossa kuoli hänen rakastamansa nainen, Frei. Aske tuomittiin vankilaan, jossa hän yritti tappaa itsensä hirttämällä; ei onnistunut, mutta hapenpuute aiheutti aivovaurion. Edellistä tapausta Pohjois-Norjassa tutkiessaan hän sai lisäksi harppuunan kasvoihinsa, joita koristaa nyt hirvittävä arpi fyysisine kipuineen. Psyykensä ja fyysisen terveydentilansa vuoksi Aske on koukussa kipulääkkeisiin ja rauhoittaviin. Hän käyttäytyy kuin narkomaani ja on valmis seksiin tulevan työnantajansa kanssa pillereitä vastaan.

Nainen on Norjan menestyneimpiin rikoskirjailijoihin kuuluva Milla Lind, joka tarvitsee kokenutta apua seuraavan dekkarinsa taustoituksessa. Kyseesä on moniosaisen dekkarisarjan päätösosa, joka tutkii oudosti kadonneita teinityttöjä. Aske oli itseasiassa pyrkimässä sairaseläkkeelle, mutta ottaa homman  psykiatrinsa Uffen suosituksesta. Aske suuntaa Stavangerista Osloon ja tapaa Lindin elämänkumppanin, kukkaessu päällä kotia hoitelevan ruotsalaisen Joachimin ja kaksi ympärillä pyörivää Drammenin poliisia. Aika nopsaan terävälle Askelle selviää, että Lind salaa jotain. Tapaus laajene kuin pullataikina, Aske on päästä hengestään ja useita kadonneiksi ilmoitettuja henkilöitä löytyy ’itsemurhan’ tehneinä. Johtolangat vievät Asken jopa Arkangeliin ja Pietariin ja hyytävä loppunäytös tapahtuu syksyisillä Lofooteilla.

Bakkeid tarjoilee lukijalle useammankin epäillyn, itse olin puolittain oikeilla jäljillä. Minua olisi miellyttänyt se, että nämä kaksi Drammenin poliisia olisivat nuoruudessaan sekaantuneet yhteen raiskausjuttuun, mutta niin ei ollut! Dekkari käynnistyi minusta melko hitaasti, mutta keskivaiheilla jännitys tiivistyi ja kerronta piti otteessaan. Lofoottien makaaberit tapahtumat ja tappelunnujakka oli hienosti kuvattu. Ihailin Asken terävää päättelykykyä ja kylmäpäisyyttä, joka kumpusi sarjamurhaajien haastattelukoulutuksesta Yhdysvalloissa. Epäuskottavaksi koin, että hyiseen veteen joutunut henkilö ei osoittanut hampaitten kalinaa kummempia hypotermian oireita.

Herkullinen sivujuoni oli Asken ja hänen entisen pomonsa Gunnar Oren suhde. Heitä yhdistää pitkä yhteistyö murhajutuissa sekä Asken ex vaimo Ann Marie. Traagisia tapahtumia seuratessa mietin sitä, mitenhän tosielämässä vastaavassa tilanteessa miehet suhtautuisivat. Yksi epäeettinen juttukin tapauksen loppuratkaisuihin liittyi. Paratiisin kutsu on kerännyt kiittäviä arvioita ja antisankari Askea on verrattu Nesbøn Harry Holeen. Minua tämä kakkososa ei lumonnut aivan ykkösosan tapaan, ja syyksi arvelen tuoretta Van Veeteren kuuntelukokemusta. Norja miljöönä on kyllä kiinnostava.

Heine Bakkeid - Paratiisin kutsu
Alkuteos Møt meg i paradis 2018
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
Into 2020
Kustantajalta
_______________

Kirjan ehti lukea myös Tuija

Norjalainen Heine Bakkeid yhdistää rikoskirjallisuu­teen kauhun aineksia hyytävän taitavasti. Hänen dekka­reidensa tummasävyistä maailmaa sävyttävät terävä tyyli, omaperäinen huumori ja ripaus yliluonnollista. Paratiisin kutsu oli vahva ehdokas vuoden 2019 par­haaksi norjalaiseksi rikoskirjaksi.

Dekkariviikkoa kirjablogeissa luotsaa Luetut.net / Mari

Vigdis Hjorth - Perintötekijät

On neljä kahdessa sarjassa syntynyttä sisarusta. Vanhin sisko Bergljot ja veli Bård eivät pidä mitään yhteyttä nuorempiin siskoihinsa Astridiin ja Åsaan eivätkä vanhempiinsa. Vigdis Hjorth kerii Perintötekijöissä esiin erityisesti Bergljotin lapsuuden traumaa ja välirikon syitä alati kiihtyvällä vimmalla. Liki kuusikymppiset sisarukset joutuvat isän kuoltua keskelle epäoikeudenmukaiselta tuntuvaa, kaunaista ja katkeraa perintöriitaa. Vuosia sitten varakas isä oli laatinut testamentin, jonka hengessä kunkin neljän lapsen tulisi periä yhtä paljon. Perinnönjaossa paljastuukin, että myös Bergljotille ja Bårdille sekä heidän lapsilleen rakkaat Hvalerin mökit menevätkin Astridille ja Åsalle nimellistä hyvitystä vastaan. Mökit kuuluvat nuoremmille siskoille, koska he ovat olleet kilttejä ja pitäneet enemmän yhteyttä vanhempiinsa, sanoo äiti.

Bergljot on nimekäs ja arvostettu dramaturgi ja teatterilehden toimittaja, mutta hän on hajalla ja juo liikaa. Viinapäissään hän lähettelee yön pitkinä tunteina ärhäköitä meilejä ympäriinsä. Häntä kalvaa lapsuuden trauma, jota muu perhe ei ole ottanut tosissaan. Vasta aikuisena, 23 vuotta sitten Bergljotille selvisi pitkässä psykoterapiassa, mikä aiheutti hänelle hirvittävät fyysiset kivut. Niiden laukaisijana toimi sana isä tai isään liittyvät ajatukset. Nainen yritti kertoa tietoisuuteen pulpahtaneista asioista, mutta vanhemmat pitivät häntä valehtelijana ja huomionhakuisena, eivätkä sallineet tyttären romuttaa hyvän perheen kulisseja. Bergljotin syytöksiä pidetään edelleen pöyristyttävinä ja tuulesta temmattuina. Tätä mieltä olivat ja ovat myös nuoremmat siskot, eihän mitään todisteita hyväksikäytöstä ole. 

Perintöriidan tiimellyksessä käydään armotonta ja terävää sähköpostien vaihtoa ja samalla saadaan takaumina selville mm. isän ja äidin väliset valtapelit. Kaunis äiti oli lapsellinen ja taloudellisesti täysin riippuvainen miehestään, ei uskaltanut erota, vaikka oli syvästi rakastunut toiseen. Isä eli enimmäkseen työlleen ja havahduttuaan siihen, mitä oli tullut tehtyä, alkoi välttää Bergljotia, koska pelkäsi mitä tämä saattaisi suustaan päästää. Äiti aavisti, mutta kiisti kaiken ja tekeytyi tietämättömäksi. Äidille Bergljot ei ikinä anna anteeksi silmien ummistamista, mutta traagisesti säälii isä parkaa, sillä täytyihän tämän tuntea hirvittävää syyllisyyttä ja pelkoa koko loppuelämänsä ajan!

Hjort vie lukijan Bergljotin pään sisälle toistavalla ja jankkaavalla tyylillään. Kerronnasta huokuu Bergljotin tuohtumus ja vihaisuus. Hän haluaa vihdoin tulla kuulluksi seurauksista välittämättä. Suun puhtaaksi puhumiseen tarjoaa loistavan tilaisuuden testamentinlukutilaisuus, jossa on läsnä ulkopuolinen todistaja. Perintötekijät pyörittää lukijaa kiihtyvällä pyörteellä, joskin välillä toistuvat argumentit tuntuivat liiallisilta. Toki toisto ilmaisi tavoitetulla tavalla, miten koettu epäoikeudenmukaisuus täytti Bergljotin mielen. Seurasin tarinan kehkeytymistä jännityksellä, mutta loppupuolella anelin jo armoa Bergljotin ja Astridin nokittelua kuunnellessa. Kyllä tämä loistava kaunokirjallinen teos tehokkaalla tyylillään on. Autofiktiopohjaakin löytyy, sen osoittaa Norjassa syntynyt kohu ja Hjortin siskon kirjoittama vastine.

Vigdis Hjorth - Perintötekijät 

Alkuteos Arv og miljø 2016
Suomentanut Katriina Huttunen
Kansi Elina Warsta
S&S 2020

Äänikirjan lukija Satu Paavola

______________

Muissa blogeissa: 
Kirjakaapin kummitus, Kirjaluotsi, Luetut lukemattomat,  Tuijata
Kirjailijan haastattelu ruotsiksi

Vigdis Hjorth (s. 1959) on norjalainen kirjailija ja kriitikko. Raivoisan rehellinen Perintötekijät on herättänyt Norjassa paljon keskustelua romaanista totuudenkerronnan välineenä. Kirja on ollut arvostelu- ja myyntimenestys ja saanut muun muassa arvostetun Kritikerprisetin. Se oli myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas.

Joulun taikaa surun keskelle: Maj Lunde - Lumisisko

Viime hetken vinkki pukinkonttiin!

Norjalaisen Maja Lunden Lumisisko kertoo Aatosta ja hänen perheestään, jota on kohdannut suunnaton suru. Jouluun on vain muutama päivä ja jouluaattona Aatto täyttäisi 11 vuotta, mutta tänä vuonna joulun odotuksesta puuttuu kaikki ilo. Isä ja äiti ovat käpertyneet itseensä ja suruunsa; he ovat hiljaisia ja vaisuja, kuin kopioita oikeasta, entisestä itsestään. Pikkusisko Viljakin, lempinimeltään Dynamiitti, on hänkin vaisumpi ja vähemmän räjähtelevä kuin ennen. Kaikki on ikävää ja ahdistavaa, siksi Aatto pakenee uimahalliin. Hän ui ja ui, silloin ei tarvitse ajatella Suvia.

Eräänä päivänä Aatto tutustuu ikäiseensä punatukkaiseen Hetaan. Punaisessa takissaan ja pisamissaan Heta on ällistyttävä ilmestys: hän pälpättää ja pajattaa taukoamatta ja nauraa suu korvissa. Heta saa Aatonkin nauramaan, kuin joskus ennen hyvinä aikoina. Hetan kodissakin on lämmintä ja jouluista, satumaisen kaunista ja kultaista, siellä on kaikki aivan toisin kuin kotona. Hetan suklainen kaakao kermavaahdolla höystettynä on maailman parasta! Jotain salaperäistä iloisessa Hetassa kuitenkin on: tyttö tuntuu aina olevan yksin, vanhemmat ja veli ovat ties missä, sillä Anton ei tapaa heitä koskaan.

Lumisisko on kaunis tarina perheestä, jota on kohdannut musertava suru. Tarina avaa koskettavalla tavalla sitä, miltä lapsesta tuntuu, kun menettää rakkaan sisaruksen. Surun lamaannuttamilla vanhemmillakaan ei ole aina voimia auttaa lasta surussaan. Tässä tarinassa nykäys ilon löytämiseen, elämän puolelle, tuli Aaton ja Hetan maagisesta ystävyydestä. Aatto sai loistavan idean, jolla havahduttaa isä ja äiti masennuksestaan ja huomaamaan, että nauravaisen isosisko Suvin elämää on syytä muistella ilolla ja kiitollisuudella.

Tarinassa on sopivasti maagisrealistisia piirteitä. Lapsen mielikuvitus voi loihtia harmittomasta, omaan suruunsa uppoutuneesta vanhasta miehestä pelottavan hahmon. Uskon, että surun keskellä elävälle perheelle tarina tuo lohtua ja auttaa lapsia vaikeassa tilanteessa. Lisa Aisaton kuvitus on lumoavan kaunista ja mielikuvitusta ruokkivaa. Lumisisko sopii tietysti luettavaksi etenkin joulun alla, mutta lohduttavalla tarinallaan myös muulloin.

Olen iloinen, että Aaton ja Viljan perheeseen saatiin sittenkin oikea joulu. Kuusi koristeltiin Aaton uuden ystävän, vanhan Henrikin painamilla  joulukorteilla, joissa tuikkivat rakkaan Suvin silmät ja hänen sädehtivät ja iloiset kasvonsa ❤︎

Maja Lunde - Lumisisko
Alkuteos Snøsøsteren 2018
Suomentanut Katriina Huttunen
Kuvitus Lisa Aisato
S & S 2019
Kirjastosta
_______________

Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä

Lumisisko on taianomainen kertomus surusta, myötätunnosta, ystävyydestä ja rakkaudesta. Kirjaa myytiin Norjassa yli 160 000 kappaletta ensimmäisenä vuonna, ja sen oikeudet on myyty yli 20:een maahan. Kirjan 24 lukua ovat täynnä pakahduttavia tunteita, arvoituksia, lunta ja yllättäviä käänteitä. Upea nelivärikuvitettu teos on tämän ja tulevien joulujen suosikki kaikenikäisille. Kun kirja on luettu, joulu on täällä. - Kustantaja

Heine Bakkeid - Meren aaveet

Meren aaveet on norjalaisen Heine Bakkeidin (s. 1974) esikoisdekkari, joka vie lukijan Pohjois-Norjan karuille ja myrskyäville rannikoille. Thorkild Aske on virastaan hyllytetty poliisin sisäisessä tutkinnassa työskennellyt keski-ikäinen mies. Neljä vuotta sitten hän töpeksi oikein olan takaa: rakastui väärään naiseen ja ajoi huumeissa kolarin, jossa nainen kuoli. Mies kantaa hirveää syyllisyyttä, on itsetuhoinen ja tapahtunut on traumatisoinut hänet syvästi. Aske on juuri päässyt vankilasta ja yrittää rakentaa uutta elämää vankilanjälkeiselle itselleen.

Ex kollega pyytää Askea tutkimaan vaimonsa pojan Rasmus Moritzenin katoamista. Pojan tarkoitus oli perustaa elämysmatkailukeskus pohjoiselle majakkasaarelle, mutta nyt hän on kadonnut ja paikallispoliisi epäilee hänen hukkuneen. Äiti ei saa rauhaa ennen kuin pojan ruumis on löytynyt ja saadaan hauta, jossa häntä muistella. Aske ottaa tehtävän vastaan ja lähtee pohjoiseen - ja joutuu pian epäilyksenalaiseksi - seudulla tapahtuu nimittäin outoja katoamisia.

Aske on alueella liikkuvalle tappajalle oiva syntipukki: itsetuhoinen ja traumatisoitunut mies, joka käyttää kourakaupalla vahvoja kipulääkkeitä ja rauhoittavia. Hän on ennenkin kärsinyt hallusinaatioista eikä häneen yksinkertaisesti voi luottaa. Näkikö hän majakkasaarella todella jonkun hukkuneen ruumiin, vai oliko se sairaiden aivojen harhaa? Entä missä ovat kaksi paikallispoliisia, jotka katosivat myrsky-yönä?

Bakkeidin dekkari on tiivistunnelmainen ja pitää lujasti otteessaan. Pohjois-Norjan ihmisten karu elämä on monipuolisesti ja todentuntuisesti kuvattua. Syysmyrskyjen voima on mieletön, lukijakin hytisee ja tuntee pärskeet! Bakkeid tutustuttaa paikallisiin tuulenpieksämiin ihmisiin, jotka yrittävät tienata leipäänsä kuka mitenkin. On amerikkalaisnorjalainen Harvey, joka tienaa perheelle elantoa mereen paaluttamillaan simpukkaviljelmillä sekä tämän vaimo Merethe, joka on selvänäkijä ja työskentelee elämysohjaajana vanhusten parissa. Asken lihava sisko Liz hukuttaa häntä hakkaavan puolison mustelmat herkkuihin. Hupaisasti Aske päätyy asumaan tilapäisesti paikallisessa vanhusten palvelutalossa, jonka bingossa onni suosii.

Meren aaveet on erinomainen dekkari, jossa yhdistyy hienosti realistinen kerronta ja määrätyt yliluonnolliset piirteet. Pidin siitä, että Bakkeid paljasti vasta vähitellen tarinan edetessä Asken töppäyksen koko kuvan ja aiempia elämänvaiheita. Ei myöskään voinut tietää, oliko miehen kokema lääkkeiden aiheuttamaa hallusinaatiota vai todellista. Kuulustelujen strategioihin oli myös mielenkiintoista tutustua. Herkempää lukijaa voi tosin hirvittää seikkaperäinen ruumiinavauksen kuvaus.

Dekkarin ollessa kyseessä, kirjoittelen ympäripyöreitä, koska en halua spoilata. Jännittävä,  vauhdikas, intensiivinen ja tiheätunnelmainen dekkari piti otteessan. En ole nykyään ollenkaan rutinoitunut dekkarien lukija, mutta suositelen täysillä. Miljöö ja jäyhät norjalaiset olivat loistava yhdistelmä. Odotan mielenkiinnolla Asken seikkailujen seuraavaa osaa, joka on jo ilmestynyt norjaksi - Møt meg i paradis / Tavataan paratiisissa (2018). Toivottavasti sekin saadaan pian suomeksi.

Heine Bakkeid - Meren aaveet
Alkuteos Jeg skal savne deg i morgen 2016
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
Into 2019
Kustantajalta - kiitän!
_______________

Heine Bakkeid (s. 1974) on varttunut Pohjois-Norjassa, jonka jylhistä seuduista ja tummista sävyistä hän ammentaa myös kirjoitustyössään. Meren aaveet on aiemmin nuorille kirjoittaneen Bakkeidin ylistetty debyytti rikoskirjailijana. Jo Nesbøn veroinen lahjakkuus on pantu laajalti merkille ja hänen tuotantoaan on julkaistu jo yli 15 maassa.

Kirjabloggareiden Dekkariviikon lukuhaastetta 

luotsaa Lukeva peikko -blogi

Linn Ullmann - Aarteemme kallis

Luin aiemmin syksyllä Ullmannin Rauhattomat, mikä oli todella upea teos. Siksi halusin tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Aarteemme kallis kertoo trillerimäisin piirtein perheestä, jonka pinnan alla kytee monenlaista pimeää ja vaiettua.

75-vuotias Jenny Brodal on hienostunut nainen. Hän on entinen kirjakauppias, joka asuu upeassa Mailundin huvilassaan Oslon ulkopuolella. Jenny on alkoholisti, onnistunut olemaan 20 vuotta kuivilla, mutta ratkeaa ryyppäämään juuri syntymäpäiväjuhliensa alla. Jennyn puoliso lähti ajat sitten toisen naisen matkaan, ja masennuksissaan & juodessaan Jenny laiminlöi kahta lastaan Siriä ja Syveriä. Äitiä ei saanut häiritä, lapset häädettiin ulkoilemaan, ja sitten sattuikin onnettomuus: Syver hukkui 4-vuotiaana. Tragedia sai Jennyn juomaan entistä enemmän ja sulkemaan suunsa. Sirille, jäljelle jääneelle, ei liiennyt sanoja eikä hellyyttä.

Siri on toimelias ja pärjäävä ravintoloitsija, joka yrittää pitää perheensä langat koossa ja vastata perheen elatuksesta. Hän yrittää epätoivoisesti löytää yhteyttä äitiinsä ja haluaa järjestää tälle suuren luokan syntymäpäiväjuhlat. Puolisosta ei juuri ole apua perheen päivittäisissä rutiineissa, siksi palkataan lastenhoitaja.

Jon, Sirin kiitetty kirjailijamies on jumittunut, trilogian kolmanteen osaan ei synny riviäkään. Viisi vuotta hän on tahkonnut, suunnattomat ennakot juoksevat. 

Liv on vaivaton ja aurinkoinen nuorin tytär, mutta vanhempi Alma on synkkä ja huolia vanhemmilleen aiheuttava teini. Äitiään Alma ei ymmärrä ollenkaan, vaan huutaa toistamiseen Fuck you! Almalla on päässään omituisia ajatuksia, hän on kiintynyt isäänsä ja isoäitiinsä. Perhekuvioita sotkee nuori ja kaunis kesäksi palkattu lapsenvahti Mille sekä Jennyn iso ja romuluinen ystävä Irma.

Ullmann kuvaa tämän perheen sotkuisia suhteita ja henkilöiden pimeitä puolia mielenkiintoisesti paljastaen henkilöistä lisää ja lisää vähän kerrassaan. Teksti hyppi aikatasoista toiseen, joskaan se ei kovasti haitannut. Trillerimäinen juonenkuljetus sai liimautumaan kirjaan, odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuu - etenkin mitähän kirjailija Jon keksii. Hankalat äiti-tytärsuhteet oli suorasukaisesti kuvattu. Sirin ja Jonin avioliitossa lähennyttiin ja loitonnuttiin zoomin tavoin. Huudettiin kovaa, vakoiltiin toista, epäiltiin, luettiin sähköpostit, urkittiin puhelutiedot - eli kaikkea raadollista ja pikkumaista mitä puolisot toisilleen tekevät kun suhteet ovat viilenneet. Jon näyttäytyi omaan napaansa tuijottavalta ex menestyneeltä kirjailijalta, joka pakeni perheen vastuuta syrjähyppyihin, haikaillen alinomaa irtiotosta ja omasta ajasta.

Tarkkaa psykologisointia kyllä, mutta mietin mitä sain itse kirjasta? Enpä tiedä. Lohduton olisi ehkä käyttämäni sana. Loppu ei mielestäni istunut, se oli liian kevyt ja ylimalkainen. Mielenkiintoinen, mutta ei minusta yltänyt Rauhattomien tasolle.

Toisaalla blogeissa: Leena Lumi, Sari / p.s. rakastan kirjoja, Jenni / Kirjakirppu

Linn Ullmann

Det dyrebare 2011

Suomentanut Tarja Teva

Aarteemme kallis

Wsoy 2012

***

Kirjastosta

Linn Ullmann - Rauhattomat

Olin isäni lapsi ja äitini lapsi, mutta en ollut heidän yhteinen lapsensa, meitä kolmea ei ollut olemassa; kun selaan valokuvapinoa joka on pöydällä edessäni, en löydä yhtään valokuvaa, jossa olisimme me kaikki kolme. Äiti, isä ja minä. Sitä asetelmaa ei ollut olemassa.

Ullmannin syntymä vuonna 1966 nostatti otsikoita ympäri maailmaa, sillä hänen vanhempansa olivat maailmankuuluja. Naimisissa kyllä, mutta eivät keskenään. Vielä 60-luvulla moisen paheksunta oli voimakasta, jopa niin ettei ollut löytyä pappia, joka suostuisi tytön kastamaan. Äiti lumosi kauneudellaan ja ilmeikkäillä kasvoillaan valkokankaalla. Äiti oli isän, kuuluisan elokuvaohjaajan, viimeisin tähti ja rakastettu. Tyttö oli itse autuaan tietämätön kohusta ja kuohunnasta ympärillään. 

Tytön oli mukauduttava kaksijakoiseen elämäänsä: kesäviikot isän luona Hammarsissa Fårön saarella, tiukkojen sääntöjen ja aikataulujen rajoittamana; talvet äidin matkassa maailmalla tai lapsenlikkojen huostassa Norjassa - tosin teini-iässä vahvasti kapinoiden. Hammarsissa tyttö oli kuuliainen ja kiltti, kunnioitti sääntöjä ja nautti saaren luonnosta ja swimmingpoolista. Sieti isän vainoharhaista pelkoa vilustumista ja vetoa kohtaan sekä tunkkaista sisäilmaa, koska isä määräsi ikkunat pidettäviksi helteilläkin visusti kiinni.

Isällä oli jo ennestään 8 lasta usean äidin kanssa, tyttö oli yhdeksäs. Isä oli jo vanha hänen syntyessään. Isän ollessa jo iäkäs he päättävät kirjoittaa yhdessä kirjan - vaikkapa vanhenemisesta. Mutta isän kunto huononee, suorastaan romahtaa, ja hän menehtyy projektin ollessa vasta alussa. Äänitenauhat keskusteluista kuolemisen työtä tekevän 87-vuotiaan isän kanssa käydyistä keskusteluista pölyttyvät kolme vuotta ennenkuin tyttö jaksaa aloittaa niiden työstämisen. Kirjasta ei tule yhteinen, vaan vain tytön näkemys lapsuudestaan, vanhemmistaan ja naiseksi kasvamisestaan.

Valovoimaisella äidillä oli hermot. Äidin lempilausahdus oli: Miehistä ei ole mihinkään! Äiti janosi tytön rakkautta, mutta halusi myös olla rauhassa. Hän ärsyyntyi tytön keskeytyksistä ja huomiontarpeesta. Kun äiti opetteli roolejaan ylellisellä sängyllä, tyttö sai olla vieressä vain jos oli aivan hiljaa. Äidin oli keskityttävä uraansa ja rooleihinsa, esiintymisiä ja elokuvien kuvauksia oli ympäri maailmaa. Tyttö oli laiha ja tunsi itsensä rumaksi lumoavan äitinsä varjossa. Tyttö huvitteli piirtämällä karttoja ja tekemällä listoja kaikesta: Lapsenlikkojen lukumäärä / Miesystävien lukumäärä (äidin) /Muuttojen lukumäärä.....Oli riipaisevaa lukea Ullmannin lapsuuden paniikeista kun äiti ei maailmalta soittanut sovitusti. Paniikkikohtaukset viestivät äidin ikävästä ja turvallisuudentarpeesta. Hän joutui myös liian nuorena äitinsä uskotuksi, kantamaan taakkoja jotka eivät hänelle kuuluneet.

Kirjan ilmapiiri on taianomainen kuten takakannessa väitetään. Ullmannin jutustelu ja huomiot lapsuuden kesistä ovat ihastuttavaa luettavaa. Lapsuutensa risaisuudesta huolimatta Rauhattomat on tulvillaan Ullmannin tuntemaa rakkautta vanhempiaan, erityisesti isäänsä  kohtaan, vaikka kumpikin vanhempi asetti työn lastensa edelle. He eivät osanneet olla vanhempia ns. hyvän vanhemman merkityksessä, vaan olivat mieluummin itsekin lapsia.

Äiti ja isä ovat molemmat kuin tuhlaajapoikia, kumpikin omalla tavallaan, kumpikin omalla maapallollaan, nuorimpia rakastettuja ja kuopuksia joille syöttövasikka teurastetaan, he haluavat syödä ja juoda ja juhlia ja olla kuolleita ja herätä eloon ja olla kadoksissa ja löytyä taas, eivätkä he halua että leikki koskaan loppuu.

Ullmannin muistot ja se mitä hänelle on kerrottu sekoittuvat toisiinsa. Kirjailijan vapaudella hän käyttää myös fiktiota. Tuskaisaa oli lukea haastattelunauhojen dokumentoimaa isän hiljaista hiipumista kuolemaan. Kerran niin skarppi ja säkenöivä, nyt vanhuuden väsyttämä ja sanansa hukannut vanha mies. Kuolema on kovaa työtä.

"Alusta alkaen halusin jättää romaanini henkilöhahmot vaille nimiä. Näin henkilöhahmot eivät jää raskauttavien nimiensä vangeiksi. He voivat ikään kuin karistaa harteiltaan ennakkokäsitykset, joita ihmisillä heistä on.”

Tämä oli minusta oiva lähtökohta tälle romaanille. Rauhattomista olisi tullut toisenlainen nimillä, nyt ei ole yhtään kattavaa listausta isän elokuvista tai äidin hienoista filmirooleista. Sydämeenkäyvä, koskettava ja mestarillisesti kirjoitettu romaani. Katriina Huttusen eleetön suomennos tavoitti hyvin romaanin hengen. Lukunautinto!

Yritän ymmärtää tässä jotakin rakkaudesta, vanhemmistani ja siitä miksi yksinäisyydellä oli niin suuri rooli heidän elämässään, ja miksi he pelkäsivät hylätyksi tulemista enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.

Toisaalla blogeissa: Leena Lumi, Ulla

Ingmar Bergman 1918-2007, Liv Ullmann 1938 -

Linn Ullmann
De urolige 2015
Rauhattomat
Suomentanut Katriina Huttunen
Like 2016
*****
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle.