29. toukokuuta 2018

Kesä ensin, mutta syksyn kirjat tulevat!


Lukemisesta ei todellakaan ole pulaa: kotipinossa on kymmenkunta kirjaa ja kirjastovarauksissa parisenkymmentä. Mutta onhan syksyn uutuuskirjoja ollut pakko tutkailla, ja kiinnostavaa löytyy taas vaikka millä mitalla - elämäkertoja, noitavainoja, vielä sisällissotaa ja hullusta Euroopan vuodesta 1968. Poimin tässä vaiheessa parisenkymmentä minua kiinnostavaa kirjaa. Toki ei voi vielä tietää tuleeko kaikki luettua ja joku voi korvautua toisella. Luetaan nyt ensin lukupinot sekä kevään uutuudet, mm. Helsinki Litin kirjat ja vietetään kesä. Syksyn uutuuksia alkaa tupsahdella kesä-elokuussa. Kirjat ovat listassani kustantajien mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Korostin boldilla ne, joita ehkä odotan eniten.


AULA & CO
- Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia: Siivoojan käsikirja, osa 2 / elokuu

AVIADOR
- Andrei Ivanov - Kourallinen tomua / elokuu / lukuhaaste #rakasviro

BAZAR
- Ildefonso Falcones - Maan perilliset / syyskuu

GUMMERUS
- Paula Havaste - Pronssitähti / elokuu / lukuhaaste #rakasviro
- Minna Rytisalo - Rouva C / syyskuu
- Satu Manninen - Camouflage / syyskuu


INTO
- Silja Pitkänen & Ville-Juhani Sutinen / Propagandan historiaa / elokuu
- Pentti Haanpää - Pentti Haanpään parhaat / syyskuu
- Risto Isomeri - Viiden meren kansa / syyskuu


JOHNNY KNIGA
- Tapio Koivukari - Poltetun miehen tytär / elokuu

KARISTO
- Anneli Kanto - Ihan pähkinöinä / lokakuu

LIKE
- Antti Tuomainen - Pikku Siperia / syyskuu
- Jan Guillou - 1968 / elokuu

MINERVA
- Pierre Lemaitre - Tulen varjot / lokakuu

OSUUSKUMMA
- Novelliantologia Naamiot / elokuu


OTAVA
- Jarkko Tontti - Perintö / elokuu
- Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin / syyskuu



S & S
- Peter Sandström - Äiti marraskuu / elokuu
- Kai Aareleid - Korttitalo / lokakuu / lukuhaaste #rakasviro

SILTALA
- Tua Forsström - Merkintöjä / syyskuu


TAMMI
- Svetlana Aleksijevits - Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia / heinäkuu
- Haruki Murakami - Komtuurin surma / syyskuu
- Kazuo Ishiguro - Surullinen pianisti / lokakuu


WSOY
- Tuukka Pietarinen - Yksin ja toisin / elokuu
- Vuola & Melender - Maailmojen loput / lokakuu


Jos sää vain sallii lueskelen terassilla buddha seuranani :)

Ihanaa kesää & lukuiloa lukijoilleni ja bloggarikollegoille!

28. toukokuuta 2018

Samanta Schweblin - Houreuni


Vuonna 1978 Buenos Airesissa syntynyt, nykyisin Berliinissä asuva, Samanta Schweblin kertoi tästä esikoisromaanistaan Helsinki Litissä. Hannele Mikaela Taivassalon haastattelussa keskusteltiin paljon romaanin nimen käännöksistä eri kielille. Alkuperäinen nimi on Distancia de rescate - pelastusetäisyys; englanniksi se on kääntynyt nimeksi Fever Dream ja suomeksi Houreuni. Olen iloinen että luin kirjan vasta kuunneltuani kirjailijan haastattelun Yle Areenassa, sillä tapani lukea oli erilainen kuin jos olisin lukenut houreunta. Teos oli ehdolla Man Booker -palkinnon saajaksi vuonna 2017.

Eloisa ja ihastuttava Schweblin kertoi pelastusetäisyydestä, joka on näkymätön nuora, joka yhdistää äitiä ja lasta. Äiti on aina tietoinen lapsensa liikkeistä ja hän pohtii puolet päivästä tuota etäisyyttä, joka tilanteiden mukaan kiristyy tai höllentyy.  El País: "La distancia de rescate con la que protegemos a nuestros hijos = esa distancia variable que separa la madre de su hijo y ella pasa la mitad del día calculándola, aunque siempre arriesga más de lo que debería." Schweblin antoi myös taidon näyttelijänlahjoistaan lukiessaan otteen kirjasta: hän luki aikuisen äänellä Amandan ja kuiskaten pienen David-pojan suulla. Erittäin havainnollista ja auttoi hahmottamaan mistä romaanissa on kyse.

Huom. Jatkossa seuraa jonkun verran juonipaljastuksia, joskin aika alkumetreillä ymmärsin mikä pientä Davidia vaivasi.

Tapahtumat sijoittuvat Argentiinan maaseudun pieneen kylään, jossa kasvatetaan soijaa ja joka on alkeellinen ja takapajuinen: edes omaa lääkäriä ei kylässä ole. On kaksi äitiä lapsineen: pääkaupunkilainen Amanda ja hänen pieni tyttärensä Nina sekä paikallinen Carla David-poikansa kanssa. Naisten aviomiehet eivät saa suurta roolia. Amanda on vuokrannut vanhan talon ja tullut Buenos Airesista tyttärensä kanssa lomalle. Mutta jotain pelottavaa, pahaenteistä ja peruuttamatonta tapahtuu.

Amanda on päätynyt kuolemankielissä paikalliseen sairaalaan, makaa pilkkopimeässä ja keskustelee nuoren Davidin kanssa. Poika tenttaa Amandalta tapahtumien kronologista kulkua, ja naisen muistikatkelmista selviää vähitellen kylän karmiva todellisuus. Viljelyssä käytettävät ympäristömyrkyt ovat tappaneet Davidin isän Omarin kaikki hevoset, kylän ankat ja aiheuttaneet kylän lapsille epämuodostumia ja kehityshäiriöitä. Koska kylässä ei ole lääkäriä, asukkaat turvautuvat vihreässä talossa asuvaan kansanparantajaan. Kun David sai myrkytyksen, Carla ryntäsi poikansa kanssa vihreään taloon. Nyt hän väittää, että ao. parantajan käsittelyssä hänen poikansa kadotti puolet sielustaan eikä hän tunne lasta enää omakseen. Kuumeisen, houreisen ja puolitajuttoman Amandan hätä lapsestaan on äärimmäisen koskettavaa.

Helsinki Litissä Schweblin sanoi, että koska tarina on monimutkainen (complex) kieli on tarkoituksellisen yksinkertaista (uncomplicated). Schweblin kirjoittaakin eri aikatasoissa liikkuvaa dialogiaan lyhyin, selkein lausein. Itsekin elokuvaa opiskelleena kirjailija kertoi innostuneesti, että kirjasta on tekeillä elokuva, joka saa ensi-iltansa parin vuoden kuluttua. Uskon että elokuvana Houreuni toimii hyvin ja että tekstinä teos puhuttelee erityisesti pienten lasten äitejä.

Käsitteenä pelastusetäisyys on kiinnostava emo-poikanen ajatus. Tarinan Amanda sanoo perineensä suojelevan käyttäytymismallinsa omalta äidiltään, jonka mukaan lopulta aina jotain pahaa tapahtuu. Kumpikaan äideistä ei tarinassa onnistunut pelastustehtävässään, ei varjelemaan lastaan pahalta. Kuva myrkytetystä maailmasta on pelottava ja dystooppinen. Mitä meille tapahtuu kun maaperä, ilma tai vesi myrkyttyvät? Aihe on ajankohtainen ja ympäristömyrkyt ovat puhuttaneet Argentiinassa paljonkin kuten bloggauksen lopussa olevasta linkistä voi lukea.

Pieni kulttuurinen ero meihin suomalaisiin ja takapajuiseen Argentiinan maaseutuun kirjassa on. Voin hyvin kuvitella että noissa olosuhteissa taikausko elää vielä voimakkaana. Lopussa oleva kahden isän pikainen kohtaaminen puhutteli minua kovin. Kummankin vaimo on poissa eikä isillä ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää selvitä tilanteen kanssa. Juuri mitään puhuttavaakaan ei heillä keskenään ole.

Hän ei näe soijapeltoja, kuivaa maata kirjovia puroja, kilometrien päähän ulottuvaa karjatonta lakeutta, maatiloja eikä tehtaita kaupungin lähestyessä. (...) Hän ei näe tärkeintä: nuora on viimein irrallaan kuin jossain liekkiin leimahtanut sytytyslanka; jähmeä tauti puhkeamaisillaan.

Kuva: Alejandra López
Samanta Schweblin
Distancia de rescate 2014
Houreuni
Suomentanut Einari Aaltonen
Like 2018
***
Lukukappale kustantajalta - kiitos
_______________

Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjapöllön huhuilujaRakkaudesta kirjoihin



Yle Areena: "Schweblinin mielestä tarinan pitää noitua lukijansa. Hän kirjoittaa tiiviissä, kuumeisessa romaanissaan äidin mielen muodostamista kauhukuvista. Argentiinalainen kirjailija sanoo, että samalla tavalla kuin ratsulle on näytettävä kuka on johtaja, määrittyy myös kirjailijan ja lukijan suhde - vaikka se toisinaan on mahdotonta."

27. toukokuuta 2018

Tomi Kontio - Saattaa, olla #runosunnuntai




Tämän runosunnuntain bonuspostauksena Sireenien aikaan valkeaan.

Niin raskas on sydämeni,
ettei edes taivaan enkeli pysty vierittämään sitä hautasi suulta.

Tomi Kontio sukeltaa kokoelmassaan Saattaa, olla rakkauteen ja kuolemaan, runouden suuriin teemoihin; hän putoaa pimeään ja tyhjyyteen. Näissä runoissa runominän herkkyys ja ihmiselämän peruskysymysten hapuileva pohdinta tulevat viiltäen iholle. Tuntui, että ajoittain runot tulivat liiankin lähelle; ikään kuin tirkistelisin luvatta runominän intiimiin sieluun, missä vellovat kipu ja kaipaus, missä asuu yksinäisyys.  Miten raskasta on luopua rakkaasta. Miten vaikea on kestää kun on niin ikävä, että ei näe, tee, nuku, ei halua, rakasta, edes kuole. (...) Ei tyhjyyden sisään kasva edes voikukan taimi, ei huuto kaiu, kaiu, kaiu.

Runoissa olin havaitsevinani kolme toisiinsa kietoutunutta teemaa: kiihkeät eroottisen rakkauden tunnot, kuolleen rakastetun / läheisen lohduttoman ikävän sekä taistelun sanojen avuttomuuden ja tyhjyyden edessä. Koko ajan kaiken rinnalla virtaa ihmisen kohtalo ja elämän rajallisuus, ja kipu -  kuolema on alati läsnä.

Me kuolemme, me rakastamme,
sinä kuuta jyrsivä pimeys,
sinä, tähdet murskaava valo,
sinä, jonka poissaolo pelastaa minut,
sinä, joka käynnistät silmiini
lempeyden, kaipuun, rakkauden (...)
ja kuiskaat, niin kuin kuiskaisit kirouksen,
siunauksen, kuiskaat, huudan,
huutaen kuiskaamme:
joka ei rakasta, pysyy kuoleman vallassa.
...

Minä rakastan sinua suotta,
suotta sanon sen sinulle,
tuulelle, puitten lehdille,
levän liukastamille kiville,
rannan hiekalle.
Suotta kirjoitan sinulle
sanoja jotka kirpoavat minusta
kuin ilmaan heitetyt suudelmat,
kuin parvi lintuja tuulen pyörteissä.
...

Ota silmiesi vuodenajat,
ota rakkaus ja sen kipu.
Ota minut.

Kontion tuskaiset kuiskaukset ovat välillä tyynen herkkiä, äityvät välillä kivun ja epätoivon värittämäksi huudoksi. Säkeet ja kielikuvat ovat taivaita hipovan kauniita, pilkuilla on tärkeä rooli, samaten kuin- ja kun-konjunktioilla. Ne ilmaisevat epävarmuutta, ymmällä oloa ja merkityksen muuttumista. Koin runokokoelman nimenkin kipuilevana huokauksena. Läheistä vainajaa on tuskaa saattaa hautaan, yhtä tuskaa on elämäkin hautajaisten jälkeen: olla, olla olemassa, yksin ja ilman läheistä.  Miten saattaa olla, miten saattaa jatkaa elämäänsä?

Saattaa olla, saattaa, olla, saattaa, kimppu kuihtuneita kukkia, risti, lahja ja uhri. Ja pimeys saattaa, olla: pimeä.

Lukemaan ryhtyessäni en tiennyt edes runokokoelman teemaa. Sitten luin, että Kontio kirjoitti näitä runoja läheisen ihmisen yllättävän kuoleman aikoihin. Varmaan juuri siksi kokoelman runoissa surun ja epätoivon tunteet ovat niin aitoja, suoraan runoilijan sielusta ryöpsähtäneitä. Ryöpsähtänyt ei tosin ole oikea termi, sillä runoissa ilmaisu on hiottua ja harkittua, kaunista ja herkkää kuin vanamo, johon muutamassakin runossa viitataan. Luontokuvastoa on paljonkin: nukutaan kiven päällä kuin rahkasammal; leikataan saksilla vahveron jalkoja, pieniä poikia keltaisissa kurahousuissaan; pimeän taivaalta putoilee valkeita perhosia, maisema on häikäisevä, enkelinvalkea; epileptiset naakat lentävät suusta kuin harmaat kivet...

Yö on hiljainen kuin hauta
virren jälkeen, kun saattoväki mustissaan,
pää painuksissa ajattelee omaa kuolemaansa.
Ja peuralla joka juoksi eilen ikkunan alta
oli hämmentynyt käärinliinakatse
kuin ylösnousseella.
Ja vielä yöllä ikkunan silmään heijastuu
peuran juoksu kuin pysäytyskuvina
ja kynttilä ja huone menneille ja menetetyille.
Ja vuosi vuodelta huoneitteni luku kasvaa,
niin kuin kasvaa suruni määrä
kunnes itse astun luvuttomaan huoneeseen,
kunnes matkani näkyy vain pysäytyskuvina,
linssin vääristäminä.

Siinä se, ihmisen osa jota emme voi välttää. Läheisen menettämisen suru ja jälkeen jättämä tyhjyys murtavat vahvimmankin, mutta Kontio pukee menetyksen kauniisiin ja lohduttaviin säkeisiin. Kokoelma tuntuu runsaalta, jokaisella lukukerralla siitä löytää koskettavaa uutta. Niin hieno ja upea runoteos Saattaa, olla on, että minun sanani tuntuvat vähiltä. Siksi lainaankin tähän loppuun Kontion omia säkeitä kuvaamaan mykistyneitä tuntojani:

... nähdä on niin vähän,
sanoa niin vähän, kirjoittaa
kuin tyhjää rakentaisi, tyhjää.
...

Tomi Kontio
Saattaa, olla
Kansi Jenni Saari
Teos 2017
*****
Kirjastosta
_______________

Kokoelman ovat lukeneet myös Heidi, OmppuSuketus ja Tuija 

Kontiolla on ylimaallinen kyky kirjoittaa elämämme suurimmista: rakkaudesta ja kuolemasta. Saattoväen hiljaisuudella ja kunnioituksella runot katsovat sinua, minua, meitä ja sanojamme. Niiden säkeet silittävät, kuiskaavat: "Shh, älä pelkää. Me kuolemme kaikki, minusta jää tahra, joka pyyhitään, sinusta kuva, seinälle."
❤︎
Esther Helmiä on ollut omassa runossaan mm. luonnosta humaltunut 
Harmaasusi oli runossaan Kyttäyskeikalla
SusuPetalin kaksi runoa vievät vaihteleviin tunnelmiin

Sireenien aikaan valkeaan #runosunnuntai


Sireenien aikaan valkeaan on tämän Runosunnuntain bonuspostaus.
Varsinainen runojuttu: Tomi Kontio - Saattaa, olla

Sireenien aikaan valkeaan
Sävel Franz Doelle, saksankieleiset sanat Fritz Rotter
Suomenkieliset sanat nimimerkki Kristiina (Kyllikki Solanterä)

Tämä Olavi Virran vuonna 1958 levyttämä schlager kuuluu 30-luvun saksalaisiin ikivihreisiin laulelmiin. Se on ollut erityisen suosittu Ruotsissa, jossa siihen laadittiin hauska, naislaulajien rakastama teksti: Vill ni se en stjärna, se på mej!, joka kuului mm. Zarah Leanderin vakio-ohjelmistoon. Sanojen jälkeen löytyvät YouTube-linkit Olavi Virran levytykseen sekä Sarah Leanderin ruotsinkieliseen ja Max Raaben saksankieliseen levytykseen.

SIREENIEN AIKAAN VALKEAAN
Kevään, kevään, kevään on aika riemuinen,
kevään, kevään, kevään mä kuulen sävelen.
Mun täyttyvi rintani hehkustas, oi auringon kultainen koi,
mun armaani saapuvi kerallas, siks hänelle tää laulu soitan:

Sireenien aikaan valkeaan 
lempeni myös puhkee kukkimaan.
Kaipauksen siivin luoksesi mä hiivin 
sireenien aikaan valkeaan.
Sireenien alla valkeiden, huuliasi armas suutelen,
kukkihin sun peitän, niitä tielles heitän
sireenien aikaan valkeaan.

Herää, herää, herää, soitan linnut laulujaan,
herää, herää, herää nyt päivään ihanaan.
Tää aika on lemmen ja haaveiden,
ken murhetta kantaa nyt vois.
Sun kanssasi, armahin, riemuiten
mä kiitäisin kauaksi ois:

Sireenien aikaan valkeaan 
lempeni myös puhkee kukkimaan.
Kaipauksen siivin luoksesi mä hiivin 
sireenien aikaan valkeaan.
Sireenien alla valkeiden, huuliasi armas suutelen,
kukkihin sun peitän, niitä tielles heitän
sireenien aikaan valkeaan.



WENN DER WEISSE FLIEDER WIEDER BLÜHT
Frühling, Frühling, Frühling, wer dich liebt wie ich?
Frühling, Frühling, Frühling, voll Glück erwart' ich dich!
Oh schein' in mein Stübchen recht bald nur herein,
mein Schatz hat schon Sehnsucht nach dir;
er sagt, ich brauch' Sonne um glücklich zu sein, 
dann wünsche dir alles von mir!

Wenn der weiße Flieder wieder blüht, 
sing' ich dir mein schönstes Liebeslied!
Immer, immer wieder knie ich vor dir nieder
trink' mit dir den Duft von weißen Flieder! 
Wenn der weiße Flieder wieder blüht, 
küß' ich deine roten Lippen müd'; 
wie im Land der Märchen werden wir ein Pärchen,
wenn der weiße Flieder wieder blüht!

Liebling, Liebling, Liebling, zieht erst der Lenz ins Land
Liebling, Liebling, Liebling, dann werden wir verwandt.
Der Lenz ist der Priester, der uns zwei vereint,
Die Sonne ist unser Altar;
wenn sie uns mit goldenen Strahlen bescheint,
Dann sind wir das glücklichste Paar.

Wenn der weiße Flieder wieder blüht, 
sing' ich dir mein schönstes Liebeslied!
Immer, immer wieder knie ich vor dir nieder
trink' mit dir den Duft von weißen Flieder! 
Wenn der weiße Flieder wieder blüht, 
küß' ich deine roten Lippen müd'; 
wie im Land der Märchen werden wir ein Pärchen,
wenn der weiße Flieder wieder blüht!

Suuri toivelaulukirja nro 9, sivut 125-127, Wsoy 1995, omasta hyllystä

23. toukokuuta 2018

LYHYT: Pajtim Statovci - Tiranan sydän


Tiranan sydän vie aluksi vuoteen 1991, Jugoslavian hajoamissotien aikaan; romaanin nykytaso liikkuu sitten ajassa 2000-luvun alkuvuosina. Jossain pienessä kylässä Albanian maaseudulla asuu nuori teinipoika Bujar, jonka albaani-isä on jo aiemmin paennut Kosovosta. Bujar on kaunis poika, kuten myös hänen sydänystävänsä Agim. Elämä Albaniassa on äärimmäisen köyhää ja olot ovat levottomat. Tuntuu että maalla ei ole tulevaisuutta.

Kun Bujarin isä kuolee, sisar katoaa ja äiti suistuu masennuksen syövereihin, pojat päättävät karata pääkaupunkiin Tiranaan. Heidän elämänsä siellä on surkeista surkeinta, ja mieltä kaivertavat ulkomailta kantautuvat hohdokkaat uutiset. Kaikki haluavat Albaniasta pois, pois sodan jaloista vakaaseen Eurooppaan. Siellä ihmiset näyttävät hymyileviltä, terveiltä ja hyvinvoivilta, kaikilla tuntuu olevan rahaa ja ruokaa. Agimia ajaa ahdasmielisestä Albaniasta pois myös se, että hän on tyttö / nuori nainen miehen ruumiissa. 

Miehiset sankaritarinat ja legendat elävät runsaina Albaniassa. Bujarin isä kertoo esi-isiensä sotaisasta menneisyydestä ja miesten urheudesta. Albanian symbolikin on uljas kaksipäinen kotka, joka kuvaa maskuliinista uhoa ja voimaa. On selvää että Agim ei istu tuohon ilmapiiriin, vaan haluaa lentää kotkan tavoin vapauteen. Pojat vannovat pysyvänsä yhdessä iäti. He rakastavat toisiaan, myös seksuaalisesti, etsivät toisistaan tukea ja turvaa. He säästävät sitkeästi rahaa ja päättävät yrittää Adrianmeren yli Italiaan, mutta sitten tapahtuu jotain mikä erottaa heidät. 

Romaanista löytyy montakin toisiinsa kietoutuvaa teemaa: Kosovon sota, Albania ja maan runsas tarinaperinne; maahanmuuttajuus ja transseksuaalisuus; ystävyys ja rakkaus. Teemat ovat suuria, ja pienen eristäytyneen Albanian oloista ja Hoxhan kommunistisesta diktatuurista en aiemmin ole lukenutkaan. Kuitenkin koin kirjan rakenteen hiukan hajanaiseksi ja eri kaupungeissa kiertelyt irrallisiksi. Mutta ehkä tämä oli kirjailijan tarkoituskin: osoittaa miten erilainen ja normeihin istumaton ihminen kokee olevansa aina eksyksissä; omaa paikkaa ei löydy eikä hyväksyntää tule; on tekeydyttävä joksikin toiseksi, keksittävä aina uusi identiteetti? Maasta toiseen kiertelevä Agim/Bujar toimi juuri näin: hän häpesi niin suuresti albanialaisia juuriaan ja kotimaansa ilmapiirin ahtautta, että tekeytyi italialaiseksi.

Statovcin kerrontaratkaisu eksyttää lukijaa: ei tiedä varmuudella kumpi pojista päätyy ensin Roomaan, matkaa sitten maahanmuuttajana ja turvapaikanhakijana Berliiniin, Espanjaan, New Yorkiin ja vielä Suomeenkin. Ei tiedä varmuudella kumpi palaa lopulta Tiranaan. Luulin että se oli Agim, mutta oliko se sittenkin Bujar?

Kolmannessa luvussa vasta pääsin Statovcin taitavan kerronnan imuun, joskin hämmennyksiä riitti edelleen. En ymmärrtänyt miksi suomalainen transseksuaali Tanja tuli kohdelluksi niin julmasti?  Romaanissa on paikoin huippuhienoja tekstikohtia, mutta joku hämmensi ja hieman hiersi. Hyvä ja häkellyttävä, runsasteemainen teos. Kissani Jugoslavia hurmasi minut täysin, nyt en päässyt aivan samaan tunnelmaan.

Albanian lippu otettiin käyttöön vuonna 1912.
Maan kansallissankari Skanderbeg käytti sitä
jo 1400-luvulla;  perimätiedon mukaan
albanialaiset polveutuvat kotkasta.
Pajtim Statovci
Tiranan sydän
Otava 2016
***
Kirjastosta
_______________

Kirjan ovat lukeneet mm. : Kaisa ReettaKirjasähkökäyrä, Kirsin Book Club
Pajtim Statovci puhuu Albaniasta ja elämästään / Ylioppilaslehti


Pajtim Statovci syntyi 1990 Kosovossa, mutta muutti Suomeen kaksivuotiaana. Esikoisromaani Kissani Jugoslavia (2014) sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Romaanin käännösoikeudet on myyty useisiin maihin. Se on käännetty englanniksi, italiaksi, norjaksi, ranskaksi, ruotsiksi, tanskaksi, tšekiksi ja viroksi.


***
Kesäaika houkuttaa ulos ja muihin kesärientoihin, siksi kirjoitan nyt
 pääasiallisesti LYHYT-bloggauksia,
joissa kerron lukukokemuksestani suppeammin kuin tavallisesti.

21. toukokuuta 2018

Brunhilde Pomsel, Thore D. Hansen - Sihteeri


He liikkuivat vielä ihan vapaasti.
Mutta vähitellen... yhtä tai toista ihmistä ei enää näkynyt.

Sihteeri perustuu vuonna 2016 valmistuneeseen itävaltalaiseen dokumenttielokuvaan Ein Deutsches Leben - A German Life, jossa Brunhilde Pomsel (1911-2017) kertoo elämästään natsivallan ytimessä. Dokumentti on kuvattu mustavalkoisin lähikuvin ja iäkkään Pomselin uurteiset kasvot ovat hyvin dramaattiset. Hän antoi luvan julkaista parituntisen monologinsa kirjana kuolemansa jälkeen. Työhön tarttui saksalainen toimittaja-kirjailija Thore D. Hansen. Näin syntyi Sihteeri.

Pomsel varttui Berliinin hyväosaisten asuinalueella Südendessä eikä siellä näkynyt natsiräyhääjiä eikä juuri köyhiäkään. Juutalaiset olivat ihmisiä siinä kuin muutkin saksalaiset. Tilanne kärjistyi nopeasti Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933, Pomselin ollessa 22-vuotias. Nopeassa tahdissa tulivat juutalaislait, kristalliyö ja juutalaisia alettiin siirtää keskitysleireille. Pomselin mukaan kukaan ei kylläkään tiennyt, mistä oli kyse.

Hänellä oli juutalainen tyttöystävä Eva joka katosi, ja myöhemmin selvisi, että Eva oli saanut surmansa Auschwitzissa. Pomsel työskenteli juutalaisen tohtori Goldbergin sihteerinä kunnes pääsi töihin radioon. Taitavana pikakirjoittajana käsky kävi sitten Joseph Goebbelsin sihteeristöön propagandministeriöön. Pomselin mukaan ministeriön sihteerit eivät nähneet mitään huippusalaista, sillä Goebbelsilla oli omat privaattisihteerinsä.

Vapaata sanaa ei enää ollut.
Kaikkea valvottiin ja salakuunneltiin.

Pomsel sanoo vähät välittäneensä politiikasta, häntä ajoi oma etu. Palkka propagandaministeriössä oli huippuhyvä ja hän viihtyi näissä elitistisissä ympyröissä. Pieniä ristiriitaisuuksia yli satavuotiaan Pomselin monologissa on. Hän kieltäytyy ehdottomasti tuntemasta syyllisyyttä ja väittää kivenkovaan, ettei tiennyt mitään natsien hirmutöistä. Hän sanoo, että hänen oli pakko ottaa tarjottu työ vastaan - natseille ei sanottu ei. Toisaalla kirjassa hän taas toteaa, että jos olisi tiennyt mitä todella tapahtuu, hän ei olisi ryhtynyt propagandaministerin sihteeriksi.

Minusta on turhaa miettiä onko Pomsel syyllinen johonkin vai ei. Mitäpä yksi pieni Pomseliini olisi voinut tehdä? Hän oli koneiston ratas kuten miljoonat saksalaiset. Natsismin valtavaa hyökyä on mahdoton ymmärtää; se eteni pieni aalto kerrallaan ja perustui pitkälti Goebbelsin taitavuuteen. Hänen luomansa propaganda ja sen koneisto olivat hirvittävän nerokkaita ja hirvittävän tehokkaita: Saksaa hallittiin pelolla ja vastustajat eliminoitiin muitta mutkitta. Hitlerin valtaannousulle Hansen esittää joukon syitä: I maailmansodan nöyryytykset, talouslama, massatyöttömyys ja nälkä. Kun joku lupaa auttaa kansaa ahdingossa, ilollahan se otetaan vastaan. Vasta myöhemmin selvisi Hitlerin sairas ajatusmaailma, mutta silloin oli jo myöhäistä. Fasismi eli muutoinkin vahvana tuolloin, oli Mussolinit, Francot ja idässä Stalinkin.

Kirjan päättää Hansenin 60-sivuinen essee Mitä Goebbelsin sihteerin tarina meille nykypäivänä opettaa, jossa hän analysoi nykymaailman oikeistopopulistisia liikkeitä verraten niitä Pomselin ja natsien aikaan. Hansen näkee nykymaailmassa paljon varoittavia yhtymäkohtia vuosiin juuri ennen natsien nousua valtaan: oikeistopopulistiset liikkeet Saksassa, Itävallassa ja Ranskassa; Britannian brexit, Yhdysvaltojen Trump; alati laajeneva nationalismi ja maahanmuuttovastaisuus. Yhtenä natsismia edistäneenä tekijänä hän näkee ihmisten tietämättömyyden ja välinpitämättömyyden: hoidettiin vain omat asiat, ja oma etu ja leipä olivat prioriteettilistan kärjessä. Hansen sanoo, että me internet-ajan ihmiset emme voi vedota tietämättömyyteen ja kehottaa meitä lopettamaan välinpitämättömyytemme ja reagoimaan muullakin tavalla kuin peukuttamalla somessa. 

Tapa jolla Pomsel kertoi episodeja elämästään oli mukavan jutusteleva ja luin suurella mielenkiinnolla. Taas muistui mieleen Goebbelsin naisjutut ja ristiriidat avioliitossa natsivallan 'superäidin' Magdan kanssa. Suhteita oli lukuisia, mutta vakavin ehkä vuosia kestänyt suhde itävaltalais-tsekkiläisen Lída Baarován kanssa. Göbbelsit suunnittelivat jopa avioeroa, mutta Hitler ilmoitti että ei käy. Avioparin ja heidän lastensa loppu oli tyly. Hansenin essee on sinänsä ansiokas, mutta minusta aivan liian pitkä. Minusta sen olisi voinut tiivistää 20 sivuun.

Brunhilde Pomsel, Thore D. Hansen 
Ein Deutsches Leben 2017
Sihteeri
Suomentanut Raija Nylander
Gummerus 2018
***
Kirjastosta
_______________


Brunhilde Pomsel (1911-2017) liittyi natsipuolueeseen vuonna 1933, työskenteli natsien radioasemalla ja Joseph Goebbelsin sihteerinä vuodesta 1942 sodan loppuun asti.
Thore D. Hansen (s. 1969) on saksalainen journalisti ja kirjailija, joka on julkaissut useita tietokirjoja ja trillereitä.

Natsi-Saksan romahdettua Pomsel jäi neuvostojoukkojen vangiksi ja päätyi useille eri leireille Berliinissä. Pomsel pohtii kirjassa sukupolvensa syyllisyyttä: hän ei kokenut olleensa vastuussa tai edes tietoinen työpaikallaan tehdyistä hirmupäätöksistä.

20. toukokuuta 2018

Omenankukista Mikko Uotinen & Eino Leino #runosunnuntai


OMENANKUKKA
Omenapuu se kukkia kantaa
kultani akkunan alla,
omenan kukka, oot sinä tyttö
minun onneni maailmalla.

Omenapuu, se on onnen puu
ja tuuli sen tuoksua kantaa,
älä sinä kukkani suruihin sorru
hyvä sulle onnea antaa.

Omenapuu, se on onnen puu
ja tuuli sen kukkia tallaa,
kellä on kevättä sielussaan
ei sillä oo syksyä, hallaa.

Omenapuu, se on onnen puu
täällä mustalla maailmalla,
omenan kukkana, onnen kukkana
kulje sä auringon alla.

Omenapuu, se on onnen puu
heelmiä kerran kantaa,
omenan kukkana, puhtahan kukkana
pääset sä onnesi rantaan.
1885-1931


OMENANKUKAT
Mun onneni kukkii kuin omenapuu
kevät-öissä valoisissa,
kun kuusten latvat ne kumartuu
ja immet on unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain,
ne yöt on suuret ja syvät
ja silloin jos ei tule tuuli vain,
niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt,
jos sitten sa annatkin muuta!
Oi, varjele Luojani vakainen
nyt orvon omenapuuta!
- Eino Leino -
1878-1926



Tämän helluntain Runosunnuntain varsinainen postaus on
Runokohtauksia - toim. Tommi Parkko

Omenankukkarunot bonuksena, kun kukinta sattui niin sopivasti.
Hyvää helluntaipäivää!


Runokohtauksia - toim. Tommi Parkko #runosunnuntai


Tämän ihanan helluntain bonuspostauksena pari runoa 
omenankukista by Mikko Uotinen & Eino Leino.
Hyvää helluntaita!

Runokohtauksia on hieno turkulainen runohanke, jonka Turun kaupunki palkitsi vuoden 2015 monikulttuurisuustekona. Hanketta tukivat monet eri säätiöt ja tahot. Antologiassa on mukana kymmenen maahanmuuttajataustaista runoilijaa: Espanjasta, Irakista, Iranista, Italiasta, Venäjältä ja Somaliasta. Pitkän ja ansiokkaan esipuheen on laatinut Turussa toimiva tutkijapariskunta Viola Parente-Čapková (Tšekki) ja Antonio Parente (Italia).

Runoantologia on siis suomennoshanke ja samalla monikulttuurinen projekti. Suomennostyö eteni käännöstyöryhmissä, joissa mukana oli myös kulttuuritulkkeja. Parentet avaavat esipuheessaan prosessia mielenkiintoisesti ja puhuvat myös kirjallisuuden ylirajaisuudesta. He pohtivat mm. sitä, onko Runokohtauksia monikielistä kirjallisuutta vai käännöskirjallisuutta? Onko se suomalaista vai Suomen kirjallisuutta? Onko korrektia puhua maahanmuuttajakirjallisuudesta? Selvää on kuitenkin se, että runouden kääntäminen asettaa kääntäjälle eri haasteet kuin proosan kääntäminen. Pelkästään tämän hienon ja pohtivan esipuheen takia kannattaa teokseen tutustua. Mutta ilman muuta myös ihastuttavien runojen!

Antologian runojen teemat ovat moninaiset. Mukana on rakkautta ja kaipausta, kotimaan ikävää ja menetystä, entisen kotimaan olojen kuvausta. Runot puhuvat vapaudesta ja uuden kotimaan, Suomen, vaatimasta hiljaisuudesta. Musiikki esiintyy termeineen symbolina myös. Jokaisesta antologian runoilijasta löytyy lyhyt esittely. Pidin kovasti siitä, että kunkin runoilijan osuuden aloittaa hänen käsinkirjoittamansa runo. Miten kauniilta ja taiteelliselta kurdi, persia ja arabia näyttivätkään!

Mukana olevat runoilijat:
Galina Inkeroinen ja Andrei Karpin (venäjä), Chiman Karim ja Nzar Kwestani / Allahmoradi Mohammadamin (kurdi), Hashim Matouq ja Sadik Al-Husseini (arabia), Ainhoa González Llano (espanja), Shahla Ezadi (persia), Diana Mistera (italia) ja Abdi Abshir Dhoore (somali).

Suomentajina ovat toimineet:
Esa Hirvonen, Juha Kulmala, Timo Harju, Terhi Hannula, Tommi Parkko ja Daniil Kozlov alias Susinukke Kosola. Kulttuuritulkit: Marja Liisa Valtanen, Lora Karim, Ali Rabiee, Irinja Karpina ja Alas Ali.
Kuva: Hanketta tukeneen Koneen säätiön sivulta / Juha Laukkanen

Ylärivi vasemmalta: Sadik Al-Husseini, Ainhoa González Llano, Tommi Parkko, 
Andrei Karpin, Terhi Hannula, Hashim Matouq & Esa Hirvonen 
...
Alarivi vasemmalta: Nzar Kwestani, Galina Inkeroinen, Chiman Karim, 
Diana Mistera, Marja Mäenpää & Shahla Ezadi

En voi millään kertoa jokaisesta runoilijasta ja ottaa jokaiselta sitaattia, tyydyn muutamaan jotka puhuttelivat minua eniten. Yksi suosikeistani oli iranilaistaustainen Shahla Ezadi (nainen), joka kirjoittaa naisista, tytöistä ja rakkaudesta, mutta myös maahanmuuttajan todellisuudesta:

Sinun täytyy elää kuin haamu
jotta sinua ei tunnettaisi
jotta sinua ei huomattaisi tai nähtäisi, että
olet täällä. Täällä ...maassa, joka ei kuulu sinulle
maassa, johon sinulla ei ole mitään oikeutta.
___

Jos kysyisit minulta, mitä on rakastaminen
sanoisin, että rakastaminen on elämän kevät
rakastaminen on surujen syksy
kivun keltaisten lehtien putoaminen
tai parannuskeino yksinäisille ja katuville sydämille...
___

Hiljaisuus ei haittaa, koska
olen tallentanut muistiini riittävästi kanarialintujen laulua
Sinun muistoksesi olen kuivattanut maailman kaikki kukat
ruukkuihini.
Uudelleen ja uudelleen
kirjoitan rakkausrunojani poissaolosi päiville
Ja taloni varasto on täynnä runoja, kukkia ja kitaroita.

Toinen suosikkini oli runonainen Bilbaosta, Ainhoa González Llano, jonka pitkä runo kiteyttää vapaaehtoisen maahanmuuttajan dilemman: et ole kotonasi täällä, mutta et enää Espanjassakaan koska olet kadottanut aksenttisi!

Mutta ajattelin, että täällä minun lahjakkuuteni huomattaisiin.
Ja koska ihmisiä on vähemmän, pääsisin paremmin esille.
Mutta ei, olen kuollut.

Äidinkieleni on abstrakti, sumea, epäselvä...
mieleni on hämärtynyt ja muistini on järkkynyt,
kaikki tiedot, jotka olen kerännyt tänä aikana
ovat lukossa, jäässä.

Suomi
voit vihata minua
ja laittaa minut päivä päivältä
vaikeampien haasteiden eteen.
Silti olen rakastunut sinuun
sinun metsiisi, sinun saunaasi, sinun järviisi.

Äärimmäisen koskettavana koin somalitaustaisen Abdi Abshim Dooren (mies) Somaliaa ylistävän runon Isänmaamme. Yksinkertainen tapa sanoa ja pieni naivistisuus liikuttivat minua kovin, ote:

Meidän ilmastomme on ihana
ja sopiva kaikelle mitä viljelemme.
Maa on arvokasta,
se antaa nopeasti kaiken mitä ihmiset haluavat...

Jumala on antanut tämän meille,
mutta ihmiset ovat ottaneet tämän meiltä pois...

Minulla ei ole maata.
Naapuriin tullut sota on vienyt
minulta maan.


Irakilaistaustainen Chiman Karim (nainen) käyttää rakkausrunoissaan hurmaavan eksoottista kuvastoa, kuin astuisi tuhannen ja yhden yön satujen maailmaan: huulet ovat makeat kuin tammenmahlan pisaroiden tumma sokeri, suudelmat granaattiomenaisia, tyttö on kaunis kuin Avjarin basilika... Pitkä traaginen runo Oi kotimaani kuvaa miten onnettomasti vapautta janoavan nuoren naisen käy kun tärkeät miehet istuskelevat tuomareina, pukkeina, kaalimaan vartijoina...

Oi kotimaani
sen paahtava helle
kuumuus jossa minä palelen
auringon säteet
kuin jääpuikot, kylmät kuristavat sormet
jääkylmät pisarat
noruvat kaulaani alas, hampaani kalisevat
minä vapisen
niin kuin vapisee tuo tyttö joka
odottaa, haudattuna elävältä
vyötäröä myöten, odottaa
enää vain kellon soittoa
lain täyttämisen merkkiä, petojen lain....

Irakilais- ja iranilaistaustaisten miesten runoissa kuulutetaan vapautta ja surraan kotimaan kohtaloa. Nzar Kwestamilta: Älä laula kuin häkkilintu, käskystä... / Maan päällä kuljen maatani vailla / Vieraissa väkijoukoissa kuljen vieraan lailla, maani on murheiden maa... Sadik Al- Husseini toteaa: En minä lähde. Olet viimeinen asema. (...) Minä en enää lähde selviämisen valtakunnasta.

Runokohtauksia on minusta todella hieno runohanke, elämyksellinen ja silmiä avaava runoantologia. Ihastuin ja vaikutuin. Suosittelen. Viime sunnuntaina bloggasin monikulttuurisesta runoantologiasta Rajattomia kuvitelmia.  

Runokohtauksia
Toim. Tommi Parkko
Useita suomentajia
Kansi Laura Halonen
Robustos 2015
****
Kirjastosta
_______________

Runokohtauksia on suomennosantologia ja monikielinen runohanke, jonka syntytapa on ensimmäinen laatuaan. Antologiassa esiintyy kymmenen Suomessa asuvaa runoilijaa, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet muualla. Suomennokset on tehty työryhmätapaamisissa, kysellen, osin sanakirjoja käyttäen. Osassa käännöstyöryhmiä on ollut mukana kulttuuritulkki.


❤︎
SusuPetal oli Taudinkuvan tunnelmissa

18. toukokuuta 2018

LYHYT: Marisha Rasi-Koskinen - Vaaleanpunainen meri



Vaaleanpunainen meri on seitsemän novellin kokoelma, joka vie tummiin ja epätodellisiin tunnelmiin. Rasi-Koskisen tyylissä on maagisen realismin, fantasian ja dystopian vivahteita. Kauas oman realistisen maailmani ulkopuolelle novellit joka tapauksessa vievät. Yhteisiä tekijöitä tarinoissa ovat jonkinlaisessa kriisissä kipuilevat perheet, vaihtelevasti lapsen tai vanhemman näkökulma sekä hurja yllätyksellisyys - novellin saa lukea loppuun asti nähdäkseen miten käy. Aika linkittyy usein jännittävästi menneeseen ja nykyisyyteen. Kerronta on taitavaa, mystistä ja vangitsevaa.

Rasi-Koskisen psykologin koulutus kuuluu novelleissa. Hän osaa asettua hahmonsa nahkoihin ja kuvata tämän mielenliikkeitä, usein sekaisia ja vääristyneitä, upealla tavalla. Mystisyys lainehtii lukijan ympärillä epätodellisena ja uhkaavana. Usein lopussa tulee vastaan odottamaton huojentava käänne, jonka kirjailija esittää hyvin lyhyesti. Synkkyys ja dramatiikka pitivät dekkarimaisesti otteessaan. Onneksi viimeinen novelli tarjosi sympaattisen, kotoisan ja huumorintäyteisen huipennuksen. Muutama sana kolmesta novellista:

Suru äidistä
Luin tätä pienen Sallan tarinaa aivan sydän syrjälläni. Perheen isä on surun murtama, vaimo on lähtenyt ja perheessä on tapahtunut muutakin traagista. Tapahtumat ovat järkyttäneet pientä Sallaa syvästi; hänen mielensä on kaaoksessa, muistot Lenni-veljestä ja ajatukset äidistä kietoutuvat hurjaksi vyyhdeksi. Novellissa on taianomainen ja dramaattinen tuntu, vesi uhkaa hukuttaa lukijankin.

Viimeinen
Isä on lähtenyt ja äiti on linnoittautunut lapsen kanssa taloon. Maailma talon seinien ulkopuolella on uhkaava ja paha, jotain on maailmalle tapahtunut. Kuva on dystooppinen ja karu. Lapsi ei pääse koskaan ulos: vintillä hänellä on keinu, taivaana sisäkatto jolle on maalattu pilviä, seinät kangassuikaleilla muodostettu metsä. Ulos ei ole lupa mennä, ennen kuin on pakko.

Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa
Novelli kertoo perheestä ja perheenisän innostuksista. Isä on mies, joka hurahtaa aina johonkin - täysillä. Nyt hurahduksen kohde on mehiläisten hoito. Mehiläispesät lisääntyvät lisääntymistään, mehiläisiä pörrää kaikkialla ja villi pesä pelottelee rivitaloaluetta. Lopulta mehiläistarvikkeet, lingot, kennot ja ämpärit täyttävät koko kodin - sen täyttää myös äidin pimahdus ja huuto! Rasi-Koskinen on tässäkin uskollinen tyylilleen: lopussa seuraa tragikoominen ja absurdi käänne. Kerronnaltaan herkullinen, huumoria isolla H:lla!

En ole aivan varma ymmärsinkö novellien epätodellisuuksia oikein. Painajaisunia vai alitajunnan mustia syövereitä? Kaikitenkin mielettömän hyviä ja vangitsevia novelleja, joskin tuntui huojentavalta palata niiden maailmasta omaan tavalliseen arkeen.

Kuva kustantaja / Laura Malmivaara
Marisha Rasi-Koskinen
Vaaleanpunainen meri
Kansi Jussi Karjalainen
Wsoy 2014
*****
Kirjastosta
_______________

Tämän ovat lukeneet myös mm. Kannesta kanteen, Kirjan pauloissa, Reader why did I marry him?



Vaaleanpunainen meri on Marisha Rasi-Koskisen kolmas kaunokirjallinen teos. Hänen edellinen teoksensa Valheet voitti vuoden 2013 Tiiliskivi-palkinnon ja sitä kiitettiin erityisesti hätkähdyttävästä rakenteestaan. Marisha Rasi-Koskisen tuotannolle on tunnusomaista poikkeuksellinen sisäisten maailmojen kuvaus, monitulkintaisuus ja yhteiskunnallinen tarkkanäköisyys. Psykologina työskentelevä Rasi-Koskinen harrastaa valokuvausta. 


***
Kesä houkuttaa ulos ja muihin kesärientoihin, siksi kirjoitan nyt
 pääasiallisesti LYHYT-bloggauksia,
joissa kerron lukukokemuksestani suppeammin kuin tavallisesti.

15. toukokuuta 2018

Sisällissota-haasteen koonti


YLE, Elävä arkisto:
"Torstaina toukokuun 16. päivänä 1918 valkoisen armeijan ylipäällikkö 
ratsasti voittoisan armeijansa etunenässä pääkaupungissa järjestetyssä voitonparaatissa.
Kauniin kevätpäivän ohjelmassa oli upeasti ohjattu näytelmä marsseineen ja puheineen."


Olen etsinyt lehdistöstä mainintoja sisällissodan 100-vuotispäivästä, mutta tänään en löytänyt mitään. Ehkä huomenna, kun 16.5.  on päivä, jolloin Helsingissä oli Mannerheimin suuri voitonparaati.

Luin Reader why did I marry him? -blogin sisällisotahaasteeseen viisi upeaa kirjaa. Kaksi niistä oli romaaneja, kaksi puhtaita tietokirjoja sekä yksi kokeileva 'pelikirja'. Sisällissodan raakuus ja sattumanvaraisuus tuli selväksi. Etenkin Mike Pohjolan kirjassa Sinä vuonna 1918 tämä sattumanvaraisuus, puolen sattumaan nojaava valinta tai sen vaihtuminen korostuivat.

Minulle Anneli Kannon Lahtarit oli viime vuoden paras lukemani kotimainen. Pidin murteesta, fragmentaarisuudesta, kaikesta. Kannon näkökulma romaanissa on valkoisten: puhutaan siis vapaussodasta ja komeasti ja ylevästi vapaussotureista. Kovin hohdokkaana ja ylevänä tämä sekalainen ja resuinen sakki ei kuitenkaan näyttäytynyt, mutta kaikkia heitä ajoi aate ja hurja ryssäviha. Loistava romaani!

Saatana ensiks tuli punaset pyssyjen kanssa ja vei porsaan. Jättivät paperilapon muka toristeeks, että nytten on tyäväenvalta ottanut teitiltä evästä nälkää näkevälle köyhälistölle ja kuhan valta on tyäväen niin tää teko palkitaan, että orota ämmä huamispäivään asti, sillon on kansat veljet keskenään ja tää on viimenen taisto. - emäntä Ida Korpela

Aiheeseen keskittyvät:
5Sture Lindholm - Vankileirihelvetti Dragsvik ***** Atena 2017
4. Mike Pohjola - Sinä vuonna 1918 ***** Gummerus 2018
3. Anneli Kanto - Lahtarit ***** Gummerus 2017
2. Heidi Köngäs - Sandra ***  Otava 2017
1. Mervi Kaarninen - Punaorvot **** Minerva 2017

Aihetta sivuavat:
3. Jörn Donner - Vesi on verta sakeampaa *** Otava 2018
2. Henna Siekkinen - Aatteen puolesta *** Omakustanne 2017
1. Anni Kytömäki - Kultarinta ***** Gummerus 2014

SISÄLLISSOTAHAASTE 15.5.2018 ASTI
Reader why did I marry him? -blogin koontipostaus täällä.

Kiitos Omppu avartavasta haasteesta!

14. toukokuuta 2018

Pajtim Statovci - Kissani Jugoslavia


Olen vihdoin lukenut Pajtim Statovcin esikoisteoksen, ja olen melkoisen mykistynyt. Kissani Jugoslavia on upea romaani, joka on kaikki suitsutuksensa ja HS-palkintonsa ansainnut. Käsittämätöntä, että Statovci oli vain 24-vuotias tätä kirjoittaessaan. Nuori kirjailija kirjoittaa herkästi ja koskettavasti isoista aiheista. Albanialaiset tavat ja kulttuuri lisäävät kiinnostavia kerrostumia tarinaan; kieli tuntuu sympaattiselta ja tuoreelta. Kissani Jugoslaviaa on luettu paljon ja siitä on blogattu paljon. Silti jokunen hurmioitunut huomio minultakin.

Kun Tito kuoli, Jugoslavian eri etnisten ryhmien eripuraisuudet kärjistyivät. Suur-Serbiaan tähtäävät serbit saattoivat albaanienemmistöisessä Kosovossa voimaan yhä uusia lakeja, jotka sortivat albaaneja ja veivät heiltä työn ja oikeudet. Jugoslavian hajoamissodat koostuivat useammasta aseellisesta selkkauksesta, joissa menehtyi satoja tuhansia eri Balkanin kansojen edustajia. Albaanipakolaisten virta Kosovosta alkoi ja  ulottui Suomeenkin

Albaanipakolaiset Emine ja Bajram saapuivat Suomeen viiden lapsensa kanssa, tyhjin käsin. Eminen äänellä kerrottuna oli järkyttävää lukea, miltä kaikki tuntui, miten ankeaa ja outoa kaikki oli. Hyvin koulutettu, Albaniassa ministeriössä työskennellyt perheenisä ei saanut kuin hanttihommia; pian nekin loppuivat hänen jyrkkien uskonnollisten mielipiteittensä vuoksi. Vanhempien kotoutuminen takkuili. Vartuttuaan kouluikään yksikään perheen lapsista ei välttynyt kiusaamiselta ja rasismilta. Jokaisen maahanmuuttovastaisen suomalaisen pitäisi lukea Kissani Jugoslavia, sillä voisi kerrankin edes yrittää asettua empatialla maastaan pakon edessä tyhjän päälle lähteneitten nahkoihin.

Erilaisuus on taakka, kissa sanoi nujerrettuna. Ihmiset vain katsovat minua ja sinua, ja ihmettelevät, ne katsovat minua ja sinua ja vain ihmettelevät! Ensin sitä yrittää muuttua samanlaiseksi kuin muut, ja kun se ei onnistu, sitä alkaa lohkoa mitä typerimpiä vitsejä jotta oma erilaisuus peittyisi nauruun, ja kun vitsit lakkaavat olemasta hauskoja, alkaa valehtelu. Ja kun se ei enää auta, on aika pakata matkalaukku ja paeta.

Toinen kertojaääni kuuluu perheen herkälle homopojalle Bekimille. Hän on siis tuplasti erilainen kuin heteronormatiivinen suomalainen valkoinen valtaväestö. Bekim opiskelee ja elää yksin. Hän hankkii lemmikikseen boan ja asuinkumppanikseen tuittupäisen ja pomottelevan kissan. Kissan ja käärmeen symboliikka ei minulle aivan auennut, mutta luin nauttien hulvattomista episodeista, joissa Bekim niistä kertoi. Etsiskelin näiden eläinten symbolimerkityksiä: kissa liitetään omaan tahtoon, itsenäisyyteen ja seksuaalisuuteen (lisää mm. täällä). Käärme edustanee taistelua hyvän ja pahan välillä (lisää täällä). Kun Bekim joutuu tappamaan boansa, merkinneekö se sitä, että hyvä pääsee hänen elämässään vihdoin voitolle? Toivon niin.

Perheen elämää seurataan vuodesta 80 alkaen, kun vanhemmat olivat nuoria ja solmivat avioliiton, juuri Titon kuoleman aikoihin. Eri kulttuureissa on tapansa, mutta pahaa teki lukea miten alisteisia naiset miehilleen albaanikulttuurissa ovat olleet. Suomessakin perheenpäällä oli kaikki sananvalta, ja puolellaan myös fyysinen voima. Vastustus määräilevää ja katsannoissaan rajoittunutta isää kohtaan herätti Bekimissä raivoavaa vihaa, jota hän kantoi sydämessään.

Nuoren homoseksuaalin rakkauden etsintä ei sekään yksinkertaista ollut. Muutamien satunnaisten seksuaalisten kohtaamisten jälkeen Bekimin kohdalle osui lopulta Rakkaus. Rakkaus joka kesti sen, että sitä koeteltiin; rakkaus joka kesti eron ja erimielisyydet; rakkaus joka toi niin suuren luottamuksen, että Bekim uskalsi paljastaa haavoittuvimmat sisimpäänsä säilötyt asiat ja tunteet. Kaunista.

Ole kiltti äläkä kysy minulta kotimaastani, nimestäni tai äidinkielestäni. Kysy minulta, mitä haluan tehdä tai mitä kaikkea olen jo tehnyt, haaveistani tai peloistani, niin minä kerron.

Kissani Jugoslavia on runsasteemainen. Päällimmäisenä maahanmuuttajuus. Erityisen läheiseksi ja herkäksi tekstin tekee se, että asioita katsotaan pakolaisperheen sisältä, kerrotaan omaan ja lähipiirin kokemukseen perustuvaa. Luin juuri Jhumpa Lahirin Kaiman, jossa käsitellään myös maahanmuuttajien sopeutumisen hankaluutta, kulttuurista vierautta, horjuvaista identiteettiä - elämää kahden kulttuurin ja eri uskontojen ristipaineissa. Kaimassa kuten tässäkin tuli selvästi esiin vanhempien vaikeus ymmärtää uudessa kotimaassa kasvaneita lapsiaan. He ovat ottaneet omakseen uuden maan tavat ja vanhemmat pelkäävät, että oma kansalliskulttuuri ja äidinkielikin unohtuvat tyystin. Albanialaisnäkökulma on myös ravisteleva, toihan se taas kerran - ja syystä - mieleen Balkanin sotien käsittämättömän verenvuodatuksen. Tuntui hurjalta lukea, miten tuo sota lisäsi Bekimin häpeää omasta kansallisuudestaan.

Kissani Jugoslavia on huikea kirja. Suljettuani kirjan päässä pörrää miljoona ajatusta. Nuori Statovci on luonut mestarillisen esikoisromaanin, jonka antia ei voi lyhyessä bloggauksessa eikä yhdellä lukukerralla ammentaa tyhjiin. Minua viehätti tavattomasti kirjailijan kieli. Siinä oli tuoreita tapoja sanoa ja sopivasti rosoa, mutta myös valtavasti lämpöä.

Kuva: Antti Haanpää / Yle
Pajtim Statovici
Kissani Jugoslavia
Otava 2014
*****
Kirjastosta
_______________

Bloggauksia löytyy runsaasti mm.: Luettua elämää, Lumiomena, Nannan kirjakimara





Kosovossa vuonna 1990 syntynyt Statovci muutti perheensä kanssa kaksivuotiaana albaanipakolaisena Suomeen. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa televisio- ja elokuvakäsikirjoittamista. Kissani Jugoslavia sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon marraskuussa 2014. Romaanin käännösoikeudet on myyty 11 maahan. Se on käännetty englanniksi, italiaksi, norjaksi, ranskaksi, ruotsiksi, tanskaksi, tšekiksi ja viroksi. Kirjasta on tekeillä myös vuonna 2018 ensi-iltansa saava näytelmäsovitus Kansallisteatteriin. 

Statovcin toinen romaani, Tiranan sydän, ilmestyi elokuussa 2016.