Tomi Kontio, Elina Warsta - Isäni on hipsteri

Joskus minusta tuntui, että oma äitini oli kuollut sata vuotta sitten. Ja minua suretti, etten muistanut äitiäni - tunsin vain jotain etäistä huminaa. Mutta kun katsoin tuota kuvaa, sydämeni täytti alakulo ja kaipaus, ja kuiskasin ääneti, vain huuliani liikuttaen: ”Äiti.”

Lämminhenkisessä lastenkirjassa Isäni on hipsteri Tomi Kontion teksti ja Elina Warstan kuvitus puhuvat hurmaavasti samaa kieltä. Kirja kertoo kahdesta yksinhuoltajaperheissä kasvavasta neljäsluokkalaisesta, jotka asuvat trendikkäässä Kalliossa. Nuutin isä Tuukka on pyöräilevä, pipopäinen partasuu, perheen äiti on kuollut kauan sitten ja isä ja poika surevat äitiä omilla tahoillaan osaamatta jakaa suruaan. Isä konmarittaa, blenderöi, tykkää vinyyleistään ja skandinaavisesta disainista. Koulukaveri Selma puolestaan asuu kaksistaan poliisiäitinsä Katin kanssa, koska isä on etä-isä, joka ei pidä yhteyttä tyttäreensä. 

Selman äiti on sanonut, että Nuutin isä on hipsteri ja siitä se Nuutin ja Selman yhteinen seikkailu sitten alkaa. He eivät tiedä, mikä hipsteri on - kenties jokin lintu, ehkä hipsteriäinen? He päättävät ottaa asiasta selvää ja alkavat kulkea koulumatkojaan yhdessä. Nuutin suora kysymys isälle ei tuo asiaan selvyyttä, ja niinpä he lintsaavat eräänä päivänä koulusta ja varjostavat agentti Mansikkana ja agentti Hillana Nuutin isää. 

Entä jos hipsteri on jokin laji? Tarkoittaako se sitä, että minäkin olen hipsteri? Hipsterinpentu. Oliko äiti ollut hipsteri? ajattelin. Ja silloin kyynel tuli silmäkulmaani. Ihan vahingossa. Se vain pulpahti siihen.

Miksi isä käy kahvilassa nimeltä &Appi, jonka eteen on parkkeerattu kummallisia tuunattuja polkupyöriä ja joka on täynnä isän näköisiä pipopäisiä partasuita? Omavaltainen vapaus houkuttaa ja lapset eksyvät Töölönlahdelle Linnunlaulun huviloiden luo ihastelemaan mustarastaan laulua ja keinumaan narukeinussa. Olo on kevyt ja huoleton, kunnes kännykkään tulee kummankin vanhemmalta viesti: äkkiä koululle siitä! Näsäviisasteltuaan jonkun aikaa opettajan kanssa kutsu rehtorinkansliaan odottaa. Ja sinne tulisivat myös Nuutin isä ja Selman äiti. 

Isäni on hipsteri on täynnä hykerryttävää huumoria, mainiota dialogia ja verbaliikkaa sekä lasten hämmästyttävää ajatuksenjuoksua.  Kirja käsittelee hienovaraisesti surua ja menetystä ja rohkaisee puhumaan omista tunteista. Teksti käy tunteisiin, olematta imelää. Minusta oli hienoa, että tarina kiertyi kahden sellaisen lapsen ympärille, joiden toinen vanhempi ei ole mukana arjessa. Nuutin ja hänen isänsä kotiin ja kotielämään oli kiva kurkistaa: heillä oli kodikasta, lämpöistä ja läheistä. Hellyttävää oli, että hipsteriongelmaa selvitellessään lapset ja heidän vanhempansa löysivät itselleen uudet ystävät ja uutta sisältöä elämäänsä.

Aiemmat bloggaukseni Tomi Kontion kirjoista:

Tomi Kontio - Saattaa, olla

Markku Kaskela, Tomi Kontio - Minun Italiani

Markku Kaskela, Tomi Kontio - Vaelluksia Italiassa

Tomi Kontio - Isäni on hipsteri
Kansi ja kuvitus Elina Warsta
Teos 2022
____________________

Tomi Kontio (s. 1966) on Suomen tunnetuimpia nykyrunoilijoita. Hänen ja Elina Warstan Koira nimeltään Kissa tapaa kissan (2019) oli ehdolla Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Kontion lastenkirja Keväällä isä sai siivet voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2000. 

Elina Warsta (s. 1979) on palkittu kuvittaja ja graafinen suunnittelija. Hänelle myönnettiin Lastenkulttuurin valtionpalkinto vuonna 2016.

Mia Franck - Keikarit

Otin Mia Franckin Keikarit kuunteluun, koska sen tyylikäs kansi herätti kiinnostuksen. Romaanissa voi eläytyä parikymppisten työssäkäyvien (sinkku)naisten elämään vuoden 1912 Helsingissä. Naiset ovat saaneet äänioikeuden vuonna 1906, mutta tasa-arvossa ei olla edistytty. Opiskelua ja ammattiin pyrkimistä ei kannusteta, paras tulevaisuus sosiaaliluokasta riippumatta naiselle on avioliitto. Naisten palkat ovat surkeita ja kaupungissa on asuntopula. Ainoa mahdollisuus tulla toimeen, on asua kimpassa ystävättären kanssa. Kaupungin kaduilla marssii venäläinen sotaväki ja ahdistelee naisia. Suomalaiset työmiehetkin katsovat naiset vapaaksi riistaksi ja käyvät jopa käsiksi. Naisasialiike Unioni on perustettu jo 1892 ja se yrittää parantaa naisten asemaa ja poistaa sukupuolisyrjintää. 

Romaani kertoo neljästä ystävyksestä ja keskittyy etenkin modisti Dagmariin, joka on rohkeasti jättänyt taakseen inkoolaisen maalaistalon ja muuttanut Helsinkiin. Oikeastaan hän olisi halunnut opiskella taidetta kuten kaksi veljeään, mutta leskiäidistä taide oli liian uhkarohkeaa tytölle. Dagmar on alalla lahjakkuus ja hän on edennyt kirkkaasti Eeva-rouvan liikkeen parhaaksi modistiksi. Dagmar asuu sanomalehden konttorissa työssä olevan ystävättärensä Hilman kanssa Kruununhaassa hellahuoneessa talossa nimeltä Toivo. Dagmar ja Hilma sekä heidän ystävänsä Klara ja Ebba ovat itsenäisestä ja vapaasta, omaehtoisesta elämästä haaveileva neliapila, Toivon tytöt. Klaran unelmana on toimittajan ammatti, varakkaan perheen tytär Ebba haluaisi lentäjäksi, räväkkä Hilma haluaa takapajuisesta Helsingistä maailmalle ja myös toteuttaa seksuaalista suuntautumistaan (salattu ja rikollinen asia tuolloin) ja Dagmarin unelmana on oma hattuliike.

Kun venäläiset sotilaat ja humalaiset suomalaiset miehet ovat riittävästi ahdistelleet heitä törkeästi, ratkaisu ongelmaan on selvä: he pukeutuisivat miehiksi ja esiintyisivät miehinä. Johan loppuisi seksuaalinen ahdistelu ja he saisivat kulkea rauhassa kadulla ja käydä ravintoloissakin. Tuumasta toimeen: naiset leikkaavat hiuksensa lyhyiksi ja 'keräilevät' täydelliset miesten asut, ts. varastavat ne, koska rahaa ei ole. He tarkkailevat miehiä oppiakseen heidän liikkeensä, eleensä ja ilmeensä. Pian Klara-Karl, Ebba-Erland, Hilma-Hjalmar ja Dagmar-Romeo ottavat ilon irti ja seikkailevat nuorina keikareina kaupungilla ja ravintoloissa. Naiset altistavat itsensä uhkarohkeasti yhä suuremmille vaaroille näyttäytyen jopa valoisassa Kappelissa. Paljastumisen riski on todellinen mutta kiihottava.

Dagmar pääsee työnantajansa sijaisena tutustumaan Pariisin hattumuotiin ja matkakumppaniksi valikoituu itsestäänselvästi Hilma, joka kirjoittaisi lehteen reportaaseja matkasta. Dagmaria ja etenkin Hilmaa vetää edelleen keikariksi pukeutuminen ja miehinä he tutustuvat Pariisin pimeillä kujilla alamaailmaan ja apasseiksi itseään kutsuviin, kaikkea porvarillista vihaaviin tyyppeihin. Piirit ovat vaaralliset ja Hilma jää koukkuun oopiumiin. Täpärien tilanteiden jälkeen naiset säästyvät puukotukselta ja palaavat Suomeen.

Se mikä alkoi viattomana ja ehkä pilailevanakin leikkinä, nielee Hilma-Hjalmarin täysin. Hän viihtyy paremmin Sörkän ja Kallion pimeissä piireissä kuin porvarillisessa Kruununhaassa. Varastamalla hankittu helppo raha, rötökset ja alkoholi koituvat Hilman kohtaloksi. Dagmar on epätoivoinen nähdessään rakkaan ystävänsä luisuvan rikoksen ja turmion poluille, mutta ei voi tehdä mitään tätä auttaakseen.

Pidin kovasti ajankuvasta ja eläydyin nuorten naisten elämän ahtaisiin raameihin ja tulevaisuuden mahdollisuuksien puutteeseen. Oli kiinnostavaa seurata naisten seikkailuja Helsingissä miehinä, mutta Pariisissa uhkarohkeat etsiytymiset rikolliseen seuraan tuntuivat minusta epäuskottaville. Tosin ymmärrän kyllä Hilmaa: hänen oli pakko salata seksuaalinen suuntautumisensa paljastumisen ja rangaistuksen pelossa ja epämääräinen seura vei. Modisti oli tuohon aikaan tärkeä muotivaikuttaja, koska hattu oli naiselle varsin tärkeä asuste ja Pariisin hattumuodin trendejä seurattiin Suomessa tiiviisti.

Franck sanoo loppusanoissa Dagmar Nyholmin hahmon perustuvan hänen omaan isoäidin äitiinsä, joka oli modisti ja haaveili omasta hattukaupasta. Romaani on kuitenkin fiktiota, vaikkakin jotkut henkilöhahmot esiintyvät todellisilla nimillä. Juonen lomassa pilkahtelevat tositapahtumat tuolta kuohuvalta karkausvuodelta sitovat tekstin historialliseen kontekstiin: Titanic upposi, Ruotsissa oli tuhoisa junaturma sekä kesäolympialaiset, ja Stockmann juhli 50-vuotista toimintaansa. Painetussa kirjassa ja e-kirjassa on myös aitoja lehtileikkeitä. Oli mukava tutustua suomenruotsalaiseen Franckiin ja voisin lukea myös hänen sotalapsuudesta kertovan, kiitetyn romaaninsa Pommipuutarhan.

Mia Franck - Keikarit
Alkuteos Galanterna 2021

Suomentanut Laura Beck
Teos 2021
Äänikirjan lukija Anni Tani

_____________________

MIA FRANCK (s. 1971) on kirjoittanut viisi romaania, joista suomeksi on käännetty sotalapsiaihetta käsittelevä Pommipuutarha (Bombträdgården,2018) ja Keikarit (Galanterna, 2021). Pommipuutarha oli yksi vuoden 2019 Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon ehdokkaista ja oli ehdolla myös ruotsalaisen Vi-lehden kirjallisuuspalkinnon saajaksi. 

Sally Salminen - Aikani Amerikassa

Sally Salmisen (1906-1976) omaelämäkerrallinen Aikani Amerikassa kertoo Salmisen kuudesta vuodesta kotiapulaisena New Yorkin Manhattanin miljoonaperheissä (1930-1936) ja se ilmestyi ruotsiksi 1968. Kirja piirtää tarkan kuvan siitä, mistä Salminen lähti ja miten hänestä tuli kirjailija. Sally kasvoi 12-lapsisessa köyhässä kalastajaperheessä pienellä Vårdön saarella Ahvenanmaan itäpuolella. Isä oli kuollut ja perheen toimeentulo niukkaa. Koulunkäyntiin ei ollut taloudellisesti eikä maantieteellisesti minkäänlaisia mahdollisuuksia, siksi Sally lähti jo nuorena töihin Maarianhaminaan ja Ruotsiin.

Veli Albin oli jo aiemmin lähtenyt siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin ja Sally ja nuorempi sisko Aili lähtivät perässä vuonna 1930. Matkarahat oli lainattava, mutta Sally piti kunnia-asianaan maksaa ne takaisin. Hänellä ei ollut alkuun onnea palveluspaikkojensa suhteen ja hän hyppäsikin paikasta toiseen. Kotiapulaisen työ oli raskasta ja näännyttävää ja herrasväen jokainen oikku oli täytettävä. Sally kertoo työnantajistaan tuskastuttavan yksityiskohtaisesti ja pisteliäästi, mutta tekstistä saa hyvän aikalaiskuvauksen siirtolaistyttöjen elämästä New Yorkissa. Kotiapulaiset asuivat perheissä huoneenaan joku pieni ja ankea, usein pohjakerroksessa sijaitseva kylmä koppi. Vapaa-aikaa ei juuri ollut ja työnantajat suhtautuivat penseästi siihen, että kotiapulainen olisi käynyt iltaisin ulkona, vaikka vain kävelyllä. Elettiin 30-luvun lamaa ja ruoassa säästeltiin. Sallykin oli hoikka kuin pajunvitsa, koska näki usein nälkää.

Vähäisen vapaa-aikansa Sally vietti tapaamalla siskoaan ja muita skandinaaveja Scandinavian Educational Clubilla Harlemissa. Suurin osa siellä käyvistä oli vasemmistolaisia ja niin Sallynkin silmät avautuivat kaltaistensa riistoon. Hänellä oli myös suuri tarve kouluttaa ja sivistää itseään. Hän opiskeli englantia, luki herrasväen sanomalehtiä, kävi jonkun aikaa kirjekursseilla ja luki maailmankirjallisuutta - englanniksi sanakirja apunaan. Skandinaavien klubilla oli myös pienimuotoisia esityksiä ja Sallyn ironinen runo Yes madam, no madam esitettiinkin siellä. Sally ihastui myös New Yorkin upeisiin museoihin.

Sally oli kuullut pohjanmaalaisen Katrinan elämäntarinan äidiltään ja hänessä heräsi halu kirjoittaa se novelliksi - joka paisui meidän kaikkien tuntemaksi Katrinaksi. Kirjoittamisen mahdollisti yksi inhimillinen työpaikka, joka ei näännyttänyt työllä. Sally kirjoitti käsin lyijykynällä käsikirjoitustaan, usein sängyllään istuen. Olihan se sensaatio, että Amerikassa asuva kouluttamaton kotiapulainen voitti ruotsalais-suomalaisen romaanikilpailun! Tuloksen julkistamisen jälkeen Sally joutui hurjaan julkisuusmyllyyn Amerikassakin ennen paluutaan Suomeen. Aikani Amerikassa on tietysti erittäin kiinnostava Sally Salmisen oman tarinan ja Katrinan syntyhistorian vuoksi, mutta myös silmiä avaava kuvaus satojen skandinaavisten siirtolaistyttöjen elämästä. 

Sallyn sisko löysi Amerikassa Pohjanmaalta kotoisin olevan sulhon, Sallylla ei romanttisissa suhteissa onnea ollut ja hän uskoikin pysyvänsä naimattomana koko ikänsä. Vasta sota-aikana 1940 hän meni naimisiin tanskalaisen taiteilijan Johannes Dührkopin kanssa ja muutti Tanskaan. Aikani Amerikassa on hämmästyttävän elävä runsaine yksityiskohtineen. Muistin tukena kotona Tanskassa kirjoittavalla kuusikymppisellä kirjailijalla oli runsaasti muistiinpanoja, kirjeitä, sähkösanomia ym., jotka liittyivät New Yorkin aikaan ja Katrinan julkaisemiseen. Kiinnostava kirja ehdottomasti! Aion myös lukea Katrinan uudestaan nyt kun tiedän enemmän kirjailijasta.

Sally Salminen - Aikani Amerikassa
Alkuteos Min amerikanska saga 1968
Suomentanut Laura Jänisniemi
Teos 2022
____________________

Muualla: Donna Mobilen kirjat, Seura

Kirjailija Sally Salminen  eli suomalaisittain täysin ainutlaatuisen elämän. Hän syntyi suureen pienviljelijäperheeseen Ahvenanmaan saaristossa. Vuonna 1930 hän lähti kotiapulaiseksi laman runtelemaan USA:han ja palasi kuuden vuoden kuluttua Pohjolaan maailmankuuluna kirjailijana voitettuaan ruotsalais-suomalaisen romaanikilpailun käsikirjoituksellaan Katrina (suom. Juha Hurme, Teos, 2019). Salminen kirjoitti pitkän uransa aikana 17 romaania, joista kuusi on suomennettu.

Quynh Tran - Varjo ja viileys

Lokit olivat vaienneet, autot olivat lähteneet parkkipaikalta. Ylitsevuotava yö. Nousin sängystä ja menin heidän luokseen. Himmeä valaistus. Tennisottelu teeveessä. Lasikulhoissa jäähtynyttä ruokaa.

Runeberg-palkinnon juuri voittanut Quynh Tran esikoisteos Varjo ja viileys koostuu lyhyistä novellimaisista katkelmista, jotka kertovat Pietarsaaressa asuvasta vietnamilaisperheestä. Minäkertoja on perheen nuorin poika, noin kymmenvuotias, joka havannoi äärimmäisen tarkasti arkisia tapahtumia ja äitinsä Mán ja isoveljensä Hieun tekemisiä. Heti alussa esikoiskirjailijan teksti valloittaa! Muutamalla lyhyellä lauseella pitempien lauseiden välissä Tran luo tunnelmia yhtä taitavasti ja hurmaavasti kuin Lucia Berlin novelleissaan. Rakastin tätä tehokeinoa. Lyhyet luvut on myös otsikoitu hauskasti: Alhaalta ylöspäin, Anivarhaista, Mukamas, Kalpean kuun tarinoita, Kahden vaiheilla, Ryöppy…

Oli satanut lunta. Aamulla lapset hyppivät ja juoksentelivat kimaltavalla hangella ja heittäytyivät maahan kierimään. Punoittavia poskia. Lumienkeleitä, lumipalloja. Ensilumi. Koulunpihalla raikuva nauru. Napsuvia, kuuraisia puunlatvoja. Pian aurausautot piipittäisivät ja kolistelisivat taas aamun pimeydessä.

Romaanissa on paljon huumoria ja surkuhupaisia sattumuksia. Erityisesti äidin rikastumiskeinot ovat hauskoja. Hän innostuu valokuvaamisesta, mutta hänen kuvansa ovat aina jotenkin epäonnistuneita: epätarkkoja tai ihmisestä puuttuu puoli päätä. Paikallislehdestä saatu hevostenkuvauskeikkakin menee pieleen, sillä kuvia ei koskaan julkaista. Äiti tilaa Vietnamista myös vietnamiksi dubattuja videokasetteja sillä seurauksella, että paikallisia vietnamilaisia riittää kodin ovella jonoksi asti. Sitten äiti keksii mustikkabisneksen. Äidin ystävätär on Norjasta Suomeen tullut Lan Pham, joka pukeutuu nuorekkaasti nahkaan ja niitteihin. Pikkuveli huomaa, että Lan Pham saa äidin sädehtimään. Tämän kanssa äiti unelmoi myös ravintolasta ja kauneushoitolasta, mutta sitten ystävyys loppuu äkisti ja tylysti.

Isoveli ei tykkää koulusta, mutta tytöistä kyllä. Hän on ensin ihastunut kauniiseen Isabellaan ja niin taitaa olla pikkuvelikin. Sitten tulee punatukkainen ja matalaääninen Laura, josta äitikin tykkää (ja pikkuveli!). Äidin ollessa iltaisin pesulassa töissä pikkuveli kuuntelee Lauran ja Hieun kuhertelua poikien huoneesta. Joulun alla Laura jättää Hieun ja se on tälle todella kova juttu. Hieu alkaa viihtyä kaupungilla ja ottaa ensimmäiset kännit. Uuden tyttöystävän kanssa tapahtuu traaginen juttu ja Hieu päätyy psykologin juttusille. Ensirakkauden päättymisen tuskan ja pikkuveljen myötäelämisen Tran sanoittaa tavattoman kauniisti. 

Näin Hieun ikävän öisin. Hän kääntyili unissaan, kaikki pyöri edelleen Lauran ympärillä, hän ei ollut jättänyt meitä, ei vielä, näin hänet kun katsoin Hieuta, ja minä tiesin, kuin yhtäkkisenä oivalluksena minut valtasi vahva aavistus: mikään ei voita sitä miltä tuntuu vastustaa kiusausta.

...

Karusellien valot värisivät savussa. Nuorten läpättävät sydämet. Heitä valui paikalle isoina porukoina, he lukitsivat pyöränsä ja jättivät ne nojaamaan tivolin aitaan. He lähestyivät väkijoukkoja keinuvalla, itsevarmalla kävelytyylillään, ja tajusin että pojissa oli paljon samaa näköä, että Hieu olisi voinut olla yksi heistä. Ajattelin Lauraa. Oliko Hieulla ikävä häntä? Minulla oli.

Pikkuveli on pänttääjä, joka menestyy koulussa ja lyö aineillaan ällikällä äidinkielenopettaja Matin. Äiti ja Hieu eivät ymmärrä pikkuveljen pänttäämistä, mutta antavat pojalle lukurauhan. Hän unelmoi jalkapallotähteydestä, mutta tuumaa kuitenkin olevansa tarkoitettu johonkin suurempaan. Pikkuveljellä on vaikeuksia nukahtaa ja hän kokeilee rentoutusharjoituksia, mutta kokee mystisiä juttuja joskus kun uni ei tule. Pikkuveli ei paljon itsestään kerro, mutta paljastaa itsensä havainnoillaan ja rakastavalla katseellaan äitiin ja veljeen. On katkeraa, että mustikkametsästä pikkuveli jää paitsi koska on liian pieni. Mustikkametsästä tuleekin hänelle pakkomielle ja hänen mielikuvituksensa laukkaa ja hän keksii vaikka mitä ihmeellistä mustikkametsässä tapahtunutta.  Kuvat Másta, Hieusta. Lan Phamista ja Tei-Tei-tädistä  mystisessä metsässä tulevat hänen uniinsa ja lopulta kesken normaalin päivänkin.

Sinä syksynä pänttäsin jumalallisin voimin. // Silmäilin tekstit läpi nopeasti mutta huolellisesti. Kun sen jälkeen kuulustelin itseäni vuoroin panemalla silmät kiinni ja vuoroin lukemalla ulkoa, tieto suorastaan virtasi aivoihini.

Romaanin episodien tapahtumat ovat arkisia ja tylsiäkin, mutta Tran luo tyylillään niihin lumon. Pikkuveli  havainnoi tilanteita ällistyttävällä tarkkuudella ja Tran luo näistä havainnoista nautittavaa ja häikäisevää sanataidetta. Aivan jokaisesta luvusta olisi voinut ottaa näytteen hänen kertojanlahjastaan. Teemu Mäkisen ääni istui romaaniin erittäin hyvin ja Outi Mennan suomennos on häikäisevä sekin. Loppupuolella oli ehkä joku irralliselta tuntuva episodi, jonka olisi voinut jättää pois, mutta Varjo ja viileys saa odottamaan innokkaasti Tranin seuraavaa teosta.

Quynh Tran - Varjo ja viileys

Alkuteos Svalka och skugga 2021

Suomentanut Outi Menna

Teos 2021

Äänikirjan lukija Teemu Mäkinen

_____________________

QUYNH TRAN (s. 1989) on varttunut Pietarsaaressa ja asuu nykyisin Malmössä. Hän on opiskellut Biskops Arnö -kirjoittajakoulussa ja työskentelee psykologina.

Runeberg-palkintoraadin perustelut: 

"Varjo ja viileys on kerronnaltaan visuaalista, herkästi havainnoivaa ja kielellisesti rikasta. Se ei osoittele eikä anna valmiita selityksiä, vaan antaa lukijan luoda omat tulkintansa. Tranin romaani on kuin valokuva, jonka valot ja varjot ja yksityiskohdat piirtyvät vähä vähältä katsojan mieleen. Omaääninen romaani on virkistävä lisä suomalaiseen kirjallisuuteen, sävykäs ja kaunis kokonaisuus."

Matias Riikonen - Iltavahtimestarin kierrokset

Siluettimaisen vastarannan yllä taivas leiskui oranssina, ja merenpinnassa kultahohde ja harmaansini sekoittuivat ihmeellisellä tavalla. Lokkeja lensi äänettömästi maiseman poikki. Jostain reunoilta, miltei kuin kuvan ulkopuolelta, merelle hiipi pimeys.

Matias Riikosen elegantti, esseistinen öisen Helsingin kuvaus Iltavahtimestarin kierrokset on omaelämäkerrallisen teossarjan ensimmäinen osa. Nyt tiedämme, että Tulenkantaja-palkinnolla palkittu ja Finlandia-ehdokkaana ollut Matara on jatkoa sille. Jo ensimmäisessä osassa tulee esiin se, että Jollaksen metsissä vietetyt kesät ovat olleet Riikosen poikavuosien parasta aikaa eikä niiden muisto ole yhtään himmentynyt. Poikajoukolla oli siellä roomalaisia esikuvia noudatteleva Mataran valtio, jossa taisteltiin armottomasti ja sääntöjä noudattaen vihollisia vastaan.

Kuuntelin Mataraa hiukan alusta ja sen luontokuvauksen tarkkuus ja runsas sanavarasto tekivät vaikutuksen. Ehkä luen teoksen joskus kokonaan. Romaani alkaa tavattoman upeasti tällä tiheällä kappaleella:

Askel painui maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivat, ja askel nousi. Se kulki kaaressa yli mättäiden, missä kimalaiset kiersivät kellomaiselta mustikankukalta toiselle, pyyhkäisi varpuja ja painui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, lehdet litistyivät, ja askel nousi. Se kulki kaaressa yli mättäiden, niin kuin aurinko kulki päivän mittaan yli metsän, painui alas varvikkoon, kuolleet lehdet antoivat myöten, ja askel nousi.

Olen asunut Töölössä lähes 15 vuotta, joten Riikosen kierrokset öisessä Helsingissä resonoivat hurmaavasti. Esseistinen pienoisromaani perustuu tarkasti muistivihkoon kirjatuille öisille havainnoille kolmen vuoden ajalta ja eri vuodenaikoina. Riikonen toimi vahtimestarina Topeliusskolanissa Taka-Töölössä ja sieltä hänen öinen reittinsä kulki melko samana Helsingin rantoja pitkin Kaivopuistoon. Yksinäinen yökävelijä tapasi reitillään öisiä kulkijoita, juhlivia nuoria ja juhlapukuisia aikuisia; joku rakennus tai kadunnimi innosti häntä laajempaankin pohdintaan.

Jatkoin Ullanlinnaan ja Eiraan, joita lähestyessä ilma alkaa aina viiletä kuin olisi saavuttamassa olemassaolon reunan. Kesäaikaan vilpoisuus tuntuu kuitenkin vain aavistuksena iholla, ja sillä on lähinnä rauhoittava vaikutus sen muistuttaessa, miten vähän yhtään mikään lopultakaan on olemassa. Autiot kadut ja unenomaiset jugend-linnat lepäävät pimeän meren sylissä.

Öisten katujen tunnelma on unenomainen ja taianomainen. Tuuli ujeltaa, lumisade viiltää kasvojen ihoa ja veneiden köydet kilkattavat. Hietaniemen hautausmaakin on täynnä elämää, vaikka se on elävistä tyhjä. Perseidien meteorisade saa Riikosen pelkäämään maailmanloppua, vaikka näkymä on satumainen. Yhtenä aamuna sankka merisumu piilottaa Lauttasaaren ja Espoon rantaviivan kokonaan näkyvistä. Riikosen esseitä lukiessa minulle tuli mieleen Carlos Ruiz Zafónin myyttinen ja mystinen Barcelona. Löysin samaa tunnelmaa, vaikka Helsinki ei yhtä goottiselta näyttäytynytkään. Iltavahtimestarin kierrokset oli vallan hurmaava pieni teos ja sen kieli kirkasta ja hiottua ❤︎

Mutta kirjat ovat pelkkiä partituureja, jotka lukijan täytyy joka kerta soittaa itse läpi. Aivan kuten tietty reittikin on vain viiva kartalla ennen kuin sen on itse kävellyt.

Matias Riikonen - Iltavahtimestarin kierrokset

Kansi Jussi Karjalainen

Teos 2019

____________________

Palkintoja ja palkintoehdokkuuksia kahminut Matias Riikonen (s. 1989) on käynyt Oriveden Opiston kirjoittajalukion ja opiskellut kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Aiemmat teokset: Nelisiipinen lokki (2012), Suuri fuuga (2017) ja Kiertorata (2017). 

Iltavahtimestarin kierrokset kirjaa tunnontarkasti ylös kohtaamiset ihmisten, eläinten ja ilmestysten kanssa. Vastaan tulee niin hylättyjä lapsia, kesähämärässä ilakoivia teinejä kuin roskalavalla uivia delfiinejä. Öisten katujen fantasmagoria liikkuu kuvista ja kuvauksesta esseemäiseen kerrontaan. Se vaeltaa samoilla rannoilla Mirkka Rekolan kanssa ja tutkii, mitä yhteistä on J. M. Barriella ja Eläinmuseon namusedällä. Se asettuu häilyvien ja ei-olemassaolevien olentojen puolelle ja muistuttaa, että pilvimaisemat ovat olennainen osa kaupunkikuvaa.

Juha Hurme - Suomi

Mua kiinnostaa asiat, jotka mua huvittaa ja hetkauttaa. 

Helsingin kirjamessuilla Juha Hurme sanoi, että teosta Suomi ei pitänyt ollenkaan syntyä. Saamme kiittää Tuomari Nurmiota, jonka kanssa keskustellessa tuli esiin, että Hurmeen pitäisi kirjoittaa joku kirja.  Suomi jatkaa siitä mihin vuoden 2017 Finlandia-voittaja Niemi jäi: vuonna 1809 Suomesta tuli Venäjän keisarikunnan alainen Suomen suuriruhtinaskunta ja yhteiselolle Ruotsin kanssa sanottiin bye, bye. 400 sivua, 17 tuntia kuunneltavaa - onhan siinä!

Jossain vaiheessa Hurmeen idea oli laatia minieepos Lönnrotin ’unohtamista’ säkeistä. Niitä on paljon ja erityisesti eroottisia kansanrunoja on karsittu ronskilla kädellä - niistä saamme kirjassa muutaman hulvattoman näytteen. Hurme valottaa Kalevalan syntyprosessia, eri painosten vaiheita ja yhteiskunnan joka taholle ulottuvaa Kalevala-ilmiötä. Kalevala on innoittanut yrityksiä, tuotebrändejä, yhdistyksiä, kuvataiteilijoita, säveltäjiä, populaarimuusikoita, kaudunnimistön laatijoita, meidän etunimiämme - lista on loputon. Mutta viimeistään nyt tuli selväksi, että Elias Lönnrot (1802-1884) oli aikamoinen heppu! Hänen oppineisuuttaan saamme kiittää, että meillä on Kalevala, joskin kansanrunoista hänen muokkaamansa ja tarinaksi laatimansa fktiivinen stoori. Kalevalan merkitys Suomelle on niin valtava, etten yhtään ihmettele jos maakin olisi saanut siitä nimensä.

On selvää, että Suomi on Hurmeen näkemys maamme 200 vuoden ajanjaksolta: hän on valikoinut ja ottanut mukaan niitä hetkauttavia asioita. Haastattelussa hän sanoi, että myös tiedonjano on ajanut häntä: oli halu ottaa selvää niistä asioista, joista hän ei entuudestaan tiennyt paljoa. En tehnyt muistiinpanoja, vaan annoin Paavo Kerosuon miehekkään äänen kuljettaa minut läpi Suomi nimisen maan vuosikymmenten, eri kulttuuripersoonien elämänvaiheiden ja omituisten sattumusten. Kyllä riitti hupaista sattumaa ja anekdoottia mitä mielikuvituksellisimpien juttujen virratessa tajuntaani. Välillä omatkin ajatukseni leijailivat sinne tänne, mutta sitten otin taas tarinasta kiinni.

Minua hetkautti toki monikin juttu, mutta tässä niistä muutama. Sakari Pälsistä kertoessaan Hurme mainitsee Viisaan naurun. Sitä me tarvitsemme historiaamme ja eri persoonien edesottamuksia tutkaillessa! Hurme puhuu kirjailijoista, teatterista, taiteesta ja urheilusta. Saamme kuulla, että hiihtojalkineen nimitys mono syntyi ideakilpailun tuloksena, saamme kuulla Hiski Salomaan sanoituksia ja riettaita kalevalaisia lemmenlurituksia; saamme ihmetellä monia historian henkilöitä, mm. Wettenhovi-Aspan ajatuksia. Minua kiinnosti nuorena kuolleen huippulahjakkaan kuvanveistäjän Johannes Takasen (1849-1885) elämäntarina ja hänen upea Aino, merelle katsova vuodelta 1876. Suorastaan riemastuin Hurmeen tarinoinnista Oskar Merikannosta! Kirjailija sanoi, että Merikannon vaikutusta on vaikea välttää: siellä jossain se taustalla leijailee kevyesti kuin Kesäillan valssi. Itse suorastaan rakastan Jorma Hynnisen Anniinaa.

Ei Suomi missään umpiossa kehittynyt, vaan me otettiin omat vaikutteemme kansainvälisistä ja itämerensuomalaisista virtauksista. Hurme sanoo, että Suomi sai alkunsa sotkan munasta, mutta voi hyvin myös loppua sen munattomuuteen. Metsät ovat olleet taloutemme selkäranka, mutta jo ennen tehometsäntaloutta kaskeamiskulttuuri johti suunnattomaan metsänhaaskuuseen, mikä oli iso ekologinen ongelma jo 1700-luvulla. Societas pro Fauna et Flora Fennica juhlii ensi vuonna 200-vuotista toimintaansa. Fauna et Flora on Suomen vanhin tieteellinen seura ja Kansallismuseossa avautuu uusi perusnäyttely, jonka työryhmässä Hurme on mukana.

Olihan Suomi vähän pitkä, mutta kahteensataan vuoteen mahtuu toki loputon määrä asioita. Luulen, että kuunneltuna teos oli kevyempi ja että lukeminen olisi vienyt enemmän aikaa. Se harmi tässäkin tapauksessa äänikirjan kohdalla on, että tekstiin on hankala palata. Siksi ei sitaatteja, vaan suositus lukea tai kuunnella itse. Melkoinen kulttuurimatka - Viihdykkeeksi ynnä hyödyksi.

Juha Hurme - Suomi
Kansi Jenni Saari
Teos 2020
Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo
_______________

Kirjailijasta kustantajan sivuilla

Kirjaluotsi

Kulttuuri kukoistaa

Eletään erään laskutavan mukaan 1800-lukua. Lönnrot ja Lyyti ryhtyvät kirjoittamaan ja Kalevala tulee harsittua kasaan samoihin aikoihin kuin idearypäs nimeltä Suomikin. Mieletön kimara aatteiden virtailuja, historiallisia hulivilejä ja kaanoniin sopimattomia ääniä sekoilee suuriruhtinaskunnassa, jossa metsät ryskyvät ja muutamalla ukolla on hillitön hinku olla itsenäinen ja rikas kansakunta. 

 

Juha Hurmeen kuudes romaani Suomi jatkaa Finlandia-palkinnon voittaneen Niemen tositarinaa. Hurmeen päättymätön uteliaisuus ja luonnontieteilijän ja taideniekan yhteisolomuoto manaavat esiin pari sataa viime vuotta kirjattua historiaa kaikkine vänkyyksineen, ja paljon kauemmaskin kurotellaan ainakin kansanrunouden, tämän pyramideja isomman kulttuurisaavutuksen myötä.

Hannele Mikaela Taivassalo - Lopussa minun pitäisi kuolla

Mitä se on, jos ei voi luvata mitään eikä voi antaa juuri mitään. 

Ei yhtään mitään. Sitä se on.

Hannele Mikaela Taivassalon Lopussa minun pitäisi kuolla on ohut kirja, vain 128 sivua. Päähenkilö on kirjailija ja nainen, niinsanottu toinen nainen, jolla on yli kolme vuotta ollut suhde naimisissa olevaan mieheen. Molemminpuolista rakkautta ei puutu, seksuaalista intohimoa ei puutu, mutta nainen jää aina toiselle sijalle miehen elämässä. Miehellä on perheensä, vaimo jota rakastaa; syntymässä oleva lapsi. Nainen ei voi koskaan viettää koko yötä rakkaansa kanssa, ei voi herätä uuteen päivään tämän viereltä. Naista raastaa yksinäisyys ja kaipuu. Suhde ja tämä epätoivoinen rakkaus tuntuvat määrittävän hänen koko elämäänsä: ilman miestä hän ei usko pystyvänsä elämään, mutta ei myöskään tämän salailun kanssa. Nainen on jättänyt miehen useita kertoja, mutta aina ollut kuolemaisillaan kaipaukseen ja palannut takaisin tämän syliin. Hän vatvoo tätä elämänsä suurinta dilemmaa kuin Vigdis Hjorth Perintötekijöissä omaansa. Kuolema houkuttaa, mutta nainen ryhtyy siihen minkä osaa: hän amputoi miehen ja rakkauden itsestään kirjoittamalla.

Sanon että sitä mikä on salaista ei ole olemassakaan. 

Sanon että salainen rakkaus on rakkautta jota ei ole. 

Rakkaus tai minä. Toisen täytyy kuolla.

Teos on traaginen, yksinäisen ja onnettoman naisen monologi, joka sopisi loistavasti näyttämölle. Nainen ruotii suhdettaan monelta kantilta ja aina on vastassa pysty seinä. Järki sanoo, ettei tällä suhteella ole tulevaisuutta, mutta onko tulevaisuutta ilmankaan? Nainen tuntee rajojensa liuenneen ja hämärtyneen, hän on viallinen ja samea, hän ei kelpaa. Omanarvontunto, mitä se on? Vain yhden ainoan kerran kolmivuotisen suhteensa aikana mies ja nainen ovat tehneet yhteisen matkan. Se oli onnen täyttymys: ei salailua, ei piileskelyä ja yhteiset aamut. Mutta matkan jälkeen paluu todellisuuteen ja yksinäiseen elämään oli entistä karvaampaa.

Taivassalo kirjoittaa upeasti. Romaani on proosavetoinen ja perustuu päähenkilön mielen sisältöön ja tarkkaan mietittyihin, kirkkaisiin lauseisiin. Minua viehätti tapa jolla nainen väitteli itsensä kanssa: esitti ensin vahvantuntuisesti jonkun mielipiteen jonka kumosi heti perään. Niin uskottelu toimii eikä nainen enää halunnut mennä uskottelun halpaan. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin teoksen In transit, josta pidin myös paljon. Lopussa minun pitäisi kuolla on aiheeltaan rajattu ja keskittyy elämää suurempaan rakkauteen ja toisen naisen osaan. Itseasiassa teoksessa on jotain proosarunomaista: lyhyet lauseet ja tekstin asemointi. Oikeastaan kirja pitäisi lukea heti perään toisen kerran ja makustella tarkemmin sen lauseita ja ajatuksia. Vaikuttava ja koskettava toisen naisen puheenvuoro.

Hannele Mikaela Taivassalo - Lopussa minun pitäisi kuolla
Alkuteos I slutet borde jag dö 2020
Suomentanut Raija Rintamäki
Kansi Sanna Mander
Teos 2020
Kirjastosta
_______________

Hannele Mikaela Taivassalo (s. 1974) on on palkittu suomenruotsalainen kirjailija. Kahdeksan teosta kirjoittaneen Taivassalon esikoiskirja Kärlek, kärlek – hurra, hurra julkaistiin 2005 (Söderströms). Romaanistaan Viisi veistä Andrej Kraplilla (2008, Fem knivar hade Andrej Krapl, Söderströms 2007) Taivassalo sai Runeberg-palkinnon vuonna 2008. Viimeisimmästä romaanistaan In transit (Teos & Förlaget, 2016) Taivassalo sai Längmanska kulturfondenin Suomi-palkinnon. Scandorama on Taivassalon ensimmäinen sarjakuvaromaani. Vuonna 1997 Taivassalo oli mukana perustamassa taannoista Skunkteateria, jolle hän kirjoitti myös näytelmiä. Hän on filosofian maisteri, mutta opintoihin kuuluu niin ikään mm. draaman kirjoittamista Teatterikorkeakoulussa.

Leena Virtanen, Sanna Pelliccioni - Eeva!

Olen irtileikattu kuin paperinukke.

Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin Suomen supernaisia -lastenkirjasarjassa on juuri ilmestynyt kolmas osa Eeva! Ihastuttava kirja sopii kaikille Eeva Kilven ihailijoille ja isoäideille luettavaksi lastenlasten kanssa. Me kaikki tiedämme, miten paljon evakkous ja sota ovat Eeva Kilven mieltä painaneet. Sotaa käsitellään tässäkin aukeaman verran, mutta ei liian pelottavasti: lentokoneet näkyvät, mutta pommit ovat pysähtyneet ilmaan - ehkä ne eivät putoakaan. Nykylasten isoisomummojen ja isoisoisien elämään ja Suomeen sota vaikutti ja siitä ja muista pelottavista asioista voi turvallisesti keskustella lasten ja varhaisteini-ikäisten kanssa tämän kirjan äärellä.

Kirja on ohut, mutta muutamiin sivuihin ja lyhyisiin tekstinpätkiin Leena Virtanen on saanut olennaisimman Eeva Kilven elämästä ja Sanna Pelliccionin herkkä kuvitus tukee tarinaa. Kilpi sanoo kirjoittavansa, koska haluaa muistaa ja toteaa, että mummoilta voi joskus unohtua eiliset asiat, mutta vanhat asiat pysyvät muistissa. Tästä voi saada aiheen keskustella muistisairauksista, ehkä mummolla tai vaarilla on sellainen.

Kun mummot kuolevat

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä,

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa

lumimajaksi heidän ylleen.

Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.

Kirja vie Eeva Kilven mukana myös luontoon ja metsään, luonnon- ja eläintensuojeluhan olivat jo varhain Kilvelle tärkeitä asioita. Yhdessä ihastuttavassa kuvassa isä pitää lapsiaan kädestä metsäretkellä ja kielot tuoksuvat. Eeva Kilven rakas piilopirtti oli Piskola, jossa hän on kirjoittanut useimmat kirjansa. Eeva! on viehättävä ja koskettava kirja. Minusta tämä on ihana lahja monenikäisille lapsenlapsille.

Mie rakastin sinnuu ku Karjalaa, 

mie rakastin sinnuu ku kessää, 

mie rakastin sinnuu ku issää ja äitii, 

mie rakastin sinnuu ku lapsiain.

Mie itkin sinnuu ku Karjalaa 

mie itkin sinnuu ku kottii, 

mie itkin sinnuu ku sitä yhtä poikaa 

joka lupas mutta ei tullut.

Mie nauroin sillo ku Karjalassa, 

mie nauroin sillo ku lapsena, 

mie nauroin sillo ku sen tytön kanssa 

joka kaikista valitsi minut.

Mie muistan sinnuu ku Karjalaa, 

mie muistan sinnuu ku jouluu, 

mie muistan sinnuu ku sitä yhtä polkuu 

jota kenties ei ensinkään ollut.

Ja sielläkin kuulemma lehtii puut

ja sielläkin koivikot tuuhettuut

käki kukkuu sielläkin totta kai

- ja kui se nyt muuten vois olla?

Ja sieltäkin syksy ne lehdet vie

ja talvi ne lumella peittää

käet lentää sieltäkin etelään

kukat kuolee alle jään.

Mie rakastin sinnuu kuule silloin

ja taijan rakastaa vieläkin

kun elämän evakkon

yhä maailmalla kuljeksin.

Nukkumaan käydessä ajattelen:

Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,

kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle,

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:

Sinä pieni urhea nainen,

minä luotan sinuun.

Leena Virtanen, Sanna Pelliccioni - Eeva! Kirjailija Eeva Kilven polut, muistot ja viisaat sanat
Kuvitus ja kansi Sanna Pelliccioni
Teos 2020
Kustantajalta
_______________

Leena Virtanen (s. 1960) on vapaa toimittaja ja lastenkirjailija, joka on yhdessä Sanna Pelliccionin kanssa luonut suositun Suomen supernaisia -lastenkirjasarjan. Aiemmin Leena Virtaselta ovat ilmestyneet Salla Savolaisen kuvittamat kirjat Pikku Xing, Xing ja superkaverit sekä Xing ja sukulaiset. Hän pyörittää myös lastenkirjakauppa Toukkaa Helsingissä.

Sanna Pelliccioni (s. 1976) on palkittu kuvittaja, lastenkirjailija ja graafinen suunnittelija. Suositun Onni-poika-kuvakirjasarjansa lisäksi hän tekee yhteistyötä useiden kirjailijoiden kanssa, suunnittelee lastennäyttelyitä, tekee seinämaalauksia, kuosisuunnittelua sekä kuvitettuja paperitarvikkeita ja keittiötuotteita.

Suomen supernaisia -sarja kustantajan sivuilla

Minna Canthista kertova sarjan ensimmäinen osa Minna! (2018) juhlisti Minna Canthin 175-vuotispäivää (19.3.2019) ja se valittiin yhdeksi vuoden kauneimmista kirjoista. 

Sarjan toinen osa Ellen! kertoo taidemaalari Ellen Theleffistä ja ilmestyi vuonna 2019.

Monika Fagerholm - Kuka tappoi bambin?

Onko pahuutta olemassa?, kysyy Nathan.

Finlandia-ehdokkaana ollut Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on karu ja raadollinen kuvaus siitä, miten päältä siloinen eliittiyhteisö romahtaa. Kymmenen vuotta sitten Huvilakaupunki oli idyllinen lähiö, jota asuttivat yhteiskunnan kermaan kuuluvat rikkaat perheet. Menestyvien piiri pieni pyöri kunnes jysähti pommi: joukkoraiskaus - asialla kaikkien tuntemat neljä teinipoikaa. Yhteisö hajoaa, pinnan alaiset ristiriidat nousevat pintaan eikä kenenkään elämässä mikään palaa entiselleen.

Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen 26-vuotias Gusten Grippe on edelleen hajalla menestyvän imagonsa takana.  Oma kiinteistövälitysyritys on tuonut rahaa ja mainetta, mutta ei vienyt sisäistä onttoutta. Oikeudentuntoinen Gusten leimattiin Juudakseksi ja poistettiin piiristä, sillä hän oli se joka esti joukkoraiskauksen painamisen villaisella. Hän on se jota syyllisyys kalvaa aina vaan ja päässä pyörivät vanhat katastrofin kelat. Emmyäkään hän ei saa mielestään, vaikka kolmen vuoden rakkaussuhde on päättynyt ajat sitten. Ja nyt tulee vielä Cosmo Brant kamalan elokuvaideansa kanssa - eikö tämä koskaan lopu!

Teini-ikäinen, isänsä alistama Nathan Häggert oli itseasiassa kaiken pahan alku ja juuri. Hän oli kasvanut rakkaudetta ylellisyyden keskellä ja saanut aina kaiken haluamansa. Nyt Sascha oli pannut seurustelun poikki - ei yksikään huora saanut hänelle tehdä niin! Mutta Gusten oli myös syyllinen, sillä hän houkutteli tytön Nathanin hulppeaan kellariatriumiin, jossa tyttöä raiskattiin ja pahoinpitdeltiin yli kahdeksan tuntia. Tuossa yhteisössä oli totuttu siihen, että rahalla voi pestä kaiken valkoiseksi ja Abbe Häggertin tarkoitus olikin ostaa pojalleen syyttömyys, mutta perkeleen Gusten  Grippe pilasi kaiken rikosilmoituksellaan. Seurasi vuosien mediahässäkkää, kirkuvia lööppejä ja oikeudenkäynti, jossa vain Nathan sai lyhyen ehdollisen tuomion - muut kolme julistettiin syyttömiksi.

Fagerholm vyöryttää tapahtuman yksityiskohtia teoksen sivuille vimmaisena pyörteenä; kelaa kelaa toistaa toistaa toistaa, eikä anna lukijalle armoa. Tekstissä on kursiivia, lihavointia, ajatusviivoja, sulkumerkkejä ja katkonaisia lauseita, jotka kertautuvat loputtomiin. Fagerholmin kieputteleva ja magnetofonin lailla toistava repaleinen tyyli oli minulle tällä kertaa liikaa. Myös levoton typografia häiritsi. Harmi, sillä itse tarina on jäätävän hyvä ja Fagerholm hahmojaan kohtaan armoton. Kaikki voi muuttua hetkessä ja elämän hyvässä järjestyksessä muka olevat palikat sinkoutua ties minne.  

Kuka tappoi bambin? tarjosi monenlaista pohdittavaa: katastrofi ja sen vaikutukset henkilöiden elämään, julkisuuden julmuus, raiskatun asema, ystävyyden kaunat ja piikit, rahan valta, oikeuden toteutuminen etc. Uhrin ohella yksi johon katastrofi iski pahimmin oli Nathanin äiti Annelise Häggert, joka toivoi tätä - mutta turhaan:

”Nyt käännämme puhtaan lehden, ja jonakin kauniina päivänä olemme kääntäneet niin monta lehteä, että tätä ei ole lainkaan tapahtunut."

Monika Fagerholm - Kuka tappoi bambin?
Alkuteos Vem dödade bambi?
Suomentanut Laura Jänisniemi
Ulkoasu Cristina Lax
Teos 2019
Kirjastosta
_______________

Annelin kirjoissa on hyvä ja pitkä selostus teoksesta.

Henriikka Tavi - Tellervo

Chick-lit ei ole ollenkaan mun juttu, mutta vängästi Henriikka Tavi tekee Tellervossa siitä parodiaa. Kun nainen on täyttänyt kolmeviis eikä seurustelusuhdetta ole, iskee paniikki. Mies on löydettävä ja parisuhteeseen päästävä, biologinen kello tikittää, mutta vielä ehtisi hankkia lapsiakin - jos vaan se Mr. Right jostain löytyisi.

Tellervo on yksinäinen, eristäytynyt ja pelokas nainen. Hän on ikuinen opiskelija, ei tutussa merkityksessä, vaan opiskelu on hänen elämänsä tärkein sisältö. Meneillä on kolmas akateeminen tutkinto, mutta hirtehisesti hän on töissä kioskissa ja jopa pitää työstään. Netissä Tellervo törmää amerikkalaiseen parisuhdeguruun Rori Rayeen, joka sanoo että rakkautta voi opiskella. Raye lupaa nettikursillaan muuttaa naisen kuin naisen miesmagneetiksi, nykyajan seireeniksi. joka vetää miehiä puoleensa kuin hunaja. Opintomatkalle rakkauden opiskeluunsa Tellervo värvää 'ystävänsä' Hennin. Niinpä alkaa pyöriä kahden naisen opinto- ja deittailupiiri. Pian Rayen opit alkavat tehota, Tinder kilkuttaa matchejaan ja naiset ovat matkalla vääjäämättä parisuhteeseen.

Tavi irvailee chick lit -kirjallisuutta laidasta laitaan, ja niitä aivan uskomattomia hömpsötyksiä, joihin sinänsä järkevä ja fiksu nykynainen on valmis parisuhteen saadakseen. Paljon matkusteleva Henni rakastuu Mikaan ja Tellervo on hänelle kateellinen. Tellervon kohtaloksi osoittautuu kirkkokuoron Jarkko, jonka kanssa suhde on on-off, eikä loppu ole tavanomainen, mutta Tellervo saa pitää miehen omanaan, tavallaan.

Lokki huusi täyttä kurkkua, niin lokit aina huutavat. Huutaa täyttä kurkkua oli tavanomainen sanonta suomen kielellä, kielellä jossa sana "kurkku" tarkoitti sekä ruumiinosaa (throat) että vihreää pitkulaista vihannesta, josta 99% oli vettä (cucumber). Vastasyntyneestä ihmisestä oli puolestaan vettä lähestulkoon yhtä paljon kuin kurkuista, 70-85%, kun taas vanhemmiten veden osuus väheni.

Mainiosti Tavi kirjoittaa ja etsii tekstiinsä liudan chick lit -kirjallisuuden kliseitä. Sinänsä aihe ei ollut minulle kiinnostava, vaikka parodiaa onkin. Minua huvittivat monet maantiedettä tai historiaa selittelevät tai yleistietoa jakelevat tekstikappaleet. Ikäänkuin Tavi olisi halunnut opettaa nuorta tai muuten tietämätöntä lukijaa. Kevyemmästä kirjallisuudesta pitävälle Tellervo voi hyvinkin olla oiva kesäkirja.

Henriikka Tavi - Tellervo
Ulkoasu Jani Pulkka
Teos 2018
Kirjastosta
_______________

Bloggaukseni Tavin esikoisrunokokoelmasta Esim. Esa
Tuija, Yökyöpeli hapankorppu lukee

Markku Paasonen - Suurenmoinen huviretki

Lopussa oli mies, kuoppa ja piski. Kuoppa on savinen ja märkä, kaksikko on nälissään ja kylmissään. Miten he sinne ovat päätyneet, jäi minulle epäselväksi. Ikä on harmaannuttanut molemmat ja koiralta puuttuu toinen takajalka. Miehestä tiedetään, että hän opiskeli Åbo Akademissa teologiaa 1980-luvun lopulla ja toimi Keravalla sähköasentajana, mutta tallusteli myös Thermopylain verisillä tantereilla. Eläytynyt historiaan vai umpihullu? Kirjavinkkien Hannu totesi, että nyt jysähti. Niinhän tuo teki - Paasosen verbosis vei mennessään!

Suurenmoinen huviretki on kirja, josta voi kertoa vain jotain ympäripyöreää. Sen anti on hämmästyttävässä ja häkellyttävässä assosiaatiovyöryssä, ja jokaisen on koettava tuo vyöry itse. Silmiinpistävintä on se, että Paasonen sanoutuu irti totutusta tavasta käyttää välimerkkejä, pisteet ovat pannassa. Kirjan luvut alkavat pienellä alkukirjaimella ja päättyvät yleensä pilkkuun, joskus ajatusviivaan ja harvemmin kaksoispisteeseen tai huutomerkkiin.  Virkkeet eivät ota loppuakseen; koko luvun pituisia virkkeitä jaksottavat pilkut lauseiden välissä. Kun pisteiden suoma hengenvetopaussi uupuu, hengästyyhän siinä. Jostain luin, että koko 250-sivuinen teos olisi yhtä virkettä, mutta minä löysin yhden pisteen keskeltä tekstiä, sivulta kuusikymmentäyksi, mutta se oli varmasti vahinko.

Romaani etenee siis kieli edellä poukkoilevissa assosiaatiotulvissa. Verbosista poteva vanha mies läyryää ja kertoilee koiralleen omaa kokemusta ja historian kertomaa - fakta ja fiktio sekoittuvat hurjaksi vyyhdeksi. Vaikka perinteistä juonta ei ole, Paasosen matkassa oli nautittavaa olla. Teksti soljuu ja virtaa, eikä lukija voi aavistaa minne päädytään seuraavaksi. Tekstiin piiloutuu hauskasti yleisesti tunnettuja sanontoja tai raamatunlauseita, ja lukija voi hämmästellä miten jäykkää suomi oli aikojen alussa.

Arvelen, että nimensä teos on napannut tunnetuilta animaatiohahmoilta, Wallace & Gromitilta. Paasonen rinnastaa elämän suurenmoiseen huviretkeen, joskaan sen loppu ei kaksikkomme kohdalla kovin suurenmoiselta näytä: märässä kuopassa ja nälissään, maailman viimeiset eloonjääneet. Ajoitukseltaan tämä ihmiskunnan tulevaisuudennäkymä jäi minulle hiukan epätarkaksi. 70-luvulla syntynyt mies olisi ikivanha ehkä vuonna 2060. Mies saattaa olla hullu tai sitten nälkä synnyttää hänen aivoissaan hallusinaatioita; luulon että hän on elänyt antiikin Kreikassa ja ties millä historian aikakaudella, läsnä olevana, silminnäkijänä. Miehen jutustelevista vouhkaamisista löytyy kosolti riemastuttavaa huumoria.

On ehkä sarkastista, että tukena suurenmoisen huviretken loppumetreillä ei ole toista ihmistä, vaan eläin - koira. Mutta onko ihminen sen parempi? Eläimiähän tässä ollaan. Minua viehättivät suuresti ne kymmenet nimet, joilla mies jalkapuolta koiraansa puhutteli: oi musta enkelini, ystäväni, toverini, rakas kumppanini, vanha kaalinkerä, oi sieluni turva ja lohtu, kulta pieni, oi suloinen kyynikkoni...

Suurenmoinen huviretki oli elämys isolla E:llä! Absurdi, hulvaton ja hullutteleva - wau! Paasosen teksti on sinänsä kaunista ja normaalia suomea, mutta välimerkkien osalta se on rajoja rikkovaa ja kokeellista. José Saramagon teoksissa olen törmännyt samantyyppiseen pisteettömyyteen ja megalomaanisen pitkiin virkkeisiin, mutta Paasonen vie jutun aivan omalle tasolleen. Suurenmoinen huviretki on minusta aivan huikea teos; ennen kaikkea se on kielen ja hillittömästi poukkoilevien assosiaatioiden juhlaa.

Markku Paasonen - Suurenmoinen huviretki
Ulkoasu Jenni Saari
Kannen kuva Pieter Brueghel vanhempi, Kuoleman riemuvoitto (1562)
Teos 2019
*****
Kirjastosta
_______________

Helmet-haaste: 25 (minulle uusi kirjailija), 39 (kertoo ihmisen ja eläimen suhteesta)

”Lopulta tuntui siltä, ettei äänessä ollut yksilö vaan että hulluksi tullut historia itse puhui. Tai sitten puhuja oli kieli, ja minä kuuntelin. Teksti sai myös vuotaa ulos kaikista ennalta annetuista lokeroista ja lajityypeistä. // Loppujen lopuksi halusin saada selville, miten voi iloita elämästä ja sanoa maailmalle ’kyllä’, vaikka elämä on niin lyhyt ja niin katoava ja maailma niin monella tavalla kauhea.”- Markku Paasonen

Markku Paasonen (s. 1967) on on julkaissut viisi runokokoelmaa sekä aiemmin romaanin Pienet kalat syövät suuria kaloja (2014). Runoteos Voittokulku toi Paasoselle Kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 2002, ja Lauluja mereen uponneista kaupungeista oli vuoden 2007 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. 

Laura Lindstedt - Ystäväni Natalia

Ajattelen seksiä koko ajan. Se on minun ongelmani.

Ystäväni Natalia kertoo kolmikymppisestä graafisesta suunnittelijasta, jonka ongelmana on liika seksi ja mielen haitallisesti täyttävät seksimielikuvat. Nainen tarvitsee apua ja on valinnut terapeutikseen aivan uutta kerrostusterapiaa tarjoavan psykologin, jonka sohvalla Suukorva-nimisen taulun alla hän avautuu ongelmastaan.  Jo ensimmäisen istunnon, oikeastaan makuun, jälkeen psykologi arvelee Natalian kärsivän lukuisista diagnooseista. Tämä tavallisesta psykoanalyysistä eroava terapiamuoto hyödyntää psykologin antamiin apusanoihin nojaavia kirjoitusharjoitteita, joihin verbaalisesti lahjakas Natalia tarttuu innokkaasti.

Kirjan psykologin sukupuoli pysyy salassa, mutta se tiedetään, että hän on jo varttuneempi ja kunnostautunut erityisesti taiteilijoiden hoitamisessa. Kertoessaan Natalian tarinaa psykologi mielellään osoittaa sivistyneisyyttään mm. ranskankielisin termein. Korrektista asiakassuhteesta yritetään pitää kiinni kynsin hampain, mutta kerran lipsahtaa: kun Natalia nyyhkyttää katkerasti, psykologi istahtaa lähelle ja silittelee tämän selkää lohduttavaa lastenlaulua hyräillen. Tämähän on täysin ammattietiikan vastaista! Terapian edetessä Natalia kiikutta psykologille myös piirroksiaan, nauhoitteitaan ja videoimansa ryhmäseksikohtauksen - joten kysyä sopii kumpi vie kumpaa.

Jotenkin mieleni tekee kuvitella psykologi sittenkin mieheksi, sen verran Natalia ivaa miessukupuolen valta-asemaa. Olisihan miehelle nöyryyttävää kuultavaa kaikki se, miten Natalia kääntää seksinormit ja -tabut päälaelleen. Sartre on sanonut ammoin, että naisen sukupuolielin on aukko, joka anoo penistä tullakseen täydeksi; että nainen ylipäätään on vajaa ilman hänet täyttävää miehen elintä. Mutta Natalia väittää, että se joka anoo on erektiossa sojottava penis. Voin vain kuvitella miten hurja todellisuudessa olisi naispotilaan - niin Natalian alter ego kuin Veronika olikin - masturbaatioperformanssi hoitavan miespsykologin silmien alla.

Jostain haastattelusta luin, että Laura Lindstedt halusi haastaa itseään, katsoa osaako hän kirjoittaa asiallisesti seksistä. Voi kyllä osaa! Pidin kovasti Lindstedtin taidokkaasta ja polveilevasta, monitahoisesta kerronnasta. Tarkkaavainen lukija löytää paljon intertekstuaalisia viitteitä kirjallisuuteen, taiteeseen, filosofiaan ja eri kielten kehitykseen, joita itse en varmaan kaikkia edes havainnut. Lindstedt kirjoittaa kauniisti ja sanoisin ranskalaisen hienostuneesti, vaikka räväkkä ja suorasukainen onkin. Ystäväni Natalia tuulettaa ja oikoo riemukkaasti niitä monenmoisia käsityksiä, joilla naisen seksuaalisuus ja naisen halu on ladattu. Jokainen lukija voi tykönänsä miettiä yhtyykö freudilaiseen oidipuskompleksiteoriaan vai ei. Joka tapauksessa lapsuus ei ole seksivapaata aluetta, sieltä voi löytyä seksiaddiktion perimmäinen syy. Nataliankin lapsuusmuistoissa tähän viittasi moni seikka.

Kurkataan lopuksi teoksen lopussa olevaan Natalian kirjalistaan. Yksi Lindstetille tärkeistä kirjailijoista on venäläissyntyinen, ranskalaistunut Nathalie Sarraute (1900-1999), joka on minulle tuntematon. Sarraute on kirjoittanut lyhyitä tropismeja ja mm. teoksen Ystäväni Martereau - tästä putkahti kuulemma teoksen nimi. Yksi kirjassa esiintyvistä todellisista taiteilijoista on ranskalainen Niki de Saint Phalle (1930-2002), jonka iloisenvärisiin ja pulleisiin naisfiguureihin tutustuin netissä, joskin Lindstedt kirjoittaa taiteilijan laattateoksesta Minun mieheni. Heti alkuun viitataan ruotsalaisen Liv Strömquistin hulvattomaan teokseen Kielletty hedelmä, josta Lindstedt poimii juurikin Jean Paul Sartren näkemyksiä naisen sukupuolielimestä penistä anovana aukkona.

Seksiriippuvuus koetaan edelleen äärimmäisen häpeälliseksi ja salattavaksi asiaksi, erityisesti naisten kohdalla.  Sexpon Karoliina Vuohtoniemi arvioi Suomessa olevan noin 70 000 seksiriippuvuudesta kärsivää, ja onpa Suomessakin olemassa myös Nimettömät seksiaddiktit -ryhmiä. Ystäväni Natalia paitsi tuulettaa naisen seksuaalisuuden luutuneita asenteita ja miehen ja naisen valta-asemia, voi toimia jonkinlaisena vertaistukena ja rohkaista hakemaan myös apua. Teoksen käännösoikeudet on myyty heti tuoreeltaan Unkariin - onnittelut.

Lindstedt - Ystäväni Natalia
Kansi Jussi Karjalainen
Teos 2019
****
Kirjastosta
_______________

Helmet-haaste: 15 (kirjassa käsitellään jotain tabua)

Veera Antsalo - Imago #runosunnuntai

Juoni on kaaoksen mestari, 

mutta kaaos on yllättävän hyvä järjestämään 

- kun sille antaa mahdollisuuden. 

Reader why did I marry him? -blogi on julkaissut iloksemme kokeellisen kirjallisuuden haasteen. Kukin voi määritellä kokeellisuuden omalla tavallaan. Itse määrittelin leikkimielisesti näin: Uutta kirjallisuutta, josta en ymmärrä juuri mitään. Veera Antsalon Imago istuu mielestäni hyvin tähän luokitteluun, sillä runojen fantasiamaailmat leijailivat ymmärrykseni yläpuolella. Mutta sen sentään ymmärsin, että kokoelma on vangitseva ja taianomainen. Sanon myös kuten yllä oleva sitaatti: Antsalo on aika velho luomaan kaaosta ja järjestämään sitä haluamallaan tavalla, ja teksti kulkee hurmaavassa rytmissä.

Antsalo kertoo runoissa nimettömiksi jäävistä naisista - 'tytöstä', filmitähdestä ja kuningattaresta. En tiedä ovatko he naisen eri rooleja tässä miesten maailmassa vai  surrealististen elokuvakäsikirjoitusten henkilöitä? Yhdistävänä tekijänä on valotus, valotusohjeet ja murtoluvut.  Plus aika monet jokaisen elämässä toistuvat ja toisiinsa kiertyvät sanat ja tilat. Absurdiudessaan Imagosta löytyy sukulaisuutta Lassi Hyvärisen Tuulelle ja kissalle, Henriikka Tavin Esim. Esalle ja Tuukka Pietarisen esikoiselle Yksin ja toisin.

Osiossa 'TYTTÖ' kuvataan tytön maailmaa ja elämänpiiriä. Tosin kaikki tuntuu olevan kuvailijalle epäselvää ja livahtavan kerkeästi kuvailun ulkopuolelle. On kerroksia ja moniulotteisuutta, menneisyyttä ja nykyhetkeä, jotka kaikki toistuvat ja limittyvät. Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. --- Yksinkertaista & monimutkaista. Tyttö asuu sukutalossa, joka ei ollut vakavaa ainesta. Jotain kuitenkin. Linnut valtasivat trillerimäisesti sukutalon ja häätivät suvun lattian alle - toistaiseksi.

'Tyttö' eli, niin hänen ruumiissaan oli tehty aina. Hän oli vähän, jotenkin, miten, sen, nyt, sanoisi. Episodimainen? Ainakin sekunnin murto-osan ajan. 

Tähän tulee pysyvää, hän uneksi. Tähän tulee muuttuvaa, hän uneksi. Ja niiden yhdistelmä joko onnistuu tai ei. Joko kaikuu tai ei. ... Hänen kohtalonsa oli pääasiassa siinä ja siinä. Eikä sitä sen paremmin voi kuvailla.

FILMITÄHDELLÄ on elämässään ylellisyyttä: hänellä on villa ja ihana, kaikkiin suuntiin jatkuva puutarha, jota ei voi nähdä yhdellä silmäyksellä. Naisen toiveita toteuttaa komea puutarhuri. Puutarhuri on mies, jota filmitähti ei koskaan näe ilman flanellipaitaa, vaikka ehkä toivoisi... Yleensä miehestä näkyy alppiruusujen keskeltä vain selkä, useimmiten vain flanellia.

Hänen (filmitähden) kätensä kulki kaiteilla, ylös ja alas. Ja hän oli kuin,,, mitä hän nyt oli. Niin kuin. Ytimessä.

Lasinhohtoisessa sadussa, heinänhohtoisessa peilissä tai jonkinlaisessa kuvussa elelee KUNINGATAR. Valtakunnassa on kaikki hyvin, paitsi että palatsi roikkuu vaarallisesti jyrkänteeltä ja että koiperhoset mussuttavat valtakuntaa pulveriksi. Kuningattaren kaksoispojat Amadeo ja Antonio perisivät aikanaan kaikki tämän pyöreän valtakunnan kulmat, jos pulverilta jotain sattuu jäämään.

Runoissa on kulmia, näkökulmia ja käännöksiä - aina oikealle, oikealle ja oikealle; usein tipahdetaan kuvailun ulkopuolelle.  On kohinaa ja kvintesenssiä; on lasia ja heinää ja peilejä. On kaiteita, portaita ja hiekkaa. Myös tektonisia, ornitologisia ja botaanisia syitä; on periytyvää huimausta, film noiria ja neorealismia. Ja viisi miljardia vuotta vanha aurinko loistaa kaiken yllä. Kaikki on Suurta Mysteeriä ja maailmankaikkeus laajenee! - tai jotain sinne päin.

Imago on yksi kahdeksasta Runeberg-palkintoehdokkaasta 2019. Jaan täysin raadin mietteet:  Imago on viekoitteleva, se on hulluttelevan absurdi ja hupsu, mutta niin ihanan taitava, taitava kaikkine kvintesensseineen! Kokoelman runoissa tapahtuu paljon, mutta Antsalo noituu lukijansa tekstin ääreen. Niin, ja sinne kuvailun ulkopuolelle!

Kello jotain hän juoksee kulmasta kulmaan, valo nielaisee hänet,
ja saan sen vaikutelman, että hän on vaarassa juosta ympyrää.
Hän on koko ajan vaarassa kadota

EDIT

Sen jälkeen kun olin bloggaukseni kirjoittanut ja palauttanut kirjan kirjastoon, huomasin Vetus & Novan postauksen. Sana imago voi tarkoittaa myös täysikasvuista perhosta. Kappas! Tämä selittää kyllä hyvin ne miljoonat surisevat hyönteiset, joita lukiessa ihmettelin.

Veera Antsalo - Imago

Kansi Jenni Saari

Teos 2018

****

Kirjastosta

______________

Helmet-haaste: 5 / Runeberg-palkintoehdokas, 17 / kaksoset, 25 / minulle uusi kirjailija
#kokkir

Runeberg-raati totesi:

"Imago on Antsalon kolmas runokokoelma. Raatiin teki vaikutuksen, miten teos vie lukijan kuvailun ulkopuolelle. Veera Antsalo onnistuu virittämään runoelmaan äänimaailman, josta syntyy niin houkutteleva ja viekoittelevan vino tila–aika-avaruus, että kuvien vilistäessä lukija halukkaasti lähtee matkaan kauas kuvailun tuolle puolen.”

Imagon ovat lukeneet myös Kosminen K, Lukuisa, Reader why did I marry him?

An InLinkz Link-up