Pajtim Statovci - Kissani Jugoslavia

Olen vihdoin lukenut Pajtim Statovcin esikoisteoksen, ja olen melkoisen mykistynyt. Kissani Jugoslavia on upea romaani, joka on kaikki suitsutuksensa ja HS-palkintonsa ansainnut. Käsittämätöntä, että Statovci oli vain 24-vuotias tätä kirjoittaessaan. Nuori kirjailija kirjoittaa herkästi ja koskettavasti isoista aiheista. Albanialaiset tavat ja kulttuuri lisäävät kiinnostavia kerrostumia tarinaan; kieli tuntuu sympaattiselta ja tuoreelta. Kissani Jugoslaviaa on luettu paljon ja siitä on blogattu paljon. Silti jokunen hurmioitunut huomio minultakin.

Kun Tito kuoli, Jugoslavian eri etnisten ryhmien eripuraisuudet kärjistyivät. Suur-Serbiaan tähtäävät serbit saattoivat albaanienemmistöisessä Kosovossa voimaan yhä uusia lakeja, jotka sortivat albaaneja ja veivät heiltä työn ja oikeudet. Jugoslavian hajoamissodat koostuivat useammasta aseellisesta selkkauksesta, joissa menehtyi satoja tuhansia eri Balkanin kansojen edustajia. Albaanipakolaisten virta Kosovosta alkoi ja  ulottui Suomeenkin

Albaanipakolaiset Emine ja Bajram saapuivat Suomeen viiden lapsensa kanssa, tyhjin käsin. Eminen äänellä kerrottuna oli järkyttävää lukea, miltä kaikki tuntui, miten ankeaa ja outoa kaikki oli. Hyvin koulutettu, Albaniassa ministeriössä työskennellyt perheenisä ei saanut kuin hanttihommia; pian nekin loppuivat hänen jyrkkien uskonnollisten mielipiteittensä vuoksi. Vanhempien kotoutuminen takkuili. Vartuttuaan kouluikään yksikään perheen lapsista ei välttynyt kiusaamiselta ja rasismilta. Jokaisen maahanmuuttovastaisen suomalaisen pitäisi lukea Kissani Jugoslavia, sillä voisi kerrankin edes yrittää asettua empatialla maastaan pakon edessä tyhjän päälle lähteneitten nahkoihin.

Erilaisuus on taakka, kissa sanoi nujerrettuna. Ihmiset vain katsovat minua ja sinua, ja ihmettelevät, ne katsovat minua ja sinua ja vain ihmettelevät! Ensin sitä yrittää muuttua samanlaiseksi kuin muut, ja kun se ei onnistu, sitä alkaa lohkoa mitä typerimpiä vitsejä jotta oma erilaisuus peittyisi nauruun, ja kun vitsit lakkaavat olemasta hauskoja, alkaa valehtelu. Ja kun se ei enää auta, on aika pakata matkalaukku ja paeta.

Toinen kertojaääni kuuluu perheen herkälle homopojalle Bekimille. Hän on siis tuplasti erilainen kuin heteronormatiivinen suomalainen valkoinen valtaväestö. Bekim opiskelee ja elää yksin. Hän hankkii lemmikikseen boan ja asuinkumppanikseen tuittupäisen ja pomottelevan kissan. Kissan ja käärmeen symboliikka ei minulle aivan auennut, mutta luin nauttien hulvattomista episodeista, joissa Bekim niistä kertoi. Etsiskelin näiden eläinten symbolimerkityksiä: kissa liitetään omaan tahtoon, itsenäisyyteen ja seksuaalisuuteen (lisää mm. täällä). Käärme edustanee taistelua hyvän ja pahan välillä (lisää täällä). Kun Bekim joutuu tappamaan boansa, merkinneekö se sitä, että hyvä pääsee hänen elämässään vihdoin voitolle? Toivon niin.

Perheen elämää seurataan vuodesta 80 alkaen, kun vanhemmat olivat nuoria ja solmivat avioliiton, juuri Titon kuoleman aikoihin. Eri kulttuureissa on tapansa, mutta pahaa teki lukea miten alisteisia naiset miehilleen albaanikulttuurissa ovat olleet. Suomessakin perheenpäällä oli kaikki sananvalta, ja puolellaan myös fyysinen voima. Vastustus määräilevää ja katsannoissaan rajoittunutta isää kohtaan herätti Bekimissä raivoavaa vihaa, jota hän kantoi sydämessään.

Nuoren homoseksuaalin rakkauden etsintä ei sekään yksinkertaista ollut. Muutamien satunnaisten seksuaalisten kohtaamisten jälkeen Bekimin kohdalle osui lopulta Rakkaus. Rakkaus joka kesti sen, että sitä koeteltiin; rakkaus joka kesti eron ja erimielisyydet; rakkaus joka toi niin suuren luottamuksen, että Bekim uskalsi paljastaa haavoittuvimmat sisimpäänsä säilötyt asiat ja tunteet. Kaunista.

Ole kiltti äläkä kysy minulta kotimaastani, nimestäni tai äidinkielestäni. Kysy minulta, mitä haluan tehdä tai mitä kaikkea olen jo tehnyt, haaveistani tai peloistani, niin minä kerron.

Kissani Jugoslavia on runsasteemainen. Päällimmäisenä maahanmuuttajuus. Erityisen läheiseksi ja herkäksi tekstin tekee se, että asioita katsotaan pakolaisperheen sisältä, kerrotaan omaan ja lähipiirin kokemukseen perustuvaa. Luin juuri Jhumpa Lahirin Kaiman, jossa käsitellään myös maahanmuuttajien sopeutumisen hankaluutta, kulttuurista vierautta, horjuvaista identiteettiä - elämää kahden kulttuurin ja eri uskontojen ristipaineissa. Kaimassa kuten tässäkin tuli selvästi esiin vanhempien vaikeus ymmärtää uudessa kotimaassa kasvaneita lapsiaan. He ovat ottaneet omakseen uuden maan tavat ja vanhemmat pelkäävät, että oma kansalliskulttuuri ja äidinkielikin unohtuvat tyystin. Albanialaisnäkökulma on myös ravisteleva, toihan se taas kerran - ja syystä - mieleen Balkanin sotien käsittämättömän verenvuodatuksen. Tuntui hurjalta lukea, miten tuo sota lisäsi Bekimin häpeää omasta kansallisuudestaan.

Kissani Jugoslavia on huikea kirja. Suljettuani kirjan päässä pörrää miljoona ajatusta. Nuori Statovci on luonut mestarillisen esikoisromaanin, jonka antia ei voi lyhyessä bloggauksessa eikä yhdellä lukukerralla ammentaa tyhjiin. Minua viehätti tavattomasti kirjailijan kieli. Siinä oli tuoreita tapoja sanoa ja sopivasti rosoa, mutta myös valtavasti lämpöä.

Kuva: Antti Haanpää / Yle

Pajtim Statovici
Kissani Jugoslavia
Otava 2014
*****
Kirjastosta
_______________

Bloggauksia löytyy runsaasti mm.: Luettua elämää, Lumiomena, Nannan kirjakimara

Kosovossa vuonna 1990 syntynyt Statovci muutti perheensä kanssa kaksivuotiaana albaanipakolaisena Suomeen. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa televisio- ja elokuvakäsikirjoittamista. Kissani Jugoslavia sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon marraskuussa 2014. Romaanin käännösoikeudet on myyty 11 maahan. Se on käännetty englanniksi, italiaksi, norjaksi, ranskaksi, ruotsiksi, tanskaksi, tšekiksi ja viroksi. Kirjasta on tekeillä myös vuonna 2018 ensi-iltansa saava näytelmäsovitus Kansallisteatteriin. 

Statovcin toinen romaani, Tiranan sydän, ilmestyi elokuussa 2016.