Sally Salminen - Aikani Amerikassa

Sally Salmisen (1906-1976) omaelämäkerrallinen Aikani Amerikassa kertoo Salmisen kuudesta vuodesta kotiapulaisena New Yorkin Manhattanin miljoonaperheissä (1930-1936) ja se ilmestyi ruotsiksi 1968. Kirja piirtää tarkan kuvan siitä, mistä Salminen lähti ja miten hänestä tuli kirjailija. Sally kasvoi 12-lapsisessa köyhässä kalastajaperheessä pienellä Vårdön saarella Ahvenanmaan itäpuolella. Isä oli kuollut ja perheen toimeentulo niukkaa. Koulunkäyntiin ei ollut taloudellisesti eikä maantieteellisesti minkäänlaisia mahdollisuuksia, siksi Sally lähti jo nuorena töihin Maarianhaminaan ja Ruotsiin.

Veli Albin oli jo aiemmin lähtenyt siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin ja Sally ja nuorempi sisko Aili lähtivät perässä vuonna 1930. Matkarahat oli lainattava, mutta Sally piti kunnia-asianaan maksaa ne takaisin. Hänellä ei ollut alkuun onnea palveluspaikkojensa suhteen ja hän hyppäsikin paikasta toiseen. Kotiapulaisen työ oli raskasta ja näännyttävää ja herrasväen jokainen oikku oli täytettävä. Sally kertoo työnantajistaan tuskastuttavan yksityiskohtaisesti ja pisteliäästi, mutta tekstistä saa hyvän aikalaiskuvauksen siirtolaistyttöjen elämästä New Yorkissa. Kotiapulaiset asuivat perheissä huoneenaan joku pieni ja ankea, usein pohjakerroksessa sijaitseva kylmä koppi. Vapaa-aikaa ei juuri ollut ja työnantajat suhtautuivat penseästi siihen, että kotiapulainen olisi käynyt iltaisin ulkona, vaikka vain kävelyllä. Elettiin 30-luvun lamaa ja ruoassa säästeltiin. Sallykin oli hoikka kuin pajunvitsa, koska näki usein nälkää.

Vähäisen vapaa-aikansa Sally vietti tapaamalla siskoaan ja muita skandinaaveja Scandinavian Educational Clubilla Harlemissa. Suurin osa siellä käyvistä oli vasemmistolaisia ja niin Sallynkin silmät avautuivat kaltaistensa riistoon. Hänellä oli myös suuri tarve kouluttaa ja sivistää itseään. Hän opiskeli englantia, luki herrasväen sanomalehtiä, kävi jonkun aikaa kirjekursseilla ja luki maailmankirjallisuutta - englanniksi sanakirja apunaan. Skandinaavien klubilla oli myös pienimuotoisia esityksiä ja Sallyn ironinen runo Yes madam, no madam esitettiinkin siellä. Sally ihastui myös New Yorkin upeisiin museoihin.

Sally oli kuullut pohjanmaalaisen Katrinan elämäntarinan äidiltään ja hänessä heräsi halu kirjoittaa se novelliksi - joka paisui meidän kaikkien tuntemaksi Katrinaksi. Kirjoittamisen mahdollisti yksi inhimillinen työpaikka, joka ei näännyttänyt työllä. Sally kirjoitti käsin lyijykynällä käsikirjoitustaan, usein sängyllään istuen. Olihan se sensaatio, että Amerikassa asuva kouluttamaton kotiapulainen voitti ruotsalais-suomalaisen romaanikilpailun! Tuloksen julkistamisen jälkeen Sally joutui hurjaan julkisuusmyllyyn Amerikassakin ennen paluutaan Suomeen. Aikani Amerikassa on tietysti erittäin kiinnostava Sally Salmisen oman tarinan ja Katrinan syntyhistorian vuoksi, mutta myös silmiä avaava kuvaus satojen skandinaavisten siirtolaistyttöjen elämästä. 

Sallyn sisko löysi Amerikassa Pohjanmaalta kotoisin olevan sulhon, Sallylla ei romanttisissa suhteissa onnea ollut ja hän uskoikin pysyvänsä naimattomana koko ikänsä. Vasta sota-aikana 1940 hän meni naimisiin tanskalaisen taiteilijan Johannes Dührkopin kanssa ja muutti Tanskaan. Aikani Amerikassa on hämmästyttävän elävä runsaine yksityiskohtineen. Muistin tukena kotona Tanskassa kirjoittavalla kuusikymppisellä kirjailijalla oli runsaasti muistiinpanoja, kirjeitä, sähkösanomia ym., jotka liittyivät New Yorkin aikaan ja Katrinan julkaisemiseen. Kiinnostava kirja ehdottomasti! Aion myös lukea Katrinan uudestaan nyt kun tiedän enemmän kirjailijasta.

Sally Salminen - Aikani Amerikassa
Alkuteos Min amerikanska saga 1968
Suomentanut Laura Jänisniemi
Teos 2022
____________________

Muualla: Donna Mobilen kirjat, Seura

Kirjailija Sally Salminen  eli suomalaisittain täysin ainutlaatuisen elämän. Hän syntyi suureen pienviljelijäperheeseen Ahvenanmaan saaristossa. Vuonna 1930 hän lähti kotiapulaiseksi laman runtelemaan USA:han ja palasi kuuden vuoden kuluttua Pohjolaan maailmankuuluna kirjailijana voitettuaan ruotsalais-suomalaisen romaanikilpailun käsikirjoituksellaan Katrina (suom. Juha Hurme, Teos, 2019). Salminen kirjoitti pitkän uransa aikana 17 romaania, joista kuusi on suomennettu.

Ulla-Maija Paavilainen - Jukka Rintala. Elämänviiva

En ole syntynyt kultalusikka suussa, mikä on oikeastaan onni.

Kaikki on pitänyt tehdä itse.

Muotisuunnittelija Jukka Rintala täytti huhtikuun 9. päivänä 70 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi on ilmestynyt Ulla-Maija Paavilaisen kirjoittama elämäkerta Jukka Rintala. Elämänviiva, joka valottaa Rintalan tietä kuvataiteilijaksi ja yhdeksi Suomen eturivin suunnittelijoista. Lähes jokainen tietää Rintalan upeat juhla-asut, joita hän on suunnitellut itsenäisyyspäivän vastaanotoille, mutta esim. minä en tiennyt paljoakaan hänen aiemmista suunnitteluvuosistaan tai yksityiselämästään. Kirjassa on nelivärikuvaliitteitä, laaja henkilöhakemisto ja Rintalan huikea ura pähkinänkuoressa. Kerrassaan kiehtovaa luettavaa miehestä brändin takana. Kirjan alussa on välähdys kesän 2020 Haminan näyttelyn avajaisista:

Rintala pitää tervetuliaispuhetta samppanjalasi kädessä. Hiukset ovat pysyneet vaaleina, suorina ja puolipitkinä nuoruudesta saakka. Hänellä on yllään valkoinen paita, punaiset housut ja musta pikkutakki. Kaulaa kiertää punainen huoleton solmuke ja housujen vyötäröä punainen vyö. Tämän kaltaisesta asusta on muodostunut hänelle univormu ja tavaramerkki, vain hattu puuttuu.

Lapsuus Porissa 50-luvulla oli kuin kenen tahansa työläislapsen lapsuus, mutta pieni Jukka oli perinyt luovuuden geeneissään ja häntä kiinnostivat muoti ja vaatteiden suunnittelu jo tuolloin. Euromuotikilpailusta 1970 se sitten lähti. Rintala sijoittui viiden finalistin joukkoon ja hänet kutsuttiin Helsinkiin mallistoaan esittelemään. Koulu jäi kesken ja Rintala pääsi Taideteolliseen korkeakouluun toisella yrittämällä. Lopputyö oli uudenlainen miesten nahka-asu ja Rintala napattiin vuosiksi Friitalalle. Friitalan aika oli hyvin merkittävä sekä nuorelle suunnittelijalle että Suomen vaatetusteollisuudelle. Friitala ja Suomen vaatetusteollisuus elivät kukoistuskauttaan 1970- ja 1980-luvuilla, joita seurasivat Venäjän kaupan romahdus, halpatuonti ja 90-luvun lama. 

Yksityiselämässä tapahtui. 80-luvun puolivälissä nuoruudenrakkaus ja pieni poika jäivät taakse ja Poriin, Rintala muutti Helsinkiin. Hän oli rakastunut karjalaiseen Mattiin ja he ovat olleet siitä lähtien pari sekä työ- että yksityiselämässä,  yli 40 vuotta. Somistaja ja visualisti Matti Vaskelainen ja heidän upea yhteistyönsä saavat kirjassa paljon huomiota, mutta Rintala on kirjan tähti, sanoo Paavilainen. Homosuhde oli heidän suhteensa alkuaikoina tabu, joten sitä ei paljonkaan avattu lehtijutuissa. Onneksi ajat ovat muuttuneet. Ennen Rintalaa Suomen vaateteollisuuden suunnittelijat olivat nimettömiä, mutta Rintala loi itsestään brändin.

Noihin aikoihin kukaan ei rakentanut brändiä. Kukaan ei ostanut pr-palveluita eikä tiedotusta. Kukaan ei luonut Rintalalle uraa tai taustaa. Hän loi sen itse olemalla Jukka. Hän ei kertonut itsestään, menneisyydestään tai lapsuudestaan, Porista eikä Ulvilasta. Hän oli vain hätkähdyttävä iso mies, jolla oli komea tukka. Hän oli hiukan poissaoleva hahmo, jalassa hienosti drapeeratut kiiltävät nahkahousut, olkapäillä alas putoava nahkaliivi tai kelsiturkki. Beesiä, mattakultaa, haaleaa vaaleansinistä. Miehen olemus ja kokonaisuus hohtivat antiikkikultaa. - Jaakko Selin

Yrittäjä Kaija Pöysti Linnan juhlissa vuonna 1996 Rintalan suunnittelemassa puvussa.

– Siitä alkoi designereiden aikakausi Linnan juhlissa. Rintala oli tuolloin jo tunnettu suunnittelija, mutta Pöystin puvun myötä hänestä tuli myös Linnan juhlien uraa uurtava pukusuunnittelija.

- Sami Sykkö 

Kirjassa piirtyy suomalaisen vaateteollisuuden kukoistus ja romahdus Idänkaupan hiipumisen vanavedessä ja sivuilla esiintyvät lukuisat muotinimet: Mic Macin Eila Salovaara, Lenita Airisto, Kirsti Paakkanen, monet muotilehtien toimittajat. Ensimmäisen puvun itsenäisyyspäivän juhliin Rintala suunnitteli 80-luvun lopulla Kyllikki Virolaiselle. Tulevina vuosina seurasivat lukuisat julkkisnaiset mm. yrittäjä Kaija Pöysti, Leena Harkimo (kaikkiaan 11 Rintalan pukua!), Riitta Uosukainen, Kirsti Paakkanen etc. 90-luvun laman vuosina Rintalan elämään astui Marimekon ostanut Kirsti Paakkanen ja Karjalan marjat -mallisto oli sensaatio. Seurasi 17 vuotta yhteistyötä, kunnes Paakkanen myi Marimekon Mika Ihamuotilalle. Rintala sai potkut, tylysti puhelimitse. Karjalan marjat oli innoittanut myös Susanna Rahkamon ja Petri Kokon esiintymisasut, mitä en muistanutkaan.

Elämänviiva oli kiinnostavaa luettavaa myös minunlaiselleni muotia seuraamattomalle naiselle ja Paavilainen elävöittää Rintalan elämää ja uraa monin kiinnostavin anekdootein. Ennen kaikkea elämäkerta valottaa, mitä brändin takaa löytyy: lahjakkuutta, sitkeyttä, suurta ahkeruutta ja työteliäisyyttä. Jos Jukka Rintala olisi syntynyt vaikka ranskalaiseksi, hän olisi varmasti maailmankuulu nimi. Suomessa hän on tehnyt uskomattoman uran vaateteollisuuden pitkien ja työteliäiden vuosien kautta maan ykkössuunnittelijaksi glamourin ja ateljeepukujen saralla.

Jukka Rintalan 70-vuotisjuhlanäyttely Unelmien matkassa Haminassa Aladinin kaupunkipalatsissa 1.7. - 13.8.2022. Kesien 2020 ja 2021 näyttelyt Haminassa jäivät minulta näkemättä, toivottavasti nyt pääsen paikalle. Marjon matkassa -blogin upeasta kuvagalleriasta voit ihailla kesän 2020 Unelmien tanssiaiset -näyttelyn pukuloistoa. Sieltä myös alla oleva kuva.

Rintalan ura vain jatkuu. Häntä ei pysäytä muotitalojen romahtaminen, ei se, että niiden johto vaihtuu. Kun Jukka ja Matti ovat paikalla omalla osastollaan, kaikkien messujen taso nousee hiukan. Hän luo tsaarinajan kauneutta tuotuna tähän päivään huovutettujen hattujen ja kudottujen sukkien keskelle. Hän on tarpeellinen tälle maalle. - Sami Sykkö

Ulla-Maija Paavilainen - Jukka Rintala. Elämänviiva

Graafinen suunittelu Tiina Palokoski
Otava 2022

____________________

Ulla-Maija Paavilaiselta olen lukenut myös Kirsti Paakkasen elämäkerran Suurin niistä on rakkaus.

Helena Ruuska - Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi

Axel oli solisti, Mary säestäjä ja heidän duonsa tuottelias. Syntyi eurooppalaisia merkkiteoksia. Taidepuheessa puolisot on yleensä ahdettu sivulauseisiin, ikään kuin taiteilija ei tarvitsisi muuta kuin pensseleitä, värejä ja kankaita. Pintaa ei tarvitse paljoakaan raaputtaa, kun paljastuu, että Mary on persoonallinen ja monipuolinen miehensä taiteellisen työn taustavaikuttaja, tiukoissa tilanteissa jopa mahdollistaja. Suurmiesten vaimot, kuten Aino Sibelius ja Sylvi Kekkonen, ovat saaneet viime vuosina äänensä kuuluviin, nyt on Mary Gallen-Kallelan vuoro.

Noin toteaa tietokirjailija Helena Ruuska ansiokkaan Mary Gallen-Kallelan (1868-1947) elämäkerran Olisit villiä villimpi jälkisanoissa. Tietenkään Maryn elämän kulkua ei voi mitenkään erottaa miehensä elämästä ja taiteesta; niinpä Maryn tarina avaa näkymiä Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) taideteosten taustoihin ja uran käänteisiin. Rohkea Mary toimi mm. Aino-triptyykin mallina häämatkallaan ja Akseli maalasi vaimostaan yli 30 muotokuvaa. Kirjassa on runsaasti mustavalkoisia valokuvia ja Akselin taidetta väreissä.

Mary syntyi hovineuvos ja suomentaja Karl Slöörin perheeseen viimeisenä suurena nälkävuonna. Kolme vuotta vanhempi Akseli oli Maryn vanhimman veljen Arthurin hyvä ystävä ja tämän kuoltua yhteys Slöörien perheeseen säilyi. Akseli oli jäänyt isästään orvoksi 14-vuotiaana ja lähti 19-vuotiaana ensimmäistä kertaa Pariisiin. Siellä Akseli vietti villiä ja vapaata poikamieselämää, mutta rakastui puhtoiseen perhetyttöön Maryyn. Mielenkiintoista oli, että äiti Aina Slöör piti Akselista ja oli tämän uskottu, jolle taiteilijanalku kertoi kirjeissä myös hurvitteluistaan Pariisissa, isä Slöör sitä vastoin vaati tiettyä varallisuutta. Nuoret olivat viitisen vuotta salakihloissa ja seurustelivat etänä Akselin ollessa paljon ulkomailla. Hääkellot soivat lopulta 1890 ja he lähtivät häämatkalle Karjalaan - Louis Sparren kanssa!

Akselin Pariisin vuosina Mary tähtäsi konserttipianistiksi ja sai soittaa Robert Kajanuksen orkesterin suosituissa populäärikonserteissa. Jatko-opinnot ulkomailla jäivät, vaikea sanoa miksi. Pianistin uraa pidettiin tuolloin miehisenä, laulajan ammatissa olisi ollut enemmän esikuvia mm. Aino Ackté ja Maikki Järnefelt. Ilmeisesti Akselikaan ei nähnyt tulevaa vaimoaan konsertoivana pianistina eikä se heidän liikkuvaan elämäänsä olisi sopinutkaan. Mary soitti Akselin maalatessa ja antoi myöhemmin usean vuoden ajan pianotunteja.

Vuonna 1891 syntynyt esikoinen Impi Marjatta sai nimensä Kalevalan tarujen mukaan. Vappua 1892 nuoripari juhli ilman Marjattaa Akselin ateljeessa Pariisissa ja läsnä olivat mm. Elin Danielson, Emil Wickström, Pekka Halonen ja Väinö Blomstedt. Minua kiehtoo aina taiteilijoiden visiitti Imatrankoskelle, olenhan kasvanut siellä. 1893 venäläisen yläluokan suosima Cascade-hotelli oli valmis ja loppiaisena koski valaistiin sähkövaloilla ja Akseli, Sparre ja Edelfelt ikuistivat satumaista näkyä.

Vuodet 1892-95 olivat Akselille kiihkeää Symposion-kautta. Me muistamme tuon kohua herättäneen maalauksen, jossa taiteilija itse, Sibelius, Merikanto ja Kajander nuokkuvat pikkutunneilla Kämpin pöydän ääressä. Tuore aviopari oli usein erossa toisistaan ja Akseli lähetti vaimolleen kiihkeitä ja eroottisia kirjeitä. Erämaa-ateljee oli Akselin pakkomielle ja Kalela nousi näinä vuosina Ruovedelle. Pian Akseli oli taas tien päällä ja Mary ja Marjatta yksin Ruovedellä. Hän piti Berliinissä yhteisnäyttelyn Edvard Munchin kanssa ja sai sinne tiedon rakkaan Marjatta-tyttären kuolemasta. Ajat olivat toiset, mutta mitähän Mary mietti kuolemansairasta Marjattaa yksin hoivatessaan? 

Mary kutoo, 1905

Elämä Kalelassa oli vaivalloista: sinne ei ollut kunnon tietä, ei kaivoa ja piikojen kanssa ongelmia. Mutta oli heillä kodikastakin: Akseli maalasi ja Mary kutoi Kalelaan sisustustekstiilejä ja soitti flyygelillään. Merkillistä oli se, että Akselin poissaollessakin Kalelaan tuli kestitettäviä vieraita ja Akselin oppilaita, joten Marylla oli kädet täynnä työtä ja rahat aina vähissä. Perheeseen syntyivät Kirsti 1896, josta tulee aikuisena sellisti ja Jorma 1898, joka tuottaa vanhemmilleen paljon huolta.

Pitkässä liitossa on nousunsa ja laskunsa, niin Akselin ja Marynkin kohdalla. Tarkkoja syitä avioliiton ristiriitoihin Ruuska ei löytänyt, mutta rasittunut Mary oli ilmeisesti mustasukkainen kauniiden naisten piirittämästä miehestään maailmalla. Viivi Palander oli yksi ilmeinen aviokriisin syy, mutta myöhemmin Tarvaspään aikoina Emil Wickströmin kanssa avioituneesta Viivistä tuli hyvä perheystävä. Vaikeita Marylle olivat myös Tampereen ja Porin ajat, jolloin Akseli työsti Juseliuksen mausoleumia. Hän oli eristynyt ja nukkui huonosti ja mausoleumi toi mieleen kuolleen Marjatan. 

Onnellisen Afrikan matkan jälkeen alettiin rakentaa Tarvaspään ateljeeta ja se valmistui 1913. Se oli uhkarohkea ja kallis projekti puilla paljailla olevalle pariskunnalle. Ensimmäisen maailmansodan aikana Tarvaspää kävi liian levottomaksi ja perhe muutti Kalelaan ja Marya painoi huoli merille lähteneestä Jormasta, joka kuitenkin palasi Suomeen taistelemaan sisällissodassa. Akselin Mannerheim määräsi pääesikuntaan Seinäjoelle, jossa tämä  suunnitteli mitaleja.  Sittemmin Akseli toimi valtionhoitaja Mannerheimin adjutanttina. 

Akseli menehtyi Tukholmassa keuhkokuumeeseen vain 66-vuotiaana ja oli surullista lukea, miten repivää perintöriita oli Maryn, Jorman ja Kirstin kesken. Jorma toimi häikäilettömästi äitiään ja sisartaan kohtaan, perusti Akselin taideperintöä hallinnoivia yrityksiä etc. Jorman kaaduttua talvisodassa Akselin tekijänoikeudet, Tarvaspää ja Kalela jäivät hänen leskensä haltuun.

Mary, 1917

Sukulaisten kirjoittamissa teoksissa Axel on päähenkilö, mutta niissä kaikissa arvostetaan Maryn työpanosta omalakisen neromiehensä rinnalla.

Ruuska sanoo lähdeaineiston olleen valtava ja hän on joutunut karsimaan ja rajaamaan paljon. Mary jätti jälkeensä toistatuhatta kirjettä sisaruksilleen, äidilleen ja Akselille, myös arkisia huushollikirjeitä. Maryn tarina vahvistaa väittämää, että jokaisen menestyvän miehen taustalla on nainen. Kirsti tyttären mukaan äiti oli sekä Maria että Martta, joka huolehti elämän sujumisesta ja säästi, muutti, pakkasi ja sisusti, kasvatti lapset ja hoiti puutarhaa. Mutta hän oli myös miehensä rakastettu ja muusa. Olisit villiä villimpi on elävä ja yksityiskohtainen elämäkerta, joka vei hienolle matkalle Maryn ja Akselin elämään, ja samalla 1900-luvun taidepiireihin.

Helena Ruuskan teokset blogissa:

Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija

Hugo Simberg. Pirut ja enkelit

Helena Ruuska - Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Miia Nuutila
____________________

FT Helena Ruuska on tietokirjailija, kriitikko ja äidinkielen lehtori. Hänen aiempaan tuotantoonsa kuuluvat muun muassa kiitetyt elämäkerrat  Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija (2015) ja Hugo Simberg. Pirut ja enkelit (2018).

Riitta Konttinen - Boheemielämä & Aholassa

Kävin kesällä tutustumassa Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin kotina vuosina 1897-1911 toimineeseen Aholaan Ainolan lähellä ja silloin muistui mieleeni Riitta Konttisen jo vuonna 1996 ilmestynyt elämäkerta Boheemielämä. Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie. Elämäkerta on ansiokas ja perusteellinen, kuten Konttiselta voi odottaakin. En entuudestaan tuntenut kovinkaan hyvin Soldan-Brofeldtin taidetta, mielessäni oli vain hänen ystävänsä Hanna Paulin muotokuva, jossa Venny istuu boheemina ja epänaisellisena ateljeen lattialla. Ja sellainen Venny olikin: boheemi, oikeudentuntoinen, itsensä hillitsevä ja mutkaton nainen, joka viis välitti pukeutumisesta ja sovinnaisuuksista.

Hanna Pauli: Venny Soldan-Brofeldt, 1887

Museona Ahola ei ollut mikään kotimuseo, sillä perheen muuttaessa sieltä Helsinkiin kaikki irtain myytiin ja tilalle on haalittu jälkikäteen aikakauden esineistöä. Suuret valaistut kuvakollaasit olivat sen sijaan upeita. Ne esittelivät piirroksin ja valokuvin Ahon perheen elämää. Vennyhän oli aivan loistava piirtäjä, joka piirsi kuvituksia Päivälehteen, lastenkirjoihin ja julkaisi jopa omiakin kuvakirjoja. Rakkaita aiheita olivat merimaisemat ja lapset, ja lapsimallit olivat aina saatavilla, sillä myös Tilly-siskon poika Nisse kasvoi perheessä ja Antti sai pitää hurmaavat vaaleat kiharansa koulun alkuun saakka voidakseen toimia myös tytön mallina. Kuvasin Aholassa nämä hellyttävät lapsikuvat, jotka esittävät pientä Heikkiä.

Heikki Taavetti, 1898. Kuvattu Aholassa.

Nämä teokset voi nähdä äidin rakkaudentunnustuksena pienelle pojalleen, ja tässä mielessä 

ne ovat poikkeuksellisia Suomen 1800-luvun lopun taiteessa. 

Maalaus on nopeasti ja luonnosmaisesti toteutettu, ja Venny on siinä tarkkanäköisesti 

tallentanut hetken omiin maailmoihinsa syventyneen lapsensa elämästä.

Pikku insinööri, 1898. Kuvattu Aholassa.

Teos ei ole spontaanisti syntynyt, vaan tietoisesti sommiteltu, vaikka sen lähtökohtana 

samoin kuin esim Heränneiden näyttää olleen Vennyn sattumalta havaitsema tapahtuma.

Tärkeä osuus on valolla; se tulvii ruokasalin ikkunasta, luo heijastuksia teeastioihin 

ja samovaariin ja valaisee hanaa tutkivan lapsen keskittyneet kasvot.

Soldanien perheessä oli kuusi lasta ja Venny oli isän tyttö, jota tämä rohkaisi taiteilijanuralle. Oli kiehtovaa eläytyä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen taidemaailmaan, jossa meidän lahjakkaat taiteilijamme valloittivat stipendiaatteina Pariisia ja Eurooppaa. Vennykin opiskeli Pariisissa useaan otteeseen ja solmi elämänikäisiä ystävyyssuhteita. Avioiduttuaan Juhani Ahon kanssa he oleskelivat myös paljon ulkomailla. Varsinaista omaa kotia ei heillä ollut ennen kuin Venny tuli raskaaksi. Silloin muutettiin Hausjärvelle, sillä molemmat halusivat maaseudun rauhaan, ja Juhani Ahon toiminta Päivälehdessä avasi Vennylle lehteen kuvitustehtäviä.

Kirjassa onkin todella runsaasti Vennyn taidokkaita piirroksia ja mustavalkoisia maalausten kuvia. Suppeahko neliväriliite esittelee öljymaalauksia, joista aikalaiskriitikot sanoivat, etteivät ne olleet taiteilijan vahvinta aluetta. Jälki oli usein luonnostelevaa ja viimeistelemätöntä. Itse ihastelin erityisesti piirroksia ja kuvitustöitä, sekä herkkiä omakuvia ja esim. vaikuttavaa monumentaaliteosta Heränneitä. Naistaiteilijan aikaa verottivat perhe, Ahon asema ja suuri talous runsaine vieraineen. Vennyllä ei aina ollut edes kunnon ateljeetilaa käytettävissä ja myöhemmin hänellä oli liikaa hajottavia kiinnostuksen kohteita. Mutta hän pystyi silti yhdistämään perheen ja taiteen, mihin moni tuon ajan naistaiteilija ei pystynyt. Porkkalan saaristo oli Vennyn sielunmaisemaa, mutta rannikkomaisemat eivät istuneet aikanaan suomalaiskansalliseen kuvastoon.

Vasemmassa reunassa liehuvahiuksinen Antti, oikealla pianon ääressä Aino Sibelius.

Venny Soldan-Brofeldt oli velvollisuuksistaan huolimatta hyvin tuottelias ja hänen uransa kesti 60 vuotta. Vielä vanhoilla päivillään hän Ahon kuolemasta (1921) toivuttuaan oli tavattoman tuottelias: maalasi ahkerasti ja piti monta myyntinäyttelyä. Venny eli aikana, jolloin Suomessa tapahtui paljon: kansallistunne nosti päätään ja Suomi selvisi sortokausista, joskin Ahon perhe joutui lähtemään joksikin aikaa maanpakoon ulkomaille. Kirja antaa siis myös hyvän lähihistoriakatsauksen ja kertoo elävästi kultakauden kulttuuripersoonista, jotka matkustivat maailmalla kosmopoliitteina ja seurasivat uusia ismejä.

Tiesin entuudestaan Ahon, Vennyn ja tämän nuorimman sisarensa Tillyn kolmiodraamasta, jota Konttinen käsittelee hienotunteisesti ja lähes ohimennen. Venny oli hyvin kiintynyt Tillyyn, joka asui perheessä toipuen vakavasta munasarjatulehduksesta ja auttoi sitten vuonna 1895 syntyneen Heikin hoidossa. Ahon ja Tillyn suhde paljastui, mutta silti Venny jätti pienen Heikin Ahon ja Tillyn hoitoon Hausjärven kotiin ja lähti stipendimatkalle Berliiniin syksyllä 1896. Seuraavana keväänä oli Ahon vuoro matkustaa ulkomaille tutkimaan tunteitaan, mutta valintaa naisten kesken hän ei pystynyt tekemään. Venny vastusti avioeroja ja rakasti sekä siskoaan että miestään, ja Aho rakasti kumpaakin naista - niin kolmiodraama jatkui, salassa suvuilta ja julkisuudelta. Vennyn ja Ahon toinen poika Antti syntyi vuonna 1900 Aholan aikana ja Tillyn ja Ahon Nisse vuonna 1902 ulkomailla. Tillyn poika esiteltiin tämän kasvattilapsena. Asioiden oikea laita paljastui vasta vuonna 1951 Antti Ahon julkaistessa kirjailijaisänsä elämäkerran Juhani Aho – Elämä ja teokset.

Kolmiodraama ja sen salailu julkisuudelta oli taatusti raskasta, mutta on ihailtava kolmikon suvaitsevaisuuttta, minkä johdosta lapset eivät kärsineet. Oli tavattoman hienoa, että pojat kasvoivat yhdessä kuin veljekset ja viettivät kesiään Vennyn ja Ahon kanssa Tvärminnessä. Heikki Aho ja Tillyn poika Nisse Björn Soldan perustivat 30-luvulla Aho & Soldan nimisen mainosvalokuvaamon ja dokumenttielokuvayhtiön, joka oli alallaan uranuurtaja. Heikin tyttärestä Claire Ahosta (1925-2015) tuli maailmankuulu valokuvaaja. Olen blogannut seuraavista Claire Ahon valokuvateoksista:

Aho & Soldan - Suomi 1950-luvun väreissä

"Claire Aho oli pikkutyttönä isoäitinsä Venny Soldan-Brofeldtin suosikkimalli ja oppi tältä kaksi tärkeää taitoa: ikuistettavan aiheen valinnan sekä sommittelun periaatteet. Hän on vanginnut kuviinsa hienosti pysäytetyn hetken. Toki pysähtynyt hetki on valokuvalle ominaista, mutta kuvia katsellessa tulee tunne, että kohta tuo auto lähtee liikkelle tai tuo poika ryntää juoksuun. Mieltä kutkuttaa myös, miten kuvan asetelmaan on päädytty, mitä on tapahtunut juuri ennen.”

Aho & Soldan - Helsinki 1950-luvun väreissä

Claire Aho, Kjell Westö - Helsinki 1968

Boheemielämä oli kiehtovaa luettavaa ja tutustutti taas yhdeltä kantilta Suomen kultakauden taiteeseen. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta sitä näyttää olevan myynnissä antikvariaateissa. 

Riitta Konttinen - Boheemielämä. Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie

Otava 1996

Anna-Liisa Haavikko - Kaari

Anna-Liisa Haavikon Kaari, elämäkerta historiallisen viihteen taitajasta Kaari Utriosta (s. 1942) on paksu ja runsas ja Erja Manton lukemana kuuntelunautinto. Eevan tyttäret löytyy omasta hyllystä, mutta muut anopilta perityt Utrion kirjat olen laittanut kiertoon jokusen niistä luettuani. En aiemmin tajunnutkaan Kaari Utrion tuotannon mittavuutta: 37 romaania ja lisäksi suuri määrä populaareja tietokirjoja. Kirjoittamisen ohessa Utrio on ehtinyt toimia presidenttien valitsijamiehenä, kunnallispolitiikassa ja aktiivisesti Somerniemen kyläyhdistyksessä. 

Utrion elämäntarina oli osaksi tuttua, mutta kirja selvittää laajalti ja kiinnostavasti myös suomalaista kustannusmailmaa ja eloisasti Linnilän pariskunnan elämää Somerniemellä. Kaupunkilaistyttö Kaari kotiutui maalle ja on puhunut paljon maaseudun puolesta. Kaari Utrio on niitä harvoja suomalaisia kirjailijoita, jonka tuotanto on myynyt hyvin ja joka on pystynyt elättämään itsensä kirjoittamisellaan. Pian valmistuttuaan historian maisteriksi Utrio halusi ryhtyä kirjailijaksi. Jo ensimmäisen avioliittonsa aikana hän kirjoitti kaksi romaania, synnytti kaksi poikaa ja vastasi pitkälti kodista upseerimiehensä ollessa työkokomennuksilla. Oriveden opiston kurssilla Kai Linnilä ja Kaari Utrio tutustuivat toisiinsa ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä, vaikka kumpikin oli vielä tahoillaan naimisissa. Pahat kielet väittivät, ettei parin suhde kauankaan kestäisi, muta väärässäpä he olivat. Rakkaus kesti Kai Linnilän monet projektit ja alkoholismin, taloudelliset haasteet ja valtavat remontit. Yhdessä he perustivat myös Amanita-kustantamon.

Kirja antaa loistavan kuvan kustannusmaailmasta ja viihdekirjailijan asemasta. Lukijat ovat rakastaneet Utrion kirjoja aina, mutta kritiikeissä niitä väheksyttiin. Utrion uran alussa viihdekirjallisuutta pidettiin vähempiarvoisena kuin ns. korkeakirjallisuutta ja häntä haukuttiin rouvaspornosta. Lunta tuli tupaan myös populaareista tietokirjoista, vaikka etenkin niistä ensimmäinen Eevan tyttäret oli suurmenestys. En tiedä, mikä käytäntö kustantamoissa nykyään on, mutta Utrio moittii monen teoksensa kohdalla niiden kansia ja kustantajan määräämiä nimiä. Esimerkiksi esikoisteoksensa Kartanonherra ja kaunis Kirstin (1968) nimestä hän ei pitänyt lainkaan. Uusintapainoksessa sen nimi on pelkkä Kirstin.

Koska isä oli Tammen perustaja ja sen ensimmäinen toimitusjohtaja Untamo Utrio, oli luonnollista että myös tyttären kustantajaksi valikoitui Tammi. Kirjassa sivutaan myös kiinnostavasti kustannuskentän muuttumista ja Bonnierin yrityskauppoja. Kaari Utrion ahkeruutta, toimeliaisuutta ja räväkkyyttä on ihailtava. Hän on aina sanonut olevansa feministi ja tuonut esiin naisen alisteista asemaa kautta historian. Ja omasta kiinnostavimmasta historian aikakaudestaan keskiajasta hän piti kiinni, vaikka se ei ollut muodikasta. Myöhemmässä tuotannossa on muutamia 1800-luvulle sijoittuvia epookkiromaaneja. Voi vain ihmetellä (tai kauhistella) sitä valtavaa taustatyötä ja faktojen tarkistusurakkaa, joita jokainen romaani on vaatinut. Mukaan pujahtaneet vähäiset virheet ovat harmittaneet pedanttia kirjailijaa suuresti.

Tänä päivänä kirjailija keskustelee lukijoidensa kanssa Facebookissa ja jakaa siellä historian tietämystään. Valtavan hieno ja eloisa elämäkerta ja ihailtava suomalainen naiskirjailija. Suositan ehdottomasti.

Anna-Liisa Haavikko - Kaari 
Siltala 2021
Äänikirjan lukija Erja Manto
_______________

Utrio on kirjoittanut kolmekymmentäseitsemän romaania ja parikymmentä populaaria tietokirjaa. Hänen ensimmäisestä tietokirjastaan Eevan tyttäristä tuli menestysteos. Hän on kirjoittanut myös tv- ja radiokäsikirjoituksia, artikkeleita ja kolumneja. Utrio on ollut ahkera yhteiskunnallinen keskustelija. Naisasianaisena hän on herättänyt railakastakin vuoropuhelua.

Kaari Utrion tarina on osa suomalaisen kirjallisuuden ja kustantamisen historiaa. Isä Untamo Utrio oli perustamassa Tammea ja äiti, toimittaja Meri Utrio, suomensi. Kaari Utrio ja hänen miehensä Kai Linnilä puolestaan perustivat Amanita-kustantamon. Utrion tarina kertoo kirjailijan työstä; sen ankaruudesta ja nautinnollisuudesta. Se on kertomus onnellisten loppujen naisesta, joka karikoista huolimatta katsoo ulapalle päin.

Anna-Liisa Haavikko (s. 1960) on vapaa toimittaja. Hän on toimittanut useita kirjoja kuten Naisten marssi – Rintamanaiset kertovat (1993), Aila Meriluodon päiväkirjoihin syventyvän teoksen Tältä kohtaa: päiväkirja vuosilta 1975–2004 (2010) sekä Marja-Liisa Vartion kirjeisiin ja päiväkirjamerkintöihin perustuvan teoksen Nuoruuden kolmas näytös (1995).

Salla Leponiemi - Niin kauan kuin tunnen eläväni

Emansipoitunut. Omapäinen. Kapinallinen. Boheemi. Kosmopoliitti.

Itsenäinen nainen, joka vähät välitti porvarillisen yhteiskunnan sovinnaisuussäännöistä.

Olen aivan myyty Elin Danielson-Gambogin (s. 1861 Noormarkku, k. 1919 Antignano, Italia) taiteen edessä, joten halusin tuoreeltaan lukea taidehistorioitsija Salla Leponiemen teoksen Niin kauan kuin tunnen eläväni, jossa hän piirtää tarkan ja elävän kuvan Elin Danielson-Gambogin monivaiheisesta elämästä ja taiteesta. Vuonna 2019, kun maailma oli vielä mallillaan, minulla oli ilo nähdä lukuisia Elinin töitä taidenäyttelyissä Suomessa ja luin muutaman hänestä kertovan kirjankin. Aiemmissa bloggauksissani olen kertonut Elinin elämäntarinan aika tarkoin, joten en nyt toista itseäni, vaan mietin vaikka naistaiteilijan asemaa, taidekriitikkojen tylyyttä ja ystävyyden isoa merkitystä.

Eliniltä on säilynyt jokseenkin laaja kirjeenvaihto, johon Leponiemi on perehtynyt perusteellisesti ja jota hän siteeraa moneen otteeseen. Kirjeistä välittyy jo Önningebyn ajoilta peräisin olevien ystävien tärkeys. Victor Westerholmin vuonna 1886 perustamassa taiteilijasiirtolassa Ahvenanmaalla Elin vieraili alusta asti. Elämänmittaisiksi ystäviksi tulivat mm. Victor ja hänen vaimonsa Hilma sekä ruotsalainen J. A. G. Acke ja hänen vaimonsa Eva Topelius-Acke. Önningebyssä Elin ystävystyi myös Dora Wahlroosin kanssa, ja sitä karvaampi oli Doran ja Raffaellon myöhempi lyhyt rakkausjuttu, joka johti kirvelevään aviokriisiin. Helene Schjerfbeckin Elin koki mitä ilmeisemmin kilpailijakseen, menettipä tälle opettajan paikan Taideyhdistyksen piirustuskoulussakin 1894 eikä etsiytynyt maalarisiskojen (Schjerfbeck, Wiik ja Thilén) seuraan. Italiassa asuessaan Elinillä ei ollut ketään, joka olisi edistänyt hänen uraansa Suomessa ja hoitanut töitä näyttelyihin. Kaikki piti hoitaa itse Italiasta käsin. Schjerfbeckillä sen sijaan oli sopimus taidekauppias Gösta Stenmanin kanssa, mikä suuresti auttoi hänen taiteensa arvostuksen nousua.

Taiteilijan ammatin valitseminen edellytti naisilta paitsi palavaa intohimoa, myös rohkeutta, sillä se merkitsi ennakkoluulojen kohtaamista ja pysymistä taide-elämän marginaalissa olipa kuinka taitava, uusia ovia aukova tai taiteellisesti korkeatasoinen hyvänsä. Kriitikot ylläpitivät mielikuvaa naisista amatööreinä ja muut portinvartijat varmistivat, että tärkeimmät palkinnot ja suurimmat apurahat jaettiin miehille.

Lahjakas Elin hyväksyttiin vain 15-vuotiaana Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Hänen aikanaan taidemaailmaa hallitsivat miehet ja naisen oli oltava heitä tuplasti parempi saadakseen edes pientä tunnustusta ja näkyvyyttä. Eikä missään nimessä valita niin epäsovinnaisia tabu-aiheita kuin Elin! Leponiemen kritiikki- ja aikalaissitaateista käy selväksi, miten naisten töitä lytättiin ja aliarvioitiin. Sitäpaitsi Suomen taideyhdistys oli hyvin riitaisa ja oli kiinnostavaa lukea näistä vanhan ja nuoren polven kiistoista. Vuosi 1887 oli Elinin läpimurtovuosi, sillä hänen Taideyhdistyksen näyttelyissä olleita töitään kehuttiin vuolaasti, mutta pian tuli taas lunta tupaan. Elin oli hyvin itsekriittinen eikä Leponiemen mukaan ollut itsekään aivan tyytyväinen Hilma Westerholmin suurikokoiseen muotokuvaan, mutta itse seisoin kauan sen ääressä ihastellen kokonaisuutta ja hiuksia, jotka näyttivät aidolta hiukselta liimattuna maalaukseen. Kotimaiset mieskriitikot moittivat maalausta kovin sanoin, mutta Pariisissa oltiin ihastuneita.

Hilma Westerholmin muotokuva (1888) sai kriitikot narisemaan kotimaassa, 

mutta palkittiin pronssimitalilla Pariisin maailmannäyttelyssä 1889.

Leponiemen eläväisestä tekstistä piirtyy paitsi Elinin, myös tuon ajan taide-elämä meillä Suomessa, Pariisissa ja Italiassa. Melkein jokainen Suomen kultakauden taiteilijoista suuntasi Pariisiin, joten kaupungissa tavattiin toisia suomalaisia ja pohjoismaalaisia. Pariisissa Elin ystävystyi myös Akseli Gallénin kanssa, ja heidän läheinen ystävyytensä kesti koko elämän. Myös Firenzessä liikkui suomalaistaiteilijoita, pidettiinpä siellä Elinin polttaritkin, vaikka Raffaello ei ollut paikalla!

Sisällä (Önningebyssä), tulen rätistessä uunissa Acke maalasi valotutkielman, jossa hän kuvasi 

puolipukeisen Elinin hyvin naisellisena ja sensuellina. Liekkien hehkun valaistessa huoneen 

Elin nostelee hymyillen hiuksiaan olkapäiden suojaksi asetellun shaalin alta.

Önningebyn kesät ja talvet, taideyhteisön rentous ja toista tukeva yhteisöllisyys säilyivät Elinin mielessä. Italiassa asuessaan hän tunsi itsensä ajoittain yksinäiseksi, vailla hyvää naistaiteilijaystävää. Elin on säästänyt myös Gustav Vigelandin lähettämät kirjeet, joissa tämä norjalainen kuvanveistäjä esittäytyy intohimoisena mutta epäluotettavana ja ailahtelevana. Itseään 13 vuotta nuoremman Raffaellon kanssa liitto oli täynnä yhteistä tekemistä ja samojen aiheiden ikuistamista. Doran ja Raffaellon suhteen paljastuminen 1901 tiesi syvää aviokriisiä, mutta miehensä mielenterveyden horjuessa yhä pahemmin, Elin luopui avioeroaikeestaan ja vastasi heidän elannostaan ja arjestaan elämänsä loppuun asti. Uuvuttavat kesät Suomessa tilausmuotokuvien parissa heikensivät Elinin terveyttä ja hän kuoli keuhkokuumeeseen kotonaan Antignanossa 58-vuotiaana.

Miten ihailtavan rohkea, sitkeä ja määrätietoinen nainen Elin olikaan! Jatkuvista suurista talousvaikeuksista huolimatta hän loi maailmanluokan taidetta, jota me jälkipolvet saamme ihailla. Elin oli uskollinen omalle naturalistiselle tyylilleen koko uransa ajan, pieniä irtiottoja lukuunottamatta. Salla Leponiemen kirjaan oli aivan ihastuttavaa uppoutua ja eläytyä tämän suuresti ihailemani taiteilijan teoksiin. Sain kuljeskella taiteilijoiden 1900-luvun alun boheemissa Pariisissa ja Firenzessä sekä istua iltaa Elinin ja muiden nimekkäiden suomalaistaiteilijoiden seurassa. Kirjassa on kaksi nelivärikuvaliitettä ja tarkat lähdeluettelot. Elinin elämä on lisäksi piirretty vuosiluvuin ja lyhyin toteamuksin. Pidin siitä, että Leponiemi mainitsi myös noina vuosina syntyneet maalaukset. Lämmin suositus Elin Danielson-Gambogin ja taiteen ystäville. Kannen punaista, aviokriisin jälkeistä, omakuvaa Leponiemi luonnehtii näin:

Pieni mutta intensiivinen Omakuva jatkaa renessanssimuotokuvan perinnettä: tiukasti rajattu rintakuva, keskittynyt katse ja yhteen puristetut hymyttömät huulet. Kytkentää historiaan vahvistaa puvun punainen sametti, renessanssin aikaan Italiassa arvovaltaiselle miehelle sallittu etuoikeus. Samalla kuva esittelee modernin, murtumattoman ihmisen, joka tarkastelee katsojaansa yläviistosta. Häntä ei voi kaataa. / Elinin silmät näyttävät väsyneiltä, valvotut yöt ovat piirtäneet jälkiä niiden ympärille, mutta katse kertoo henkisestä lujuudesta ja elinvoimasta.

Elin Danielson-Gambogia käsittelevät bloggaukseni:

Kaksi taidekirjaa:

Virve Heininen - Italian valossa sekä Riitta Konttinen & Ulla Savojärvi - Elin Danielson-Gambogi

Kati Kanto - Suomalais-italialainen rapsodia

Eppu Nuotio, Pirkko Soinio - Punainen vaate

Önningebyn taiteilijasiirtokunta, Didrichsenin taidemuseo 2019

Salla Leponiemi - Niin kauan kuin tunnen eläväni - Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Kannessa Omakuva 1903, Turun taidemuseo
Gummerus 2021

Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
_______________

Danielson tunnettiin omapäisenä ja boheemina taiteilijana, joka matkusti yksin, kävi ravintoloissa, tupakoi, rakasti suurkaupunkien vilinää ja ostereita, viftasi ja juhli aamuun saakka. Myös opettajana hän oli osoittautunut liian itsenäiseksi. Hän ei piitannut turhista säännöistä, eikä häntä valittu piirustuskoulun maalausluokan johtoon. Taiteilijana Elinin erinomaisuutta ei kiistetty – hänhän oli yksi parhaista – mutta ongelmia aiheutti se, että hän kuvasi asioita, joita ei ollut soveliasta kuvata. 

Salla Leponiemi on koulutukseltaan taidehistorioitsija ja laulaja. Leponiemi asuu Firenzessä, haaveidensa kaupungissa, jonka hän on löytänyt varhaisrenessanssin taiteen viekoittelemana. 

Vanessa Springora - Suostumus

Isät ovat tyttärille suojamuureja. Oma isäni on pelkkä tuulenhenkäys.

Vanessa Springoran omiin kokemuksiin perustuva Suostumus on malliesimerkki siitä, miten helposti haavoittuva nuori tyttö voi joutua alaikäisiä saalistavan pedofiilin uhriksi. Tämä tapahtui 80-luvun yltiövapaamielisessä Pariisissa, jossa #metoo:sta ei ollut tietoakaan. Tämän päivän näkökulmasta kaikki tuo tuntuu käsittämättömältä ja kuvottavalta. Mutta edelleenkään nuoret tytöt eivät ole turvassa netin saalistajilta, jotka ovat kehittäneet groomingin taiteeksi ja osaavat tekeytyä luotetuksi isähahmoksi tai välittäväksi ystäväksi, jota nuori yksinäinen tyttö on vailla.

V:n koti oli riitaisa. Öisin pieni tyttö kuunteli vanhempiensa riitoja, myöhemmin vasta 6-vuotiaana äitinsä ja tämän rakastajan öisiä ääniä. Kun äiti jätti mustasukkaisen aviomiehensä, elämä muuttui hyvin vapaaksi. Nuori kaunis äiti liikkui kirjallisuuspiireissä ja äitinsä rinnalla tyttö tunsi itsensä rumaksi, mutta eräissä kirjallisissa juhlissa kaikkien ihailema ja arvostama kirjailija G osoitti tytölle huomiota. Se oli kaikki mitä isänsä hylkäämä tyttö kaipasi - hänet oli valittu, hänet oli nähty. V täyttäisi kohta 14 vuotta, G 50.

Äidin ystäville meidän suhteemme on julkinen salaisuus, mutta lähipiirin ulkopuolella on oltava varovainen. Meidän pitää olla tarkkana. Olen kuin takaa-ajettu eläin. Vaanimisen kokemus herättää minussa vainoharhaisuutta, ja lisäksi tunnen kaiken aikaa syyllisyyttä.

G aloittaa pyörityksensä, lähettelee rakkautta hehkuvia kirjeitä ja odottaa tyttöä koulun portilla. Tyttö rakastuu ja joutuu miehen manipuloivaan valtaan. Platonisuus etenee nopeasti seksisuhteeksi. Springora sanoo, että aluksi äiti ei hyväksynyt hänen ja G:n suhdetta, mutta lopulta hyväksyi sen tytön varhaiskypsyyden ja jääräpäisyyden edessä. 70-80-lukujen Ranska oli hyvin liberaali seksin suhteen ja  monet arvostetut vasemmistointellektuellit allekirjoittivat lausumia, jotka puolustivat aikuisten miesten seksisuhteita alaikäisten kanssa (mm. Jean-Paul Sartre, Simoine de Beauvoir, Roland Barthes, ja tietysti myös G). V:n ja G:n suhteesta tehtiin jonkun verran ilmiantoja poliisille, mutta charmantti, älykäs ja kuuluisa G sumutti kerta toisensa jälkeen sinisilmäisen virkavallan - syytteitä ei nostettu.

Saako kirjallisuuden varjolla kaiken anteeksi?

Ei jää epäselväksi, että kirjan G on Gabriel Matzneff, tänä päivänä 84-vuotias mies, jota vasta nyt Springoran kirjan ansiosta syytetään pedofiliasta. Matzneff on monesti palkittu ja tuottelias kirjailija, joka julkaisi päiväkirjanomaisia (paljastus)teoksiaan kirja per vuosi tahdilla. V:n ja G:n suhteen loputtua Matzneff kirjoitti tunnistettavasti heidän suhteestaan ja siteerasi suoraan V:n kirjeitä. Eikä mitään ollut tehtävissä. Kaikkihan oli vain fiktiota.

Matzneff had long described performing acts of pedophilia and hebephilia in his work; his diary Un Galop d’Enfer, published in 1985, stated that whilst in the Philippines he would regularly have sex with underage boys. He wrote that "Sometimes, I’ll have as many as four boys — from 8 to 14 years old — in my bed at the same time, and I’ll engage in the most exquisite lovemaking with them."In 1990, during an appearance on the French talk show Apostrophes, he was confronted about this by Canadian writer Denise Bombardier. Nevertheless, he remained sheltered from any criminal prosecution for decades, and benefited from a large support within the French literary world. - Wikipedia

On selvää, että kaikki koettu löi leimansa Springoraan. Seurasi sekavaa elämää, anoreksiaa, psykoosia ja vuosien psykoterapiaa, ennen kuin tervehtyminen alkoi. Hän on syyllistänyt itseään siitä, että suostui suhteeseen. Oliko hän siis kanssarikollinen seksissä? Mutta lapsi ja aikuinen eivät ole tasavertaisia sopimuskumppaneita, siksi vastuu tässä ja vastaavissa tapauksissa on vain aikuisen. Näistä kokemuksista kertominen on vaatinut hirvittävän suurta rohkeutta. Ajan henki oli toinen, mutta Suostumuksen jälkeen ranskalainen yhteiskunta on vapissut ja katsonut itseensä. Lisäksi yhden nuoren naisen kokema laajenee yleiseksi: toivottavasti isät, äidit ja ympärillä olevat ihmiset osaavat katsoa ja nähdä mitä nuorten elämässä tapahtuu; ettei nuorten seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtuisi niin helposti. Järkyttävä ja taidokkaasti kirjoitettu kirja.

Voi sitä poloista, oletko varma? Hän jumaloi sinua. // Sinulla oli seksisuhde G:n kanssa, minunko tässä pitäisi pyydellä anteeksi? 

V:n äiti

Vanessa Springora - Suostumus
Alkuteos Le Consentement
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Anna Makkonen
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Sanna Majuri
_______________

Sekaisin kirjoista   /   Tuijata  / Kirjojen keskellä

Vartija

Vanessa Springora (s. 1972) toimii johtajana ranskalaisessa Éditions Julliard -kustantamossa. Hänen esikoisteoksensa Suostumus ravisutti Ranskaa ja koko kirjallista maailmaa. Teoksen käännösoikeudet on myyty yli 20 maahan, se on voittanut palkintoja, ja siitä ollaan tekemässä elokuvaa. Kirjan ilmestyminen herätti yhteiskunnallisen keskustelun Ranskassa, ja seksin harjoittamista alaikäisen kanssa koskevia lakeja ollaan Ranskassa kiristämässä.

Johanna Holmström - Märta Tikkanen

Luin ja vuoroin kuuntelin Johanna Holmströmin elämäkertaa Märta Tikkasesta sydän syrjälläni. Tyttö joka halusi juosta vetten päällä luotaa tänään 85-vuotiaan Märta Tikkasen elämää lapsuudesta nykypäivään sekä hänen tuotteliasta ja merkittävää kirjailijanuraansa. Holmström on lukenut Tikkasen koko tuotannon, tutkinut kritiikkejä ja lehtijuttuja sekä haastatellut kirjailijakollegoita ja perheenjäseniä.  Hänellä on ollut käytössään myös kirjeenvaihtoa, mikä oli runsasta ja jatkuvaa etenkin ruotsalaisten kirjailijaystävien Åsa Mobergin ja Birgitta Stenbergin kanssa. Aluksi sovittiin, ettei Henrik Tikkasta (1924-1984) käsitellä kuin nimeksi, mutta ei se niin mennyt. Märtan ja Henrikin avioliitto kesti 30 pitkää vuotta ja molemmat kirjoittivat suhteestaan. Tikkasten avioliittodraama tuotti molempien puhutuimmat kirjat.  

Miestä ei voi raiskata (1975/76) nostatti suuren kohun, mutta niin tekivät myös omaelämäkerralliset teokset Vuosisadan rakkaustarina (1978), Punahilkka (1986) ja Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (2004). Homström analysoi näiden teosten sisältöä ja esittelee niiden vastaanottoa kritiikeissä & vastakaikua yleisössä. Hän selvittelee mielenkiintoisesti ja laajasti myös sitä 70-lukulaista ilmapiiriä, jossa teokset ilmestyivät. Näkyvimpiä tuon ajan suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa olivat nämä kolme ’paljastuskirjailijaa’: Henrik ja Märta Tikkanen sekä Christer Kihlman.

Kiinnostavassa esipuheessaan Holmström pohtii, miksi kirjoittaisi ihmisestä, joka on jo itse sanonut kaiken? Mutta hän otti kutsun vastaan, koska koki työn kunniatehtäväksi - ja kirjoittaakin hyvin, persoonallisesti ja erittäin eläytyvästi.  Minua viehätti Holmströmin vahva kaunokirjallinen ote, voimakas fiktion tuntu ja luetun peilaaminen omaan elämään. Häntä askarruttaa Märta Tikkasen elämän paradoksi:

Miten nainen voi olla feministi, kutsua itseään feministiksi ja taistella naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolesta mutta olla silti vankina omassa elämässään kontrolloivan miehen kanssa ja uhrata niin valtavan paljon niin jonninjoutavan asian vuoksi kuin rakkaus? Vai onko se jonninjoutava asia? En sittenkään ole varma. Ojennan hitaasti käteni raottaakseni verhoa.

Holmström ei siis kaihda sitä kysymystä joka on jokaisen huulilla, joka on lukenut Märta Tikkasen teoksia avioliitostaan: miksi Märta ei jättänyt Henrikiä? En saanut mielestäni selvää vastausta, vaan ihmettelen tätä edelleen. Olen lukenut Märta Tikkasen tuotannosta vain teokset Vuosisadan rakkaustarina ja Kaksi. Tikkasten avioliittohelvettiä ihmettelin jo lukuhetkellä ja entistä vahvemmin nyt luettuani heidän lastensa haastatteluja. Holmström tapasi / haastatteli kaikkia neljää: Susannia, Sofiaa, JJ:ta ja Robertia, joihin kaikkiin isän alkoholismi ja kodin epävakaa tunnelma löivät pysyvät leimansa. Erityisen rankasti oireilivat Sofia ja JJ. Kirjassa paljastuu, että Märta oli vihdoin ottamassa eroa miehestään, mutta juuri silloin Henrikillä diagnosoitiin leukemia. Onko niin, että ristiriitainen avioliitto tuotti materiaalia kirjoittamiseen?, kysyy Holmström. Bloggauksessani teoksesta Kaksi kirjoitin:

Kaiken vääristyessä jotain läheisriippuvaista kuitenkin riitti liimana. Tikkasten suhdesotku oli sitä luokkaa, ettei kannata edes yrittää analysoida. Neljä lasta siinä loputtomien satiiristen monologitulvien, mekastuksen, ryyppyputkien ja vainoharhojen keskellä. Oirehtimatta eivät lapsiparat selvinneet. Minä ihmettelen suuresti miten Märta kesti. Hän venyi ja vanui, hoiti perheen ja ansiotyön luovan kirjoittamisen ohella.

Suomenruotsalainen kirjallisuus kurkotti tuolloin ehkä enemmän Ruotsiin ja muihin maihin. Märta Tikkasen yllä leijaili lisäksi hänen miehensä vahva varjo. Kun vastaanotto kotimaassa oli nuivaa, oli hienoa että vastakaikua ja kiitosta tuli muista maista ja erityisesti Ruotsista. Arbiksen aikoihin solvaaminen yltyi jopa fyysisyyden asteelle. Minulle kirjan kiinnostavinta antia olivat dramaattiset avioliittovuodet. Leskeksi jäätyään Märta Tikkanen tunsi itsensä yksinäiseksi ja toivoi uutta sykähdyttävää rakkaussuhdetta. Ehkä sellainen oli tuntemattomaksi jäänyt suurpyytäjä samannimisessä romaanissa. Holmström on kirjoittanut eläytyvällä otteellaan hienon elämäkerran, joka paneutuu syvällisesti sekä Märta Tikkasen elämänvaiheisiin että tuotantoon. Luin kirjan ennen kuin tietooni tuli kärhämä Holmströmin ja Märta Tikkasen ja tämän tyttären kanssa, enkä tietenkään havainnut, missä kohdin tekstiin oli tehty muutoksia.

Johanna Holmström - Märta Tikkanen. Tyttö joka halusi juosta vetten päällä
Alkuteos Flicka som ville springa på vattnet. En biografi om Märta Tikkanen 2020
Suomentanut Maija Kauhanen
Kansi Anders Carpelan

Tammi 2020

Äänikirjan lukija Sara Paavolainen
_______________ 

Johanna Holmström (s. 1981) on toimittaja ja kirjailija. Hänen tuotantoonsa kuuluu novellien lisäksi romaaneja, viimeisimpänä Sielujen saari (2017).

Näkemyserimielisyyksiä Holmströmin ja Märta Tikkasen kesken: YLE / Demokraatti ruotsiksi

Marjatta Sarpaneva - Timo Sarpaneva. Taide ja elämä

Timo Sarpaneva. Taide ja elämä oli tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana. Teoksesta saakin hyvän kuvan sekä Timo Sarpanevasta yksityishenkilönä että hänen mittavasta elämäntyöstään, sillä kirjoittaja on hänen puolisonsa, Sarpaneva Designissä edelleen toimiva Marjatta Sarpaneva. Finlandia-raadin perusteluissa kirjaa kuvailtiin seuraavasti: 

Rakastetun ja arvostetun taiteilijan karhean loistelias elämäkerta, jossa puoliso käy läpi omakohtaisesti koetut uran huiput ja aallonpohjat kipeitäkään puolia kaunistelematta. Kerronnassa yhdistyvät upealla tavalla teksti ja kuvat, ja teos tuo hienosti esiin elämän ja taiteen erottamattoman yhteyden.

Kirjassa onkin valtavan upea ja tasokas nelivärikuvitus, joka esittelee Timo Sarpanevan (1926-2006) monipuolisuutta taiteilijana. Ei juuri ollut materiaalia, josta hän ei olisi ollut kiinnostunut ja jota hän ei olisi työstänyt. Sarpaneva suunnitteli taide- ja käyttölasia, posliiniastiastoja, terästuotteita, rautapatoja, näyttelyjulisteita, pukuja, ryijyjä ja kankaita. Hän oli luomassa käsitettä Finnish Design ja osallistui lukuisiin Suomen taideteollisuutta esitteleviin näyttelyihin maailmalla ja piti myös useita yksityisnäyttelyjä. Kansainvälistä tunnustusta tuli: Grand Prix -palkinnot 1954 ja 1957, Milanon triennaalista sekä näyttelyarkkitehtuurista Milanon ja Montrealin maailmannäyttelyissä. Kirjassa on listattu näyttelyt ja Sarpanevan saamat palkinnot. Googlen kuvahaulla ja Sarpaneva Designin sivustolla voi ihailla taiteilijan kädenjälkeä.

Kajakki oli Grand Prix -voittajatyö Milanon triennaalissa 1954. Kuva Wikipedia.

Vuonna 1990 Geneven Christie’sillä yksi Kajakki myytiin hintaan 420 000 mk.

Guinnesin ennätyskirjassa 1991 se saa maininnan 'maailman kallein modernin lasitaiteen teos’.

Yksi huikeimmista taidelasitöistä on Lansetti II vuodelta 1983, korkeus 87 cm.

Kuvasin sen kirjasta, vaikka kuvasta kuvattuna se menettää taianomaisuuttaan.

Timo hengitti taiteensa kautta. Kaikki hänen elämässään oli alisteista hänen työlleen - myös me läheiset.

Puolisona ja isänä Timo Sarpaneva oli hankala mies kuten niin moni suuri luova taiteilija. Tärkeintä oli työ, se meni yksityiselämän edelle. Timo Sarpanevan lapsuuskoti oli vaatimaton, mutta lahjakkuudellaan ja intohimoisella työllään hän nousi huipulle. 15-vuotias Marjatta Svennevig oli töissä Mainostoimisto Erva Latvalassa, kun Timo rakastui tähän siroon Kallion työläistyttöön ensi silmäyksellä, vaikka oli jo naimisissa Pi Sarpanevan kanssa ja kahden lapsen isä. Ikäeroa parilla oli 18 vuotta ja Marjatta sanoo harkinneensa pitkään Timon kelkkaan ryhtymistä. Myöhemmin Marjatalla oli myös oma kiireinen työnsä Lenita Airiston malliryhmässä Tytöt. Mallintyöt jätettyään Marjatta suunnitteli jonkun aikaa silmälasikehyksiä Instrumentariumille, mutta omistautui sitten miehelleen, lapsille ja kodille hoitaen kaikki käytännön asiat, niin että puoliso sai omistautua luovalle työlleen. Ristiriidatonta elämä ei ollut, sillä Timolla oli tapana hävitä omille teilleen. Kerran hän viihtyi tasavallan presidentti Urho Kekkosen luona Tamminiemessä luvattoman pitkään ja tarvittiin Kekkosen lepyttelysoitto ennen kuin Timo uskalsi tulla kotiin.

Marjatta Sarpaneva eli lähes viisi vuosikymmentä miehensä taiteilija-muotoilija Timo Sarpanevan rinnalla. Millimetrin tarkkuudella hän seurasi miehensä kädenjälkeä jokaista yksityiskohtaa myöten oppien luomis- ja suunnittelutyön salat. 

Vuosikaudet Marjatta toimi myös miehensä luonnosten puhtaaksipiirtäjänä ja perehtyi täten tuotantoprosessin kaikkiin vaiheisiin. Tekstistä kuultaa se, että hän on hyvin perillä esimerkiksi lasin työstämisen eri vaiheista.

One Blackfriars -pilvenpiirtäjä Lontoossa on saanut inspiraationsa Timo Sarpanevan  

Lansetti-veistoksesta. Arkkitehti Ian Simpson. 

Timo Sarpanevan käyttötuotteita on monessa suomalaisessa kodissa. Syntynsä aikoihin 70-luvulla Festivo-kynttilänjaloissa käytettiin hauskoja pallokynttilöitä. Oli hyvin nostalgista nähdä niistä kuvia. Omasta kodista löytyy Opan teräsvateja muovisine lokerikkoineen, Tsaikka-glögilaseja ja se puukahvainen upea rautapata, jossa sunnuntain lihapata perheelle valmistuu. Kirjassa esitetyt käsittämättömän kauniit kuvat uniikeista lasiveistoksista salpaavat hengen. Timo Sarpaneva. Taide ja elämä on tasokas ja kaunis teos, hieno kunnioitus Timo Sarpanevan elämäntyölle. Kirja on niin kiehtova, etten millään raaskisi viedä tätä bestselleriä takaisin kirjastoon. Tämä kirja kannattaa muistaa joululahjoja miettiessä.

Marjatta Sarpaneva - Timo Sarpaneva. Taide ja elämä
Tammi 2020
_______________

Marjatta Sarpaneva o.s. Svennevig (s. 1944) varttui Helsingin Kalliossa. Keskikoulun jälkeen hän meni töihin Erva-Latvalan mainostoimistoon. Mallinura aukeni, ja Marjatta kulki suomalaisen muodin vientimatkoilla ympäri maailmaa. Todelliseksi elämäntyöksi muodostui tiivis yhteistyö elämänkumppani Timo Sarpanevan kanssa. Nykyään Marjatta Sarpaneva työskentelee Sarpaneva Design Oy:ssä.

Lenita Airisto - Elämäni ja isänmaani

Lucia Berlin - Kotiinpaluu. Muistoja, kuvia, kirjeitä

Lukeva yleisö tuntee Lucia Berlinin elämäntarinan pääpiirteissään, kirjoittihan hän novelleihinsa välähdyksiä omasta värikkäästä elämästään. Postuumisti julkaistut kolme novellikokoelmaa Siivoojan käsikirja, Tanssia ruusuilla ja Ilta paratiisissa ovat olleet kansainvälisiä menestyksiä. Omaelämäkerrallinen Kotiinpaluu jäi kesken Berlinin kuollessa vuonna 2004 ja hänen poikansa Jeff viimeisteli sen. Berliniltä on julkaistu vain 76 novellia, joiden kirjoittamisen hän aloitti 24-vuotiaana Lucia Newtonin nimellä ja oma värikäs elämä tarjosi niihin runsaasti aineksia.

Berlinin isä oli kaivosteollisuuden palveluksessa ja perhe muutti usein. Lucia syntyi Alaskassa 1936 ja muutti äitinsä kanssa Texasin El Pasoon isän jouduttua rintamalle. Siellä alkoholisoitunut isoisä hoiti hammaslääkärin praktiikkaansa ja Jeff-eno piti tytölle seuraa. Kaikki haisivat Jack Danielsilta. Sodasta palattuaan isä vei perheen Santiago de Chileen, jossa perhe asui pisimpään ja jossa Berlin varttui nuoreksi naiseksi ylellisissä oloissa. Oli kotiapulaisia ja säihkyviä juhlia, mutta myös alkoholisoitunut äiti. Hänen oli otettava hoitaakseen isän edustuspäivälliset, kun äiti viihtyi makuuhuoneessa viskipullonsa kanssa.

Kirjeessään ystävättärelleen Berlin kertoo suuresta ensirakkaudestaan New Mexicon yliopistossa Albuquerquessa. Hän vietti poikaystävänsä kanssa yöt salaa asuntolan katolla, mutta vanhemmat saivat tietysti tietää. He päättivät lähettää tyttärensä Eurooppaan jäähdyttelemään tunteitaan, mutta tämä solmikin pikaisen avioliiton nimeltä mainitsemattoman kuvanveistäjän kanssa. Mies oli hyvin määräilevä, mikä kuuluu Berlinin kirjeestä. Pari erosi ja seuraava aviomies oli jazzpianisti Race Newton. Mies tuli hyvin erilaisesta, vakaasta kasvuympäristöstä ja oli paljon matkoilla. Kirjeistä kuuluu kuinka yksinäinen Berlin New Yorkin vuosina oli.

Berlin rakastui miehensä ystävään Buddy Berliniin, mutta avioliittoa yritettiin vielä jatkaa. Kunnes tuli ilta, jona Buddy taas soitti ja Berlin löysi itsensä Acapulcosta kahden poikansa kanssa. Lucia ja Buddy olivat onnellisia ja varakkaita, ja lentelivät omalla Cessnallaan. Mutta Buddy osoittautui heroiiniaddiktiksi, eikä Lucia ollut aavistanutkaan. He yrittivät paeta syrjäisiin paikkoihin huumediilereitä, mutta aina ne löysivät tiensä paikalle. Sydäntäsärkevä teksti kertoo, millaista elämä huumeaddiktin kanssa oli. Avioliittoa kesti kymmenkunta vuotta ja parille syntyi kaksi poikaa. Eron jälkeen rikkaus oli muisto vain ja Berlin elätti neljä poikaansa sekalaisilla hanttihommilla.

Kirjassa olevat kirjeet on osoitettu pääosin runoilija Edward Dornin perheelle, johon Lucia oli tutustunut jo aiemmin. Kirjeet ovat hyvin eloisia, yhtä värikkäitä kuin Lucian novellit. Hän kertoo puuhailuistaan poikiensa kanssa Racen ollessa kiertueilla. Rahasta oli tiukkaa ja Lucia ansaitsi valmistamalla pikkulasten ponchoja myyntiin. Kierreltiin upeaa New Yorkia, ihailtiin Hudson-jokea ja eläintarhan eläimiä. Aikuisten kesken tavattiin kirjallisuus- ja musiikkialan ihmisiä. 

Kuuntelin kirjan äänikirjana ja minusta Karoliina Kudjoi oli loistava valinta lukijaksi. Jäin paitsi kirjassa olevia kuvia, mutta tässä New Yorkerin linkissä niitä on kuin myös pari tekstinäytettä englanniksi. Kotiinpaluu lienee hyvästit Lucia Berlinille, lisää ei varmaankaan ole odotettavissa. Mutta onhan meillä onneksi hänen novellikokoelmansa, joista varmasti löytyy uusilla lukukerroilla aina jotain uutta.

Lucia Berlin, Jeff Berlin - Kotiinpaluu. Muistoja, kuvia, kirjeitä

Alkuteos Welcome Home 2018

Suomentanut Kristiina Drews

Aula & Co 2020

Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi

_______________

Kirjojen keskellä

Kirjasähkökäyrä

luciaberlin.com

Jeff Berlinin haastattelu marraskuulta 2019 / HS

Lucia Berlinin elämäkerrassa nousevat esiin kuvaukset tapahtumista, jotka ovat tuttuja hänen novelleistaan. Berlinin omaelämäkerralliset katkelmat ovat yhtä häikäiseviä, tunnelmallisia ja aitoja kuin hänen novellinsakin. Kotiinpaluu on kuvaus naiseudesta, vähäosaisuudesta ja taiteilijuudesta 1900-luvun Amerikassa. Berlin paini koko elämänsä ajan häpeän ja ennakkoluulojen kanssa, mutta säilytti uteliaan asenteen maailmaan ja osasi poikkeuksellisella tavalla kuvata teksteissään elämää kauneimmillaan ja kauheimmillaan.