Salla Leponiemi - Niin kauan kuin tunnen eläväni

Emansipoitunut. Omapäinen. Kapinallinen. Boheemi. Kosmopoliitti.

Itsenäinen nainen, joka vähät välitti porvarillisen yhteiskunnan sovinnaisuussäännöistä.

Olen aivan myyty Elin Danielson-Gambogin (s. 1861 Noormarkku, k. 1919 Antignano, Italia) taiteen edessä, joten halusin tuoreeltaan lukea taidehistorioitsija Salla Leponiemen teoksen Niin kauan kuin tunnen eläväni, jossa hän piirtää tarkan ja elävän kuvan Elin Danielson-Gambogin monivaiheisesta elämästä ja taiteesta. Vuonna 2019, kun maailma oli vielä mallillaan, minulla oli ilo nähdä lukuisia Elinin töitä taidenäyttelyissä Suomessa ja luin muutaman hänestä kertovan kirjankin. Aiemmissa bloggauksissani olen kertonut Elinin elämäntarinan aika tarkoin, joten en nyt toista itseäni, vaan mietin vaikka naistaiteilijan asemaa, taidekriitikkojen tylyyttä ja ystävyyden isoa merkitystä.

Eliniltä on säilynyt jokseenkin laaja kirjeenvaihto, johon Leponiemi on perehtynyt perusteellisesti ja jota hän siteeraa moneen otteeseen. Kirjeistä välittyy jo Önningebyn ajoilta peräisin olevien ystävien tärkeys. Victor Westerholmin vuonna 1886 perustamassa taiteilijasiirtolassa Ahvenanmaalla Elin vieraili alusta asti. Elämänmittaisiksi ystäviksi tulivat mm. Victor ja hänen vaimonsa Hilma sekä ruotsalainen J. A. G. Acke ja hänen vaimonsa Eva Topelius-Acke. Önningebyssä Elin ystävystyi myös Dora Wahlroosin kanssa, ja sitä karvaampi oli Doran ja Raffaellon myöhempi lyhyt rakkausjuttu, joka johti kirvelevään aviokriisiin. Helene Schjerfbeckin Elin koki mitä ilmeisemmin kilpailijakseen, menettipä tälle opettajan paikan Taideyhdistyksen piirustuskoulussakin 1894 eikä etsiytynyt maalarisiskojen (Schjerfbeck, Wiik ja Thilén) seuraan. Italiassa asuessaan Elinillä ei ollut ketään, joka olisi edistänyt hänen uraansa Suomessa ja hoitanut töitä näyttelyihin. Kaikki piti hoitaa itse Italiasta käsin. Schjerfbeckillä sen sijaan oli sopimus taidekauppias Gösta Stenmanin kanssa, mikä suuresti auttoi hänen taiteensa arvostuksen nousua.

Taiteilijan ammatin valitseminen edellytti naisilta paitsi palavaa intohimoa, myös rohkeutta, sillä se merkitsi ennakkoluulojen kohtaamista ja pysymistä taide-elämän marginaalissa olipa kuinka taitava, uusia ovia aukova tai taiteellisesti korkeatasoinen hyvänsä. Kriitikot ylläpitivät mielikuvaa naisista amatööreinä ja muut portinvartijat varmistivat, että tärkeimmät palkinnot ja suurimmat apurahat jaettiin miehille.

Lahjakas Elin hyväksyttiin vain 15-vuotiaana Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Hänen aikanaan taidemaailmaa hallitsivat miehet ja naisen oli oltava heitä tuplasti parempi saadakseen edes pientä tunnustusta ja näkyvyyttä. Eikä missään nimessä valita niin epäsovinnaisia tabu-aiheita kuin Elin! Leponiemen kritiikki- ja aikalaissitaateista käy selväksi, miten naisten töitä lytättiin ja aliarvioitiin. Sitäpaitsi Suomen taideyhdistys oli hyvin riitaisa ja oli kiinnostavaa lukea näistä vanhan ja nuoren polven kiistoista. Vuosi 1887 oli Elinin läpimurtovuosi, sillä hänen Taideyhdistyksen näyttelyissä olleita töitään kehuttiin vuolaasti, mutta pian tuli taas lunta tupaan. Elin oli hyvin itsekriittinen eikä Leponiemen mukaan ollut itsekään aivan tyytyväinen Hilma Westerholmin suurikokoiseen muotokuvaan, mutta itse seisoin kauan sen ääressä ihastellen kokonaisuutta ja hiuksia, jotka näyttivät aidolta hiukselta liimattuna maalaukseen. Kotimaiset mieskriitikot moittivat maalausta kovin sanoin, mutta Pariisissa oltiin ihastuneita.

Hilma Westerholmin muotokuva (1888) sai kriitikot narisemaan kotimaassa, 

mutta palkittiin pronssimitalilla Pariisin maailmannäyttelyssä 1889.

Leponiemen eläväisestä tekstistä piirtyy paitsi Elinin, myös tuon ajan taide-elämä meillä Suomessa, Pariisissa ja Italiassa. Melkein jokainen Suomen kultakauden taiteilijoista suuntasi Pariisiin, joten kaupungissa tavattiin toisia suomalaisia ja pohjoismaalaisia. Pariisissa Elin ystävystyi myös Akseli Gallénin kanssa, ja heidän läheinen ystävyytensä kesti koko elämän. Myös Firenzessä liikkui suomalaistaiteilijoita, pidettiinpä siellä Elinin polttaritkin, vaikka Raffaello ei ollut paikalla!

Sisällä (Önningebyssä), tulen rätistessä uunissa Acke maalasi valotutkielman, jossa hän kuvasi 

puolipukeisen Elinin hyvin naisellisena ja sensuellina. Liekkien hehkun valaistessa huoneen 

Elin nostelee hymyillen hiuksiaan olkapäiden suojaksi asetellun shaalin alta.

Önningebyn kesät ja talvet, taideyhteisön rentous ja toista tukeva yhteisöllisyys säilyivät Elinin mielessä. Italiassa asuessaan hän tunsi itsensä ajoittain yksinäiseksi, vailla hyvää naistaiteilijaystävää. Elin on säästänyt myös Gustav Vigelandin lähettämät kirjeet, joissa tämä norjalainen kuvanveistäjä esittäytyy intohimoisena mutta epäluotettavana ja ailahtelevana. Itseään 13 vuotta nuoremman Raffaellon kanssa liitto oli täynnä yhteistä tekemistä ja samojen aiheiden ikuistamista. Doran ja Raffaellon suhteen paljastuminen 1901 tiesi syvää aviokriisiä, mutta miehensä mielenterveyden horjuessa yhä pahemmin, Elin luopui avioeroaikeestaan ja vastasi heidän elannostaan ja arjestaan elämänsä loppuun asti. Uuvuttavat kesät Suomessa tilausmuotokuvien parissa heikensivät Elinin terveyttä ja hän kuoli keuhkokuumeeseen kotonaan Antignanossa 58-vuotiaana.

Miten ihailtavan rohkea, sitkeä ja määrätietoinen nainen Elin olikaan! Jatkuvista suurista talousvaikeuksista huolimatta hän loi maailmanluokan taidetta, jota me jälkipolvet saamme ihailla. Elin oli uskollinen omalle naturalistiselle tyylilleen koko uransa ajan, pieniä irtiottoja lukuunottamatta. Salla Leponiemen kirjaan oli aivan ihastuttavaa uppoutua ja eläytyä tämän suuresti ihailemani taiteilijan teoksiin. Sain kuljeskella taiteilijoiden 1900-luvun alun boheemissa Pariisissa ja Firenzessä sekä istua iltaa Elinin ja muiden nimekkäiden suomalaistaiteilijoiden seurassa. Kirjassa on kaksi nelivärikuvaliitettä ja tarkat lähdeluettelot. Elinin elämä on lisäksi piirretty vuosiluvuin ja lyhyin toteamuksin. Pidin siitä, että Leponiemi mainitsi myös noina vuosina syntyneet maalaukset. Lämmin suositus Elin Danielson-Gambogin ja taiteen ystäville. Kannen punaista, aviokriisin jälkeistä, omakuvaa Leponiemi luonnehtii näin:

Pieni mutta intensiivinen Omakuva jatkaa renessanssimuotokuvan perinnettä: tiukasti rajattu rintakuva, keskittynyt katse ja yhteen puristetut hymyttömät huulet. Kytkentää historiaan vahvistaa puvun punainen sametti, renessanssin aikaan Italiassa arvovaltaiselle miehelle sallittu etuoikeus. Samalla kuva esittelee modernin, murtumattoman ihmisen, joka tarkastelee katsojaansa yläviistosta. Häntä ei voi kaataa. / Elinin silmät näyttävät väsyneiltä, valvotut yöt ovat piirtäneet jälkiä niiden ympärille, mutta katse kertoo henkisestä lujuudesta ja elinvoimasta.

Elin Danielson-Gambogia käsittelevät bloggaukseni:

Kaksi taidekirjaa:

Virve Heininen - Italian valossa sekä Riitta Konttinen & Ulla Savojärvi - Elin Danielson-Gambogi

Kati Kanto - Suomalais-italialainen rapsodia

Eppu Nuotio, Pirkko Soinio - Punainen vaate

Önningebyn taiteilijasiirtokunta, Didrichsenin taidemuseo 2019

Salla Leponiemi - Niin kauan kuin tunnen eläväni - Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Kannessa Omakuva 1903, Turun taidemuseo
Gummerus 2021

Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
_______________

Danielson tunnettiin omapäisenä ja boheemina taiteilijana, joka matkusti yksin, kävi ravintoloissa, tupakoi, rakasti suurkaupunkien vilinää ja ostereita, viftasi ja juhli aamuun saakka. Myös opettajana hän oli osoittautunut liian itsenäiseksi. Hän ei piitannut turhista säännöistä, eikä häntä valittu piirustuskoulun maalausluokan johtoon. Taiteilijana Elinin erinomaisuutta ei kiistetty – hänhän oli yksi parhaista – mutta ongelmia aiheutti se, että hän kuvasi asioita, joita ei ollut soveliasta kuvata. 

Salla Leponiemi on koulutukseltaan taidehistorioitsija ja laulaja. Leponiemi asuu Firenzessä, haaveidensa kaupungissa, jonka hän on löytänyt varhaisrenessanssin taiteen viekoittelemana. 

Nuotio, Soininen - Punainen vaate / Salome Virta #3

Punainen vaate on kirjailijaduo Nuotio-Soinisen kolmas Salome Virta -taidejännäri. Olen lukenut ensimmäisen, Nainen parvekkeella, mutta Sakset tyynyn alla on lukematta. Aavistuksen olin ulkona kakkososassa tapahtuneesta, mutta ei se liiemmin haitannut. Tässä osassa tapaamme taas iäkkään Arvo Joenmaan, jonka varastettua Edelfeltiä ensimmäisessä osassa jahdattiin. Uutta oli Salomen ja Tuomas Joenmaan pysyväluonteinen rakkaussuhde, ja uutta minulle myös se, että pappa Joenmaalla on naisystävä Wienissä.

Tuomas ja Salome asuvat edelleen Berliinissä, jossa mies pyörittää menestyvää taidegalleriaa. Eräänä iltana Tuomaksen tuttava Stefan Lemke esittelee taidekokoelmaansa hulppeassa asunnossaan. Miehen suurin aarre on pienikokoinen Elin Danielson-Gambogin omakuva, jonka keräilijä sanoo ostaneensa jo kymmenisen vuotta sitten. Suomessa käydessään Salomelle selviää, että aito Danielson-Gambogin Punainen omakuva vuodelta 1903 kuuluu Turun taidemuseon kokoelmiin. Lemken taulun täytyy siis olla väärennös - ja luonteelleen ominaisesti Salome antautuu oitis tutkimaan tämän potentiaalisen taideväärennöksen vaiheita. Jännärissä on kaksi aikatasoa ja kaksi kerrontalinjaa, jotka Punainen omakuva liittää hienosti toisiinsa. Nykyajassa kerrotaan Salomen tutkimuksista ja hänen elämästään Joenmaan perheen miniäkokelaana.

Toinen kerrontalinja sijoittuu 1800-1900-lukujen vaihteeseen ja paneutuu triangelidraamaan Elin-Raffaello-Dora. Kiinnostuin tästä jännäristä nimenomaan Elin Danielson-Gambogin ansiosta, ja teos onnistui yllättämään minut iloisesti. Olen lukenut Elinin ja hänen miehensä Raffaellon elämästä kertovan ja heidän taidettaan esittelevän upean Didrichsenin taidemuseon näyttelyjulkaisun. Taiteilijan elämänvaiheet olivat siis jo tuttuja, mikä helpotti kirjeitten kertoman asettamista oikeisiin asiayhteyksiinsä.  Tiesin siis Raffaellon ja Elinin hyvän ystävän Doran suhteesta - mutta voi miten upeasti Nuotio & Salminen eläytyivät kummankin naisen tuntoihin!

Punapukuinen omakuva 1903, Public domain

Elin ja Dora ovat olleet ystävyksiä Önningebyn ajoista lähtien ja Elin lohduttaa äidillisesti nuorempaa Doraa kun tämän kihlaus Wiikkan kanssa purkautuu. Kirjeenvaihto kestää vuosikausia ja kuviteltujen kirjeiden sävy istuu loistavasti näiden taiteilijattarien suuhun: hyvin maalailevaa ja innoittunutta, ympäristön värejä ja valoa havainnoivaa. He kirjoittavat taiteesta, taidemaailmasta ja naistaitelijan asemasta; taiteilijaystävistään, apurahojen saannin vaikeudesta ja ikuisesta rahapulasta - aivan kaikesta! Kun Dora saapuu Antignanoon Gambogien vieraaksi Raffaello ja Dora rakastuvat toisiinsa. Salasuhteen paljastuttua kirjeitten sävy muuttuu viiltävän teräväksi, loukkaavaksi ja tuohtuneeksi: sanoja ei säästellä ja iskut satelevat puolin ja toisin. Ymmärsin toki Dorankin vaikuttimet, mutta sympatiani tässä triangelidraamassa olivat Elinin puolella. Kuvitteellinen kirjeenvaihto teki eläväksi Elinin tilanteen: vieraalla maalla, melkoisen yksin ja vailla omia ystäviä, pettyneenä naisena luottamuksensa raunioilla. Aviokriisi riitoineen ja ahdistavine pohdintoineen kesti monta vuotta, mutta sitten Elin päätti jatkaa elämäänsä miehensä rinnalla. Hän elätti tilaustöillään yhä vain huonommassa henkisessä kunnossa olevan miehensä. Juuri tuolta ajalta on Punainen omakuva. Kun tiedämme taustat, ymmärrämme paremmin Elinin katseen: hän pitää päänsä ylpeästi pystyssä, hän on vahva aikuinen nainen, joka tietää mitä tekee.

Berliinissä Salomen sitoutumiskammo horjahtelee, mutta oma nuhjuinen yksiö on silti toisinaan houkuttava pakopaikka Tuomaksen ylellisestä maailmasta. Terävänä naisena hän onkii selville Krakovassa nykyään vaikuttavan epäilyttävän taidekauppiaan, Veikko Adlerin. Krakovaan siis käy uhmakkaan Salomen matka, vaikka sairasteleva Arvo Joenmaa kaipaisi huolenpitäjää. Suomeen ehdittyään Salome käy Kansallisgalleriassa tapaamassa taideväärennöksiä tutkivan ryhmän vetäjää ja paljastuu, että erään suomalaisen pörhistelevän keräilijän kokoelmassa on useita todennäköisiä väärennöksiä. Teoksen loppupuolella sitten ryskyy ja rymisee, mutta Salome ja Tuomas selvittävät vaaralliset tilanteet yhdessä - ja Joenmaan perhe hengähtää hetkisen auvoisen onnellisissa tunnelmissa.

Nuotio & Salminen kutovat mukavan pehmeähkön jännärin Elin Danielson-Gambogin elämän ja Punaisen omakuvan ympärille. Kirjan alkupuoli oli verkkaista menoa kummankin kerrontalinjan osalta, mutta sitten vauhti kiihtyi. Jännärijuonikin oli käypä, mutta eniten nautin Elinin ja Doran terävästä kirjeenvaihdosta. Kummankin naisen näkemykset oli hienosti ja todentuntuisesti kuviteltu: kaikki olisi voinut tapahtua juuri esitetyllä tavalla! Kun nyt Salomen elämä muuttuu ratkaisevasti,  on jännittävää nähdä miten hänen taideseikkailunsa jatkuvat. Punainen vaate oli viihdyttävä romaani Danielson-Gambogin taiteen ystävälle ja Sanna-Reeta Meilahden suunnittelema kansi kuvaa hienosti naisten kirjeenvaihtoa ja sanan säilien taistelua yli sata vuotta sitten.

Eppu Nuotio, Pirkko Soininen - Punainen vaate
Salome Virta #3
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Bazar 2019
Kustantajalta - kiitos!

_________________

Suositan lämpimästi luettavaksi näitä teoksia: Virve Heinisen Italian valossa & Riitta Konttisen elämäkertaa Elinistä.

Keräsin tähän listaa todellisista henkilöistä, joista teoksessa puhutaan:
Elin Danielson-Gambogi 1861-1919 / Dora Wahlroos 1870-1947 / Raffaello Gambogi 1874-1943 / Emil Wikström  "Wiikka"  1864-1942 / Akseli Gallen-Kallela ”veli Aksel” 1861-1931 / Victor Westerholm 1860-1919 / Önningebyn taiteilijayhteisö

Kirjailijat tavattavissa Helsingin kirjamessuilla

perjantaina klo 11.00, Punavuori

Kaksi upeaa taidekirjaa Elin Danielson-Gambogista

Italian valossa teoksen kannessa Elin Danielson-Gambogin viimeinen koti, Villa Benvenuti (n. 1915).

Rafael Gambogin maalaus talosta aivan samasta kulmasta löytyy myös kirjan sivuilta.

Heräsin vasta muutama vuosi sitten Elin Danielson-Gambogin taiteen upeuteen. En siis nähnyt Didrichsenin taidemuseossa kevätkaudella 2007 ollutta näyttelyä Italian valossa. Samanniminen upea ja paksu taidekirja esittelee mielenkiintoisesti Elinin elämänkaaren, hänen monet asuinpaikkansa Italiassa ja miehensä, Rafaello Gambogin ja muuta italialaista aikalaistaidetta. Taiteilijapuolisot työskentelivät yhdessä ja heidän tyylinsä ovat lähellä toisiaan. Kirjassa on useita teospareja, Elinin versio ja Rafaellon versio, mikä oli todella mielenkiintoista.

Elin syntyi Noormarkussa vuonna 1861. Hän ei koskaan pitänyt seudusta ja tie kävi jo 15-vuotiaana Helsinkiin Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Varaton Elin eli apurahoilla ja stipendeillä, ja matkusti Pariisiin taideopintoihin kuten lähes kaikki suomalaismaalarit. Pariisin lumon alkaessa hiipua, Italia ja Firenze veivät sen paikan Euroopan taiteen mekkana. Livornosta kotoisin oleva Rafaello oli 13 vuotta vaimoaan nuorempi. Liitto perustui suurelta osin taiteilijatoveruuteen - ja sitten kävi onnettomasti: Rafaello rakastui Italiassa vierailevaan Elinin ystävään, Dora Wahlroosiin. Aviokriisi oli shokki Elinille ja riitaisat välit jäytivät työtehoa. Ensi ajatus oli avioero, mutta kun Rafaellon mielenterveys järkkyi yhä pahemmin, Elin uhrautui, tuki ja piti huolta miehestään elämänsä loppuun asti.

Elin oli omapäinen ja boheemi. Hän kapinoi naisten alistettua asemaa vastaan shokeeraavilla aihevalinnoillaan. Tylytystä saivat mm. teokset Teepöydän ääressä 1890, jossa Tytty-sisko polttelee rennosti tupakkaa sekä Äiti 1893, jossa liian intiimissä makuuhuonemiljöössä myöskin vauvaansa imettävä Tytty. Italiaan pysyvästi muutettuaan Elinin shokeeraavat ja äiti-lapsiaiheet loppuivat, kenties vielä sovinnaisemman ympäristön vaikutuksesta. Tilalle tulivat maisemat ja italialaisen arjen kuvaus. Eliniä kiinnostivat värit, valo ja varjo, ja utuisen ilman kuvaus. Taidehistorioitsija Virve Heininen selittää ja analysoi teoksia hurmaavalla ja selventävällä tavalla.

Auringonlasku 1910-15, osa teoksesta.

Teos kuuluu Danielson-Gambogin korkealta paikalta kuvattujen teosten sarjaan. 

Taivas ja meri sulautuvat toisiinsa horisontissa kuvan ulkopuolella oikealla.

Virve Heininen kertoo pitkästi tästä ihanasta maalauksesta.

Lukiessa mietin, miten valtavaa sitkeyttä ja itsetuntoa maalarina toimiminen tuona aikana naiselta vaati, mutta Elinin päättäväisyys heijastuu selvästi hänen omakuvistaan! Suomessakin naismaalareita vähäteltiin, mutta Italian maaseudulla Elinin tapainen nainen oli kummajainen ja silmätikku. Avioliiton raskaus ja toimeentulon kannalta tärkeät muotokuvatilaukset toivat hänet Suomeen monina kesinä. Kuusi tai kaksitoista muotokuvaa kesässä oli uuvuttava tahti, mutta niillä tuloilla elettiin Italiassa talven yli. Elin oli rauhaton kosmopoliitti, joka ei pitkään viihtynyt yhdellä paikkakunnalla. Italiassakaan hän ei asunut yli kahta vuotta samassa paikassa ilman että olisi viettänyt pitkiä aikoja muualla: Firenze, Antignano, Torre de Lago, Volterra... Hän asui monena talvena Firenzessä ja jopa pari kuukautta Roomassakin. Suomen vierailut saattoivat kestää kuukausia, jopa vuoden. Melkoista reissaamista, kun ottaa huomioon että lentäen ei tuohon aikaan matkustettu.

Teoksessa on kaksi esimerkkiä taideteosten konservoinnista. Omenapuun alla löytyi huonokuntoisena italialaisesta galleriasta ja siihen oli Rafaello Elinin kuoleman jälkeen merkinnyt oman signeerauksensa - ehkä myyntitoivein, alkoholisoituneena ja syrjäytyneenä. Osa Rafaellon 4 x 2 m kokoisesta teoksesta Hullut 1906 löytyi Turun taidemuseon varastosta. Hän maalasi sen oleskellessaan Volterran mielisairaalassa. Minun makuuni olivat enemmän Elinin kuin puolisonsa työt. Värit ovat heleämpiä ja ote taiteellisempi. Rafaello Gambogin vain parikymppisenä maalaama Maastamuuttajat 1894 on tosin mielettömän upea ja koskettava työ!

Italian valossa on kauttaaltaan suomen- ja ruotsinkielinen. Lopussa on lisäksi kattava yhteenveto italiaksi, olihan näyttely ja tämä upea näyttelyjulkaisu Suomen ja Italian kulttuuriyhteistyön tulosta. Taideteosten kuvat ovat isokokoisia ja kuten jo aiemmin mainitsin, taidehistorioitsija Heininen kertoo niistä tavattoman kiinnostavasti. Täydet viisi tähteä! Lopuksi suositan Halosenniemen kesänäyttelyä Naisia tupa täynnä, jossa on esillä kymmenkunta Elin Danielson-Gambogin teosta.

Virve Heininen - Italian valossa / I italienskt ljus / Nella luce italiana
Didrichsenin taidemuseo 2007
*****
Kirjastosta
_______________

Kirjan kannessa hurmaava Vaaleanpunainen omakuva 1899.

Hämeenlinnan ja Turun taidemuseoissa oli Elin Danielson-Gambogin näyttely vuonna 1995 ja tämä toinen taiteilijasta lukemani on tuon näyttelyn julkaisu. Professori emerita Riitta Konttinen vastaa Suomen osuudesta, Ulla Savojärvi kertoo Italian ajan töistä. Huippukiinnostava on tämäkin kaksikielinen teos, joka kertoo taiteilijan elämän vaiheet, matkat ulkomaille, näyttelyt teoksineen ym. tarkasti. Elinin parhaita ystäviä olivat taiteilija Victor Westerholm ja hänen vaimonsa Hilma, jonka katseellaan ja asennollaan yleisöä haastava muotokuva vuodelta 1888 herätti huomiota ja toi Pariisin maailmannäyttelyn pronssimitalin. Ahvenanmaan Önningebyn taiteilijayhteisö oli tärkeä ja Elin maalasi siellä ystävineen useina kesinä.

Näissä teoksissa on kuvattuna osittain eri teokset, siksi suosittelen molempia. Tässä on kaunis suomalaisaiheinen ja Elinille epätyypillinen aihe Tyttö metsässä 1893, joka oli varmasti kansallisromanttisia aiheita suosivan hyvän ystävän Axel Gallenin vaikutusta. Nämä kaksi upeaa taidekirjaa veivät ihastuttavalle matkalle Elin Danielson-Gambogin taiteeseen. Teksteistä piirtyvät tutkimuksentarkasti taiteilijan uran kehitys ja elämä niin Suomessa kuin Italiassa. Aivan ihania taide- ja lukukokemuksia molemmat!

Riitta Konttinen & Ulla Savojärvi - Elin Danielson-Gambogi
Käännökset Rainer Knapas
Graafinen suunnittelu Päivi Poropudas
Hämeenlinnan taidemuseon julkaisuja 3/1995 / Otava
****
Kirjastosta
_______________

Aiemmin kirjoitin Kati Kannon teoksesta Suomalais-italialainen rapsodia, jossa hän tekstittää ihanalla tavalla teokset Teepöydän ääressä (1890) ja Balda-tädin ajanvietteen (1886). Tässä bloggauksessa on myös linkki Danielson-Gambogin teoksia esittelevään Youtube-videoon.

Kati Kanto - Suomalais-italialainen rapsodia

Elin Danielson-Gambogia jäljittämässä...

Ihastuin pohjoisen naisen Kati Kannon vahvatunnelmaisiin runoihin murrerunoantologiassa Mee mummu ja muut, ja varasin kirjastosta sokkona sieltä löytyvän teoksen Suomalais-italialainen rapsodia, tietämättä ollenkaan teoksen aihepiiriä. Olin iloisesti yllättynyt kun totesin teoksen kertovan suuresti ihailemani Elin Danielson-Gambogin (1861-1919) elämäntarinaa. Kanto linkittää jännittävästi hänen henkilöhistoriansa nykyajan kuvaamataidonopettajan, fiktiivisen Aura Sammalen elämänmutkiin ja stipendiaattivuoteen Italiassa.

Teos on rakenteeltaan hyvin fragmentaarinen, ehkä liiankin. Auran elämän tapahtumat tulevat esiin toisiaan seuraavina ryöpsähtävinä ja hajanaisina välähdyksinä, joita Kanto ei liiemmin selittele. Aura on työhönsä leipääntynyt kuvaamataidonopettaja pohjoisessa. Kaivatun poikkeaman uuvuttavaan opettajantyöhön tuo onnenpotku - stipendi vuodeksi Italiaan. Siellä koti-ikävää potiessaan Aura muistelee kauniisti lapsuutensa hillaretkiä, opettajakollegoita ja miettii miesasioitaan. Haasteellisilta tuntuvat sekä miehet että taiteen tekeminen. Italia hellii kuumuudellaan ja värikkyydellään, kadut ovat elämää täynnä ja Aura on tylytyksestä huolimatta taideopinnoissaan sitkeä. Hän on myös aika huoleton ja uskalias nainen, joka ryhtyy juttusille tuntemattomien kanssa. Italialaisesta Fabriziosta kertovat kirjan monet luvut, joskin vierastin tähän mieheen liittyvää mafiajuonnetta.

Tässä hän taas oli: Elin Danielson-Gambogi. Nainen, jonka elämän tunsin omalla ihollani. Samat vaikeudet, kipuilut oman työskentelyn, töiden vastaanoton, kritiikin kanssa. Samalla koko ajan jäytävä, tuskallinen tietoisuus siitä, että suurin osa taiteilijoista saa varsinaisen tunnustuksen vasta kuolemansa jälkeen.

Voi olla, että kiinnitin lukiessa huomioni enemmän Danielson-Gambogista kertoviin lukuihin; ehkä siksi Aura jäi minulle etäiseksi. Mutta Elinistä kertovat luvut veivät sydämeni täysin, niissä kirjailija oli parhaimmillaan! Tämä Noormarkusta kotoisin oleva taiteilija herätti aikanaan rutkasti pahennusta rohkeilla aihevalinnoillaan. Suomi ja Noormarkku tuntuivat ahtailta, mutta stipendien turvin Elin pääsi ensin Pariisiin ja sittemmin Italiaan, joka koitui hänen kohtalokseen. Avioliitto 13 vuotta nuoremman taiteilijan Rafaello Gambogin kanssa toi sekä onnea että murheita, mutta Elin jaksoi ja kesti - sekä miehen sairauden että uskottomuuden parhaan ystävän Doran kanssa. Pari on haudattu Italian Livornoon.

"Balda-tädin kanssa tulen hyvin toimeen, kaikki tulevat. Kukaan ei pärjää hänelle pasianssissa. 

Se on hänen bravuurinsa, jota hän kertoo harrastaneensa nuoresta tytöstä lähtien.

Varsinaiseksi maestroksi hän onkin kehittynyt! Balda-täti polttelee tupakkaa 

ja nautii selvästi elämästään. Hänestä on yhdentekevää, mitä muut hänestä ajattelevat."
- Balda-tädin ajanviete 1886

"On selvää, että uin koko ajan vastavirtaan. Aivan koko ajan joudun taistelemaan jotain vastaan. 

Jos se ei ole konkreettinen este, jonkun ihmisen mielipide, on se yleinen ajatusmaailma.

Miten paljon rakastankaan Tyttyä esittävää maalaustani, jossa hän vetelee haikuja tupakastaan.

Se on niin tyypillinen näky hänestä! Mutta kuinka paljon olenkaan saanut kuulla 
siitä paheksuntaa ja väheksyviä huomautuksia! "
- Teepöydän ääressä, 1890

❤︎ ❤︎ ❤︎

Minä kiitän Kati Kantoa siitä, että hän muistutti mieleeni taas tämän ihanan taiteilijan. Olen varannut kirjastosta taiteilijasta kertovan Riitta Konttisen & Ulla Savojärven elämäkerran ja teoksen Italian valossa, jonka ovat toimittaneet Virve Heininen, Maria Didrichsen ja Kati Huovinmaa.

Eivätkä nämä sattumukset vielä tähän loppuneet. Halosenniemessä on  parhaillaan näyttely teemalla Naisia tupa täynnä, jossa on Danielson-Gambogilta 10 työtä, myös iki-ihana Teepöydän ääressä ja hieno Balda-tädin ajanviete. Näyttely on avoinna 8.9. asti.

"Halosenniemen kesän taidenäyttely täyttää taiteilijakodin naisilla.

He tulevat esille niin loistavina taiteen tekijöinä kuin myös kuvauskohteina monissa rooleissa – 
arkisissa askareissa, rakkaina vaimoina, lapsina tai viettelijättärinä. 

Näyttelyn teokset ovat kultakauden taiteilijoiden merkkiteoksia sekä hyvin harvoin 

julkisesti nähtyjä maalauksia yksityiskokoelmista.”

Näyttelyn naistaiteilijat: Helmi Biese, Fanny Churberg 3 työtä, Elin Danielson Gambogi 10, Amélie Lundahl 7, Anna Sahlstén 2, Helene Schjerfbeck 6, Maria Wiik 8, Venny Soldan-Brofeldt ja Ellen Thesleff 4. Miestaiteilijat: Marcus Collin, Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela, Eemil Halonen, Pekka Halonen, Eero Järnefelt, Eero Nelimarkka, Tyko Sallinen ja Anders Zorn.

Youtubesta löytyy Danielson-Gambogin töistä muitakin videoita. 

Kati Kanto - Suomalais-italialainen rapsodia

Ulkoasu Hanna Korhonen
Kannen maalaus Kati Kanto
Omakustanne 2017
Kirjastosta
_______________

Helmet-haaste: 14 (kirjailijalla ja minulla sama sukunimen alkukirjain), 24 (sokkona hyllystä valittu kirja),
Kirjailijan kotisivu, josta löytyy hänen runojaan ja maalauksiaan

"Haluan teoksessani nostaa esiin sekä opettajan että taiteilijan asemaa Suomessa: ongelmat ovat edelleen olemassa, vaikka naisten elämän välissä on noin 200 vuotta. Yksi teoksen peruskysymyksistä on se, kuinka pitkälle ihmisen tulee sietää toisen ihmisen alistavaa käytöstä.”

Kannon aiemmat teokset: Ruusuja lumessa 2015, Lumikettu 2015, Maitokahvimaa 2015, Ginestrellehillamekko 2016.

Halosenniemessä ei saanut kuvata, siksi nämä Danielson-Gambogin työt CC-lisenssillä.