Kirja vieköön!: eeva-kaarina aronen

6. lokakuuta 2016

Eeva-Kaarina Aronen - Edda

Olipa kerran kaksi pientä tyttöä, mykkä Aatu ja tarinankertoja Eetu. 50-luvun Töölön kivipihat ja korttelit olivat heidän maailmaansa. Talon lapset muodostivat seikkailevan joukkion, jota Eetu johti ja jonka mielikuvitusta hän ruokki islantilaisilla saagoillaan. Luisteltiin ja rakennettiin mahtava lumilinna talvisin, kuunneltiin salaa aikuisten juttuja ja vakoiltiin naapurustoa.

Poikamiehet. Mohi (= himo). Viulunrakentaja. Dolo ja Harry. Musse. Pesulan naiset. Näyttäminen. Kaasukellon kuja. Kellarikäytävät. Karvonen. Pihalaulaja. Juntunen. Ragnarök. Ja vintillä Olavi, kattopalkista ikuisesti riippumassa.

Lumituiskuisen illan seikkailu talon pimeissä kellarikäytävissä päättyy karmivaan löytöön, mikä muuttaa monen lapsen elämän. Aatu muuttaa pois, Musse joutuu orpokotiin ja Eetu jää yksin ja eristyksiin. Eetu muuttaa nimensä Eddaksi ja yrittää selvittää mitä todella tapahtui. Tämä salapoliisitehtävä vie häntä vuosikymmenestä toiseen.

Päivisin Edda on työssä Eerikinkadun koulumuseossa, vapaa-aikanaan hän ompelee itselleen täydellisiä 50-luvun asuja, illat kuluvat Espilässä ja kuumat yhdenyön suhteet täyttävät yöt. Koulumuseon näyttely tempaa Eddan täysillä mukaansa. Hän ompelee Singerillään väsymättä rubiininpunaista tunnelia, joka tulee olemaan kauhujen kabinetti, eräänlainen Linnanmäen kummitusjunan versio. Mutta valtava panostus näyttelyyn valuu hukkaan, kun avajaisissa kaikki menee vikaan.

Olen asunut vuosia Etu-Töölössä, joten Eddan miljööseen oli ihana palata. Aronen kuvasi upeasti 50-luvun töölöläislasten elämää. Oli vintit joissa kuivatettiin lakanapyykit ja kitisevät pienet veräjähissit. Oli Elannon maitokauppaa ja lihakauppaa, talon asukkaissa evakkoa, sotainvalidia ja suomenruotsalaisia.

Mutta kirjan lumoavin henkilö oli mystinen ja pakkomielteinen Edda! Hänen asunnossaan kankaat kahisivat ja silkit säihkyivät. Itse ommellut taidokkaat 50-luvun asut katselivat seinille ripustettuina ja liehuttivat helmojaan ikkunaverhoina. Meikkien piti olla kuin silloin ennen, mascarakin kuin joku vanha Rimmelin paakku johon sylkäistiin. Eddan päiväminä oli tunnollinen ja asiallinen museovirkailija, mutta pimeä puoli tuli esiin öisin. Hekumaa, villiä ja väkivaltaista seksiä, uskaliaita kuvitelmia.

Hämärä huone, jonne pihalampun valo siivilöityi somasti ikkunan edessä riippuvien pitsileninkien takaa, oli nyt taistelutanner. Eddan käsivarret olivat milloin kireät kahlitsevat köydet, milloin jännitetyt jouset, joista nyrkkien moukarit sinkosivat, mutta tuon tuostakin näyttelijän kaviot potkaisivat kipeästi Eddan reisiin ja suuret hampaat iskeytyivät hänen olkapäähänsä.

Arosen Edda piti otteessaan. Kaunista kieltä ja loistavaa 50-luvun kuvausta. Mystisyyttä, Islannin saagoja, roolileikkejä, valoa ja pimeää. Ja ennenkaikkea mielikuvitusta. Kaiken tämän keskellä oli vaikea joskus tietää mikä oli totta, mikä Eddan kuvitelmaa.