Enrique Moriel on yksi barcelonalaisen kirjailijan Francisco González Ledesman (1927-2015) pseudonyymeistä. Muita ovat Silver Kane, Taylor Nummy, Rosa Alcázar, Fernando Robles ja Silvia Valdemar. Ledesma oli tavattoman tuottelias kirjailija: yli 1000 romaania! Ledesman nimellä julkaistuista olen aiemmin lukenut No hay que morir dos veces (Riittää kun kuolee kerran, ei suomennettu).
Päähenkilö on Ikuinen / Iätön / Ajaton - keskiajalla porttolassa portolle syntynyt paholaisen poika, joka ei vanhene eikä kuole. Hän selviää myös inkvisition kidutuksista ja kertoo elämästään erilaisena olentona eri aikojen Barcelonassa. Se ettei vanhene tuottaa suunnattomia ongelmia Ikuiselle: ihmiset ympärillä tulevat epäluuloisiksi ja hän joutuu jatkuvasti pakenemaan ja muuttamaan henkilöllisyyttään ja ammattiaan. Tämän ikuisen olennon kasvot kummittelevat kautta vuosisatojen Barcelonan historiassa, häiritseepä hän elämänmenoa nykypäivänäkin.
Nykyajassa yhteen Barcelonan vanhoihin ja vauraisiin sukuihin kuuluva Guillermito Clavé kuolee mystisesti: ruumis on valkoinen ja veretön, ikäänkuin vampyyri olisi vienyt hänen verensä. Ruumiissa ei näy kuin pieni pistojälki kaulalla. Mutta eihän vampyyreitä oikeasti ole olemassa! Asiaa, suvun perintöä ja perunkirjoitusta hoitaa asianajaja Marcos Solana apunaan nuori upeasäärinen historiantutkija Marta Vives. Marta on kaupungin ja sen vanhojen sukujen historian expertti, liittyypä hänen omaankin sukuunsa mystisiä asioita.
Morielin romaanissa Barcelonan historia herää eloon. Hän kertoo kuinka kaupunki levittäytyi romaanisten ja keskiaikaisten muuriensa ulkopuolelle ja miten uutta on rakennettu vanhan päälle: monien nykyisten aukioiden alla sijaitsee esim. vanhoja hautausmaita. Saamme lukea miten inkvisitio toimi, miten se kidutti ja kuinka lääketiede kehittyi sen uhrien avulla. Morielin kerronta on paikoin ravistelevan brutaalia ja realistista, julmaa.
Naisen asema tässäkin kaupungissa on ollut surkea: jos ei ollut syntynyt ylhäiseen sukuun, nainen päätyi vääjäämättä huoraksi ilotaloihin tai orjaksi / piiaksi ja isäntäsä hyväksikäyttämäksi. Kirkon asema oli vahva, joskin opin puhtautta valvottiin tarkasti ja kerettiläiset ilmiannettiin inkvisitiolle.
Olin hiukan hukassa tämän kirjan kanssa, koska tarina seilasi sinne tänne. Onneksi loppupuolella tuli pelastus: nimittäin kolme hienoa tarinaa, joista yksi pallotteli katolista uskoa, Luojan ja Paholaisen välistä taistelua. Katolisen uskon kulmakiviä on tottelevaisuus, mitään ajattelua ei tarvita, kuuliaisuus riittää. Moriel väittää että paha voitti hyvän; riittää kun katsoo miten ihmiset elävät ja Kymmenen käskyäkin ovat päälaellaan: tapa, sodi, tee huorin etc.
Toinen luku kertoi Antonio Gaudísta, jonka rakenteilla olevassa Sagrada Familiassa Ikuinen oleskeli. Gaudín luonnehdinta varsin vaatimattomana, ryysyihin pukeutuvana miehenä ja syvästi katolisena osui oikeaan, mutta Moriel liitti hänen persoonaansa myös fantasian aineksia. Hän nimittäin väitti, että arkkitehti sai mielikuvituksellisia ideoitaan käyttämiensä hallusinogeenien ansiosta!
Kolmas minua koskettanut tarina kertoi Espanjan sisällissodasta ja siitä että Ikuinen, niin paholaisen poika kuin olikin, pystyi kiintymään kovia kokeneeseen naiseen nimeltä Rita ja pieneen down-tyttöön. Molemmat saivat surmansa Francon pommituksissa ja vampyyrimme suoritti myöhemmin hyvän työn henkilölle jolle jäi kiitollisuuden velkaan.
Kirja oli haasteellinen hahmottaa, siihen oli vaikea suhtautua, mutta yllä mainitsemani loppuosan kolme tarinaa nostivat rankingiäni. Paikoin Barcelonan historiallista faktaa tulvi yli äyräiden, mutta silti historia oli kirjan parasta antia. Jos suunnittelee matkustavansa Barcelonaan, päällisin puolin kannattaa ehkä vilkaista. Eipä turisti osaa aavistaakaan, että esim. Plaza Real -aukiolla ja Boquerian tienoilla mestattiin ihmisiä!
Naisen asema tässäkin kaupungissa on ollut surkea: jos ei ollut syntynyt ylhäiseen sukuun, nainen päätyi vääjäämättä huoraksi ilotaloihin tai orjaksi / piiaksi ja isäntäsä hyväksikäyttämäksi. Kirkon asema oli vahva, joskin opin puhtautta valvottiin tarkasti ja kerettiläiset ilmiannettiin inkvisitiolle.
Olin hiukan hukassa tämän kirjan kanssa, koska tarina seilasi sinne tänne. Onneksi loppupuolella tuli pelastus: nimittäin kolme hienoa tarinaa, joista yksi pallotteli katolista uskoa, Luojan ja Paholaisen välistä taistelua. Katolisen uskon kulmakiviä on tottelevaisuus, mitään ajattelua ei tarvita, kuuliaisuus riittää. Moriel väittää että paha voitti hyvän; riittää kun katsoo miten ihmiset elävät ja Kymmenen käskyäkin ovat päälaellaan: tapa, sodi, tee huorin etc.
Toinen luku kertoi Antonio Gaudísta, jonka rakenteilla olevassa Sagrada Familiassa Ikuinen oleskeli. Gaudín luonnehdinta varsin vaatimattomana, ryysyihin pukeutuvana miehenä ja syvästi katolisena osui oikeaan, mutta Moriel liitti hänen persoonaansa myös fantasian aineksia. Hän nimittäin väitti, että arkkitehti sai mielikuvituksellisia ideoitaan käyttämiensä hallusinogeenien ansiosta!
Kolmas minua koskettanut tarina kertoi Espanjan sisällissodasta ja siitä että Ikuinen, niin paholaisen poika kuin olikin, pystyi kiintymään kovia kokeneeseen naiseen nimeltä Rita ja pieneen down-tyttöön. Molemmat saivat surmansa Francon pommituksissa ja vampyyrimme suoritti myöhemmin hyvän työn henkilölle jolle jäi kiitollisuuden velkaan.
Muualla: Morren maailma, Lumiomena, Rising Shadow, Ullan kirjat
Kirjailijasta: Wikipedia
La ciudad sin tiempo
Ediciones Destino 2007
****
Kirjastosta
Ajattoman kaupungin varjot
Suomentanut Satu Ekman
Bazar 2010
