ettei edes taivaan enkeli pysty vierittämään sitä hautasi suulta.
Tomi Kontio sukeltaa kokoelmassaan Saattaa, olla rakkauteen ja kuolemaan, runouden suuriin teemoihin; hän putoaa pimeään ja tyhjyyteen. Näissä runoissa runominän herkkyys ja ihmiselämän peruskysymysten hapuileva pohdinta tulevat viiltäen iholle. Tuntui, että ajoittain runot tulivat liiankin lähelle; ikään kuin tirkistelisin luvatta runominän intiimiin sieluun, missä vellovat kipu ja kaipaus, missä asuu yksinäisyys. Miten raskasta on luopua rakkaasta. Miten vaikea on kestää kun on niin ikävä, että ei näe, tee, nuku, ei halua, rakasta, edes kuole. (...) Ei tyhjyyden sisään kasva edes voikukan taimi, ei huuto kaiu, kaiu, kaiu.
Runoissa olin havaitsevinani kolme toisiinsa kietoutunutta teemaa: kiihkeät eroottisen rakkauden tunnot, kuolleen rakastetun / läheisen lohduttoman ikävän sekä taistelun sanojen avuttomuuden ja tyhjyyden edessä. Koko ajan kaiken rinnalla virtaa ihmisen kohtalo ja elämän rajallisuus, ja kipu - kuolema on alati läsnä.
Me kuolemme, me rakastamme,
sinä kuuta jyrsivä pimeys,
sinä, tähdet murskaava valo,
sinä, jonka poissaolo pelastaa minut,
sinä, joka käynnistät silmiini
lempeyden, kaipuun, rakkauden (...)
ja kuiskaat, niin kuin kuiskaisit kirouksen,
siunauksen, kuiskaat, huudan,
huutaen kuiskaamme:
joka ei rakasta, pysyy kuoleman vallassa.
...
Minä rakastan sinua suotta,
suotta sanon sen sinulle,
tuulelle, puitten lehdille,
levän liukastamille kiville,
rannan hiekalle.
Suotta kirjoitan sinulle
sanoja jotka kirpoavat minusta
kuin ilmaan heitetyt suudelmat,
kuin parvi lintuja tuulen pyörteissä.
...
Ota silmiesi vuodenajat,
ota rakkaus ja sen kipu.
Ota minut.
Kontion tuskaiset kuiskaukset ovat välillä tyynen herkkiä, äityvät välillä kivun ja epätoivon värittämäksi huudoksi. Säkeet ja kielikuvat ovat taivaita hipovan kauniita, pilkuilla on tärkeä rooli, samaten kuin- ja kun-konjunktioilla. Ne ilmaisevat epävarmuutta, ymmällä oloa ja merkityksen muuttumista. Koin runokokoelman nimenkin kipuilevana huokauksena. Läheistä vainajaa on tuskaa saattaa hautaan, yhtä tuskaa on elämäkin hautajaisten jälkeen: olla, olla olemassa, yksin ja ilman läheistä. Miten saattaa olla, miten saattaa jatkaa elämäänsä?
Saattaa olla, saattaa, olla, saattaa, kimppu kuihtuneita kukkia, risti, lahja ja uhri. Ja pimeys saattaa, olla: pimeä.
Lukemaan ryhtyessäni en tiennyt edes runokokoelman teemaa. Sitten luin, että Kontio kirjoitti näitä runoja läheisen ihmisen yllättävän kuoleman aikoihin. Varmaan juuri siksi kokoelman runoissa surun ja epätoivon tunteet ovat niin aitoja, suoraan runoilijan sielusta ryöpsähtäneitä. Ryöpsähtänyt ei tosin ole oikea termi, sillä runoissa ilmaisu on hiottua ja harkittua, kaunista ja herkkää kuin vanamo, johon muutamassakin runossa viitataan. Luontokuvastoa on paljonkin: nukutaan kiven päällä kuin rahkasammal; leikataan saksilla vahveron jalkoja, pieniä poikia keltaisissa kurahousuissaan; pimeän taivaalta putoilee valkeita perhosia, maisema on häikäisevä, enkelinvalkea; epileptiset naakat lentävät suusta kuin harmaat kivet...
Yö on hiljainen kuin hauta
virren jälkeen, kun saattoväki mustissaan,
pää painuksissa ajattelee omaa kuolemaansa.
Ja peuralla joka juoksi eilen ikkunan alta
oli hämmentynyt käärinliinakatse
kuin ylösnousseella.
Ja vielä yöllä ikkunan silmään heijastuu
peuran juoksu kuin pysäytyskuvina
ja kynttilä ja huone menneille ja menetetyille.
Ja vuosi vuodelta huoneitteni luku kasvaa,
niin kuin kasvaa suruni määrä
kunnes itse astun luvuttomaan huoneeseen,
kunnes matkani näkyy vain pysäytyskuvina,
linssin vääristäminä.
Siinä se, ihmisen osa jota emme voi välttää. Läheisen menettämisen suru ja jälkeen jättämä tyhjyys murtavat vahvimmankin, mutta Kontio pukee menetyksen kauniisiin ja lohduttaviin säkeisiin. Kokoelma tuntuu runsaalta, jokaisella lukukerralla siitä löytää koskettavaa uutta. Niin hieno ja upea runoteos
Saattaa, olla on, että minun sanani tuntuvat vähiltä. Siksi lainaankin tähän loppuun Kontion omia säkeitä kuvaamaan mykistyneitä tuntojani:
... nähdä on niin vähän,
sanoa niin vähän, kirjoittaa
kuin tyhjää rakentaisi, tyhjää.
...
Tomi Kontio
Saattaa, olla
Kansi Jenni Saari
Teos 2017
*****
Kirjastosta
_______________
Kontiolla on ylimaallinen kyky kirjoittaa elämämme suurimmista: rakkaudesta ja kuolemasta. Saattoväen hiljaisuudella ja kunnioituksella runot katsovat sinua, minua, meitä ja sanojamme. Niiden säkeet silittävät, kuiskaavat: "Shh, älä pelkää. Me kuolemme kaikki, minusta jää tahra, joka pyyhitään, sinusta kuva, seinälle."
