Tanja Kaarlela - Noutaja

Aiemmin olen lukenut Kaarlelalta 90-luvun laman vuosiin sijoittuvan kirjan Lasissa on tyttö, joka kolahti terävyydellään ja realismillaan. Tuossa teoksessaan kirjailija on vähävaraisuuden ja kotiolojensa syrjäyttämän nuoren tytön puolella, Noutajassa hän puhuu ikäihmisistä ja ihmisarvoisen vanhuuden puolesta. Tapahtuvat ajoittuvat yhteen kylmään ja lumiseen helmikuun viikonloppuun:

Nelikymppinen Iisa on matkalla tätinsä hautajaisiin jonnekin Kainuun perukoille, varhaisen lapsuutensa maisemiin. Yksinhuoltajaäidin kanssa on muutettu sieltä etelään jo vuosia sitten, ja Iisa onkin päässyt köyhyydestä kauniisti keinuvalle vihreälle oksalle: on työteliäs mies ja oma talo Helsingissä; on hyvä työpaikka ja sydänystävä Merja, mutta lapsia ei ole. Elämä tuntuu valuvan, jotain tuntuu puuttuvan. Kun aviomiehen on nielaissut työ ja nyt Merjan tämän tuore äitiyshössötys, Iisa tuntee jääneensä yksin. Yksin hän matkaa nytkin miehensä tuliterässä autossa, sillä eivät äiti eikä aviomies halunneet mukaan. Edessä on rankka ajomatka.

Kainuu on yhtä hyytävää lumivalkeutta ja liukkautta. Illan jo hämärtäessä kuuluu muksahdus keskellä ei-mitään, ja Iisa huomaa kauhukseen kolhineensa vanhaa koiraa joka nilkuttaa kotiaan kohti. Iisa noituu mutta kääntyy katsomaan miten koiralle kävi. Siellä se häämöttää hankien keskellä, vaaleankeltainen rapistunut rintamamiestalo. Kusi- ja paskaämpärien löyhkä tervehtii tulijaa eteisessä ja pakkasenkylmästä kamarista löytyy yksin elelevä Yrjö. Takajalkansa loukannut 16-vuotias harmaantunut Aatu makaa vaisuna lautaseinäisen koirankoppinsa hyisellä lattialla.

Yrjö on vanhus ja auttamaton jäärä, mutta dementoitunut hän ei ole. Yrjön ikäpolven miehen mielestä omillaan on pärjättävä, lääkäriin ei missään tapauksessa pidä mennä eikä yhteiskunnan elätiksi ryhtyä. Jos päätyy terveyskeskuksen vuodeosastolle, sinne jää kuten äiti. Iisan ja Yrjön yhdessä kokema pohjoisen viikonloppu on absurdi, surkuhupaisa ja täynnä tapahtumia, jotka eivä jätä kylmäksi. Tarina herättää ajattelemaan monelta kannalta näiden yrjöjen tilannetta ja pärjäämistä mökeissään.

• Suomi on pitkä maa. Etelässä suoja, pohjoisessa paukkupakkanen; etelässä tungos, pohjoisessa tuskin ristin sieluakaan. Siellä autioituneissa kylissä asuvat kohtaavat aivan toisen luokan haasteita kuin me täällä etelän palvelutarjonnan keskellä eläjät. Miten vaivalloista - liki mahdotonta - on esimerkiksi lääkäriin pääsy silloin kun on tarvis! Paikallinen, erikoispalveluista riisuttu terveyskeskus noudattaa virka-aikoja, lähin päivystävä sairaala löytyy sadan kilometrin päästä. Sinne Iisan on kuitenkin Yrjö saatava, sillä miehen jalkaterässä on hurjannäköinen tulehtunut haava.

• Entäs miten hoituu yksinelävän vanhuksen ruokapuoli, kun lähin kauppa on monen kilometrin päässä? Yrjön tapauksessa ei mitenkään, sillä talosta ei löydy muruakaan, ei isännälle eikä nälkiintyneelle koiralle. Nyt on jo helmikuu ja Yrjö sanoo käyneensä kaupassa viimeksi joulun alla. Hänen kauppakuskinsa ja hyvä ystävänsä Väinö nimittäin kuoli loppiaisena, eikä Yrjöä huolehdittu edes hautajaisiin. Olisihan niitä takseja, mutta Yrjön mentaliteetilla takseilla ajelu on tuhlausta. Eikä oikein ole ollut voimiakaan.

Näiden kahden yksinäisen kohtaaminen on merkityksellinen molemmille. Lapseton vanhapoika Yrjö kiintyy auttavaan Iisaan kuin omaan tyttäreensä. Pohjoisen kylmä autius ja Yrjön sitkeys vanhuudesta ja ankeista elinoloista huolimatta saavat Iisan pohtimaan muutosta omaan tyhjään sitten kun -elämäänsä.

Kaarlela on karun arjen realistinen kuvaaja, taitava ja terävä, ja hänen päähenkilönsä ovat eri syistä marginaaliin joutuneita. Pidin molemmista henkilöhahmoista, etenkin Yrjöstä, sillä Yrjö toi mieleeni isäni ja montakin tuntemaani jääräpäistä papparaista. Noutajan tarina on liikuttava, surkuhupaisakin, mutta myös hyvin traaginen. Se osoittaa mihin kaikkeen ihminen venyy jos on pakko. Se herättää näkemään ja välittämään. Noutaja sopii loistavasti joulunajan lukemiseksi, sillä se levittää lähimmäisestä välittämisen sanomaa meille kiireisille ja monesti kylmille nykyihmisille. Kaarlelan realistinen kerronta vetosi minuun taas kerran.

– Ajatus tästä tarinasta heräsi, kun kuljin 2000-luvun alussa Taivalkoskella Päätalo-instituutissa kirjoittajakursseilla. Matkalla näin hylättyjä rintamamiestaloja ja hiljaisilla taipaleilla ehti miettiä niissä taloissa asuneiden ihmisten elämäntarinoita. Näitä Yrjöjä asuu yksin, sinnittelevät ilman mitään yhteiskunnan tukea.

Tanja Kaarlela
Noutaja
Reuna 2017
****
Kansi Mervi Kattelus
Lukukappale kustantajalta - kiitos

Tanja Kaarlela - Lasissa on tyttö

Ne saattavat lähteä ja jättää minut nukkumaan kertomatta edes paperilapulla, mihin aikovat mennä, eikä se tietenkään vaivaa minua. Äiti voi lähteä ja olla pois neljä viikkoa, eikä sekään vaivaa minua. Mutta se minua vaivaa, että lopulta ne tulevat aina takaisin. Että mikään ei muutu.

90-luvun lama pani suomalaisen yhteiskunnan polvilleen ja veti ihmiset umpikujaan. Tuli massatyöttömyys ja hätä; tuli konkurssit ja velat, meni talot, maat ja mannut; tuli päihde- ja mielenterveysongelmat; tuli toivottomuus, uupumus, avioerot. Kuka maksoi? Toki monet, mutta erityisesti syrjäytyvät ja oirehtivat nuoret, joihin lama löi leimansa vuosiksi, moneen koko elämäksi.

Lasissa on tyttö sijoittuu tuolle onnettomalle 90-luvulle. Minäkertoja on 15-vuotias tyttö, joka asuu syrjäkylillä alkoholisoituneen isänsä ja vuoteensa joka yö kastelevan 10-vuotiaan pikkusiskonsa kanssa. Isä juo ja sammuu, on sairas ja työtön. Äiti ei enää kestänyt tilannetta, vaan nosti kytkintä. Ehkä hänen oli pakko jättää lapsensa selviytyäkseen itse? Kun juomaputki on päällä, isä häipyy päiväkausiksi. Jääkaappi on tyhjä, löytyy tilkka hapanta maitoa, ehkä vähän margariinia, ja pikkusisko syödä mussuttaa nälkäänsä kaurahiutale-sokerimössöä. Yksikään aikuinen ei ole huolehtimassa.

Menen keittiöön. Isä makaa hellan edessä alasti. Hän on käpertynyt sikiöasentoon ja pitää kättään posken alla. Hänen kaulallaan roikkuvat äidin mustat puuhelmet... Yhdestä kulmasta katsottuna isä näyttää vähän lapselta, mutta toisesta suunnasta joltain paksunahkaiselta eläimeltä. Odotan turhaan aaltoa, joka huuhtoisi sen mukanaan avomerelle. Sitä ei tule. Se näyttää jämähtäneen pysyvästi rantahiekkaan ja lokit paskantavat sen päälle. (...) Juon toisen kupin kahvia, astun isän yli ja vedän rotsin ylle. Ulko-ovi lämähtää kiinni, ikkunat helisevät. Ulkona haisee maanantai.

Tarina on hyvin karu ja hyvin surullinen. Tuntuu pahalta ajatella, että jotkut lapset ja nuoret saattavat oikeasti joutua elämään noin, ilman välittävän aikuisen tukea - tänäkin päivänä. Kaarlelan kerronta virtasi suoraan sieluun. Tuntui ettei hänen kerronnassaan ollut yhtään tarpeetonta sanaa eikä yhtään tarpeetonta lausetta. Kaikki kerrottu hahmotteli tyttöä ja tämän elinympäristöä armottoman realistisesti. Viiltävän terävästi ja riipaisevasti.

Vanhemmat jäivät taustalle. Kuitenkin lasten tavoin tyttö puolustaa ja ymmärtää sekä isäänsä että äitiään. Tämä lapsen ehdoton lojaalius 'huonoja' vanhempia kohtaan järisyttää aina. Minua liikutti myös tytön ymmärtävä ja oikeudenmukainen luonne. Onnettomista lähtökohdistaan huolimatta hänellä oli empatiakykyjä, jotka kylläkin kohdistuivat usein puolituttuihin: kovia kokeneeseen Mandiin, lievästi kehitysvammaiseen hymykuopillaan hurmaavaan Raneen tai bussissa vieressä istuvaan vanhaan naiseen: 

Hän näyttää sunnuntailta, sellaiselta kuin sunnuntait olivat ennen, silloin kun olin lapsi. Hän näyttää mummun pyhävillatakilta, kevättuulessa liehuvalta lakanalta, leipomuspäivän varhaiselta aamulta. Kermaan keitetyltä riisipuurolta.

Kaarlela mahduttaa ohueen kirjaansa uskomattoman paljon - laman koko kuvan, ankean koulun, surkeat opettajat, häiriköinnin tunneilla ja kiusaamiset, tyttö- ja poikakaveriuden omituiset dynamiikat.  Lämmöttä kasvanut ei kykene ottamaan lämpöä vastaan:

Poistin Jaken elämästäni väkisin, koska minun oli pakko. Hänestä oli tullut ystävä, enkä minä osannut sellainen olla. Hän halusi viettää kanssani aikaa, halusi kuunnella ajatuksiani ja maata vierelläni vanhuuteen saakka. Tunsin, kuinka ilma loppui ympäriltäni. (...) Haluan vain tuntea niin että tuntuu. Niin että sattuu. Haluan äärilaidat, en mitään niiden väliltä.

Masennuksen merkit leijailevat tarkasti havainnoituina ympärillä: on syksy, aina harmaata ja sade uhkaa hukuttaa.  Päivä on valjennut, mutta mikään valo ei poista harmautta, joka roikkuu kaikkialla ja haisee viemäriltä. Syksy kaatuu niskaan kuin likaämpäri, ja minä olen kyllästynyt siihen. Kaikki on tyttöä vastaan - paskanruskeaan pukeutunut matikanope ja koko koulu. Miksi punainen Taunus vei Even kuolemaan, miksi sammunut Susa raiskattiin? Miksi isät hakkaavat poikiaan, miksi aikuiset miehet ahdistelevat pikkutyttöjä? Kysymykset jäävät vaille vastauksia, Terhin äitikin napsii diapameja, huuhtelee ne alas kossulla... Ei ihme että tyttö haluaa tästä paeta!

Kun vedän pääni täyteen, kaikki on niin kamalan kaunista ja ihanaa, että unohdan Jaken ja isän ja äidin ja pikkusiskon ja kaiken. Kun vedän liikaa, en pääse karusellista pois, enkä edes halua. Siksi haluan liikaa kaikkea: viinaa, rakkautta ja elämää. Koko ajan pelkkää karusellia, hattaraa ja vuoristorataa yötä päivää.

Tyttö hautoo itsemurhaa. Olen täysin turha ihminen tässä maailmassa, enkä käsitä, miksi meitä turhia syntyy. Paitsi vahingossa. Tietenkin. Mutta sitten tyttö löytää toivon Terhin varastamasta SinäMinästä. Lehdessä sanotaan että masennuksen voi hoitaa ja saada elämänlaatua - miten surkuhupaisa ja sarkastinen veto Kaarlelalta! Lopulta koululääkäri ei ymmärrä eikä näe, tytön aikaisempi valhe on johtanut lääkärin harhaan. Tyttö menee suunniltaan, raivostuu ja riehuu. Kaikki on menetetty, kaikki on valmista. Kotona odottavat isän siniset pillerit. Mutta suunnitelma menee mönkään, kohtalo puuttuu peliin. Seuraa shokki. Ja äiti tulee kotiin. Ja kahvia juodaan aamuneljältä.

Kaarlela luo hyvin todentuntuisen kuvan 90-luvun nuorista, joilta lama on rikkonut perheet ja vienyt  turvan ja tulevaisuudenuskon. Kun rohkeni etsiä apua, ei sitä saanut. Eikä mielenterveys- tai perheongelmiin saa helposti apua nykyäänkään, ikävä kyllä. Luin syksyllä Marja Björkin samaan lama-aikaan sijoittuvan romaanin Lainaa vain. Se kolahti kovaa todentuntuisella ja realistisella kerronnallaan. Saman teki Kaarlelan Lasissa on tyttö. Tarina on karu, surullinen ja ankea, mutta kerronnan ote loisteliasta. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Kun osaa ilmaista ja sanoa, ei tarvita viittäsataa sivua.

Tanja Kaarlela on julkaissut aiemmin kaksi romaania: Saara (2013) ja Menneen talven lumi (2014). Hän on viiltävän sarkasmin mestari, joka käsittelee taitavasti kaikkein vaikeimpia elämänalueita.

Tätä mieltä oli Krista

Tanja Kaarlela

Lasissa on tyttö

Reuna 2017

*****

Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle

90-luvun laman vaikutuksista nuoriin ja heidän syrjäytymiseensä on tehty paljon tutkimuksia. Netistä löytyy valtavasti linkkejä, tässä kaksi:  Laman lapset / Hanna Sarkkinen

Lukurauhaa & maratoonausta

Tämä lukurauhan päivä sopi oikein hyvin omaan maratoonaukseeni. Ystävänpäivän lukumaratonia emännöi tällä kertaa Tuntematon lukija -blogi. Kiitokset sinulle Hande emännöinnistä! Itse keräsin lukupinooni lähinnä novelleja ja muita ohuita kirjoja. Pari oli jo aloitettu, ja ne luin ensin alta pois. Melko jänskää oli pompata kirjasta toiseen & tuiki toisenlaisiin tunnelmiin. Sujui kuitenkin kohtalaisesti, joskin sivuja ei tällä systeemillä kertynyt kovin paljon. Nyt vain lyhyesti, bloggaan lukemistani tarkemmin myöhemmin.

Kirjapinossa:

Tanja Kaarlela - Lasissa on tyttö / Reuna 2017

Tämä oli kesken, luin loppuun eli 65 sivua.

Surkeaa ja surullista luettavaa teinitytön elämästä. Onneksi ei ole kotona enää teinejä enkä ole opettaja.

Juhani Karila - Omenakrokotiilin kuolema / Siltala 2016

Tämä oli myös kesken, luin loppuun eli 81 sivua ja 7 novellia (kaikkiaan kirjassa 10 novellia).

Kyllä on kirjailija Karilalla mielikuvitusta, ei voi muuta sanoa! Yksi novelli meinasi tikahduttaa minut nauruun....

Raymond Carver - Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta / Sammakko 2015

158 sivua, 17 novellia.

Kaikissa novelleissa oli joku synkkä twisti ja ihmisissä pimeät puolensa. Mutta pidin kovasti tyylistä ja kerronnasta.

Uuna Syrjäsuo - Ikkuna joka oli ovi / BoD 2016

73 sivua, 40 runoa plus vielä 19 haikua

Viehättäviä tunnelmia, joissa taiteen tekeminen ja kirjoittaminen kilpailivat tekijän ajasta. Erityisesti pidin haikuista!

Jouni Inkala - Nähty. Elämä / Siltala 2017

83 sivua, 56 runoa

Vapaamittaisia, minusta melko haasteellisia runoja. Jotain oivallusta kuitenkin useimmista sain. Elina Warstan suunnittelema kansi on tavattoman upea!

Merete Mazzarella - Elämän tarkoitus / Tammi 2017
Luin 129 sivua. Mazzarellan teksti oli erittäin mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa. Luin mm. luvut sattumasta, kohtalosta & valinnasta sekä pahuudesta. Seuraavan luvun aihe on anteeksianto. Ilolla odotan näkeväni kirjailijan livenä Baba Lybeckin Kirja vieköön! -illan vieraana tulevana keskiviikkona! Illan teema: Näkymätön näkyväksi.

Lukumaratonin loppusaldo 589 sivua tykkänään eri tunnelmissa.

Rauhallisesti & lukien - mukava päivä!