Tanja Kaarlela - Lasissa on tyttö

Ne saattavat lähteä ja jättää minut nukkumaan kertomatta edes paperilapulla, mihin aikovat mennä, eikä se tietenkään vaivaa minua. Äiti voi lähteä ja olla pois neljä viikkoa, eikä sekään vaivaa minua. Mutta se minua vaivaa, että lopulta ne tulevat aina takaisin. Että mikään ei muutu.

90-luvun lama pani suomalaisen yhteiskunnan polvilleen ja veti ihmiset umpikujaan. Tuli massatyöttömyys ja hätä; tuli konkurssit ja velat, meni talot, maat ja mannut; tuli päihde- ja mielenterveysongelmat; tuli toivottomuus, uupumus, avioerot. Kuka maksoi? Toki monet, mutta erityisesti syrjäytyvät ja oirehtivat nuoret, joihin lama löi leimansa vuosiksi, moneen koko elämäksi.

Lasissa on tyttö sijoittuu tuolle onnettomalle 90-luvulle. Minäkertoja on 15-vuotias tyttö, joka asuu syrjäkylillä alkoholisoituneen isänsä ja vuoteensa joka yö kastelevan 10-vuotiaan pikkusiskonsa kanssa. Isä juo ja sammuu, on sairas ja työtön. Äiti ei enää kestänyt tilannetta, vaan nosti kytkintä. Ehkä hänen oli pakko jättää lapsensa selviytyäkseen itse? Kun juomaputki on päällä, isä häipyy päiväkausiksi. Jääkaappi on tyhjä, löytyy tilkka hapanta maitoa, ehkä vähän margariinia, ja pikkusisko syödä mussuttaa nälkäänsä kaurahiutale-sokerimössöä. Yksikään aikuinen ei ole huolehtimassa.

Menen keittiöön. Isä makaa hellan edessä alasti. Hän on käpertynyt sikiöasentoon ja pitää kättään posken alla. Hänen kaulallaan roikkuvat äidin mustat puuhelmet... Yhdestä kulmasta katsottuna isä näyttää vähän lapselta, mutta toisesta suunnasta joltain paksunahkaiselta eläimeltä. Odotan turhaan aaltoa, joka huuhtoisi sen mukanaan avomerelle. Sitä ei tule. Se näyttää jämähtäneen pysyvästi rantahiekkaan ja lokit paskantavat sen päälle. (...) Juon toisen kupin kahvia, astun isän yli ja vedän rotsin ylle. Ulko-ovi lämähtää kiinni, ikkunat helisevät. Ulkona haisee maanantai.

Tarina on hyvin karu ja hyvin surullinen. Tuntuu pahalta ajatella, että jotkut lapset ja nuoret saattavat oikeasti joutua elämään noin, ilman välittävän aikuisen tukea - tänäkin päivänä. Kaarlelan kerronta virtasi suoraan sieluun. Tuntui ettei hänen kerronnassaan ollut yhtään tarpeetonta sanaa eikä yhtään tarpeetonta lausetta. Kaikki kerrottu hahmotteli tyttöä ja tämän elinympäristöä armottoman realistisesti. Viiltävän terävästi ja riipaisevasti.

Vanhemmat jäivät taustalle. Kuitenkin lasten tavoin tyttö puolustaa ja ymmärtää sekä isäänsä että äitiään. Tämä lapsen ehdoton lojaalius 'huonoja' vanhempia kohtaan järisyttää aina. Minua liikutti myös tytön ymmärtävä ja oikeudenmukainen luonne. Onnettomista lähtökohdistaan huolimatta hänellä oli empatiakykyjä, jotka kylläkin kohdistuivat usein puolituttuihin: kovia kokeneeseen Mandiin, lievästi kehitysvammaiseen hymykuopillaan hurmaavaan Raneen tai bussissa vieressä istuvaan vanhaan naiseen: 

Hän näyttää sunnuntailta, sellaiselta kuin sunnuntait olivat ennen, silloin kun olin lapsi. Hän näyttää mummun pyhävillatakilta, kevättuulessa liehuvalta lakanalta, leipomuspäivän varhaiselta aamulta. Kermaan keitetyltä riisipuurolta.

Kaarlela mahduttaa ohueen kirjaansa uskomattoman paljon - laman koko kuvan, ankean koulun, surkeat opettajat, häiriköinnin tunneilla ja kiusaamiset, tyttö- ja poikakaveriuden omituiset dynamiikat.  Lämmöttä kasvanut ei kykene ottamaan lämpöä vastaan:

Poistin Jaken elämästäni väkisin, koska minun oli pakko. Hänestä oli tullut ystävä, enkä minä osannut sellainen olla. Hän halusi viettää kanssani aikaa, halusi kuunnella ajatuksiani ja maata vierelläni vanhuuteen saakka. Tunsin, kuinka ilma loppui ympäriltäni. (...) Haluan vain tuntea niin että tuntuu. Niin että sattuu. Haluan äärilaidat, en mitään niiden väliltä.

Masennuksen merkit leijailevat tarkasti havainnoituina ympärillä: on syksy, aina harmaata ja sade uhkaa hukuttaa.  Päivä on valjennut, mutta mikään valo ei poista harmautta, joka roikkuu kaikkialla ja haisee viemäriltä. Syksy kaatuu niskaan kuin likaämpäri, ja minä olen kyllästynyt siihen. Kaikki on tyttöä vastaan - paskanruskeaan pukeutunut matikanope ja koko koulu. Miksi punainen Taunus vei Even kuolemaan, miksi sammunut Susa raiskattiin? Miksi isät hakkaavat poikiaan, miksi aikuiset miehet ahdistelevat pikkutyttöjä? Kysymykset jäävät vaille vastauksia, Terhin äitikin napsii diapameja, huuhtelee ne alas kossulla... Ei ihme että tyttö haluaa tästä paeta!

Kun vedän pääni täyteen, kaikki on niin kamalan kaunista ja ihanaa, että unohdan Jaken ja isän ja äidin ja pikkusiskon ja kaiken. Kun vedän liikaa, en pääse karusellista pois, enkä edes halua. Siksi haluan liikaa kaikkea: viinaa, rakkautta ja elämää. Koko ajan pelkkää karusellia, hattaraa ja vuoristorataa yötä päivää.

Tyttö hautoo itsemurhaa. Olen täysin turha ihminen tässä maailmassa, enkä käsitä, miksi meitä turhia syntyy. Paitsi vahingossa. Tietenkin. Mutta sitten tyttö löytää toivon Terhin varastamasta SinäMinästä. Lehdessä sanotaan että masennuksen voi hoitaa ja saada elämänlaatua - miten surkuhupaisa ja sarkastinen veto Kaarlelalta! Lopulta koululääkäri ei ymmärrä eikä näe, tytön aikaisempi valhe on johtanut lääkärin harhaan. Tyttö menee suunniltaan, raivostuu ja riehuu. Kaikki on menetetty, kaikki on valmista. Kotona odottavat isän siniset pillerit. Mutta suunnitelma menee mönkään, kohtalo puuttuu peliin. Seuraa shokki. Ja äiti tulee kotiin. Ja kahvia juodaan aamuneljältä.

Kaarlela luo hyvin todentuntuisen kuvan 90-luvun nuorista, joilta lama on rikkonut perheet ja vienyt  turvan ja tulevaisuudenuskon. Kun rohkeni etsiä apua, ei sitä saanut. Eikä mielenterveys- tai perheongelmiin saa helposti apua nykyäänkään, ikävä kyllä. Luin syksyllä Marja Björkin samaan lama-aikaan sijoittuvan romaanin Lainaa vain. Se kolahti kovaa todentuntuisella ja realistisella kerronnallaan. Saman teki Kaarlelan Lasissa on tyttö. Tarina on karu, surullinen ja ankea, mutta kerronnan ote loisteliasta. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Kun osaa ilmaista ja sanoa, ei tarvita viittäsataa sivua.

Tanja Kaarlela on julkaissut aiemmin kaksi romaania: Saara (2013) ja Menneen talven lumi (2014). Hän on viiltävän sarkasmin mestari, joka käsittelee taitavasti kaikkein vaikeimpia elämänalueita.

Tätä mieltä oli Krista

Tanja Kaarlela

Lasissa on tyttö

Reuna 2017

*****

Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle

90-luvun laman vaikutuksista nuoriin ja heidän syrjäytymiseensä on tehty paljon tutkimuksia. Netistä löytyy valtavasti linkkejä, tässä kaksi:  Laman lapset / Hanna Sarkkinen