Olli Sarpo - Vajantoja

Lukutaitopäivään sopinee Olli Sarpon kielioppisarja, joka on nyt täydentynyt trilogiaksi. Kolmas osa Vajantoja esittelee pienten ihmisten pieniä elämiä. Se on kirjailijan sanoin: Sepitteellinen sarja luonnoksia ihmisistä telineillään, sattumalta valikoituneessa vaiheessa oman draamansa kaarella. Tarinakokoelmassa on kolmisenkymmentä tarinaa, joiden ihmisillä on joku puute eli vajanto. Vajantohan on suomen kieliopin sijamuoto, nykyään useimmin abessiiviksi kutsuttu - rakkaudetta, roolitta, näkymättä, surutta etc. Trilogian toisen osan Sisäolennoista olen lukenut aiemmin. Muistini mukaan tarinat siinä olivat lyhyempiä ja keveämpiä. Vajantoja pureutuu syvemmin ja vakavammin ihmisten kohtaloihin, onneen tai kärsimykseen - mutta aina lämmöllä ja rakkaudella.

Tarinoiden lähtökohta on kutkuttava. Kirjassa on muutama vanha mustavalkoinen ryhmäkuva ihmisistä eri tilanteissa - ehkä sukupotretti häistä tai hautajaisista tai työporukan kokoontumisesta. Tarinat alkavat siten, että Sarpo ottaa tarkastelun alle jonkun valokuvan henkilön ja sepittää tälle elämänkohtalon: miten hänen elämänsä on kulkenut, mitä on juuri nyt. Ensimmäinen vajanto kertoo, miksi kauppalan tilintarkastaja, kauppias Lars Knutö elää unelmatta ja se alkaa näin:

Mies kuusissakymmenissä, toinen vasemmalta keskirivissä. Miehellä on yllään liituraitaiset, leveälahkeiset housut, tumma puvuntakki ja harmaasävyinen kravatti. Päässään miehellä on musta baskeri.

 

Sarpo on kirjoittanut hienon ja koskettavan tarinakokoelman ihmisten elämänkohtaloista. Hän sanoo olevansa kompastelevien ja vähäväkisten puolella ja kirjoittaa preesensissä, jotta asiat kirjautuisivat täsmällisesti. Hänen mielestään imperfekti on mennyttä eikä sen totuudesta voi olla sataprosenttisen varma. Monet tarinat tuntuvat vievän menneille vuosikymmenille, 1950-luvulle kenties, mutta tarinoita on nykyajastakin. Tarinoiden ohella lukija saa pienen historiakatsauksen: mitä me suomalaiset olemme kokeneet - köyhyyden, huutolaiset, sodan ja laman.

Hienoa on myös se, että monen tarinan hahmot linkittyvät toisiinsa. Ne putkahtelevat esiin jossain myöhemmässä tarinassa, lukijan on vain oltava tarkkana. Valokuvasta Sarpo sanoo, että se on illuusiota. Se antaa katsojalle saman vapauden, mikä kirjailijalla on hahmojensa luonnissa: Katsoja voi liikutella heitä kuin marionetteja. Ja itseään ilahduttaakseen sijoittaa heidän elämänsä mihin tahansa aikakauteen, tai niin halutessaan piirrellä yhtä henkilöä ajankulun useampaan kerrokseen.

 

Tunsin sympatiaa niitä lapsia kohtaan, joilta ymmärtämättömät vanhemmat veivät unelmat ja hellyyttä sitä pientä poikaa kohtaan, joka ei tiennyt, miten olisi soveliasta osoittaa surua ottoisoisänsä hautajaisissa. Pidin kovasti Vaaliruhtinas Knappin tarinasta ja Re-re-reesus, Ru-rumalan po-pojasta, vain joitakin kohtaloita mainitakseni. Viime mainitussa tarinassa selviää myös valokuvien arvoitus, se miksi ja kuka on mustannut tussilla joitakin kasvoja ja mitä valokuvat mustaajan mielestä symboloivat.

 

Kuvassa keskellä, selkeästi sijoittumatta liikehtii omituisen näköinen pikkupoika. Näyttää siltä, että tyyppi on lennähtänyt tyhjästä Linnakiven ja Hollanderin taakse, kädet miesten olkapäillä. Valokuvaajan ammattitaidosta huolimatta kuvattava on liikahdellut niin että hän on kuvassa epäselvänä häiveenä. Menossa tai tulossa.

 

Mainittakoon tässä, että kirkkoherra Kaino Rauha Linnakivi elää rohkenematta toteuttaa syvintä itseään ja Herr Hans Hollander valmistaa köyhyydestään ja maksuhäiriömerkinnästään huolimatta Saksan Ludwigshafenissa korkeluokkaista käsintehtyä valokuvapaperia, jota unelmatta elävä Lars Knutökin myy paperikaupassaan Suomessa. Kirjailija Katajan pohdinta kirjailijuudesta, herkkyydestä ja välimerkeistä oli myös hyvin osuvaa.

 

Vajantoja on hienosti ideoitu, taidokas ja mielenkiintoinen teos, jonka soisin monen lukijan löytävän.

Olli Sarpo - Sisäolennoista

Olli Sarpo - Vajantoja. Sepitteellisiä luonnoksia ihmisistä telineillään

Kansi Jussi Karjalainen
Reuna 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Vajanto on kielioppimme sijamuoto, puhekielessä niukasti tai ei lainkaan käytetty. Vajanto ilmaisee jonkin puuttumista. Olli Sarpon trilogian kuopus piirtelee vapaalla kädellä väkeviä kuvia ihmisten ja olentojen puutteenalaisesta elämästä. Kielettä tai kieliopitta ei olisi Vajantoja - lohdullista kirjaa riemastuttavista puutteista. Vailla puutteita elämästä puuttuisi se kirpeys, joka pitää meidät liikkeessä ja pyörän pyörimässä. Vajantoja puuttuu paitsi puutteisiin myös puutteidensa kanssa painiviin vajavaisiin ihmisiin, eläimiin, ilmiöihin. Trilogian aiemmat osat Olemisen tapaluokkia ja Sisäolennoista.

Minna Mikkanen - Kotijoukot

Minna Mikkasen romaani Kotijoukot vie jatkosodan puutteen, epävarmuuden ja pelon tunnelmiin. Teos kertoo lämpimästi, miten kotirintamalla pärjättiin miesten ja poikien taistellessa vuosia vihollista vastaan. Teoksen tapahtumat sijoittuvat Maaningalle ja henkilöt puhuvat alueen mukavalta kuulostavaa savolaismurretta. Sotatoimet kulkevat taustalla, kirjailijan huomio keskittyy Marian, hänen perheensä ja kyläyhteisön tapahtumiin.

Maria antoi katseensa kiertää rakkaassa maisemassa. Lämpö läikähti rinnassa. Siellä oli koti, pieni harmaa hirsimökki peltoineen. Ruishalme hohti kullankeltaisena. Lehmät rantaniityllä ja hevonen tallin kulmalla nyhtivät kesän viimeisiä ruohotuppaita.

Niemisen pientilan isäntä Olavi on haavoittunut vakavasti ja makaa sotasairaalassa leuka tohjona.   Maria ei ole nähnyt miestään kolmeen vuoteen. Rintamalle päätyy myös perheen esikoispoika Juho. Emäntä Maria ja tyttäret Liisa ja Anna sekä seitsenvuotias Väinö jäävät pärjäämään puutteen ja pelon keskelle. Onneksi Marian apuna tilan töissä on häntä paljon nuorempi sisko Hilkka, joka menetti talvisodan pommituksissa Kuopion kotinsa ja ryssälle sulhasensa Juhanin. Marian perheen ohella seurataan  kyläyhteisön muiden ihmisten arkisia iloja ja suuria suruja.

Juho alkoi tehdä lähtöä. Hän napitti sotilastakkinsa ja heitti repun selkäänsä. Väinö yritti olla urhea, mutta pillahti lopulta itkuun. Hän juoksi Juhon luo, kietoi kätensä veljen ympärille ja hautasi kasvonsa harmaaseen kankaaseen.

Isä on ollut sodassa niin kauan, ettei pieni Väinö isää edes kunnolla muista. Tärkein miehen malli on rakas isoveli Juho, jonka joutuminen rintamalle ahdistaa Väinöä valtavasti. Naapurissa asuu samanikäinen Antero, jonka kanssa leikitään ja seurataan pelonsekaisin tuntein, mihin taloon milloinkin kylän pappi ajaa pyörällään suruviestiä viemään. Väinö rakastaa perheen hevosta Moskaa, joka kotiutettiin sodasta paukkuarkana. Poika on hyvä hevosmies, sen myöntävät myös Paavolan ison tilan isäntä ja sinne töihin tuodut venäläiset sotavangit Sergei ja Igor.

Naisten oli käytännössä mahdoton selvitä maatöistä ilman perheen miesväkeä, siksi avuksi maatiloille tuotiin satamäärin venäläisiä sotavankeja. Paavolan tilan isäntä oli lämmin ja auttavainen mies, joka lähetti tilan kaksi riuskaa sotavankia myös muiden tilojen heinänkorjuutalkoihin ja avuksi muihin töihin. Kylän yhteishenki oli vahva. Niemisen pientila oli oikeastaan Paavolan tilan torppa ja Hilkka kävi Paavolassa väliin päivätöissä: hän sai siellä syödäkseen ja jotain kotiinkin viedäkseen. 28-vuotias Hilkka oli elämässään tyhjän päällä: sota tuntui kestävän ikuisesti, sulhanen oli kaatunut, ei kotia eikä työpaikkaa. Hänen sydämensä alkoi sykkiä sotavanki Igorille - mitä menetettävää hänellä enää muka oli?

Maja daragaja devushka, minun rakas tyttöni, Igor kuiskasi. Hän kuljetti huuliaan niskan paljaalla iholla. Hilkka sulki silmänsä ja henkäisi syvään. // Igor keinutteli heitä edestakaisin ja hyräili kaunista melodiaa. Hilkka mukautui liikkeeseen, kuin laineiden leikkiin.

Suomalaisten naisten suhteet venäläisten sotavankien kanssa on kirjan yksi tärkeä teema, suuri vaiettu tabu. Seurustelusuhteet olivat tiukasti kiellettyjä ja visusti salattava; ryssän kanssa ei sopinut veljeillä, ryssä oli verivihollinen. Aiheesta on ilmestynyt pari vuotta sitten Ira Vihreälehdon tietokirja Kunnes rauha heidät erotti, Atena. Mikkanen eläytyy hienosti Hilkan, ryssänmorsiamen tunnelmiin. Suhde Igorin kanssa oli vailla tulevaisuutta, sillä sodan loputtua venäläiset sotavangit palautettaisiin Venäjälle - tapettaviksi kuten Stalinin käsky kuului tai vankileirien saaristoon työleireille kuolemaan.

Kotijoukot on erinomainen kirja kotirintaman elämästä jatkosodan aikana. Teksti soljuu kauniin kuvailevasti ja henkilöiden tuntoja osuvasti peilaten. Kyläyhteisön yhteishenki ja raskaat menetykset piirtyvät kirjan sivuilla rauhallisesti ja eläytyvästi kerrottuina. Isättömiä lapsia syntyy ja sankarivainajien määrä kasvaa, mutta elossa olevien on jaksettava ahdistuksesta ja nääntymisestään huolimatta. Väinö oli hellyttävä pieni poika, jonka isää vailla olevaa arkea seurasin sydän syrjälläni. Miltä tuntui äidistä lähettää rintamalle nuori esikoispoikansa? Äitien ja vaimojen tunteita ei kysytty, isänmaan edestä oli annettava raskain uhri. Sota-ajan luvattomasta suhteesta kehittyi rakkaus, mutta voiko ryssää rakastaa? Ehkä voisi mutta ei saa. Ikäerosta huolimatta Marian ja Hilkan sisaruussuhde oli upea ja vahva. Väliin otettiin rajusti yhteen, mutta sitten saunottiin, naurettiin ja itkettiin yhdessä.

Elämä jatkui, vaikkakin rikkoontunein mielin. Sodan muisto seuraisi heitä kaikkia vielä kauan, ehkä läpi koko elämän.

Minna Mikkanen - Kotijoukot
Kansi Jaana Rautio
Reuna 2020
Kustantajalta
_______________

Lukija elää mukana kirjan kolmen päähenkilön koettelemuksissa. Seitsemänvuotias Väinö, hänen äitinsä Maria ja tätinsä Hilkka kertovat kukin omaa tarinaansa. Mitä heille tapahtui miesten taistellessa Suomen itsenäisyydestä? Kirja kertoo paitsi maaseudun naisten panoksesta Suomen selviytymistarinassa, myös naisten ja lasten tunnoista jatkuvan pelon ilmapiirissä. 

Minna Mikkanen on kuopiolainen kirjailija. Hänen sukujuurensa ovat Maaningalla, jonne myös Kotijoukot-romaanin tapahtumat sijoittuvat.  

Olli Sarpo - Sisäolennoista

Ihmisellä, joka katuu eilistä ja pelkää huomista, on paha olo.

Kirjailija Olli Sarpo sanoo, että tämän lyhytproosakokoelman nimi Sisäolennoista on kunnianosoitus suomen kielen kieliopille. Aiemmin hän on julkaissut vastaavan tyyppisen kokoelman Olemisen tapaluokkia (Reuna 2018), jota en ole lukenut. Ehkä tässä on kehittymässä useampiosainen sarja kielemme kunniaksi. Sisäolentojen ohella meillä on myös sisäerontoja ja sisätulentoja; myös ulko-olentoja, ulkotulentoja ja ulkoerontoja. Ilmaisuvoimaa näissä vanhoissa sijamuotojen nimissä on! Klik!

Kokoelmassa on yli viisikymmentä lyhyttä tekstiä, pituudeltaan pääosin sivun, pari. Tekstit on jaoteltu neljän idyllisen otsakkeen alle: Iltarusko, Pilvipouta, Kesäheinä ja Aamukaste. Sitten on vielä Finaali, joka kirjoittajan vasenkätisyydestä johtuen on alussa eikä totutusti lopussa: Me vasenkätiset katselemme elämää ikään kuin peilikuvana. Lukijalle matkaevääksi Sarpo antaa vinkin lukea tarinan silloin, toisen tällöin. Tämä onkin hyvä neuvo, sillä nopeat siirtymät varsin erilaisista tunnelmista toiseen voisivat käydä raskaiksi. Kirjailija sanoo tutkivansa tarinoissa ajan, paikan ja ihmisen välistä kolmiodraamaa: jokainen meistä on aina jossain paikassa jollain määrätyllä hetkellä.

Tänään on huomisen eilinen tai eilisen huominen.

Lukiessa etsiskelin yhteistä nimittäjää näille lyhyille tarinoille. En tiedä onko sellaista, mutta jokaisessa tarinassa on joku elävä olento, ihminen, eläin tai hyönteinen, tai elollisesti käsitelty esine tai asia. Lisäksi tarinoille on yhteistä yllätyksellisyys tai absurdi, joskus groteskikin, käänne haikujen tyyliin. Tunnelma on väliin rauhallinen, väliin tarjolla on suurta draamaa. Jotkut tarinat tuntuvat kertovan kirjailijan omista lapsuudenkokemuksista ja kirjailijan taipaleesta. Välähdyksiä rakkaudesta on useita. Kerron nyt henkilökohtaisiin mieltymyksiini nojaten enemmän muutamasta tarinasta.

Matrikkelihenkilön rakkaus -teksti on vallan mainio. Kertoja on vetäissyt ylleen kiiltävän, lakanpunaisen takin ja rakastuu sielunsa syvimpiä sopukoita myöten tuntemattomaan kaunottareen:  En välittänyt hämärästä, en viilenevästä illasta enkä yökasteesta. Tuijotin yhä ikkunan takana näyttäytyvää viettelijätärtäni. // Sydämessäni tiesin, että juuri tämän kesäyön hämärässä tapahtuu jotain uskomatonta, kaunista ja unohtumatonta. Enempiä vinkkejä en teille tämän punatakkisen herran polttavasta rakkaudesta annakaan. Hänelle tuon rakkaudenhetken kokemus oli niin valtava, että vielä vanhanakin, takin jo haalistuttua, unelma rakastetusta väikkyy mielessä. No olkoon! Punatakkisen herran sydämen valittu oli huumaavaa parfyymiaan leyhyttelevä neiti Selenicereus grandiflorus.

Minua ilahduttaa, että Sarpolle syreenin tuoksu on merkityksellinen - onhan se yksi alkukesän nostalgisimmista ja ihanimmista tuoksuista. Jussi Karjalaisen kansikuva on saanut aiheensa tarinasta Mustaselja. Tarina kertoo kauniisti ja hienovaraisesti nuoren tytön, lähes lapsen vielä, heräävistä eroottisista aistimuksista: Varoen, tuskin koskien käsi liikkui alaspäin, häpyni yli. Hennosti, hauraana kuin perhosen siipi. Suoremmin kertoo elämästään ja arkaluonteisesta työstään nainen tarinassa Sumalee- ja kysyy: Lunkataanko nyt?

Kaikki menneiden vuosikymmenten opettajat eivät läpäisisi nykyajan soveltuvuustestejä. Tällaisen ilkeän ja lasta mitätöivän opettajan hampaisiin joudutaan tarinassa Sininen poika: Yrittämättäkään hillitä itseään opettaja riuhtaisee pojan ylös pulpetista, sieppaa siveltimen tämän kädestä ja laveeraa lennokkain vedoin pojan kasvot sinisellä vesivärillä. Voitonriemuinen virne suupielissään opettaja tönii pojan kateederille luokan eteen. Ja määrää pojan seisomaan hievahtamatta siinä lopputunnin.

Sarpon elämänmakuisissa tarinoissa elämä tarjoaa ihmisille sekä kauniita että karuja hetkiä. On iloa ja rakkautta, mutta myös lohdutonta yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Jonkun ainoa 'ystävä' on Neiti Aika, toinen pitää yllä menestyvää ja seurallista imagoaan, vaikka ei oikeastaan ole yhtään läheistä. Sarpon tarinat esittelevät siis laajan kirjon tuokiokuvia elämästämme. Ihailin aiheiden runsautta, kirjailijan mielikuvitusta ja kykyä ilmaista näin paljon näin tiiviissä teksteissä. Minä pidin näistä ja suositan lämpimästi. Mutta muista, lue vain pari tarinaa kerrallaan. Jokainen tarina ansaitsee riittävän huomion ja näin vältyt rikkonaiselta ja hajanaiselta tunteelta, jollaisen näinkin erilaiset, lyhyet tarinat voivat mielessä herättää.

Olli Sarpo - Sisäolennoista

Kansi Jussi Karjalainen

Reuna 2020

Kustantajalta

________________

Olli Sarpo hallitsee mediapiiloutumisen. Muutama osuma tulee Uudenmaan kirjoittajiin ja myös kirjailijan Facebook-sivu löytyi.


"Yksiselitteiset vastaukset kysymyksiin kuka, kenen, missä, mistä, mihin, miten tai millä antaa äidinkielemme kielioppi, joka on sijamuotoineen kaunis tarina jo itsessään."

"Juureni taitavat olla joen jäällä. Minusta västäräkki on mukava lintu. Olen taipuvainen ajattelemaan niin että tyhjäntoimittaja on arvonimi, joka pitää ansaita. Noine eväineni kirjoitan maailmaa omalta osaltani näkyväksi. Lähimmäisiä ilahduttaakseni.”

Tuija Takala - Muiston ajastus #runosunnuntai

Aika saalis on

aika: hetki kynsissä,

sitten se karkaa.

Selkokirjailija Tuija Takala on tiiviin ilmaisun ja kiteytyksen taitaja. Aiemmin hän on julkaissut oman alansa oppimateriaaleja ja selkokielellä sekä omia teoksia että selkomukautuksia. Näistä listaus postauksen lopussa. Ei siis ihme, että Tuijaa kiinnostaa tiukka ja säädelty mitta. Hänen uusin runokokoelmansa Muiston ajastus tutkii ajan arvoitusta, muistoja ja ajan merkitystä ihmiselle haiku- ja tankamitassa. Tuija itse sanoo: ”Kutsun haikujani ja tankojani lyhytrunoiksi. Se luonnehtii taipumustani runoilijana ilmaista tiiviisti se, mikä on ilmaistava."

Tankarunous syntyi Japanin Heian-aikakauden (794–1185) aikana. Tankan mitta on viisi riviä ja tavujaot 5-7-5-7-7; haikussa taas on kolme riviä tavujaon ollessa 5-7-5. Tiukasti säädelty muoto istuu hienosti ajan filosofiseen pohdintaan; mieleen nousee jotain viisasta ja tyyntä, japanilaista. Ei tule mieleen yhtään lähivuosina ilmestynyttä suomalaista haiku- tai tankarunokokoelmaa, siksikin Tuijalta hieno aluevaltaus. Wikipedian listassa tuorein tankarunokokoelma on Jarkko Sandellin Jos siivet, lennän vuodelta 2014.

Aika on kiinnostanut ihmistä kautta aikain.  Olemme kaikki ajan armoilla, sitä ei voi pysäyttää. Mutta kukin kokee ajan tavallaan: nuorena aikaa tuntuu olevan loputtomiin, vanhemmiten tiimalasin hiekka hupenee ja nykyhetki pyörähtää eiliseksi, menneen muistoksi. Kokoelman runot on jaettu seitsemän otsikon alle: Jäämisen paino, Raotan hetken, Kirkuvat särkymisvaaraa, Häiden välissä, Saaliina ajan, Sokeaa häikäisee ja Tanssitko kurkea? Luvuissa vuorottelevat haiku ja tanka, mikä tuntui minusta hyvältä ratkaisulta.

Japanilaisessa haiku- ja tankaperinteessä on paljon luontokuvastoa, niin Tuijallakin, myös siksi että luonto on hänelle tärkeä. Runoissa esiintyy marraskuun lintuja, kirkuvia kurkia, vuodenaikoja, metsää ja järviä. Yksi runo heijastelee ilmastonmuutoksen pelottavuutta, toinen tuo heiluvalla kesäheinällään mieleen kaikuja suomalaiskansallisesta maalaisromantiikasta ja nostalgiasta. Runojen lyhyt ja tiukka mitta kätkee rivien väleihin assosiaatioita, jotka jokainen lukija saa tulkita omasta kokemusmaailmastaan. 

Yötajunnassa

raakkuu mustasiipinen

lintu, lennättää

unipoimujen halki,

nokkii valveen hereille.

Kokoelman osioista kolme on teemoiltaan yhtenäisimpiä. Häiden välissä osion tankat kertovat, miten oikutellen ja keikkuen kevät meillä Suomessa tulee. Takatalvi murhaa sinivuokon ja nukuttaa kevään uudestaan pakkasen syliin, mutta vihdoin kevät onnistuu ottamaan kylmäävästä sulhostaan eron.

Kevät uppoaa

jäniksen jälkiin, peittyy

kylmään untuvaan.

Lumetta on lumeton

aika, kolkkouden kato.

Ikääntymisestä puhuvat osion Saaliina ajan haikut. Aika jättää meihin kaikkiin merkkinsä: peilistä katsoo toinen, askel hidastuu ja kämmenselässä risteilevät siniset suonet. Vanhenemisen tunnot on kiteytetty kauniisti. Aikaa vastaan on turha rimpuilla, soudamme sen virrassa vääjäämättä eteenpäin. Jotain hyvääkin vanheneminen tuo: kun ikä hiljentää vauhtiamme, ehdimme tutkia mielen maisemaamme ja kenties osaamme paremmin pitää kiinni käsillä olevasta ainutlaatuisesta hetkestä.

Jäkälän väri

hiuksissasi. Maastoudut,

et sammaloidu.

Osio Tanssitko kurkea? siirtyy taas tankamittaan ja kuuluttaa rohkeutta - rohkeutta olla oma itsensä, rohkeutta olla nainen, olla monta ja seurata omaa polkuaan. Jos haluaa olla sekä lintu että kala, miksei olisi? Näissä runoissa on lohduttava ajatus: elämällämme on merkitystä, joku jälki tai muisto meistä jonnekin jää.

Irrotan palan

lapsuuden kalliosta.

Istutan kiven.

Aikuisuuteni pihaan

kasvatan suojamuurin.

Tuija Takalan Muiston ajastus jää askarruttamaan mieltä pitkäksi aikaa, ja runot tuntuvat erilaisilta uudemmilla lukukerroilla. Runojen jatkuvasta avautumisesta kertoo se, että vaihdoin tämän postauksen sitaatit viime hetkillä! Lukukokemuksen nojalla totean, että haiku on tosi askeettinen mitta ja vaatii totuttelua, minulta ainakin. Tankoissa on enemmän tuttua runomaisuutta. Ihailin Tuijan kykyä ilmaista sanottavansa kiteytyksinä lyhyessä ja tiukasti määritellyssä mitassa. Ilmeeltään ja typografialtaan eleetön runoteos heijastelee hienosti ajatusmaailmaansa. Suositan ja onnittelen ❤︎ 

Tuija Takala - Muiston ajastus 
Kannen kuva Tuija Takala
Reuna 2020
Kustantajalta - kiitos!
_______________

Tuija Takala on helsinkiläinen äidinkielen ja suomen opettaja ja myös kirjabloggaaja blogissaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Hänelle myönnettiin selkokirjallisuuden Seesam-palkinto 2019. Palkinto on myönnetty vuodesta 1992 lähtien. Se myönnetään joka toinen vuosi tunnustuksena selkokielisen kirjallisuuden edistämisestä. Tuijan selkoteokset: 

Omat 

Lauralle oikea, nuorten selkoromaani 
Onnen asioita & Kierrän vuoden, selkorunoja  / bloggaukseni Onnen asioista
Hyvä päivä, selkonovelleja

Mukautukset

Minna Canth - Agnes, luettava PDF 
Minna Canth - Hanna, äänikirja

Tanja Kaarlela - Noutaja

Aiemmin olen lukenut Kaarlelalta 90-luvun laman vuosiin sijoittuvan kirjan Lasissa on tyttö, joka kolahti terävyydellään ja realismillaan. Tuossa teoksessaan kirjailija on vähävaraisuuden ja kotiolojensa syrjäyttämän nuoren tytön puolella, Noutajassa hän puhuu ikäihmisistä ja ihmisarvoisen vanhuuden puolesta. Tapahtuvat ajoittuvat yhteen kylmään ja lumiseen helmikuun viikonloppuun:

Nelikymppinen Iisa on matkalla tätinsä hautajaisiin jonnekin Kainuun perukoille, varhaisen lapsuutensa maisemiin. Yksinhuoltajaäidin kanssa on muutettu sieltä etelään jo vuosia sitten, ja Iisa onkin päässyt köyhyydestä kauniisti keinuvalle vihreälle oksalle: on työteliäs mies ja oma talo Helsingissä; on hyvä työpaikka ja sydänystävä Merja, mutta lapsia ei ole. Elämä tuntuu valuvan, jotain tuntuu puuttuvan. Kun aviomiehen on nielaissut työ ja nyt Merjan tämän tuore äitiyshössötys, Iisa tuntee jääneensä yksin. Yksin hän matkaa nytkin miehensä tuliterässä autossa, sillä eivät äiti eikä aviomies halunneet mukaan. Edessä on rankka ajomatka.

Kainuu on yhtä hyytävää lumivalkeutta ja liukkautta. Illan jo hämärtäessä kuuluu muksahdus keskellä ei-mitään, ja Iisa huomaa kauhukseen kolhineensa vanhaa koiraa joka nilkuttaa kotiaan kohti. Iisa noituu mutta kääntyy katsomaan miten koiralle kävi. Siellä se häämöttää hankien keskellä, vaaleankeltainen rapistunut rintamamiestalo. Kusi- ja paskaämpärien löyhkä tervehtii tulijaa eteisessä ja pakkasenkylmästä kamarista löytyy yksin elelevä Yrjö. Takajalkansa loukannut 16-vuotias harmaantunut Aatu makaa vaisuna lautaseinäisen koirankoppinsa hyisellä lattialla.

Yrjö on vanhus ja auttamaton jäärä, mutta dementoitunut hän ei ole. Yrjön ikäpolven miehen mielestä omillaan on pärjättävä, lääkäriin ei missään tapauksessa pidä mennä eikä yhteiskunnan elätiksi ryhtyä. Jos päätyy terveyskeskuksen vuodeosastolle, sinne jää kuten äiti. Iisan ja Yrjön yhdessä kokema pohjoisen viikonloppu on absurdi, surkuhupaisa ja täynnä tapahtumia, jotka eivä jätä kylmäksi. Tarina herättää ajattelemaan monelta kannalta näiden yrjöjen tilannetta ja pärjäämistä mökeissään.

• Suomi on pitkä maa. Etelässä suoja, pohjoisessa paukkupakkanen; etelässä tungos, pohjoisessa tuskin ristin sieluakaan. Siellä autioituneissa kylissä asuvat kohtaavat aivan toisen luokan haasteita kuin me täällä etelän palvelutarjonnan keskellä eläjät. Miten vaivalloista - liki mahdotonta - on esimerkiksi lääkäriin pääsy silloin kun on tarvis! Paikallinen, erikoispalveluista riisuttu terveyskeskus noudattaa virka-aikoja, lähin päivystävä sairaala löytyy sadan kilometrin päästä. Sinne Iisan on kuitenkin Yrjö saatava, sillä miehen jalkaterässä on hurjannäköinen tulehtunut haava.

• Entäs miten hoituu yksinelävän vanhuksen ruokapuoli, kun lähin kauppa on monen kilometrin päässä? Yrjön tapauksessa ei mitenkään, sillä talosta ei löydy muruakaan, ei isännälle eikä nälkiintyneelle koiralle. Nyt on jo helmikuu ja Yrjö sanoo käyneensä kaupassa viimeksi joulun alla. Hänen kauppakuskinsa ja hyvä ystävänsä Väinö nimittäin kuoli loppiaisena, eikä Yrjöä huolehdittu edes hautajaisiin. Olisihan niitä takseja, mutta Yrjön mentaliteetilla takseilla ajelu on tuhlausta. Eikä oikein ole ollut voimiakaan.

Näiden kahden yksinäisen kohtaaminen on merkityksellinen molemmille. Lapseton vanhapoika Yrjö kiintyy auttavaan Iisaan kuin omaan tyttäreensä. Pohjoisen kylmä autius ja Yrjön sitkeys vanhuudesta ja ankeista elinoloista huolimatta saavat Iisan pohtimaan muutosta omaan tyhjään sitten kun -elämäänsä.

Kaarlela on karun arjen realistinen kuvaaja, taitava ja terävä, ja hänen päähenkilönsä ovat eri syistä marginaaliin joutuneita. Pidin molemmista henkilöhahmoista, etenkin Yrjöstä, sillä Yrjö toi mieleeni isäni ja montakin tuntemaani jääräpäistä papparaista. Noutajan tarina on liikuttava, surkuhupaisakin, mutta myös hyvin traaginen. Se osoittaa mihin kaikkeen ihminen venyy jos on pakko. Se herättää näkemään ja välittämään. Noutaja sopii loistavasti joulunajan lukemiseksi, sillä se levittää lähimmäisestä välittämisen sanomaa meille kiireisille ja monesti kylmille nykyihmisille. Kaarlelan realistinen kerronta vetosi minuun taas kerran.

– Ajatus tästä tarinasta heräsi, kun kuljin 2000-luvun alussa Taivalkoskella Päätalo-instituutissa kirjoittajakursseilla. Matkalla näin hylättyjä rintamamiestaloja ja hiljaisilla taipaleilla ehti miettiä niissä taloissa asuneiden ihmisten elämäntarinoita. Näitä Yrjöjä asuu yksin, sinnittelevät ilman mitään yhteiskunnan tukea.

Tanja Kaarlela
Noutaja
Reuna 2017
****
Kansi Mervi Kattelus
Lukukappale kustantajalta - kiitos

Tanja Kaarlela - Lasissa on tyttö

Ne saattavat lähteä ja jättää minut nukkumaan kertomatta edes paperilapulla, mihin aikovat mennä, eikä se tietenkään vaivaa minua. Äiti voi lähteä ja olla pois neljä viikkoa, eikä sekään vaivaa minua. Mutta se minua vaivaa, että lopulta ne tulevat aina takaisin. Että mikään ei muutu.

90-luvun lama pani suomalaisen yhteiskunnan polvilleen ja veti ihmiset umpikujaan. Tuli massatyöttömyys ja hätä; tuli konkurssit ja velat, meni talot, maat ja mannut; tuli päihde- ja mielenterveysongelmat; tuli toivottomuus, uupumus, avioerot. Kuka maksoi? Toki monet, mutta erityisesti syrjäytyvät ja oirehtivat nuoret, joihin lama löi leimansa vuosiksi, moneen koko elämäksi.

Lasissa on tyttö sijoittuu tuolle onnettomalle 90-luvulle. Minäkertoja on 15-vuotias tyttö, joka asuu syrjäkylillä alkoholisoituneen isänsä ja vuoteensa joka yö kastelevan 10-vuotiaan pikkusiskonsa kanssa. Isä juo ja sammuu, on sairas ja työtön. Äiti ei enää kestänyt tilannetta, vaan nosti kytkintä. Ehkä hänen oli pakko jättää lapsensa selviytyäkseen itse? Kun juomaputki on päällä, isä häipyy päiväkausiksi. Jääkaappi on tyhjä, löytyy tilkka hapanta maitoa, ehkä vähän margariinia, ja pikkusisko syödä mussuttaa nälkäänsä kaurahiutale-sokerimössöä. Yksikään aikuinen ei ole huolehtimassa.

Menen keittiöön. Isä makaa hellan edessä alasti. Hän on käpertynyt sikiöasentoon ja pitää kättään posken alla. Hänen kaulallaan roikkuvat äidin mustat puuhelmet... Yhdestä kulmasta katsottuna isä näyttää vähän lapselta, mutta toisesta suunnasta joltain paksunahkaiselta eläimeltä. Odotan turhaan aaltoa, joka huuhtoisi sen mukanaan avomerelle. Sitä ei tule. Se näyttää jämähtäneen pysyvästi rantahiekkaan ja lokit paskantavat sen päälle. (...) Juon toisen kupin kahvia, astun isän yli ja vedän rotsin ylle. Ulko-ovi lämähtää kiinni, ikkunat helisevät. Ulkona haisee maanantai.

Tarina on hyvin karu ja hyvin surullinen. Tuntuu pahalta ajatella, että jotkut lapset ja nuoret saattavat oikeasti joutua elämään noin, ilman välittävän aikuisen tukea - tänäkin päivänä. Kaarlelan kerronta virtasi suoraan sieluun. Tuntui ettei hänen kerronnassaan ollut yhtään tarpeetonta sanaa eikä yhtään tarpeetonta lausetta. Kaikki kerrottu hahmotteli tyttöä ja tämän elinympäristöä armottoman realistisesti. Viiltävän terävästi ja riipaisevasti.

Vanhemmat jäivät taustalle. Kuitenkin lasten tavoin tyttö puolustaa ja ymmärtää sekä isäänsä että äitiään. Tämä lapsen ehdoton lojaalius 'huonoja' vanhempia kohtaan järisyttää aina. Minua liikutti myös tytön ymmärtävä ja oikeudenmukainen luonne. Onnettomista lähtökohdistaan huolimatta hänellä oli empatiakykyjä, jotka kylläkin kohdistuivat usein puolituttuihin: kovia kokeneeseen Mandiin, lievästi kehitysvammaiseen hymykuopillaan hurmaavaan Raneen tai bussissa vieressä istuvaan vanhaan naiseen: 

Hän näyttää sunnuntailta, sellaiselta kuin sunnuntait olivat ennen, silloin kun olin lapsi. Hän näyttää mummun pyhävillatakilta, kevättuulessa liehuvalta lakanalta, leipomuspäivän varhaiselta aamulta. Kermaan keitetyltä riisipuurolta.

Kaarlela mahduttaa ohueen kirjaansa uskomattoman paljon - laman koko kuvan, ankean koulun, surkeat opettajat, häiriköinnin tunneilla ja kiusaamiset, tyttö- ja poikakaveriuden omituiset dynamiikat.  Lämmöttä kasvanut ei kykene ottamaan lämpöä vastaan:

Poistin Jaken elämästäni väkisin, koska minun oli pakko. Hänestä oli tullut ystävä, enkä minä osannut sellainen olla. Hän halusi viettää kanssani aikaa, halusi kuunnella ajatuksiani ja maata vierelläni vanhuuteen saakka. Tunsin, kuinka ilma loppui ympäriltäni. (...) Haluan vain tuntea niin että tuntuu. Niin että sattuu. Haluan äärilaidat, en mitään niiden väliltä.

Masennuksen merkit leijailevat tarkasti havainnoituina ympärillä: on syksy, aina harmaata ja sade uhkaa hukuttaa.  Päivä on valjennut, mutta mikään valo ei poista harmautta, joka roikkuu kaikkialla ja haisee viemäriltä. Syksy kaatuu niskaan kuin likaämpäri, ja minä olen kyllästynyt siihen. Kaikki on tyttöä vastaan - paskanruskeaan pukeutunut matikanope ja koko koulu. Miksi punainen Taunus vei Even kuolemaan, miksi sammunut Susa raiskattiin? Miksi isät hakkaavat poikiaan, miksi aikuiset miehet ahdistelevat pikkutyttöjä? Kysymykset jäävät vaille vastauksia, Terhin äitikin napsii diapameja, huuhtelee ne alas kossulla... Ei ihme että tyttö haluaa tästä paeta!

Kun vedän pääni täyteen, kaikki on niin kamalan kaunista ja ihanaa, että unohdan Jaken ja isän ja äidin ja pikkusiskon ja kaiken. Kun vedän liikaa, en pääse karusellista pois, enkä edes halua. Siksi haluan liikaa kaikkea: viinaa, rakkautta ja elämää. Koko ajan pelkkää karusellia, hattaraa ja vuoristorataa yötä päivää.

Tyttö hautoo itsemurhaa. Olen täysin turha ihminen tässä maailmassa, enkä käsitä, miksi meitä turhia syntyy. Paitsi vahingossa. Tietenkin. Mutta sitten tyttö löytää toivon Terhin varastamasta SinäMinästä. Lehdessä sanotaan että masennuksen voi hoitaa ja saada elämänlaatua - miten surkuhupaisa ja sarkastinen veto Kaarlelalta! Lopulta koululääkäri ei ymmärrä eikä näe, tytön aikaisempi valhe on johtanut lääkärin harhaan. Tyttö menee suunniltaan, raivostuu ja riehuu. Kaikki on menetetty, kaikki on valmista. Kotona odottavat isän siniset pillerit. Mutta suunnitelma menee mönkään, kohtalo puuttuu peliin. Seuraa shokki. Ja äiti tulee kotiin. Ja kahvia juodaan aamuneljältä.

Kaarlela luo hyvin todentuntuisen kuvan 90-luvun nuorista, joilta lama on rikkonut perheet ja vienyt  turvan ja tulevaisuudenuskon. Kun rohkeni etsiä apua, ei sitä saanut. Eikä mielenterveys- tai perheongelmiin saa helposti apua nykyäänkään, ikävä kyllä. Luin syksyllä Marja Björkin samaan lama-aikaan sijoittuvan romaanin Lainaa vain. Se kolahti kovaa todentuntuisella ja realistisella kerronnallaan. Saman teki Kaarlelan Lasissa on tyttö. Tarina on karu, surullinen ja ankea, mutta kerronnan ote loisteliasta. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Kun osaa ilmaista ja sanoa, ei tarvita viittäsataa sivua.

Tanja Kaarlela on julkaissut aiemmin kaksi romaania: Saara (2013) ja Menneen talven lumi (2014). Hän on viiltävän sarkasmin mestari, joka käsittelee taitavasti kaikkein vaikeimpia elämänalueita.

Tätä mieltä oli Krista

Tanja Kaarlela

Lasissa on tyttö

Reuna 2017

*****

Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle

90-luvun laman vaikutuksista nuoriin ja heidän syrjäytymiseensä on tehty paljon tutkimuksia. Netistä löytyy valtavasti linkkejä, tässä kaksi:  Laman lapset / Hanna Sarkkinen

Henry Aho - Ukko ja Hyrrä

Suomi täyttää ensi vuonna sata vuotta, mutta Hyrrä-kissan isäntä Viljasen Late on ehtinyt jo nämä kunnioitettavat pyöreänsä täyttää. Ukko asuu kaksin kissansa kanssa omassa talossaan Teuvan Luusunloukolla. Kun aika käy pitkäksi Ukko päättää kertoa elämäntarinansa kissalleen, ja Hyrrä onkin loistava kuuntelija - nyökyttää ja kehrää sekä ottaa pitkiä nokosia aina välillä kuten Ukkokin.

Onni on katsos Hyrrä sitä, että kaikki on hyvin. Silloin, kun arki on arkea ja kaikki on normaalisti, ihminen on onnellinen. Ei suinkaan silloin, kun on juhlaa ja humua. Juhlat ovat nopeasti ohitse, arki on ja pysyy, ja jos se sujuu hyvin, on onnikin taattu.

Sataan vuoteen mahtuu paljon merkittäviä tapahtumia niin maan kuin yksittäisen ihmisen elämässä. Ukko syntyi vuonna 1915 sisällissodan jälkeiseen revittyyn ja köyhään maahan. Koulussa kiusattiin ja kotitilalla piti raataa aamusta iltaan. Lapsuus oli myös lasinen, mutta Ukko ei ollut nuorenakaan mikään tavallinen ukko. Hänpä lähti merille ja kiersi hieman mualimaa. Ammattikirjo elämän varrella oli aika huikea: mm. jääkarhunkarkottajana Alaskassa ja pokeriammattilaisena Las Vegasissa.

Minusta Hyrrä tuntuu, että eriarvoisuutta ei saada koskaan kitkettyä pois maailmasta. Ihmisyyteen jotenkin kuuluu se, että toiset alistavat toisia. Jos kaikilla menisi hyvin, kuka tekisi likaiset työt, jotka kuitenkin on tehtävä? (...) Hyrrä huomaat, mikään ei ole niin yksinkertaista kuin miltä äkkiseltään vaikuttaa.

Ukko näki sodan kauhut talvi- ja jatkosodassa, ja lähti omapäisenä Neuvostoliittoon palkattomaan työhön omia sotakorvauksiaan makselemaan. Rakkaus kotiseutuun ajoi Ukon takaisin Teuvalle ja vuorossa oli nyt vuorostaan lehtiparonin homma. Luusunloukon Lotina olikin lehti, joka tunnettiin maan presidentillisiä piirejä myöten, toipa lehti kutsun Kekkosen itsenäisyyspäiväjuhliinkin.

Ukko oli nuorena komea ja viriili mies, jota seksi ja naiset pyörittivät. Vanhoilla päivillään, vakiinnuttuaan, hän tuli isäksi viisikymppisenä. Ukon elämään mahtui iloja sekä syvää ja musertavaa surua. Mutta elämää on elävän jatkettava. Nyt satavuotiaana ei ole enää muita kontakteja kuin naapuriperhe ja Hyrrä-kissa. Niin, ja tietysti palvelutaloon hätistelevät sosiaalitantat sekä siivooja, joka motkottaa piipun tupruttelusta ja viskin tissuttelusta.

Tämä oli hyvin liikuttava ja herttainen kirja, ronskein tvistein. Minulle tuli elävästi mieleen kovin monen yksinäisen vanhuksen osa ja arkipäivä tämän päivän Suomessa, paljon huonommissa kantimissa kuin tällä skarpilla Ukolla. Hänellä toimi pää ja hän oli varsin hyvin perillä nykymaailman menosta - uutisista EU:n byrokratiaan.

Teksti tuntui alussa hyvin verkkaiselle, mutta sitten osasin asettua rauhallisempaan lukumoodiin. Eihän nyt satavuotias Ukko mitenkään vauhdikkaammin voisi kertoakaan! Aho kuvasi loistavasti ja huumorilla Ukon ja Hyrrän tapahtumaköyhää arkea, jossa päivän kohokohtia olivat päiväunien ohella yhdessä katsottu Avara luonto.

Parasta kirjassa oli Ukon ja Hyrrän suhteen kuvaus. Aholla on tietääkseni itsellään kissa, ja se onkin ainoa selitys näin osuvalle kuvaukselle. Pitääkö olla huolissaan jos puhuu itsekseen? kysyttiin joku aika sitten televisio-ohjelmassa. Ei tarvitse, mutta jos huolettaa, kannattaa ottaa lemmikki. Lemmikille hellyyden osoittaminen ja sille puhuminen on täysin luontevaa eikä tunne itseään höperöpäiseksi. Ja miten Ukko kissaansa rakastikaan! Hän tunsi valtavaa hätää, jos Hyrrä oli kadoksissa tai sillä oli joku vaiva.

Olet Hyrrä paras ja upein kissa, mikä minulla on koskaan ollut. Minä pelastin sinut ojasta, mutta kyllä sinäkin minut pelastit. Nämä reilut kaksi vuotta olisivat olleet hyvin yksinäisiä ilman sinua. Toit valon yksinäiseen elämääni. Siitä olen sinulle ikuisesti kiitollinen.

Satavuotiaan Ukon levoton nuoruus oli kuin seikkailukertomusta. Mualimaa kierreltiin, naisissa käytiin, töitä paiskittiin ja yritettiin selvitä.  Ja selvittiinkin - sodasta, sotakorvauksista, 90-luvun lamasta ja monenlaisista poliittisista ja muista ajan virtauksista. Nyt joulun ja itsenäisyyspäivän alla Ukko ja Hyrrä oli oikein hyvää ja ajatuksia herättävää lukemista, joka  liikutti tunteitani kissanomistajana.

Blogeissa toisaalla: Krista

Henry Aho

Ukko ja Hyrrä

Reuna 2016

****

Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle