Olli Sarpo - Vajantoja

Lukutaitopäivään sopinee Olli Sarpon kielioppisarja, joka on nyt täydentynyt trilogiaksi. Kolmas osa Vajantoja esittelee pienten ihmisten pieniä elämiä. Se on kirjailijan sanoin: Sepitteellinen sarja luonnoksia ihmisistä telineillään, sattumalta valikoituneessa vaiheessa oman draamansa kaarella. Tarinakokoelmassa on kolmisenkymmentä tarinaa, joiden ihmisillä on joku puute eli vajanto. Vajantohan on suomen kieliopin sijamuoto, nykyään useimmin abessiiviksi kutsuttu - rakkaudetta, roolitta, näkymättä, surutta etc. Trilogian toisen osan Sisäolennoista olen lukenut aiemmin. Muistini mukaan tarinat siinä olivat lyhyempiä ja keveämpiä. Vajantoja pureutuu syvemmin ja vakavammin ihmisten kohtaloihin, onneen tai kärsimykseen - mutta aina lämmöllä ja rakkaudella.

Tarinoiden lähtökohta on kutkuttava. Kirjassa on muutama vanha mustavalkoinen ryhmäkuva ihmisistä eri tilanteissa - ehkä sukupotretti häistä tai hautajaisista tai työporukan kokoontumisesta. Tarinat alkavat siten, että Sarpo ottaa tarkastelun alle jonkun valokuvan henkilön ja sepittää tälle elämänkohtalon: miten hänen elämänsä on kulkenut, mitä on juuri nyt. Ensimmäinen vajanto kertoo, miksi kauppalan tilintarkastaja, kauppias Lars Knutö elää unelmatta ja se alkaa näin:

Mies kuusissakymmenissä, toinen vasemmalta keskirivissä. Miehellä on yllään liituraitaiset, leveälahkeiset housut, tumma puvuntakki ja harmaasävyinen kravatti. Päässään miehellä on musta baskeri.

 

Sarpo on kirjoittanut hienon ja koskettavan tarinakokoelman ihmisten elämänkohtaloista. Hän sanoo olevansa kompastelevien ja vähäväkisten puolella ja kirjoittaa preesensissä, jotta asiat kirjautuisivat täsmällisesti. Hänen mielestään imperfekti on mennyttä eikä sen totuudesta voi olla sataprosenttisen varma. Monet tarinat tuntuvat vievän menneille vuosikymmenille, 1950-luvulle kenties, mutta tarinoita on nykyajastakin. Tarinoiden ohella lukija saa pienen historiakatsauksen: mitä me suomalaiset olemme kokeneet - köyhyyden, huutolaiset, sodan ja laman.

Hienoa on myös se, että monen tarinan hahmot linkittyvät toisiinsa. Ne putkahtelevat esiin jossain myöhemmässä tarinassa, lukijan on vain oltava tarkkana. Valokuvasta Sarpo sanoo, että se on illuusiota. Se antaa katsojalle saman vapauden, mikä kirjailijalla on hahmojensa luonnissa: Katsoja voi liikutella heitä kuin marionetteja. Ja itseään ilahduttaakseen sijoittaa heidän elämänsä mihin tahansa aikakauteen, tai niin halutessaan piirrellä yhtä henkilöä ajankulun useampaan kerrokseen.

 

Tunsin sympatiaa niitä lapsia kohtaan, joilta ymmärtämättömät vanhemmat veivät unelmat ja hellyyttä sitä pientä poikaa kohtaan, joka ei tiennyt, miten olisi soveliasta osoittaa surua ottoisoisänsä hautajaisissa. Pidin kovasti Vaaliruhtinas Knappin tarinasta ja Re-re-reesus, Ru-rumalan po-pojasta, vain joitakin kohtaloita mainitakseni. Viime mainitussa tarinassa selviää myös valokuvien arvoitus, se miksi ja kuka on mustannut tussilla joitakin kasvoja ja mitä valokuvat mustaajan mielestä symboloivat.

 

Kuvassa keskellä, selkeästi sijoittumatta liikehtii omituisen näköinen pikkupoika. Näyttää siltä, että tyyppi on lennähtänyt tyhjästä Linnakiven ja Hollanderin taakse, kädet miesten olkapäillä. Valokuvaajan ammattitaidosta huolimatta kuvattava on liikahdellut niin että hän on kuvassa epäselvänä häiveenä. Menossa tai tulossa.

 

Mainittakoon tässä, että kirkkoherra Kaino Rauha Linnakivi elää rohkenematta toteuttaa syvintä itseään ja Herr Hans Hollander valmistaa köyhyydestään ja maksuhäiriömerkinnästään huolimatta Saksan Ludwigshafenissa korkeluokkaista käsintehtyä valokuvapaperia, jota unelmatta elävä Lars Knutökin myy paperikaupassaan Suomessa. Kirjailija Katajan pohdinta kirjailijuudesta, herkkyydestä ja välimerkeistä oli myös hyvin osuvaa.

 

Vajantoja on hienosti ideoitu, taidokas ja mielenkiintoinen teos, jonka soisin monen lukijan löytävän.

Olli Sarpo - Sisäolennoista

Olli Sarpo - Vajantoja. Sepitteellisiä luonnoksia ihmisistä telineillään

Kansi Jussi Karjalainen
Reuna 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Vajanto on kielioppimme sijamuoto, puhekielessä niukasti tai ei lainkaan käytetty. Vajanto ilmaisee jonkin puuttumista. Olli Sarpon trilogian kuopus piirtelee vapaalla kädellä väkeviä kuvia ihmisten ja olentojen puutteenalaisesta elämästä. Kielettä tai kieliopitta ei olisi Vajantoja - lohdullista kirjaa riemastuttavista puutteista. Vailla puutteita elämästä puuttuisi se kirpeys, joka pitää meidät liikkeessä ja pyörän pyörimässä. Vajantoja puuttuu paitsi puutteisiin myös puutteidensa kanssa painiviin vajavaisiin ihmisiin, eläimiin, ilmiöihin. Trilogian aiemmat osat Olemisen tapaluokkia ja Sisäolennoista.