Juha Hurme - Suomi

Mua kiinnostaa asiat, jotka mua huvittaa ja hetkauttaa. 

Helsingin kirjamessuilla Juha Hurme sanoi, että teosta Suomi ei pitänyt ollenkaan syntyä. Saamme kiittää Tuomari Nurmiota, jonka kanssa keskustellessa tuli esiin, että Hurmeen pitäisi kirjoittaa joku kirja.  Suomi jatkaa siitä mihin vuoden 2017 Finlandia-voittaja Niemi jäi: vuonna 1809 Suomesta tuli Venäjän keisarikunnan alainen Suomen suuriruhtinaskunta ja yhteiselolle Ruotsin kanssa sanottiin bye, bye. 400 sivua, 17 tuntia kuunneltavaa - onhan siinä!

Jossain vaiheessa Hurmeen idea oli laatia minieepos Lönnrotin ’unohtamista’ säkeistä. Niitä on paljon ja erityisesti eroottisia kansanrunoja on karsittu ronskilla kädellä - niistä saamme kirjassa muutaman hulvattoman näytteen. Hurme valottaa Kalevalan syntyprosessia, eri painosten vaiheita ja yhteiskunnan joka taholle ulottuvaa Kalevala-ilmiötä. Kalevala on innoittanut yrityksiä, tuotebrändejä, yhdistyksiä, kuvataiteilijoita, säveltäjiä, populaarimuusikoita, kaudunnimistön laatijoita, meidän etunimiämme - lista on loputon. Mutta viimeistään nyt tuli selväksi, että Elias Lönnrot (1802-1884) oli aikamoinen heppu! Hänen oppineisuuttaan saamme kiittää, että meillä on Kalevala, joskin kansanrunoista hänen muokkaamansa ja tarinaksi laatimansa fktiivinen stoori. Kalevalan merkitys Suomelle on niin valtava, etten yhtään ihmettele jos maakin olisi saanut siitä nimensä.

On selvää, että Suomi on Hurmeen näkemys maamme 200 vuoden ajanjaksolta: hän on valikoinut ja ottanut mukaan niitä hetkauttavia asioita. Haastattelussa hän sanoi, että myös tiedonjano on ajanut häntä: oli halu ottaa selvää niistä asioista, joista hän ei entuudestaan tiennyt paljoa. En tehnyt muistiinpanoja, vaan annoin Paavo Kerosuon miehekkään äänen kuljettaa minut läpi Suomi nimisen maan vuosikymmenten, eri kulttuuripersoonien elämänvaiheiden ja omituisten sattumusten. Kyllä riitti hupaista sattumaa ja anekdoottia mitä mielikuvituksellisimpien juttujen virratessa tajuntaani. Välillä omatkin ajatukseni leijailivat sinne tänne, mutta sitten otin taas tarinasta kiinni.

Minua hetkautti toki monikin juttu, mutta tässä niistä muutama. Sakari Pälsistä kertoessaan Hurme mainitsee Viisaan naurun. Sitä me tarvitsemme historiaamme ja eri persoonien edesottamuksia tutkaillessa! Hurme puhuu kirjailijoista, teatterista, taiteesta ja urheilusta. Saamme kuulla, että hiihtojalkineen nimitys mono syntyi ideakilpailun tuloksena, saamme kuulla Hiski Salomaan sanoituksia ja riettaita kalevalaisia lemmenlurituksia; saamme ihmetellä monia historian henkilöitä, mm. Wettenhovi-Aspan ajatuksia. Minua kiinnosti nuorena kuolleen huippulahjakkaan kuvanveistäjän Johannes Takasen (1849-1885) elämäntarina ja hänen upea Aino, merelle katsova vuodelta 1876. Suorastaan riemastuin Hurmeen tarinoinnista Oskar Merikannosta! Kirjailija sanoi, että Merikannon vaikutusta on vaikea välttää: siellä jossain se taustalla leijailee kevyesti kuin Kesäillan valssi. Itse suorastaan rakastan Jorma Hynnisen Anniinaa.

Ei Suomi missään umpiossa kehittynyt, vaan me otettiin omat vaikutteemme kansainvälisistä ja itämerensuomalaisista virtauksista. Hurme sanoo, että Suomi sai alkunsa sotkan munasta, mutta voi hyvin myös loppua sen munattomuuteen. Metsät ovat olleet taloutemme selkäranka, mutta jo ennen tehometsäntaloutta kaskeamiskulttuuri johti suunnattomaan metsänhaaskuuseen, mikä oli iso ekologinen ongelma jo 1700-luvulla. Societas pro Fauna et Flora Fennica juhlii ensi vuonna 200-vuotista toimintaansa. Fauna et Flora on Suomen vanhin tieteellinen seura ja Kansallismuseossa avautuu uusi perusnäyttely, jonka työryhmässä Hurme on mukana.

Olihan Suomi vähän pitkä, mutta kahteensataan vuoteen mahtuu toki loputon määrä asioita. Luulen, että kuunneltuna teos oli kevyempi ja että lukeminen olisi vienyt enemmän aikaa. Se harmi tässäkin tapauksessa äänikirjan kohdalla on, että tekstiin on hankala palata. Siksi ei sitaatteja, vaan suositus lukea tai kuunnella itse. Melkoinen kulttuurimatka - Viihdykkeeksi ynnä hyödyksi.

Juha Hurme - Suomi
Kansi Jenni Saari
Teos 2020
Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo
_______________

Kirjailijasta kustantajan sivuilla

Kirjaluotsi

Kulttuuri kukoistaa

Eletään erään laskutavan mukaan 1800-lukua. Lönnrot ja Lyyti ryhtyvät kirjoittamaan ja Kalevala tulee harsittua kasaan samoihin aikoihin kuin idearypäs nimeltä Suomikin. Mieletön kimara aatteiden virtailuja, historiallisia hulivilejä ja kaanoniin sopimattomia ääniä sekoilee suuriruhtinaskunnassa, jossa metsät ryskyvät ja muutamalla ukolla on hillitön hinku olla itsenäinen ja rikas kansakunta. 

 

Juha Hurmeen kuudes romaani Suomi jatkaa Finlandia-palkinnon voittaneen Niemen tositarinaa. Hurmeen päättymätön uteliaisuus ja luonnontieteilijän ja taideniekan yhteisolomuoto manaavat esiin pari sataa viime vuotta kirjattua historiaa kaikkine vänkyyksineen, ja paljon kauemmaskin kurotellaan ainakin kansanrunouden, tämän pyramideja isomman kulttuurisaavutuksen myötä.

Juha Hurme - Hullu

Olin niin lumoissani Niemestä, että päätin lukea muutakin Hurmeelta, siispä tartuin Hulluun. Sana hullu on minusta epäkorrektia ja rumaa nimittelyä, joskin mielenterveysongelmaisten keskinäistä sisäpiiriläppää, jolloin se on täysin ok. Teoksella on omaelämäkerrallinen pohja; tosin kirjailijan tuntien ei voi tietää missä faktan ja fiktion raja kulkee tai mihin asti minäkertoja on yhtä kuin kirjailija itse. Tiedämme, että Hurme putosi psykoosiin äkisti ja rajusti loppuvuodesta 2009. Viimeisinä selvempinä hetkinään hän ymmärsi hakeutua hoitoon Auroran sairaalaan. Osastojakso jäi vain kuukauden pituiseksi, mutta ei se aivan sillä ohi ollut. Hullu kertoo psykoosista, miltä tuntuu olla ihminen kun todellisuudentaju vääristyy.

"Tämä on asia, missä haluan olla tarkka sanoissani. Siinä sairaudessa ei ollut mitään romantiikkaa. Siihen ei liittynyt mitään hyvää. Se ei jalostanut minua mitenkään. Kaikki se, mikä minussa on taiteellista kyvykkyyttä, hävisi", Hurme sanoo.

Romaani alkaa dramaattisilla kuvauksilla siitä, miten Se lähestyy. Kuvaus vavahduttaa. Lauseet ovat lyhyitä kuvaten ahdistusta ja mielen sekasortoa. Minäkertoja ei uskalla mennä parvekkeelle tupakalle koska kaiteet ovat hänelle liian matalat, hän ei pysty nukkumaan, ei keittämään aamupuuroa, ei olemaan paikallaan. Reppuun Daniel Hjort ja Brechtin runoja ja menoksi. Mies kävelee loputonta kehää Eläintarhan kentällä ennen kuin pystyy koukkaamaan ringistä pois ja suuntaamaan mielisairaalaan.

Osastolla sattuu ja tapahtuu; ajantaju katoaa ja päiväkausia häviää muistista. Minäkertoja saa vahvan ja tainnuttavan psykoosilääkityksen, sillä oireina on koko klassinen setti: kuulo-, näkö- ja aistiharhoja, vainoharhaisuutta, syrjään vetäytymistä, nopeutunutta puhumista, ärtyvyyttä etc. Joutuupa mies eristyksiinkin käyttäydyttyään väkivaltaisesti harhojen vallassa. Kirjassa minäkertoja arvelee psykoosinsa johtuneen siitä, että hänet myrkytettiin lapsena kristinuskolla. Kun iäkäs äiti sitten alkoi tehdä kuolemaa, nämä lapsuuden koteloituneet ahdistukset, pelot ja syyllisyydentunnot purskahtivat ilmoille. Tässä ei mitään yllättävää.

Iso ja valkoinen pyysi mut juttusille huoneeseensa. Mikäs siinä, mentiin. Se avasi oven avaimella. Näiden kontrollipuolen hahmojen tilat olivat kaikki lukolla varustettuja, kun taas me päähenkilöt bunkkasimme lukottomissa kahden hengen residensseissä. Tämä oli varmaan ihan järkeväkin järjestely.

Hirtehisellä otteella minäkertoja repii hauskuutta ja huumoria vääristyneestä todellisuudestaan ja kuvaa osaston päivärutiineja. Hän epäilee koko juttua lavasteeksi ja teatteriksi, hoitajia farssin hahmoiksi. Potilaiden joukossa on omalaatuisia filosofeja, jotka saarnaavat omaa profetiaansa. Hiukan toivuttuaan mies tarttuu kynään; hitaasti sujuu aluksi, pikku hiljaa paremmin. Ensiksi ateistimme päätyy kulkemaan käytävillä Raamattu kainalossa ja tekemään vertailevaa tutkimusta eri apostoleiden jouluevankeliumeista; sitten hän kirjoittaa perusteellisen Algot Untolan / Maiju Lassilan / Irmari Rantamalan / Väinö Stenbergin / Liisan-Antin etc. elämäkertaesseen Ihmisen poika. Viimeinen kynäily osastolla on näytelmä Daniel Hjortista Josef  Julius Weckselliä mukaellen. Tämän näytelmän esittävät osaston potilaat uudenvuodenaaton juhlissa. Wecksell sopii sikäli kuvioon, että hän vietti suurimman osan elämästään Lapinlahden mielisairaalassa.

Kieltämättä nämä romaanin keskelle tupsahtaneet kirjoitukset hämmästyttivät hiukan, sillä en osannut niitä ollenkaan odottaa. Kirjoittaminen oli Hurmeen / minäkertojan tapa pitää itseään edes joten kuten koossa ja hillitä poukkoilevia ajatuksiaan. Ja mihinkäs teatterimies muuhun tarttuisi kuin näytelmään ja ohjaamiseen! Hullu oli rohkea veto Hurmeelta. Psyykkiset mekanismimme ovat niin herkkiä ja monimutkaisia, ettei juuri kukaan voi katsoa olevansa turvassa mielen järkkymiseltä. Ikinä ei voi tietää mikä mitättömän pieni juttu katkaisee kamelin selän. Mutta Hurmeen esimerkki näyttää, että rajustakin psyyken romahduksesta ja mielenterveyden häiriöstä voi toipua. Mielenkiintoinen kirja.

"Hullu on kertomus siitä, kuinka järki lähtee kävelylle ja palaa vasta kuukauden kuluttua takaisin. Suljetulle osastolle nielaistu henkilö tarkastelee maailmaa ja itseään omin särkynein sanoin ja nyrjähtäneen mielensä voimin. Juha Hurmeen Hullu ei sure eikä synkistele, vaan kertoo asioista oikeilla ja väärilläkin nimillä. Henkilö romahtaa tutun ja turvallisen läpi pohjalle asti, yhteiskunnan romukellariin. Se ei tunnu mukavalta, mutta pohja on kuitenkin siitä hyvä paikka, että se pitää taas jalkojen alla." - Teos

Muualla: Kiiltomato / Otto Lappalainen, Kirjojen kuisketta, Reader why did I marry him?
Juha Hurme HS Kuukausiliitteessä 5.1.2013

Juha Hurme
Hullu
Kansi Antti Uotilan toimisto
Teos 2012
****
Kirjastosta

Juha Hurme - Niemi

No niin, maailmankaikkeuden kulttuurihistoria à la Juha Hurme on luettu - ja muikea matka olikin. Hurmeen Niemi keskittyy 700-vuotiseen yhteiseloomme Ruotsin kuningaskunnan kanssa. Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2017 voittaneessa teoksessa edetään huimaavalla vauhdilla alkuräjähdyksestä ja tilanteesta, jossa niemellä ei ollut edes nimeä; vähitellen siitä tuli Österlandet eli Itämaa; sitten polleasti Storfurstendöme ja lopuksi Finland.  Hurme panee pillit pussiin vuonna 1809, jolloin sanottiin Sverigelle Hej då, det var skönt.

En edes yritä referoida kaikkea sitä, mitä Hurme vyöryttää Niemen yli neljälläsadalla sivulla. Monenlaista heppua, toimijaa ja tieteentekijää on 700 vuoteen mahtunut. Päättäjämme ja julkkiksemme olivat yhteisiä Ruotsin kanssa, ja useimmat heistä ruotsinkielisiä ja ruotsalaisia. Ei kuitenkaan ollut kuningaskunnan vallesmanneilla ja papistolla kadehdittavat oltavat: niemeläiset olivat itsepäistä ja monenkirjavaa sakkia (idästä ja lännestä), jotka uskoivat omien luonnonuskontojensa, loitsujensa ja tarujensa voimaan. Virtauksia tuli ja meni, samoin kuin kunkkuja, ukaaseja, ikeitä ja pakotteita.

Niemi oli harvaan asuttu, väkeä oli vähän. Ja sitäkin vähää niittivät kunkkujen sodat, katovuodet ja mustat surmat. Mutta eletty on ja sinnitelty karhujen ja susien seassa. Jästeinä ja jääräpäisinä. Niin paljon surkuhupaisaa ja huvittavaa, mutta myös intomielistä tekemistä on niemellä puuhakkaasti touhuttu, että Hurme itsekin toteaa: Toivon, ja ehkä jotkut lukijatkin toivovat, että olisin keksinyt tämän kaiken, mutta ei: kyllä näin on.

Minua ilahduttivat monet viittaukset ja esimerkit kansanrunoudesta. Runsaista kalevalamittaisista ja aivan uudestakin, esim. Kristfried Gananderin varjageilta lainaamasta sana-piste-sana-piste -tyylisistä esimerkeistä sukeutui mahtava kuva niemeläisten rempseästä, ilottelevasta ja suorasukaisesta ilmaisuvoimasta. Vaikka uhattuna tämä katoava kansanperinne oli: Pappien vainoama runokulttuuri häädetään rintamailta, ja sen rippeet säilyvät vain siellä, mihin kirkon kuokat, kitkimet ja rikkaruohomyrkyt eivät yllä. Aitoa kalevalamittaa on kirjassa paljonkin, mutta minun on otettava tähän Hannu Salaman mainio versio niemeläisestä alakulosta:

Illat pilvillä pilatut
yöt kuin häivä helvetistä
aamuvalo tuhkanharmaa
päättyisi tämäkin päivä.

Hurmeen tyyli on kerrassaan nautittavaa, rempseää ja välillä vähän rietastakin. Mutta selvästi kirjailija on nauttinut kirjoittaessaan - ja niin nauttii lukijakin. Otetaanpa tässä yksi tyylinäyte:

Mikael Agricolalla oli samat ässät penaalissaan kuin Aleksis Stenvallilla: molemmat osasivat yhtä hyvin sekä suomea että ruotsia. Niinpä heillä oli vipu, millä vääntää suomen kieli uuteen vaiheeseen. Agricolan jättiurakan jälkeen suomen kirjakieli jämähti kolmeksi sadaksi vuodeksi niille sijoilleen, kunnes Stenvall uudisti sen seitsemän miehen voimillaan korkeimman sanojen taiteen kelpoisuuteen.

Näin päästiin kielikysymykseen. Hurme esittelee ne monet pienet askeleet, joilla kansaa sivistettiin, opetettiin ja valistettiin. Kaikki teksti oli niemellä aluksi lakeihin tai uskontoon liittyvää, pitihän kansan pysyä kunkun ja Herran nuhteessa. Intomieliset heput kirjoittivat kuitenkin julkaisuja vähitellen kansan omalla kielellä, suomeksi. Heistä voisin mainita mm. 1600-luvun Henricus Florinuksen latina-ruotsi-suomi -sanakirjallaan ja uudistetulla Raamatun käännöksellään; 1700-luvun nimet H. Porthan, K. Ganander, A. Lizelius, H. Achrenius & C. A. Gottlund - etc. loputtomiin.

Ruotsin kunkkujen touhut olivat luku sinänsä. Minua huvittivat Kustaa Vaasan pojat Eerik XIV ja Juhana III keskinäisine kähmintöineen. Descartesin opissa ollut Kristiina tuli kuningattareksi 5-vuotiaana; kymmenen vuotta riitti sittemmin täysvaltaisena hallitsijana; Kristiina hylkäsi puritaanisen luterilaisuuden, aiheutti ison skandaalin ja häipyi loppuiäkseen paavin helmoihin katoliseen Roomaan. Vuosi 1809 oli merkittävä myöskin Ruotsin kuningassuvun kannalta. Viimeinen Holstein-Gotthorpin sukua edustanut kuningas oli nuori Kustaa IV Aadolf, joka syöstiin vallasta. Kaarle XIII oli nimellisesti kuningas, mutta todellista valtaa käytti Napoleonin kenraali Jean Baptiste Bernadotte, joka kruunattiin 1818 kuningasnimellä Kaarle XIV Juhana. Nykyinen Kalle Kustaa & Victoria & hänen lapsensa Estelle ja Oscar ovat tämän Bernadotten jälkeläisiä.

Vuonna 1809 Suomen sodan päätteeksi Venäjän alaisuuteen joutuneella niemellä oli miljoona asukasta. A. I. Arwidsonin kuuluisat sanat Tuomari Nurmio on muokannut tähän muotoon:

Mut svedui me ei olla ja sloboiks me ei tulla, parasta me toivotaan ja varaudutaan pahimpaan. MOT.

Loppuun vielä mainio tarina nuoresta Sofia Liljegrenistä, joka kiinnitettiin 1781 Tukholman hovioopperan kuoroon. Sofia mainitaan ruotsalaisissa aikalaisteksteissä nimellä mademoiselle Rantasalmy, luultavasti kotipaikan mukaan. Neitonen nousi nopeasti oopperan solistiksi, mutta uran tuhosi holtiton elämä eli ryyppääminen ja skandaalinkäryiset rakkaussuhteet. (...) Sofian tarinassa olisi ainekset menestysmusikaaliin, kun vain joku tajuaisi tehdä. Madame Rantasalmy -nimessä on samaa hittipotentiaalia kuin Madame Butterflyssä, se on vain vähän parempi.

Niemi oli hulvaton ja ilotteleva reissu Suomen alkuhämäriin. Historiaa voi näköjään kirjoittaa näin mukaansa tempaavastikin. Niemen pitäisi kuulua lukion oppimäärään. Ja ehdottomasti se on Finlandiansa ansainnut!

Hurmeen tutkain löytää aina uutta jo muka tiedetystä. Taiteilijan ja tieteilijän yhdistelmäkatse paikantaa niemen ylivertaisesti käännetyimmän tekstin satojen vuosien takaa, pureutuu kansanrunouteen ilman Kalevalan välikättä ja näyttää niemen perusteellisen kansainvälisyyden jo ajalta ennen ristiretkiä. Uskonkiihko ja typerä isottelu eivät ole kirjoittajalle suuressa arvossa, sivistys, kulttuuri ja uuden keksiminen ovat.

Muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Luettua elämää, Lumiomena, Tuijata

Juha Hurme
Niemi
Kansi Jenny Saari
Teos 2017
*****
Kirjastosta

Kantelettaren runoja Kalevalan päivänä

Olen juuri lukemassa Juha Hurmeen mainiota Finlandia-voittajaa Niemi. Kaiken muun ansiokkaan ohella Hurme ylistää moneen eri otteeseen meidän runonlauluperinnettämme ja rikasta kansanrunoperintöämme. Löysin hyllystä E. A. Saarimaan toimittaman pienen kirjasen Valikoima Kantelettaren runoja vuodelta 1950. Ties mistä tämä kouluille tarkoitettu painos on meidän hyllyyn eksynyt. Joku innokas koululainen on runoja alleviivaten lukenut. Kanteletarta voidaan pitää Kalevalan sisarteoksena, ja sen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1840 nimellä Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä.

Mateli Kuivalatar oli ehkä tärkein Kantelettaren karjalaisten runojen laulajista. Elias Lönnrot tapasi hänet kahdeksannella runonkeruumatkallaan syyskuussa 1838 Ilomantsin Kontiovaarassa Koitereen rannalla. Martti Haavio kuvaa Kuivalattaren säkeitä äärimmäisen niukoiksi. Sanonta on säästeliäs, eikä runoissa ole turhia kertosäkeitä. Harvinaisen moni hänen lauluistaan kuvailee nuoren neidon miehenkaipuuta. Apeasta mielestä ja melankoliasta lauletaan myös.

Kun mun kultani tulisi

Kun mun kultani tulisi, 

armahani asteleisi,

tuntisin ma tuon tulosta,

arvoaisin astunnasta,

jos ois vielä virstan päässä

tahikka kahen takana.

Utuna ulos menisin,

savuna pihalle saisin,

kipunoina kiiättäisin,

liekkinä lehauttaisin;

vierren vierehen menisin,

supostellen suun etehen.

Tok' mie kättä käpseäisin,

vaikk' ois käärme kämmenellä;

tok' mie suuta suikkajaisin,

vaikk' ois surma suun eessä;

tok' mie kaulahan kapuisin,

vaikk' ois kalma kaulaluilla.

***

Armottoman osa

Alahan' on allin mieli

uiessa vilua vettä,

alempana armottoman

käyessä kylän katua.

Vilu on vatsa varpusella

jääoksalla istuessa,

vatsani minun vilumpi

astuessani ahoja.

Syän kylmä kyyhkysellä

syöessä kylän kekoa,

kylmempi minun sitä'i

jäävesiä juoessani.
***

Ei sula syän suruinen

Suot sulavi, maat valuvi,

ahovieret aukeavi,

kaikki kankahat sulavi,

lätäkötki lämpiävi;

ei sula syän suruinen,

ei valu vajainen rinta.

Jää on jänkkä syämessäni,

vatsassani vaskivuori;

ei sula sulallakana,

ei valu varillakana,

lähe ei lämpimälläkänä,

kepene kesälläkänä,

pala ei päivänpaistehella.

Minkä päivänen yleni,

sen mun mieleni aleni;

minkä päivä lämpimämpi,

sen mun mieleni vilumpi;

minkä päivä kaunihimpi,

minun mieleni pahempi.

***

Elinan surma on pitkän pitkä intohimodraama, viitisen sivua kahteen palstaan ladottua pientä fonttia.   Koska runo on pitkä, julkaisen siitä vain viimeisen säkeistön Hurmeen analyysin jälkeen. Kirsti on muuten Klaus Kurjen mustasukkainen vaimo, Elina oli naineen miehen flamma, hurahdus. Tästä runosta Hurme sanoo näin (s. 259):

"Elinan surma on täydellinen sekoitus seksiä ja väkivaltaa eli erinomainen draama. Ensimmäisessä näytöksessä julma miekkamies Klaus Kurki pölähtää joukkoineen pihalle ja kihlaa Elinan puoliväkisin. (...) Viides näytös leikkaa savuisella rauniolla itkevään Klaus Kurkeen ja katastrofipaikalle kerjäläisen hahmossa saapuvaan Jeesukseen. (...) Hieno kohtaus on myös itsemurha-avantoon halki kansallismaiseman (suo, järven jää, mäntykangas) rientävän Klaus Kurjen etääntyvä säkkipillisoolo. Ja 'Kirsti rakkina perässä' on kuolematon kolmen sanan tylytys."

Klaus tuo ajohon lähti,

pisti pillit säkkihinsä,

soitti suolla mennessänsä,

kajahutti kankahalla,
järähytti järven päässä;

ajoi päin sula'a merta,
alle aaltojen syvinten.
Se oli meno nuoren miehen,
kanssa nainehen urohon;

Kirsti rakkina perässä.

***

Minä kiitän kauniisti Juha Hurmetta kansanrunoinspiraatiosta. Nämä runot ovat sanonnaltaan niin rikkaita ja upeita, jotta kelpaa kyllä niitä lueskella ja hiukan perinteestämme ylpistelläkin! Toki tämä vihkonen sisältää vain pienen murto-osan Kantelettaren runoja. Mutta hyvä tapa tämäkin totutella kalevalamittaan ja vanhahtaviin suomenkielen sanoihin.

Toivo Kuula -seuran sivuilta löytyy runsaasti Kantelettaren runoja. Sisällisodan viime päivinä Viipurissa 1918 menehtynyt Kuula sävelsi niistä useita. Nopealla vilkaisulla ehkä eniten Kuulan tuotannosta sävellyksiä löytyy Eino Leinon ja V. A. Kokenniemen runoihin.

Valikoima Kantelettaren runoja

Toim. E. A. Saarimaa

SKS 1950
*****

Omasta hyllystä

Toivotan kaikille oikein hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!

Jos haluat kurkistaa viime vuotiseen Kalevalan päivän postaukseeni, 

sieltä löytyy Ilpo Tiihosen ihastuttava runo Kesäillan kevyt käsitteellisyys.

Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Kirjailija Erkka Mykkäsen toimittama novellikokoelma Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista juhlistaa 100-vuotiaan Suomen kirjallisuuden klassikoita. Valitsemastaan klassikosta inspiroituneet nykykirjailijat kirjoittavat kukin novellin, esikuviaan fanittaen mutta turhat kainostelut unohtaen. Tämä oli huikeaa luettavaa, koska oli kiinnostavaa nähdä mitä 10 nykykirjailijaa fanittamistaan klassikoista kehittelivät ja saivat irti. Kirjassa on myös kunkin kirjailijan lyhyt esittely ja kirjailijan perustelut hänen omalle klassikkovalinnalleen. Muutama kirjailija sukelsi taiturimaisesti esikuvansa mieleen ja kieleen, muutama taas päivitti tarinan nykyajan kuvioihin. Listaan mukana olevat kirjailijat aakkosjärjestyksessä ja heidän novellinsa, parista sanon muutaman sanan:







Antti Heikkinen - Puolue / Juhani Ahon Rautatie, ilm. 1884 

Iida Sofia Hirvonen - Mirdja / L. Onervan Mirdja, ilm. 1908 

Juha Hurme - Ylistalon huussissa / Volter Kilven Alastalon salissa, ilm. 1934 

Anu Kaaja - Toinen talvi / Tove Janssonin Taikatalvi, ilm. 1957
Olen lukenut kokeelliselta Kaajalta Muodonmuuttoilmoituksen ja Ledan. Novellissaan hän leikittelee kielellä kenties vielä enemmän kuin aiemmin. Koskettava läheisyyden, lämmön ja rakkauden etsimisen kuvaus. 

Juhani Karila - Suenmorsian - Halfbreed / Aino Kallaksen Sudenmorsian, ilm. 1928
Karilan tapaan sanoa olen tutustunut Säkeilyvaarassa sekä Omenakrokotiilin kuolemassa. 

Joonas Konstig - Kerro miulle ristiturpa / Kalevala, ilm. 1835 

Laura Lindstedt - Tarinoita kaapista eli kuinka kuollutta rakastetaan / Joel Lehtosen Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki, ilm. 1922 

Erkka Mykkänen - Hän joka sai mittansa täyteen / Mika Waltarin Sinuhe, ilm. 1945


Petri Tamminen - Viidestoista luku / Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, ilm. 1870

Velmulta Tammiselta luin keväällä Suomen historian. Tähän haasteeseen kirjailija tarttuu rohkeasti ja kirjoittaa Seitsemään veljekseen lisäluvun. Keski-ikäiset veljekset tapaavat ihanana suviehtoona, jolloin auringon vaskinen hehku jo hiipuu, mutta vielä uhkuu niitty ja raukeena kumisee aho. Eero nostaa kissan pöydälle:  koko tämä riivatun sukupuolibinärismi on systeeminä syrjivä, sekä heteroille että sateenkaareville nyt ensiksi. Mitäpä veljekset aiheesta haastelivat selviää Tammisen ihanasti Kivi-henkisestä novellista!

Saara Turunen - Hanna / Minna Canthin Hanna, ilm. 1886

Kuulun niihin moniin, jotka eivät Canthin Hannaa ole lukeneet, mutta sen juoni löytyy Wikipediasta. Tätä riipaisevaa novellia luin sydän sykkyrällä. Kertojaäänen valinta on käsittämättömän hieno: Canthin Hanna kertoo omasta ja nykypäivän kirjailija Hannan elämästä. Heidän kohtalonsa ovat hyvin samanlaiset ja ikäänkuin liukuvat toistensa sisään. 150 vuotta on kulunut, mutta naisen on edelleenkin alistuminen patriarkaatille. Tytöille ja pojille, naisille ja miehille on eri säännöt.

Canthin elämäniloinen Hanna oli Woldemariinsa syvästi ja romanttisesti rakastunut, viaton nuori tyttö. Mutta isä päätti toisin, vaati häntä pimputtamaan pianoa lihavalle keski-ikäiselle miehelle. Woldemar otti ja nai Olgan, Hannan parhaan ystävän: Kadulla törmäsin Olgaan ja Woldemariin, ja oli aivan kuin valo olisi loistanut heidän yllään. Oli aivan kuin he olisivat olleet valon sisällä. Katselin heitä kauempaa ja silloin sydämessäni kävi joku kylmä, tunsin suussani mullan maun.

Nykypäivän kirjailija Hanna on yhtä yksin kuin menneisyyden kaimansa, asuntona vanha talo vanhalla kadulla, isä päätti näin: Mutta sitten tähdet vaihtoivat paikkaa, kissa söi kerman ja maito happani kannussaan ja tämä kohtalo valitsi hänet, ja täällä hän nyt on, asunnossa vanhalla kadulla, kaukana sieltä, missä elämä kuohuu ja hulmuaa.

Molemmat Hannat joutuvat hautaamaan nuoren itsensä unelmat onnesta ja rakkaudesta. Kummastakin tulee se yksinäinen ja hylätty, tummaan pukeutunut naisihminen, joka kävelee kadulla ja jota ihmiset kavahtavat ja säälivät: kaikesta osaton vanhapiika, yksineläjä ja rakkautta vaille jäänyt. Canthin Hannan on elämä jättänyt, mutta silti hänen äänensä kantaa haudan takaa. Hän puolustaa naisten ja naiskirjailijoiden asemaa ja sytyttää nykypäivän kirjailija Hannan mielen kapinaan: 

Hän on niin lopen kyllästynyt tähän tunkkaisuuteen, tähän vanhojen kalsareiden hajuun joka nurkassa. Jos hän saisi päättää klassikoiden kaanonin, päättäisi hän toisella tavalla.

Turusen lähestymistapa oli riipaiseva ja nerokas, yhtäläisyydet näiden kahden Hannan kanssa koskettavia ja teksti tavattoman, tavattoman kaunista ja hiottua. Olen mykistynyt. Plus että tätä machoajattelua vastaan on syytäkin kapinoida kaikkien maailman Hannojen voimin: Etkö ottaisi mieluummin jotain tunnettua, sillä nyt on juhlavuosi, nyt on kansallisen hegemonian hetki, jälleen on sellaisten tarinoiden hetki, joissa mies hiihtää suolla, mies kaivaa ojaa, mies ryömii juoksuhaudassa ja mies juo viinaa pullosta.

Sävy: Novellit voivat herättää myös mielenkiintoisia tunteita. Sävy rakentuu mm. tekijän suhteesta kerrottuun, kerronnan välittämästä tunnelmasta ja ilmapiiristä sekä kielen rytmistä ja sanavalinnoista.

Peukutan Saara Turusen Hannaa Sävyllä:

Koskettava, traaginen, samastuttava, hieno, herkkä, oivaltava, sieluun menevä, tasa-arvoa ajava - sydän on sykkyrällä vieläkin ❤︎

Peukutus liittyy Nipvet-blogin Novellihaaste 2:een. Täällä asiasta enemmän.

Jatkuu! on hieno ja kiinnostava novellikokoelma, joka omalta osaltaan nostaa unohdettuja klassikoita esille. Jokainen lukija varmasti löytää oman suosikkinsa. Minulle se nyt oli eittämättä Saara Turusen Hanna.

Kirjan on lukenut myös Tuijata

Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Toim. Erkka Mykkänen

Gummerus 2017

****

Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle