Avni Doshi - Azúcar quemado

 

Valehtelisin, jos sanoisin, 

ettei äitini kärsimys ole koskaan tuottanut minulle iloa.

Intialaistaustaisen Avni Doshin esikoisteos Burnt Sugar oli vuonna 2020 Booker-palkintoehdokkaana ja kuuntelin sen espanjankielisen äänikirjaversion Azúcar quemado. Tarina vie Intiaan ja sitä kertoo aikuinen tytär Antara, joka on aina vihannut äitiään Taraa. Varakkaaasta perheestä tuleva äiti oli naitettu vastoin tahtoaan ja hylkäsi raskaana ollessaan miehensä ja päätyi uskonnollisen kultin ashramiin vuosiksi. Hänestä tuli gurun, Baban, rakastajatar eikä häneltä liiennyt minkäänlaista huomiota tai rakkautta ashramissa syntyneelle pienelle tyttärelleen. Iso hurmoshenkinen ashram oli pelottavaa lapselle, josta onneksi huolehti äidin ystävätär. Eletään 80-lukua.

Kun Tara menetti kauneuttaan, Baba korvasi hänet nuoremmalla naisella ja Antara äiteineen päätyi käytännössä kadulle kerjäämään, äidin varakkaasta suvusta huolimatta. He pukeutuivat aina valkoisiin, väri jota Antara vihaa tänäkin päivänä. Isä meni uusiin naimisiin, mutta isän uuteen perheeseen välit ovat viileät. Äidillä oli pitkä suhde kodittomaan taiteilijaan ja pieni Antara pyöri jaloissa. Isä kuitenkin maksoi Antaran koulutuksen kalliissa sisäoppilaitoksessa ja hänestä tuli taiteilija.

Nyt kaikki vastuu hiljalleen dementoituvasta äidistä lankeaa tyttärelle, sillä isä haluaa pysyä erossa entisen vaimonsa asioista. Antara on naimisissa menestyvän, Yhdysvalloista takaisin Puneen palanneen Dilipin kanssa ja dementoituva äiti mutkistaa kovasti heidän suhdettaan ja huoletonta elämäänsä. Äidistä huolehtiminen tuntuu katkeralle, koska Antara tietää äitinsä aina vihanneen häntä. Asiat menevät siihen pisteeseen, että Antaran on otettava äiti kotiinsa asumaan. Aviomies ei kannata ajatusta, koska tietää, miten huono suhde Antaralla on äitiinsä. Seuraa montakin hurjaa episodia ja Antara alkaa pelätä avioliittonsa puolesta. Ratkaisuksi osoittautuu lapsi, joka sitoisi miehen häneen. Tähän mennessä Antara ei ole lämmennyt vauva-ajatuksille, vaan on halunnut keskittyä taiteen tekemiseen. 

Poltettua sokeria vei Intiaan ja outoon kulttuuriin. Intialaisen yläluokan elämä klubeineen oli toista kuin ne Intian kasvot, jotka yleensä näemme mediassa. Oli sydäntäsärkevää, miten pieni tyttö koki hurmoksellisen ashramin ja myöhemmät kerjäläisvuodet. Kohtalon ivaa oli se, että nyt varakkaissa naimisissa ollessaan Antara halusi vaatia äitinsä tilille kaikesta lapsuuden kaltoinkohtelusta, mutta Mr. Alzheimer mitätöi tilien tasaamisen. Kun lapsi syntyy, väsynyt Antara ymmärtää vähän paremmin äitiään. Äiti oli sanonut tyttärelle tietäneensä, että tämä pilaisi hänen elämänsä. Antarasta tuntuu vähän samalta vastasyntyneen mullistaessa hänen huolettoman elämänsä. Rankka ja vähän outo tarina tulehtuneesta äiti-tytärsuhteesta. Äänikirja ei suo samalla tavalla mahdollisuutta paneutua tekstin tyyliin kuin paperikirja. Varmasti kirjalla on ansionsa, mutta minä en oikein lämmennyt.

Avni Doshi - Azúcar quemado
Alkuteos Burnt Sugar 2019
Planeta audio 2021
Äänikirjan lukija Agata Roca
_____________________

Washington Postin arvio

Avni Doshi (s.1982) syntyi New Jerseyssä, Yhdysvalloissa. Hän opiskeli taidetta Barnard Collegessa New Yorkissa ja myöhemmin historiaa University College Londonissa. Hän palasi Intiaan, vanhempiensa maahan, taiteen kuraattoriksi viideksi vuodeksi, ennen kuin päätti omistautua kokonaan kirjoittamiselle.

Jhumpa Lahiri - Missä milloinkin

Intialaistaustainen, Yhdysvalloissa kasvanut Jhumpa Lahiri on hieno, Pulitzerilla palkittu kirjailija, jonka teoksista olen pitänyt kovasti. Esseekokoelmassaan In altre parole (2015) / In Other Words hän kertoi rakkaudestaan italian kieleen. Italian-rakkaus juontaa jo nuoruudesta ja vuodesta 2011 kirjailija on asunut perheineen Italiassa. Mainittu autofiktiivinen esseekokoelma on hänen ensimmäinen italiaksi kirjoittamansa teos. Juuri suomeksi julkaistu Missä milloinkin on Lahirin ensimmäinen italiaksi kirjoittama romaani.

Aloin kuunnella tätä lyhyttä romaania äänikirjana, mutta hämmennyin enkä saanut otetta. Siirryin sitten paperikirjaan, mikä toimikin paremmin. Hämmennykseni johtui lähinnä erittäin lyhyistä, tuokiokuvamaisista teksteistä, joita ei oikein voi luvuiksi sanoa. Romaani koostuu nimittäin 46 arkisesta sirpaleesta minäkertojan, roomalaisen 45-vuotiaan naisen, elämästä.  Toki missään ei liene määritelty, mikä on oikea romaanin rakenne tai luvun pituus, mutta varsin paljon Lahiri on tyyliään muuttanut.

Päämäärätön, eksyksissä, harhateillä, hukassa, ihmeissään, neuvoton, 

vieraantunut, juureton, vaivautunut, rauhaton: siitä seurasta minä löydän itseni. 

Nuo sanat ovat asuinsijani, niistä muodostuu maailma jossa elän.

Italiaa opettava nainen on hyvin yksinäinen ja tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Hän tarkkailee kotikatunsa ja -korttelinsa elämää, käy vastahakoisesti alansa konferensseissa, muutamalla matkallakin ja tapailee ystäviä. Ystäviä siis on, mutta nainen elää jotenkin jarrut päällä eikä uskalla heittäytyä kovin läheiseksi kenenkään kanssa. Kertoja mainitsee, että hänellä on rakastaja ja pisin seurustelusuhde kaksoiselämää viettävän miehen kanssa kesti viisi vuotta. Pettymys oli tietysti melkoinen. Ystävättären komea puoliso kiinnostaa kertojaa kovasti, minusta myös romanttisessa mielessä, vaikka hän itse sanookin, ettei suhteessa ole mitään seksuaalista.

Nainen on jämähtänyt kotikaupunkiinsa. Pieniä pyrähdyksiä lukuunottamatta hän ei ole lähtenyt minnekään eikä oikeastaan kaivannutkaan. Hän on myös hyvin korrekti, vain kerran hän hermostuu ja korottaa ääntään illanvietossa, mitä häpeää syvästi. Sirpaleista käy ilmi myös lapsuuden trauma: vetäytyvä ja isänvastuutaan pakeneva isä ja ongelmallinen äitisuhde. Romaani henkii melankoliaa ja Lahiri tavoittaa hyvin yksinäisen ja irrallisen naisen psyyken ja hänen arkensa tapahtumattomuuden. 

Jotain rakoilua naisen staattisessa elämässä kuitenkin tapahtuu: hän jättää ystävättären miehestä haikailut, ottaa vastaan vuoden tutkijanpestin ulkomaille ja jopa purskahtaa hersyvään nauruun - kenties ensimmäistä kertaa elämässään. Hän näkee myös vision tai kangastuksen itsestään kadulla, naisen joka kävelee iloisena ja päättäväisenä valitsemaansa suuntaan. Kuten alussa sanoin, olin vähäsen häkeltynyt tästä uudistuneesta Lahirista. Taitavaa ja terävää kerrontaa, mutta siltikään aihe ja  kirjailijan uusi tyyli eivät puhutelleet minua samoin kuin aikaisemmat teokset. Markko Tainan suunnittelema kansi on italialaishenkinen ja kauniin eleetön.

Jhumpa Lahiri - Missä milloinkin
Alkuteos Dove mi trovo 2018
Suomentanut Helinä Kangas
Kansi Markko Taina
Tammi 2020
Kirjastosta
_______________

Lukemani Lahirin teokset:

* Esikoisteos, novellikokoelma Interpreter of Maladies (1999) / Tämä siunattu koti (2001) / Pulitzer
* Esikoisromaani The Namesake (2003) / Kaima (2005)
* Novellikokoelma Unaccustomed Earth (2008) / Tuore maa (2008)
* Romaani The Lowlands (2013) / Tulvaniitty (2014)
* Esseekokoelma In altre parole (2015) / In other words (2016) / Med andra ord (2015)

Jhumpa Lahiri (s. 1967) syntyi Lontoossa bengalilaistaustaiseen perheeseen ja muutti kolmevuotiaana Amerikkaan. Hänen esikoisnovellikokoelmansa Tämä siunattu koti sai Pulitzer-palkinnon vuonna 2000, ja hänen romaaninsa Tulvaniitty oli vuonna 2013 Man Booker ja The National Book Award -ehdokkaana. Lahiri muutti perheineen Roomaan vuonna 2011, ja hän on julkaissut italiaksi esseitä. Missä milloinkin on hänen ensimmäinen italiaksi kirjoitettu romaaninsa. Lahiri opettaa luovaa kirjoittamista Princetonin yliopistossa.

Jhumpa Lahiri - In Other Words

Jhumpa Lahiri rakastui italian kieleen 25-vuotiaana käydessään Italiassa ensimmäisen kerran. Kieli tuntui heti tutulta ja omalta, vaikka tuolloin hän osasi italiaa vain muutaman sanan. Italiasta tuli hänelle unelma, intohimo ja pakkomielle. Hän opiskeli italiaa vuosikaudet Yhdysvalloissa, mutta tunsi aina ettei saanut sitä riittävästi haltuun. Lahirin tuskastumiset oman ilmaisunsa vajavaisuuteen ovat tuttuja jokaiselle vieraan kielen opiskelijalle: ei saa sanottua mitä haluaa, sanat katoavat ja tuntee itsensä tyhmäksi ja avuttomaksi. Pikkuhiljaa kypsyi ajatus muuttaa miehen ja lasten kanssa Italiaan pariksi kolmeksi vuodeksi. Lahiri halusi ympäröidä itsensä kielikylvyllä ja hän halusi kirjoittaa italiaksi. In altre parole on Lahirin ensimmäinen italiaksi kirjoittama teos, ja se on myös kirjailijan ensimmäinen autofiktio.

Lahiri kuvaa kirjassa uutteraa opiskeluaan sanakirjojen ja yksityisopettajien avulla. Hän todella paneutui kieleen kasvattaakseen sanavarastoaan ja oppiakseen nyansseja. Muistivihko toisensa perään täyttyi sanakirjasta katsotuilla sanoilla ja sanontatavoilla; lukemisena oli ainoastaan italiankielistä kirjallisuutta ja hän kirjoitti tuntojaan päiväkirjaansa italiaksi. Mikä saa tunnetun, arvostetun ja Pulitzer-palkitun kirjailijan vaihtamaan kieltä? Tämän epätavallisen ratkaisun syitä kirjailija pohtii laajalti ja avoimesti tässä esseeteoksessa. Rakkaus italian kieleen oli yksi syy, mutta ehkä sitäkin tärkeämpi vaikutin oli hänen ulkopuolisuuden tunteensa:

Because of my divided identity, or perhaps by disposition, I consider myself an incomplete person, in some way deficient. Maybe there is a linguistic reason - the lack of a language to identify with. /  I realize that the wish to write in a new language derives from a kind of desperation. 

Lahiri oppi kotona ensin bengalin, mutta ei koe sitä äidinkielekseen eikä osaa sitä täydellisesti. Lapsena hän häpesi vanhempiensa bengalia ja näiden englantia, jossa oli selvä korostus. Hän ja hänen perheensä olivat erilaisia. Vanhempien juuret olivat Kalkutassa, mutta Lahiri ei tiennyt missä hänen juurensa olivat. Koulun alettua englanti pääsi voitolle ja Lahiri pitää sitä äidinkielenään. Sillä kielellä hänestä tuli kuuluisa - kirjoittaessaan Kalkutasta, jossa hän ei ole koskaan itse asunut. Intiasta ja intialaisista siirtolaisista kirjoittamista hän piti tärkeänä kunnianosoituksena vanhemmilleen, jotka eivät koskaan ole luopuneet intialaisesta kulttuuristaan. Kirjailija sanoo, että hänen kaksi kieltään eivät tulleet toimeen keskenään. Ehkä hän tämän vuoksi tarvitsi kolmannen?

Itse asiassa tartuin tähän teokseen, koska tiesin Lahirin kääntäneen Starnonea. Kääntämisestä hän sanoo näin: I think that translating is the most profound, most intimate way of reading. A translation is a wonderful, dynamic encounter between two languages, two texts, two writers. Tätä kahden kirjailijan intiimiä kohtaamista voi ihastella jos lukee englanniksi Lahirin kääntämät Domenico Starnonen teokset Lacci > Ties & Scherzetto > Trick:.

”Translating Starnone has been fundamental to my recent creative journey. His Italian, with its prodigious lexicon and exceptional precision, sheds light from above as I venture to express myself, as a writer in Italian, on a far more modest linguistic plane.”- Lahiri New Yorkerissa

In other words on huippukiinnostava kirja jokaiselle kielistä kiinnostuneelle, vaikka ei kirjoittaja olisikaan. Lahirin ahkeruutta, määrätietoisuutta ja päättäväisyyttä oppia italian kieli on ihailtava. In other words on mahtava kirja etenkin italian opiskelijalle tai harrastajalle, sillä vasemmalla sivulla on Lahirin alkuperäisteksti, oikealla Ann Goldsteinin hieno käännös. Netistä löysin myös mielenkiintoisen kirjailijan haastattelun, jossa hän puhuu kääntämisestä ja näistä samoista teemoista. Löysin myös pienen esseen The Boundary, jonka tekstin Lahiri on itse kääntänyt  italiasta englanniksi. New Yorkerin linkistä voi lukea tekstin ja samalla kuunnella Lahirin ääntä. Kaunista ja seesteistä. Haastattelussa Lahiri sanoo, että häneltä ilmestyy vielä tänä vuonna uusi teos italiaksi.

Jhumpa Lahiri
In altre parole 2015
In Other Words 2016
Käännös Ann Goldstein
Bloomsbury Publishing
***
Kirjastosta
_______________

New Yorker / Lahirin haastattelu
New Yorker / The Boundary: Audio & text

Omppu on lukenut tämän ruotsiksi - Med andra ord

Ilmiö nimeltä Rupi Kaur #runosunnuntai

maitoa ja hunajaa

Suunnattoman Instagram-suosion saavuttanut Rupi Kaur on intialaistaustainen maahanmuuttajatyttö Kanadasta. Vuonna 1992 syntynyt Kaur muutti vanhempineen Kanadaan alle nelivuotiaana. Ennen kuin hän sai englannin haltuun, piirtäminen oli lapsena ominta ajanvietettä - vähitellen alkoi syntyä myös lyhyitä tekstejä. Kaur alkoi julkaista kevyin piirroksin kuvitettuja runojaan Tumblr:ssa, Twitterisä ja Instagramissa. Hänen kuuluisuutensa rävähti eksponentiaalisesti vuonna 2015 kun Instagram poisti Kaurin kuukautisista kertovat kuvat säädyttöminä.

Esikoisteos maitoa ja hunajaa ilmestyi ensin siis somessa, kirjana loppuvuodesta 2014; toinen runokokoelma the sun and her flowers on ilmestynyt loppuvuodesta 2017. Kaur on herättänyt paljon keskustelua ja saanut osakseen kritiikkiä, niin meillä (Kiiltomadon Vesa Rantama) kuin maailmalla ( muutama linkki bloggauksen lopussa). Mutta jonkun aukon hänen runonsa ilman muuta nuorten parissa täyttävät. Tästä kielii huikea 2,9 miljoonan Instagram-seuraajan joukko. Kaurin Instagram-tililtä pääset heti näkemään hänen runojaan ja piirroksiaan; Youtubesta löytyy lisäksi runsaasti videoita kauniista Kaurista estradilla.

milk and honey koostuu neljästä osiosta: satuttaminen, rakastaminen, hajoaminen ja paranemimen. Runot ovat hyvin lyhyitä, aforismin luonteisia ja melkein jokaiseen liittyy piirros. Muutama pitempi teksti löytyy myös. Pääaiheita ovat nuoria puhuttavat asiat kuten rakkaus, seksi ja sydänsurut; mukana on runoja myös tyttöjen hyväksikäytöstä ja rasismista. Kauria on kritisoitu siitä, että on epäselvää mikä on omaa kokemaa, mikä yleistä. Hän puhuu mm. raiskauksista, etäisestä isästä ja alkoholistivanhemmista. Mikä on faktaa, mikä fiktiota - en tiedä. Onko intialaisessa kulttuurissa yleistä, että suvun miehet käyttävät pikkutyttöjä hyväkseen? Tehokas runo ainakin on. Alla runoesimerkit jokaisesta osiosta:

polvemme
serkkujen
ja setien
ja miesten
auki kankeamat
kehomme
kaikkien väärien ihmisten koskettamat
niin että jopa turvallisuuden
täyttämässä sängyssä me pelkäämme / satuttaminen
...
ajatus sinusta
levittää jalkani
niin kuin maalaustelineen tyhjä taulu
kerjää taidetta / rakastaminen
...
en lähtenyt koska
lakkasin rakastamasta sinua
lähdin koska mitä pitempään
pysyin kanssasi sitä vähemmän rakastin itseäni / hajoaminen
...
jos et riitä itsellesi
et tule koskaan riittämään
kenellekään / paraneminen

Ällistyttävä Instagram-seuraajien määrä osoittaa, että nuoret naiset saavat lohtua ja vertaistukea Kaurin runoista olivatpa he värillisiä tai valkoisia - kohderyhmäkohdistus on siis napakymppi.  Monella nuorella ei ole lähellään yhtään välittävää aikuista tai keskusteluyhteys esim. omiin vanhempiin on olematon. Siksi kavereiden - tai netti-idolin - vertaistuki on tervetullutta. Kolmesta ensimmäisestä osiosta löysin minuakin puhuttelevaa, mutta osio paraneminen tuntui kevyimmältä. Koin oudoksi sen, että vähän yli parikymppinen nuori nainen jakelee syvällisiä elämänviisauksia. Toisaalta mikä ettei. Nuoret naiset ottavat voimaannuttavan viestin vastaan varmaan paremmin ikäiseltään kuin joltain harmaahapsiselta sovinistiäijältä.

Monista runoista kuultaa itsensä rakastamisen ja itsensä hyväksymisen tärkeys, mikä on todella hieno juttu. Tyttöjä vähätellään aina, monissa kulttuureissa jopa hiuksia nostattavalla tavalla- siksi Kaurin sanoma olet arvokas on huipputärkeä. Seurustelusuhteen päättymisen tuoma sydänsuru on monesti nuorelle kuin maailmanloppu, mutta Kaur luo uskoa siihen, että siitäkin selviää ja elämä jatkuu. Runoista löytyy myös kihelmöivää erotiikkaa sekä säkein että kuvin.

Kaur ja muut instarunoilijat ovat internetajan ilmiö. Nopeasti luettavat ja peukutettavat lyhyet viestit tai runot vastaavat hyvin kysyntään tänä nopeana aikana. Uskon, että nuori naislukija löytää Kaurin runoista paljonkin lohdutusta ja samastumispintaa. En tokikaan kuulunut kohderyhmään, mutta  pidin herkällä viivalla piirretyistä kuvista ja osin sanomasta myös. 

The Guardian / Laura Aziz

Rupi Kaur
milk and honey 2014
maitoa ja hunajaa
Suomentanut Riikka Majanen
Kansi
Sammakko 2017
***
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa: Mitä luimme kerran, Ruskeat tytöt, Sivutiellä, Yöpöydän kirjat, 

Feministiseksi ja voimauttavaksi kutsuttu Maitoa ja hunajaa -esikoisrunokokoelma on konkretisoinut Rupi Kaurin Instagram- ja Twitter-suosion perinteisillä kirjamarkkinoilla. Kirja ilmestyi omakustanteena vuonna 2014, ja on sittemmin käännetty kymmenille kielille. Teos käännöksineen on myynyt maailmanlaajuisesti miljoonia kappaleita.

* Rupi Kaur (s. 1992) on intialaistaustainen Kanadassa asuva runoilija, kuvittaja ja esiintyjä. 
* Runoilijasta The Guardian / The Problem with Rupi Kaur’s Poetry / the sun and her flowers
* Plagiointia Nayyirah Waheedilta?

_______________

Kuluneella viikolla Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä maitoa ja hunajaa

keskustelututti kovastikin ihmisiä. Oltiin puolesta ja vastaan.

Enpä muista mikä runoteos olisi aiemmin näin puhuttanut!

Julkaisen alla luvalla ja kokonaan Daniil Kozlovin (Susinukke Kosola) kommentin,

joka selventää minusta hienosti mistä Rupi Kaur -ilmiössä ja hänen runoissaan on kyse.

"Teos herättää kriitikoissa ”pahennusta” siksi, että kaurin runot ovat niin sanotusti käyttörunoutta. Ne ovat yksinkertaisia, kliseitä viliseviä, helposti sulatettavia eivätkä sano mitään, mitä ei esimerkiksi kirjoittamisen opettajana olisi nähnyt irtoavan jokaisen oppilaan kynästä; kustantajana, jonka postilaatikko tulvii sellaista tekstiä päivittäin tai ihan vaan runouden harrastajana, jonka silmissä teoksen aiheet, kuvat ja tekstit eivät juurikaan tarjoa mitään uutta, ja samoja aiheita on käsitelty runoudessa iät ja ajat ja paremmin. Runouden suurkuluttajien ja runouden kenttää tarkkailevien kriitikoiden hyvän runouden kriteerit ovatkin ilmaisun, muodon ja aiheiden tuoreudessa ja/tai omintakeisuudessa, kielellisessä taituruudessa, erilaisten kirjallisten traditioiden tietoisuudessa jne. Siksi kriitikot ja runouden suurkuluttajat harvemmin pitävät rupi kauria arvossa. 

He eivät kuitenkaan usein näe teoksen muuta arvoa, sillä kaurin helppo runous on täydellistä ja täsmällisesti suunnattua kamaa aivan toiselle yleisölle kuin runokirjojen suurkuluttajille ja kirjallisuustutkijoille. Ne ovat yksinkertaisuudessaan alustalleen (Instagram) suunniteltuja, sillä kukaan ei sosiaalisessa mediassa jäisi ihmettelemään ajatusta, jota tarvitsisi pyöritellä vähän pidempään. Ne ovat peilipintoja heille, jotka kaipaavat tulla nähdyksi. Ne ovat voimaannuttavaa tavaraa heille, jotka pelkäävät olevansa tunteissaan yksin. Se on pientä viihdettä ja self-helppiä. Se on populaaria.

Tällainen runous on kuitenkin myös vahvasti sidoksissa kirjoittajansa persoonaan ja näkyvyyteen. Moisen kirjan julkaiseminen ilman sitä tukevaa persoonaa ja siihen liittyvää ilmiötä olisi mahdotonta juuri siksi, ettei se yleisö, jolle se on suunnattu, koskaan löytäisi sitä (osin juurikin siksi, millaisina portinvartijoina kriitikot usein toimivat), ja vaikka löytäisikin, kirjan on kasvettava ilmiöksi levitäkseen kunnolla.

Suomessa julkaistaan aika paljon myös tuollaista "helppoa" runoutta, mutta se ei tosiaan löydä yleisöään ellei sen kirjoittajalla ole yleisöä valmiiksi, kuten Paperi-T tai rupi kaur tai Kyösti Mäkimattila tai Antti Holma.

Itse toivoisin, että runouksien erilaiset funktiot osattaisiin nähdä ja erottaa toisistaan, eikä esimerkiksi sellaisia teoksia kuin maitoa ja hunajaa arvosteltaisi samalla kriteeristöllä kuin "tavallista runoutta", vaan siihen tartuttaisiin ilmiönä ja tarkkailtaisiin sitä sen ilmiön syntymän ja funktion kautta eikä vasten vallitsevia runouden kentän normeja. Yksinkertaisesti siksi, ettei teosta ole kirjoitettu siihen muottiin, johon kriitikot ovat tottuneet, eikä sen tunkeminen siihen muottiin johda muuhun kuin tylsiin lyttäyksiin. (Mielestäni kuitenkin Vesa Rantaman Kiiltomadon kritiikki on tutustumisen arvoinen analyysi eikä lyttäys, toisin kuin monet muut tässä ketjussa tuntuvat asian kokevan.)

Kauan eläköön runouden monimuotoisuus!”

#runo18-haaste

❤︎
SusuPetalin runo Nämä pöydät edustaa myös käyttörunoutta ja kuvaa lähiön arkirealismia 
Tuija luki Juhani Ahvenjärven teoksen Maitovalas vatsa täynnä mandariineja
Esther Helmiän runoissa Syyskuu valuu iholle säkein & kuvin
Uuna Syrjäsuo kertoo runossaan kuinka runous vei koko käden - jo lapsena
Saassan herkkä runo Rannaton saari

Jhumpa Lahiri - Tämä siunattu koti

Jhumpa Lahiri debytoi 32-vuotiaana 1999 tällä novellikokoelmalla Interpreter of Maladies / Tämä siunattu koti, ja voitti heti Pulitzer-palkinnon. Lahirin aihepiiri tässä, kuten hänen myöhemmissä teoksissaankin, on omasta kokemuksesta tuttua. Lahirin vanhemmat olivat muuttaneet siirtolaisiksi Lontooseen, mutta muuttivat Yhdysvaltoihin tytön ollessa pieni. Opiskeluajoilta Boston on Lahirille tuttu kaupunki, ja sinne sijoittuu muutamakin tämän kokoelman novelli.

Minua kiinnosti tutkia hiukan intialaisten siirtolaisuutta Yhdysvaltoihin. Kävi ilmi, että intialaistaustaiset siirtolaiset ovat Yhdysvalloissa tätä nykyä toiseksi suurin siirtolaisryhmä meksikolaisten jälkeen: heitä on noin 2,5 miljoonaa. Intian olot ovat olleet äärimmäisen epävakaat itsenäistymisestä (1947) lähtien. Lahirikin on kirjoittanut mm. naxaliiteista teoksessaan Tuore maa, sitaatti bloggauksestani: 1960-luvun Intiassakin opiskelijoiden keskuudessa kukoistivat marxilaiset ja maolaiset mielipiteet, opiskelijaliikehdintä oli rajua. Länsi-Bengaliin vyöryi pakolaisia, oli nälänhätää ja talonpoikien asema surkea. Korruptio kukoisti. Näin ollen halukkuutta siirtolaisuuteen ja parempiin elämänoloihin on ollut kautta vuosikymmenten. Suurimmat intialaisväestön keskittymät ovat Kalifornia, Texas, New Jersey, New York ja Illinois.

Tuntuu, että Lahiri löysi oman upean tapansa kirjoittaa jo tässä esikoisteoksessaan. Ote on jatkossakin sama, lämmin ja ihmisläheinen, teemat toistuvat. Minulle Lahirin teokset sulautuvat toisiinsa, ainoastaan ensimmäiseksi lukemani vahva ja vaikuttava Tuore maa säilyy mielessä erillisenä. Tämän kokoelman yhdeksän novellia kertovat joko Yhdysvaltoihin muuttaneista tai Kalkutan köyhistä ihmisistä. Intialainen kulttuuri ruokailu- ja muine tapoineen tulee elävästi esiin. Lahiri kuvaa myös järjestetyn avioliiton solmineiden parien alkuaikojen vierautta ja kulttuurisokkeja. Paljon riittää sulateltavaa nuorella maahan muuttaneella aviovaimolla uudessa kulttuurissa ja koti-ikävän puristuksessa.

Muutama ylimalkainen juoniluonnehdinta neljästä minua koskettaneesta novellista:

• Väliaikainen järjestely kuvaa miten toistuvat sähkökatkokset auttavat lapsen menetyksen vuoksi toisistaan vieraantunutta avioparia lähentymään uudelleen. 
• Novellissa Seksikäs nuori intialaistaustainen Miranda päätyy naimisissa olevan amerikkalaismiehen rakastajattareksi. Tarvitaan pienen pojan terävänäköisyys osoittamaan, ettei tällaisella suhteella ole tulevaisuutta. 
• Senin täti on pienen Elliotin iltapäivähoitaja. Kotiin Kalkuttaan ikävöivä rouva Sen tuntee olevansa Yhdysvalloissa aivan väärässä paikassa, mutta Elliotin hoitaminen on elämänuskoa tuova ilonpilkahdus. Valitettavasti ilo jää lyhyeksi aivan typerän kulttuurisen jutun vuoksi. 
• Tämä siunattu koti kertoo miten hienosteleva ja siivousfriikki aviomies saa nenilleen, kun kaikki ystävät ja työtoverit pitävätkin enemmän hänen hilpeästä ja boheemista vaimostaan Twinklestä.

Novellit ovat leppeitä ja lempeitä kuvauksia tavallisen bengalisiirtolaisen tavallisesta, usein köyhästäkin arjesta. Lahirilla on kyky luoda jokaiselle novellilleen aivan ikioma maailmansa ja pureutua hahmojensa arkaan mieleen. Jokainen novelli on kuin miniromaani. Ihailen suuresti.

Jhumpa Lahiri
Interpreter of Maladies 1999
Tämä siunattu koti
Suomentanut Kersti Juva
Kansi Markko Taina
Tammi 2001
****
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa: Kirjanurkkaus, Lumiomena, Nannan kirjakimara

Lukemani Lahirin teokset:

* Esikoisteos, novellikokoelma Interpreter of Maladies (1997) / Tämä siunattu koti (2001) 
* Esikoisromaani The Namesake (2003) / Kaima (2005) ****
* Novellikokoelma Unaccustomed Earth (2008) / Tuore maa (2008) *****
* Romaani The Lowlands (2013) / Tulvaniitty (2014) *****

Esseekokoelma In altre parole (2015) / In Other Words (2016) / Med andra ord (2015) - mietteitä kielestä - on varauksessa! Lahiri on opiskellut italiaa ja asunut maassa useita vuosia. Hän on kääntänyt englanniksi mm. Domenico Starnonen teoksen Scherzetto > Trick.

Jhumpa Lahiri - Kaima

Intialaiset Ashima ja Ashoke solmivat järjestyn avioliiton hyvin nuorina. Elämä ja koti perustetaan Bostoniin, jossa Ashoke opiskelee. Kaikki tuttu, koko perhe ja laaja suku jäävät kauas Intiaan. Etenkin vaimo Ashimasta tuntuu kuin hän olisi reväisty juuriltaan. Perheeseen syntyy ensin poika (1968) ja sitten vielä tytär Sonia. Tytär jää tarinassa taustalle, pojan elämää seurataan kolmikymppiseksi. 

Pojan identiteettikriisi alkaa nimestä. Bengalilaisilla on käytössä 'kotinimi' sekä virallinen 'kunnon nimi'. Pojan kummaksikin nimeksi muotoutuu Gogol parin yhteensattuman kautta. Tärkein niistä on rutistettu Nikolai Gogolin kirjan sivu, joka pelastaa pojan isän hengen junaonnettomuuden kaaoksessa Intiassa. Mutta Gogol ei voi sietää nimeään: se on outo, ei bengalilainen eikä amerikkalainen - ei kenelläkään ole näin hullua nimeä! Nuorena aikuisena hän vaihtaa sitten nimensä Nikhiliksi, mutta ei sekään hänen identiteettiään eheytä - pikemminkin päinvastoin, sillä joka käänteessä saa selitellä nimiasiaa.

Lahiri kuvaa bengalilaisten siirtolaisten elämää Yhdysvalloissa lukuisin pienin arkisin tapahtumin. Rauhallinen tarinankuljetus välittää melankoliaa, juurettomuutta ja eksyksissä oloa. Äiti Ashima on tiukasti sidoksissa bengalilaisiin tapoihin, ja hänen on vaikea ymmärtää 'amerikkalaisia' lapsiaan. Isä Ashoke etenee urallaan, tekee hiljaisesti ja nöyrästi työtään professorina.

Gogol-Nikhil kipuilee kahden kulttuurin välissä, bengalilaisten ja amerikkalaisten tapojen ristiriidassa. Hän tuntee häpeää hillityistä ja sovinnaisuuksien sitomista vanhemmistaan, etenkin seurustellessaan rennon amerikkalaisen Maxinen kanssa. Kuitenkin seurustelu amerikkalaisten tytöjen kanssa päätyy aina eroon, vanhemmatkin toivovat lapsilleen bengalipuolisoa. Äitien järjestämät treffit bengalitaustaisen Moushumin kanssa johdattelevat parin tavallaan järjestettyyn ja hyväksyttyyn liittoon.

Kaima on hieno siirtolaisuuskuvaus, joka kertoo kotoutumisen vaikeudesta ja kulttuurisesta vieraudesta. Olen lukenut Lahirilta aiemmin hienot teokset, novellikokoelman Tuore maa ja  romaanin Tulvaniitty, jotka käsittelevät samaa teemaa. Aivan vastaavaan lukuelämykseen en nyt päässyt, mutta hieno romaani Kaima eittämättä on. Lahiri rakensi draaman kaarta upeasti, lisäten koskettavuutta kirjan loppuluvuissa. Gogolia, surullisen hahmon ritaria, tuli surku. Arkkitehdin ammatissaan hän eteni hyvin, mutta yksityiselämä ei sujunut yhtä onnellisissa merkeissä. Etenkin loppupuolen tapahtumat ja miehen oman paikan ja identiteetin jatkuva etsintä, tunteet ja pohdinnat riipivät sielua.

Jhumpa Lahiri
The Namesake 2003
Kaima
Suomentanut Kersti Juva
Tammi 2005
****
Kirjastosta
_______________

Kaiman parissa ovat viihtyneet mm. Kaisa Reetta, Marika & Suketus

Vuonna 1967 syntynyt Lahiri kuvaa teoksissaan intialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa ja vaikeuksia, joita uuteen kulttuuriin sopeutuminen aiheuttaa.

Teokset:

Novellikokoelma Interpreter of Maladies (1997) / Tämä siunattu koti (2001) voitti Pulitzer-palkinnon. 
Esikoisromaani The Namesake (2003) / Kaima (2005) ****
Novellikokoelma Unaccustomed Earth (2008) / Tuore maa (2008) *****
Romaani The Lowlands (2013) / Tulvaniitty (2014) *****

Esseekokoelma In altre parole (2015) / In Other Words (2016) / Med andra ord (2015) - mietteitä kielestä.
_______________

#novellihaaste: Jhumpa Lahiri - Tuore maa

Lahirin kahdeksan novellin kokoelma Tuore maa kertoo bengalilaissiirtolaisista Yhdysvalloissa ja heidän sikäläiseen kulttuuriin sopeutumisestaan. On sekä puhtaita bengalilaisperheitä että sellaisia joissa joko mies tai vaimo on yhdysvaltalainen. Monet henkilöt viettävät varsin kansainvälistä elämää ja matkustavat työnsä puolesta eri Euroopan maihin. He käyvät myös vuosittain tapaamassa sukuaan Kalkutassa. Lahirin kerronta on nytkin tarkkanäköistä kulttuurierojen ja erilaisten tapojen yhteentörmäyksien kuvausta.

Kirjan ensimmäisessä osassa on viisi erillistä novellia: Tuore maa, Hell-Heaven, Vaihtoehtoinen majoitus, Pelkkää hyvyyttä ja Ei kuulu kenellekään. Pidin kaikista mutta kerron enemmän novellista Vaihtoehtoinen majoitus:

Novelli kertoo menestyvästä nelikymppisestä avioparista, joka elää ruuhkavuosiaan. Mies Amit on intialaistaustainen, vaimo Megan yhdysvaltalainen. Heillä on kaksi pientä tytärtä, joiden hoidosta vastaa pääasiassa mies, sillä lääkärivaimo omistautuu työlleen. Pariskunta tutustui lääkiksessä, mutta Amit ei suorittanut opintojaan loppuun - vaimo on siis miestään menestyneempi. Nyt heidät on kutsuttu maaseudulle miehen kouluaikaisen ihastuksen Pamin häihin. Ihastus on jäänyt ihastuksen asteelle, mitään sen vakavampaa ei ole tapahtunut. Mies on kertonut Pamista avoimesti vaimolleen, mutta siitä huolimatta tämä on aavistuksen mustasukkainen ja epäileväinen suhteen laadusta.

Novelli on hulvattoman humoristinen ja sarkastinen kertomus siitä, miten kaikki mikä voi mennä pieleen, sen myös tekee. Viittä vaille h-hetkeä huomataan, että vaimon juhlamekossa on reikä, jolloin mies lupaa liimautua koko illaksi vaimonsa kylkeen reiän peittääkseen. Amit ja Megan ovat myös päättäneet törsätä hienoon hotelliin ja viettää kuherrus- ja lepolomaa kun kerrankin ovat kahden, vailla lapsia. Mutta hotelli on surkea pettymys. Monta muutakin surkuhupaisaa tilannetta kehkeytyy illan mittaan. Ilta huipentuu siihen, että uhmasta juopunut Amit sammuu huoneeseen lähdettyään hotellille soittamaan tyttärilleen, koska ei löytänyt yleisöpuhelinta häätilasta eikä kännykkäkenttä toiminut. Juhlien jälkeinen aamu on kireä ja kalsea: krapulassa pöllämystyneenä herännyt Amit löytää viileän ja mököttävän vaimonsa parvekkeelta. Entäs kuhertelu, miten sen kävi?

Sävy: Novellit voivat herättää myös mielenkiintoisia tunteita. Sävy rakentuu mm. tekijän suhteesta kerrottuun, kerronnan välittämästä tunnelmasta ja ilmapiiristä sekä kielen rytmistä ja sanavalinnoista.

Peukutan tätä Sävyllä: 

Hulvattoman hauska ja sarkastinen kuvaus siitä miten kaikki menee mister murphymäisesti pieleen. Lahirin tapa kertoa huvitti ja hymyilytti - näinhän meille usein odotuksiemme kanssa käy.

Toinen osa, Hema ja Kaushik, muodostuu kolmesta toisiinsa liittyvästä novellista: Kerran elämässä, Vuoden loppu ja Rantautuminen. Käsittelen näitä yhtenä kokonaisuutena. Kertoja vuorottelee, välillä äänessä on nainen Hema, välillä mies Kaushik.

Heman ja Kaushikin bengaliäidit tutustuivat Massachusetissa, ystävystyivät ja pitivät yhtä. Sitten Kaushikin perhe muutti takaisin Intiaan palatakseen muutaman vuoden päästä takaisin Yhdysvaltoihin. Aluksi tulijat asettuivat Heman kotiin asuntoa etsiessään. 13-vuotias Hema ihastui kolme vuotta vanhempaan Kaushikiin, joka myös paljasti tytölle perheen Intiasta palaamisen syyn.

Vuosien varrella Hemalla oli pitkä suhde naimisissa olevan amerikkalaisen miehen kanssa. Mutta kun tämän lupaukset avioerosta valuvat tyhjiin kerta toisensa jälkeen, suhde kariutui ja nainen lupautui järjestettyyn avioliittoon intialaismiehen kanssa. Biologinen kellokin tikittää: Hema on jo 37-vuotias. Kaushikista on tullut valokuvaaja, joka reissaa ympäri maailmaa lehdistön ja uutistoimistojen leivissä. Nyt he tapaavat sattumalta Roomassa, jossa antiikintutkija Hema on tutkimassa mm. etruskeja ja josta hän aivan kohta matkustaa häihinsä Kalkuttaan. Kaushik puolestaan on suuntaamassa Roomasta Thaimaan Kao Lakin kautta komennukselle Singaporeen. Tunteet roihahtavat, nuoruudenrakkaus tuntuu ainoalta oikealta, mutta raaka kohtalo puuttuu peliin.

Näkökulma: Näkökulma tarkoittaa kerronnan suhdetta sen kuvaamiin tapahtumiin. Tarinassa voi olla selkeä kertoja, joka elää tarinan maailmassa. Kaikkitietävä kertoja kuvaa tapahtumia maailman ulkopuolelta.  Näkökulma voi vaihtua, se voi vääristyä, se voi olla monin tavoin mielenkiintoinen. 

Peukutan tätä Näkökulmalla:

Minusta novellikokonaisuuden rakenne on hieno, sillä näiden kahden kertojaäänen vuorottelu tuo esiin molempien elämät ja tunnot, paljaasti, rehellisesti ja avoimesti.

Tuore maa on loistava novellikokoelma. Lahirin kerronta kaikissa novelleissa on tarkkanäköistä ja uskottavaa. Hän kuorii henkilöittensä silotellun pintakerroksen alta pikkumaiset ja tyhmät pohdinnat. Paikoin teksti tuntuu näennäisesti turhan vähäeleiseltä ja tylsältäkin, mutta piilottaa sisäänsä mielettömän määrän inhimillisyyttä. Kirjailija tuo esiin ihmiselämän kipupisteitä, suruja ja iloja puhuttelevalla tavalla. Lahiri vei, minä mykistyin jälleen kerran ❤︎ Lahiri taitaa olla tämän kesän loisteliain kirjailijalöytö minulle. Ei haittaa ollenkaan, että hänen henkilönsä ovat pääasiassa intialaisia, sillä heistä löytyy universaalia ihmisyyttä.

Osallistun tällä kokoelmalla Nipvet-blogin vetämään Novellihaaste 2:een. Peukutuksista ym. voit lukea enemmän täällä.

Jhumpa Lahiri

Unaccustomed Earth 2008

Tuore maa

Suomentanut Kersti Juva

Tammi 2008

*****

Kirjastosta

Jhumpa Lahiri - Tulvaniitty

Tulvaniitty vie lukijan seuraamaan kahden lahjakkaan veljeksen, Subhashin ja Udayanin, ja heidän Kalkutassa asuvan perheensä kohtaloita 1960-luvulta 2010-luvulle. Vain parin vuoden ikäero erotti veljekset, mutta muuten he olivat kuin paita ja peppu - aina yhdessä. 1960-luvun Intiassakin opiskelijoiden keskuudessa kukoistivat marxilaiset ja maolaiset mielipiteet, opiskelijaliikehdintä oli rajua. Länsi-Bengaliin vyöryi pakolaisia, oli nälänhätää ja talonpoikien asema surkea. Korruptio kukoisti.

Vasta perustettu naksaliittien maolainen liike imaisi nuoremman ja rohkeamman Udayanin mukaansa ja hän osallistui liikkeen sabotaasitoimintaan. Udayan meni myös vastoin vanhempiensa tahtoa naimisiin filosofiaa opiskelevan Gaurin kanssa, ja jatkoi salaista terroristista toimintaansa. Hillitty ja varovaisempi Subhash ei välittänyt politiikasta, vaan halusi jatkaa meribiologian opintojaan Yhdysvalloissa. 

Lapsuuden leikkipaikoilla, tulvaniityllä, Udayan tapaa kohtalonsa. Hänen raskaana oleva vaimonsa Gauri jää leskeksi ja suostuu lankonsa Subhashin ehdotukseen avioliitosta. Poikien äiti kohtelee järkyttävän syrjivästi Gauria ja vastustaa tätäkin liittoa, mutta avioliitto solmitaan ja nuoripari asettuu Yhdysvaltojen koillisnurkkaan Rhode Islandiin. Syntyy tytär Bela, jonka biologiseksi isäksi Subhash tekeytyy.

Lahiri kuvaa mielenkiintoisesti Intian oloja ja hindujen perinteitä. Oikea kulttuurikylpy minulle! Subhash, tuo kiltti ja uhrautuvainen mies, oli suosikkihenkilöhahmoni. Hän rakasti veljensä tytärtä kuin omaansa, hoiti ja kasvatti kun Gaurista ei ollut äidiksi. Lahjakasta Gauria kiinnosti filosofian opintojen jatkaminen enemmän kuin äitiys. Hän hylkäsikin miehensä ja tyttärensä ja muutti kauas Kaliforniaan, loi loistavan yliopistouran eikä pitänyt tyttäreensä minkäänlaista yhteyttä kymmeniin vuosiin. En löytänyt muuta motiivia tälle tyttären täydelliselle hylkäämiselle kuin sen, että myös Gauri oli mennyt rikki ja kantoi kaunaa  koko Intialle, anopilleen, miehelleen ja erityisesti Udayanille, joka oli käyttänyt rakastunutta nuorta vaimoaan hyväkseen naksaliittien tihutöiden valmistelussa. Syyllisyys painoi.

Bela-tyttärestä kasvaa levoton nuori nainen, jota ei kiinnosta äitinsä ja isäksi luulemansa Subhashin akateemiset opinnot ja urat. Hänestä tulee kiertävä maataloustyöntekijä, joka purkaa turhautumisensa ja ahdistuksensa fyysiseen työhön. Äidin hylkääminen ja lapsuudenkodin jännitteet heijastuvat Belassa sitoutumiskammona. Hän sanoo kysyttäessä että äiti on kuollut ja vasta neljääkymppiä lähestyessään uskaltaa aloittaa vakiintuneen suhteen.

Oli surullista lukea, miten Udayanin traaginen kohtalo tuhosi jollain tavalla kaikki suvun jäsenet, myös Kalkuttaan jääneet vanhemmat. Isä mykistyi ja sairastui; äiti suoritti muistorituaalinsa joka päivä, dementoitui sitten ja menetti liikuntakykynsä. Kalkutan talon laajennus oli turhaa, vanhempien toiveet turhia, sillä kumpikaan pojista ei asettunut heidän luokseen taloon perheineen asumaan. Gauri  piti etäisyyttä anoppiinsa ja matkusti Kalkuttaan vasta vanhoilla päivillään tekemään tavallaan tiliä menneisyytensä kanssa. Etsipä hän Belan ja pienen tyttärentyttärensäkin käsiinsä monenkymmenen vuoden jälkeen. Kohtaaminen oli Belan puolelta vihaa täynnä, mutta myöhemmin hän hiukan heltyi äidilleen.

Tulvaniitty oli loistavasti kerrottu ja loistava tarina, joka valotti hienosti Intian oloja ja intialaisten perheiden traditioita. Henkilöiden juurettomuus ja yksinäisyys oli käsin kosketeltavaa, heidän kohtalonsa surullisia ja traagisia, mutta Lahirin kauniissa kerronnassa oli jotain maagista imua. Tulvaniitty oli huippukiinnostava ja vaikuttava teos, yksi parhaimmista tänä vuonna lukemistani.

Muissa blogeissa: Kirjakaapin kummitus, Kirjavinkit, Kulttuuri kukoistaa, Mari A, Omppu

Jhumpa Lahiri

The Lowland 2013

Tulvaniitty

Suomentanut Sari Karhulahti

Tammi 2014

*****

Kirjastosta