Elizabeth Strout - Voi William!

Avioliitossamme oli aikoja jolloin inhosin häntä. Tunsin tylyä tuskaa sydänalassani, kun tajusin, mitä hänen hillitty käytöksensä ja lauhkeat ilmeensä tarkoittivat: hän ei ollut läsnä. Ja pahempaakin. // Hän syytti minua jostakin millä ei ollut mitään tekemistä meidän silloisen elämämme kanssa.

Minulle Nimeni on Lucy Barton on toistaiseksi Stroutin kirjoista paras. Olin vaikuttunut, sillä se oli vangitseva ja mykistävä lukukokemus, tyyliltään hyvin vähäeleinen, melankolinen, hiljainen ja nöyrä, mikä kuvasti Lucya ja hänen karuja lähtökohtiaan elämälle. Nyt Strout palaa hurmaavaan Lucyyn lukijoidensa iloksi. Voi William! on ilmestynyt tänä keväänä suomeksi ja syksyllä ilmestyy englanniksi Lucy by the Sea. 

En muistanut kovin tarkoin, mitä Strout kertoi Lucysta aiemmassa kirjassa. Muistin sen, että Lucyn lapsuus oli suorastaan hirveä ja äärimmäisen köyhä, traumatisoituneen isän terrorisoima - eikä äiti osannut tai jaksanut suojella lapsiaan. Lucystä tuli kuitenkin vaimo, äiti ja menestynyt kirjailija, sisko ja etenkin veli pärjäsivät paljon heikommin. Mutta lapsuuden traumat vainoavat edelleen: Lucy tuntee edelleen olevansa näkymätön ja saa paniikkikohtauksia; hän kokee usein irreaalista pelkoa, mutta Williamin kanssa hän on kokenut olevansa turvassa. Kuitenkin Lucy jätti miehensä tyttärien ollessa teini-iässä, ja kantoi siitä huonoa omatuntoa. En muistanut eron syitä, mutta niitä tulee tässä uudessa kirjassa runsaasti esiin - vieraat naiset ja syrjähypyt. 

Nykyään vanhenevat Lucy ja William tulevat hyvin toimeen keskenään ja tukeutuvat toisiinsa. Lucy on 63-vuotias ja jäänyt leskeksi vuosi sitten toisesta aviomiehestään. Lucy ja William lähtevät roadtripille Maineen selvittämään Williamin sukusalaisuuksia. Lohdutustakin seitsemänkymppinen vanha mies kaipaa, sillä kolmas vaimo Estelle on juuri jättänyt Williamin ja vienyt mukanaan heidän varhaisteini-ikäisen tyttärensä Bridgetinkin. Pari juttelee matkalla sopuisasti niitä näitä ja Lucy suhtautuu äidillisesti Williamiinsa tokaisten tuon tuostakin Voi William! 

Lucy muistelee Williamin kanssa jutustellessaan ja omissa ajatuksissaan elämäänsä ja avioliittoaan. Monet lapsuudenmuistot ovat niin tuskallisia, että niistä kertominen on jätettävä kesken. Ympärillä levittäytyvät Mainen rähjäiset kylät aiheuttavat hänelle paniikkikohtauksen, sillä ne tuovat mieleen oman köyhän, ankean ja eristäytyneen lapsuuden. Williamin äidin Charlotten nuoruuden vaiheista on saatu uutta tietoa: tällä oli ensimmäisen miehensä kanssa tytär, jonka Charlotte hylkäsi rakastuessaan Williamin isään, saksalaiseen sotavankiin. Surkeista oloista tuleva Charlotte oli toteuttanut amerikkalaisen unelmansa ja noussut from rags to riches - mutta hintansa sillä oli ollut. Onko Mainessa asuva, nuorena Miss Perunankukaksi valittu Lois Bubar, Williamin siskopuoli? William ei usko, mutta Lucy on asiasta varma.

Mutta kun ajattelin Voi William, enkö muka tarkoittanut myös Voi Lucy? Enkö tarkoitakin Voi me kaikki, Voi te kaikki rakkaat tässä maailmassa. Emmehän me tunne ketään, emme edes itseämme! Mutta kyllä me ihan pikkuisen tunnemme. Mutta me olemme kaikki mytologioita, mysteereitä. Me olemme kaikki mysteereitä. Se saattaa olla ainoa asia tässä maailmassa jonka tiedän olevan totta.

Stroutin sinne tänne poukkoileva jutusteleva kerronta tuo keveyttä raskaisiin teemoihin, vaikka kronologiasta piittaamattomuus ja lyhyet välähdykset hiukan hajottivat. Paljon huumoriakin Lucyn ja Williamin kanssakäymisestä irtoaa. Minusta oli ihastuttavaa, että tämä vanheneva entinen aviopari sai lohtua ja tukea toisistaan. Tosin tuntui, että William oli enemmän hukassa elämänsä kanssa kuin viisas Lucy. Lopussa Lucyn silmät aukenivatkin: ei William hänen turvansa ollut, miten sitä huijaakaan itseään! Mutta hienotunteisesti hän päättää vaieta huomiostaan. Lucyn mielestä kaikki ihmiset ovat mysteereitä eikä elämästä ota selvää. Elämä on mennyt niin kuin se on mennyt ja se on hyväksyttävä, ja lähimmäisille on annettava anteeksi heidän inhimilliset puutteensa.

Muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Tuijata, Kirjaluotsi

Elizabeth Strout - Voi William!

Alkuteos Oh William! 2021

Kansi  Laura Lyytinen

Tammi 2022

_____________________

Kirjailija Lucy Barton on eronnut sopuisasti ensimmäisestä aviomiehestään Williamista jo vuosia sitten, mutta nyt käy ilmi jotakin, joka vie heidät vielä yhdelle yhteiselle matkalle. Amerikan parhaisiin kirjailijoihin lukeutuva Strout on kirjoittanut ehkä lumoavimman romaaninsa, erään avioliiton intiimin muotokuvan.

Stroutin kirjat blogissa:
Olive, taas

Olive Kitteridge

Kaikki on mahdollista

Nimeni on Lucy Barton

Julien Sandrel - Toinen elämäni & Unelmien lista

Julien Sandrel (s. 1980) on sympaattisen näköinen ranskalaiskirjailija, jonka teos Unelmien lista nosti hänet kuuluisuuteen. Kuuntelin sen lisäksi Sandrelin uusimman suomennetun teoksen Toinen elämäni, joka vie Pariisiin ja Marseilleen. Molemmat ovat hyvin lyhyitä kirjoja ja niissä on paljon epäuskottavuutta. Ehkä näitä voisi kutsua aikuisten hyvän mielen saduiksi.

Julien Sandrel - Toinen elämäni ***
Alkuteos La vie qui m’attendait 2019

Suomentanut Lotta Toivanen, kansi Emmi Kyytsönen

Tammi 2022, äänikirjan lukija Talvikki Eerola

39-vuotias sinkkunainen Romane on yksityisvastaanottoa Pariisissa pitävä lääkäri. Hän on tunnollinen ja sosiaalisesti vetäytyvä; isä elää, äiti on kuollut tytön ollessa vuoden ikäinen. Eräänä päivänä yksi vakituinen potilas kysyy Romanelta, mitä tämä teki Marseillessa. Nainen väittää nähneensä lääkärinsä siellä, vaikka tämä ei ole ikinä kaupungissa käynyt. Romanella alkaa loma ja hän lähtee tutkimaan, mistä on kysymys. Ilmetty kaksoisolento löytyy kuin löytyykin! Juliette on kirjakauppias ja hänellä on pieni tytär.

Naiset ovat päivänselvästi identtiset kaksoset. Mutta miten tämä on mahdollista? Miksi toinen asuu Pariisissa ja toinen Marseillessa eivätkä he ole tienneet toisistaan mitään? Romane ja Juliette juttelevat  ja kertovat toisilleen elämästään, ja löytävät toisistaan sukulaissielun. Juliette avautuu siskolleen vakavista terveyshuolistaan: hänen on mentävä sairaalaan tutkimuksiin ja pyytää Romanea sijaistamaan häntä kirjakaupassa ja tyttären äitinä, koska ei halua turhaan huolestuttaa omaisiaan. Juliette preppaa Romanea ja niin sijaisuus alkaa.

Toinen elämäni on hellyttävä ja herttainen tarina erotettujen siskosten välille kehkeytyvästä ystävyydestä, epäuskottavuuksistaan huolimatta. Se, miksi identtiset kaksoset erotettiin toisistaan on suuren draaman seurausta, ja yhteinen isä on siitä vastuussa. Hyvittääkseen tyttärilleen tekemänsä päätöksen isä antaa toiselle lahjaksi elämän. Introvertti Romane saa itselleen eläväisen perheen ja löytää elämänilon.

Muissa blogeissa: Kirjahilla, Kirjavinkit

____________________________________________________________

Julien Sandrel - Unelmien lista ***
Alkuteos La chambre des merveilles 2018

Suomentanut Lotta Toivanen

Tammi 2021, äänikirjan lukija Krista Kosonen

Thelma on työssään markkinointitehtävissä erittäin menestynyt ja kiireinen pariisilainen yksinhuoltaja, jonka poika Louis on fiksu ja liikkuvainen 12-vuotias. Eräänä päivänä tapahtuu äidin pahin painajainen: poika kaatuu skeittilaudallaan, jää rekan alle ja joutuu koomaan. Surusta sekaisin oleva Thelma istuu poikansa sairaalavuoteen ääressä ja ottaa etäisyyttä työhönsä ja lipevään pomoonsa, jonka pompoteltavana on vuosikaudet ollut.

Kaukaa viisas nainen on nauhoittanut tukun pomonsa seksuaalista häirintää sisältäviä puheita ja saa firmalta satumaisen korvauksen. Rahalla on merkitystä siinä, mitä Thelma pian tekee. Lääkärit eivät anna paljonkaan toivoa pojan heräämisestä, ja jos Louis ei kuukauden kuluessa heräisi, kaikki toivo olisi mennyttä.

Äiti tutkii hädissään poikansa huonetta ja löytää sieltä Louisin unelmien listan, johon poika on kirjoittanut paikkoja ja tapahtumia, jotka hän haluaisi elämässään nähdä ja kokea. Thelma saa idean toteuttaa poikansa unelmat, videoida ja äänittää kokemansa, jotka sitten soittaa koomassa olevalle pojalleen, sillä hän uskoo pojan kuulevan. Saamansa suuren korvauksen turvin hän voi jättää työnsä ja matkustaa mm. Japaniin, jonne seuraksi saapuu myös etäinen äiti.

Sandrel on keventänyt raskasta teemaa laittamalla Louisin puhumaan ajatuspuhetta koomastaan huolimatta. Tämähän ei tietysti mitenkään voisi vastata todellisuutta, mutta Louisin kirkasta pojan ääntä oli ihana kuunnella. Viimeinen Louisin toive on kirjoittaa itselleen visio siitä, millainen toivoisi elämänsä olevan kymmenen vuoden kuluttua. Niinpä Thelma kirjoittaa tulevalle itselleen kirjeen, jossa kuvailee elämäänsä kymmenen vuoden kuluttua - Louis on terve, valmistunut ammattiin ja elää täyttä elämää, niin kuin hän itsekin.

Muissa blogeissa: Annelin lukuvinkit, Rautalampi-lehti

Julien Sandrel (s. 1980) on eteläranskalainen kirjailija, joka omistautui kirjoittamiselle työskenneltyään viisitoista vuotta yritysmaailmassa. Perheenjäsenten välinen rakkaus kiehtoo häntä aiheena. Sandrelin esikoisromaani Unelmien lista nousi nopeasti kansainväliseksi bestselleriksi, ja se on palkittu Ranskassa. Kirjailijan omaan perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi lasta.

Ann-Luise Bertell - Ikävän jälkeen

Dear Lidia

Minä kävelin usein pitkin joenvartta. Joki kiemurteli halki maiseman. Se oli minun ystäväni. Saatoin puhua joen kanssa melkein kaikesta, joskus kuulin sen vastaavan. Puhuin sille itsestäni, kerroin että sitä joka uskoi kaikista hyvää ei enää ollut. Tunnustin että olin muuttunut toiseksi, sellaiseksi jota ei liikuttanut mikään, joka seurasi kaikkea hälyä vähän sivusta.

Ann-Luise Bertell kirjoittaa Botnia-trilogiassaan fiktiota isovanhempiensa elämästä. Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaana ollut kakkososa Oma maa on saanut inspiraationsa kirjailijan isänisän elämästä. Nyt ilmestynyt ykkösosa Ikävän jälkeen ja ensi syksynä ilmestyvä päätösosa Ikuinen kaipuu ovat saaneet inspiraationsa Bertellin äidinäidin Maria Alina Ohlisin (1911-1999) elämästä, mutta tarina on kirjailijan mukaan täysin fiktiivinen, sillä äidinäiti pysyi koko elämänsä vaiti Kanadan vuosistaan eikä häneltä jäänyt kirjeitäkään.

En odottanut siirtolaisuuskuvausta, vaikka eihän se mikään varsinainen yllätys ollut. Amerikan siirtolaisuus oli suurinta nimenomaan Pohjanmaalta 1800-luvun lopulta lähtien. Jo pilkotut tilat eivät elättäneet, syntyvyys oli suurta eikä teollisuutta juuri ollut. Siirtolaisuuteen ajoi ennen kaikkea toive paremmasta toimeentulosta, mutta myös seikkailunhalu. Bertellin romaanin keskushahmo Maria lähti isoveljensä Haraldin perässä Kanadaan 20-luvun lopulla vain 16-vuotiaana ja palasi sieltä Pohjanmaalle vuonna 1948 20 vuoden jälkeen toisen miehensä Rikardin kotitaloon mukanaan kaksoset Marlene ja Susanne.

Elämänsä ehtoolla vuosia sitten leskeksi jäänyt Maria elää yksin Vöyrillä. Ikää on pitkälti yli 80 vuotta ja dementoituva mieli tekee tepposia. Marialla on hätä lehmistään ja vasikoistaan, vaikka karjasta on luovuttu vuosia sitten ja hänen luonaan vierailevat lähinnä kuolleet sukulaiset ja Dallasin J. R. Mariaa on koko elämänsä painanut syyllisyys Lidiasta, vanhimmasta tyttärestään, jonka hän jätti Kanadaan.  Viimeisinä hetkinään hän haluaa selittää tyttärelleen miksi ja kertoa tälle elämäntarinansa.

Tätä minä en ole kertonut sinulle, Lidia. En ole uskaltanut kirjoittaa sinulle, miten kovasti minä halusin jäädä sinne. Minä kirjoitin vain, että kaikki on hyvin. Mutta sinun kuuluu tietää, nyt ennen kuin minä kuolen, että se oli minun elämäni erehdys. Tavallaan minä halusin sitä, mutta kaduin heti että olin muuttanut pois sinun luotasi, toiselle puolelle maapalloa.

Marian kirjeistä Lidialle näkyy koskettavasti elämää muuttavien päätösten kanssa elämisen vaikeus, katumus, kaipuu ja tuska.  Muisteloista piirtyy 1900-luvun alkupuolen kova elämä sekä Pohjanmaalla että Kanadassa. Toimeentulo oli niukkaa ja miehet tekivät rankkaa fyysistä työtä maataloudessa tai kaivoksissa, ryyppäsivät ja olivat väkivaltaisia vaimojaan ja lapsiaan kohtaan. Marian ja isoveli Haraldin lapsuusvuodet olivat sysimistä ja koettelemuksia täynnä. Pienenä tyttönä Maria todisti omin silmin, miten perheen Konsta-hevonen vauhkoontui ja isä loukkaantui kuolettavasti. Kaunis äiti Margareeta oli vain 24-vuotias leskeksi jäädessään. 

Rakkaudeton avioliitto kylän vanhapojan Augustin kanssa takasi niukan leivän, mutta onnea se ei taannut. Mustasukkainen isäpuoli höykytti vaimonsa lapsia ja vammaisen oman pojan syntyminen kiristi kodin tunnelmaa. Pikku Jakobin onnettomuus tuhosi uusperheen lopullisesti ja etenkin syyllisyyttä kantavan Haraldin mielessä alkoi siintää siirtolaisuus kullanhohtoisena. Äiti synnytti Augustille vielä toisen pojan Axelin, jota Augusti myös karttoi, mutta joka oli hyvin rakas Marialle.

Harald lähti Kanadaan niin kuin niin monet Pohjanmaalta. Muutaman vuoden perästä veli lähetti Mariallekin matkarahat, mutta ei sisko veljestään uudessa maailmassa paljon tukea saanut. Harald oli aina ollut laiha ja sisäänpäinkääntynyt, mutta nyt veli oli rähjäinen ja alkoholisoitunut. Uuteen alkuun uskova Maria oli tutustunut laivamatkalla elämäniloiseen ja reippaaseen Elleniin, jonka kanssa käytiin siirtolaisten tansseissa ja unelmoitiin. Pian Maria tutustui Eddieen ja rakastui, mutta äidin kohtalo toistui, sillä väkivaltaisen Eddien kanssa elämä kävi mahdottomaksi.

Siirtolaiskuvaukset kiinnostavat minua, sillä poikieni isoisoäidin sisaruksista moni lähti Amerikkaan Kauhavalta.  Tutkiessani heidän siirtolaisuuttaan Ancestry.comissa mieleeni jäi ikuisesti tämä maininta Ellis Islandin maahantulokirjoissa: Albertina, 42 vuotta, mukana 40 dollaria, matkalla miehensä Eliaksen luokse. Traagista tässä oli se, että Elias oli lähtenyt Amerikkaan 10 vuotta aiemmin. Bertell eläytyy hienosti siirtolaisten elämään Kanadassa ja hänen tekstinsä on ilmaisuvoimaista ja koskettavaa.  Siirtolaiskuvauksista mieleeni tulevat Eeva Vuorenpään Kaksi rantaa ja Colm Tóibinin Brooklyn.

Mutta Suomi ei näyttänyt toivottavan meitä tervetulleeksi. Se oli harmaa ja rikki raastettu. Ihmiset seisoivat asemalaitureilla eksyneen ja surullisen näköisinä. Heillä oli sisällään suuri huuto joka pyrki ulos. Sota oli loppunut, mutta haavoista valui yhä sekä verta että mätää. Ja he kaikki katsoivat minun punaista hattuani.

Ann-Luise Bertell - Ikävän jälkeen
Alkuteos Vänd om min längtan 2016
Suomentanut Vappu Orlov
Kansi Sanna Mander
Tammi 2022
____________________

Ann-Luise Bertell - Ikuinen kaipuu / syyskuu
Botnia-trilogian vaikuttava päätös.

Pohjanmaan lakeudet ovat kahdeksanvuotiaalle kanadansuomalaiselle Marlenelle ja hänen kaksoselleen Susannelle tuttuja vain vanhempien puheista, kunnes siirtolaisperhe palaa koti-Suomeen. Paluu Vöyrille on yhtä katkeransuloinen kuin lähtö Atlantin toiselta puolen, eikä elämä suju kuten suunniteltiin. Ikuinen kaipuu on nuoren Marlenen kasvutarina ja sisarteos Ikävän jälkeen -romaanille, jossa näkökulma on Marlenen äidin. Bertellin proosa vangitsee siirtolaiskokemuksen ja vaikenevien ihmisten tunnot ilmavin virkkein ja kysyy, miten sokea ihminen voi lähimmilleen olla.

Lukuviikolla ruotsalaisia naiskirjailijoita

Lukemalla parempi maailma on teemana tämän vuoden lukuviikolla, jota vietetään 4. - 10.4. 2022. Me suomalaiset iloitsemme lukutaidostamme ja pidämme itsestään selvänä sitä, että suomen kielellä on saatavissa oppikirjoja ja muuta kirjallisuutta. Näin ei kuitenkaan ole maailman lasten laita. Esimerkiksi Ukrainasta on paennut satojatuhansia kouluikäisiä lapsia muihin maihin ja vie aikansa ennen kuin heille saadaan äidinkielisiä oppikirjoja. Yle kirjoitti asiasta pari päivää sitten - Ukrainankieliset lasten- ja nuortenkirjat viedään käsistä.

Lukukeskus sanoo julisteessaan, että maailmassa joka seitsemäs aikuinen ei osaa lukea ja että lukutaito on ihmisoikeus ja mahdollistaa demokratian. Suomessakin 11 %:lla aikuisista on heikko lukutaito, mikä haittaa elämää monin tavoin.

Nostan tässä esiin kolmen ruotsalaisen naiskirjailijan teokset, jotka olen kuunnellut. Kuunteleminen ei ole sama asia kuin lukeminen, mutta silti äänikirjoilla on oma maailmaa avartava paikkansa.

Marianne Fredriksson - Anna, Hanna ja Johanna ***

Suomentanut Laura Jänisniemi
Otava 1998, Storyside 2021
Äänikirjan lukija Kati Tamminen

Marianne Fredriksson (1927-2007) on rakastettu ruotsalainen kirjailija, jonka upean teoksen Simon kuuntelin vastikään. Sukupolviromaani Anna, Hanna ja Johanna on ilmestynyt äänikirjana viime vuonna ja se kertoo kolmen saman suvun naisen elämänkohtaloista. Isoäiti Hanna syntyy Taalainmaalla Ruotsin ja Norjan rajalla vuonna 1871. Edellisen vuosikymmenen nälkävuodet ovat ihmisten muistissa ja elämä karussa vuoristoisessa kylässä on kovaa eikä ihmisillä ole muuta vaihtoehtoa kuin tyytyä kovaan kohtaloonsa. Hanna saa monta lasta, mutta vain yhden tyttären, Johannan, josta kasvaa kaupunkilainen, uuden vuosisadan nainen. Iäkkäänä Johanna dementoituu ja istuessaan äitinsä vuoteen vieressä ainoa tytär Anna alkaa etsiä juuriaan. Hän haluaa kirjoittaa heidän elämästään ja sukupolvien ketjusta.

Kuuntelin sydän sykkyrällä Hannan osuutta ja hänen traagista kohtaloaan, jossa oli paljon samaa kuin tuon ajan suomalaistenkin köyhien naisten elämässä. Suhde äitiin oli kylmä ja Hanna joutui lapsena piiaksi herraskaiseen taloon, jonka hunsvottipoika raiskasi hänet äärimmäisen väkivaltaisesti. Vain kolmetoistavuotiaana Hanna synnytti ensimmäisen lapsensa Ragnarin ja sai huoran leiman otsaansa. Onneksi kylään etelästä muuttanut vanhempi mylläri John otti Hannan vaimokseen ja adoptoi pojan. Syntyi lisää poikia ja isänsä silmäterä Johanna, jota äiti ei kuitenkaan osannut rakastaa. Hanna osasi vain surra tyttären osaksi tulevaa naisen raskasta elämää: työtä ja raadantaa, alistumista miehen seksuaalisille haluille ja kivulla synnyttämistä. 

Hannasta kertova osuus oli hyvin koskettavaa ja karua kuunneltavaa, kirjan parasta antia. Minun on tunnustettava, että en oikein päässyt sisään Johannan ja Annan osuuksiin. Harmi, sillä Hannan osuus oli niin loistava *****. Kirja oli saatavissa vain äänikirjana, joten en voinut paneutua myöhemminkään tarkemmin tekstiin.

_____________________________________________________________

Sara Osman - Kaikki mikä jäi sanomatta ****

Alkuteos Allt vi inte sa

Suomentanut Sirje Niitepōld

Like 2022

Äänikirjan lukija Mimosa Willamo

Sara Osmanin (s. 1992) esikoisromaani Kaikki mikä jäi sanomatta vie sitten nyky-Ruotsiin ja kurkistaa menestyvien tukholmalaisnaisten fasadien taakse paljastaen heidän ystävyytensä säröt. Terävää kritiikkiä valuu myös ruotsalaisen kansankodin niskaan. On kolme ystävätärtä: bilehile Amanda, somalitaustainen juristi Sofia ja oikeustieteen opinnot kesken jättänyt somevaikuttaja Caroline. 

Amandan ja Carolinen varakkaat vanhemmat ovat ostaneet tyttärilleen keskusta-asunnot, mutta Amandan elämänotteen on vienyt veljen nuorena tekemä itsemurha: hän syö ja juo liikaa, käyttää huumeita ja harrastaa irtosuhteita. Sofia on köyhästä kodista ja tehnyt luokkahypyn akateemisen koulutuksensa ansiosta. Hän on seurustellut jo monta vuotta juristikollegansa kanssa, mutta ei halua muuttaa tämän kanssa yhteen, vaan säästää omaa asuntoa varten. Caroline on ulkonäkökeskeinen ja tykkäyksiin koukuttunut twitteristi, joka luo nuorille seuraajilleen epärealistisia hoikkuusihanteita.

Ystävyyden pinnan alla kytee. Kaikki kolme naista puhuvat selän takana toisistaan purevan ilkeästi. Valheiden ja petosten verkko nousee pintaan kosteissa juhannusjuhlissa Carolinen perheen kesähuvilalla. Tapahtuu kauheita ja kaikki mikä on jäänyt sanomatta päästetään ilmoille. Osman tavoittaa terävästi nykyelämän pinnallisuuden ja someilmiöt. Hän kirjoittaa terävästi taloudellisesta eriarvoisuudesta ja mukaystävyydestä, mutta henkilöhahmot jäivät etäälle ja heidän elämäntapansa oli minulle vierasta ja kylmää. Lähimmäs tuli Sofia, joka kamppaili syntyperänsä, uskontonsa ja rasismin kanssa. Uskon, että romaani puhuttelee samastuttavammin itseäni nuorempia naislukijoita, jotka painivat työelämän suorituspaineiden kanssa.

_____________________________________________________________

Karin Smirnoff - Lähdin veljen luo **** & Viedään äiti pohjoiseen ***

Suomentanut Outi Menna

Tammi 2021 & 2022

Äänikirjan lukija Satu Paavola

Karin Smirnoffin (s. 1964) trilogian kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet sensaatioita ja niistä on varmaan sanottu jo kaikki. Rajussa realistisuudessaan ja kurjuuskuvauksessaan Kippon albiinokaksosista kertovat teokset ovat hurjia, joissain kohdissa jopa pöyristyttäviä ja kuvottavia: alkoholismia, väkivaltaa, insestiä ja pedofiliaa - sitä oli Janan ja Brorin helvetillinen lapsuus. Ensimmäisen osan alkaessa vajaa nelikymppiset Jana ja Bror ovat taas yhdessä surkealla kotitilallaan Smalångerissa Västerbottenin läänissä, äitimuori on halvaantuneena hoivakodissa. Jana palasi pääsiäisen alla hurjassa lumipyryssä veljensä luo, joka on ryyppäämässä itseään hengiltä ja saa yllättäen paikan kiertävänä kodinhoitajana, koska aiempi kodinhoitaja, enkelimäinen, kaunis ja salaperäinen Maria on kuollut.

Kaksosten lapsuutta väritti äärimmäinen paha taaton eli isän hahmossa ja lahkouskovainen äiti sulki silmänsä siltä, mitä mies teki lapsille. Navetan maitohuone oli Janan piinahuone, josta ei päässyt pakoon ja piti tehdä kaikki, mitä kuvottava ja isomahainen taatto vaati. 13-vuotiaana Jana yritti ratkaista tilanteen talikolla, mutta vasta pari vuotta myöhemmin Bror onnistui saamaan heidän kiusaajansa hengiltä. 

Lasten lapsuus oli kuin pahinta painajaista, jota väritti piinaava pelko ja taaton käsittämätön julmuus, joka kohdistui vaimoon ja lapsiin ja kaikkeen heille rakkaaseen. Smalånger on edelleen ankea ja kurja kylä, jossa lapsuudenaikaiset aikuiset ovat dementoituneita vaippapotilaita. Jana on seksuaalinen nainen ja etsiytyy himokkaasti autiotalossa asuvan rujon Johnin sänkyyn. Johnilla on omat rankat lapsuustraumansa ja mies on yllättävässä väkivaltaisuudessaan tikittävä aikapommi, joka pelottaa Janaa.

Ensimmäiseen osan lopussa Marian arvoitus selviää, ja myös se, että äiti osasi meän kieltä ja oli kotoisin Kukkojärveltä Ylitorniosta.  Toisessa osassa Jana ja Bror lähtevät hautaamaan äitiä tämän kotikonnuille. Siiri Rahannin vaiettu aikaisempi elämä uskonlahkossa alkaa paljastua ja kiivas uskonyhteisö saa Brorin valtaansa. Janan elämään astuu uusi mies, serkkupoika Jussi Rahanni. 

Omaan makuuni toisessa osassa oli liikaa tapahtumia ja sekasortoista menoa enkä vaikuttunut aivan yhtä paljon kuin ensimmäisestä osasta. Mutta onhan tämä imussaan pitävä ja karmiva kurjuuskertomus. Äänikirjaa kuunnellessa Smirnoffin tapa kirjoittaa ei tule tietenkään esiin, mutta Smirnoff ei käytä isoja alkukirjaimia ja kirjoittaa nimet yhteen - janakippo, brorkippo. Hurjaa ja vimmaista vuodatusta & järkyttävä tarina, jossa on myös paljon hurttia huumoria. Trilogian kolmas osa Sen for jag hem  ilmestynee suomeksi syksyllä.

Janakippo lämnar Smalånger för att delta i en utställning i Stockholm. Där kommer hennes förflutna åter en gång i kapp henne, samtidigt som nya möjligheter öppnar sig. Kanske innebär det en chans till ett värdigt liv. Med kärleken och konsten som kraft. Om det inte vore för john bror diana och de andra som kallar från norr. 

Lukutaito on yksi elämän ihanista asioista.

Kirjallisuus vie muihin kulttuureihin ja antaa sanomattoman paljon.

Édouard Louis - Kuka tappoi isäni

Olen lukenut Edouard Louisin rankan lapsuus- ja nuoruuskuvauksen Ei enää Eddy, jossa hän kertoi sydäntäraastavasti koulukiusaamisestaan ja köyhistä, sivistymättömistä vanhemmistaan pienessä takapajuisessa pohjoisranskalaisessa kylässä. Lahjakkuutensa ansiosta isänsä hyljeksimä homopoika pääsi pois, opiskelemaan Pariisin suvaitsevaisempiin piireihin. Aikaa on kulunut ja tässä 80-sivuisessa kirjeessä isälleen Louis yrittää ymmärtää isäänsä ja sitä, miksi isästä tuli sellainen kuin tuli ja miksi isä on vain 50-vuotiaana loppuunkulunut vanhus.

Hollande, Valls, El Khomri, Hirsch, Sarkozy, Macron, Bertrand, Chirac. Sinun kärsimystarinallasi on monta nimeä. Elämäntarinasi on tarina näistä ihmisistä, jotka yksi toisensa jälkeen musersivat sinut. Sinun kehosi tarina on tarina näistä ihmisistä, jotka yksi kerrallaan tuhosivat sen. Sinun kehosi tarina on syytös, joka kohdistuu poliittiseen historiankirjoitukseen.

Kuka tappoi isäni - teoksessa Louis vierittää syyn isänsä ahdingosta poliittisille päättäjille nimeltä mainiten. Useat poliittiset päättäjät ovat poistaneet kokonaan tai vähentäneet radikaalisti työttömien  ja sairaiden tukia, lääkkeiden korvauksia ym.  Louisin mielestä päättäjät ovat niin etäällä köyhästä kansasta, etteivät ymmärrä, mikä merkitys muutamallakin eurolla kuukaudessa on. Louisin isä loukkasi selkänsä pahasti työpaikalla sattuneessa onnettomuudessa ja joutui vuoteenomaksi kuukausien ajaksi ja kivut olivat valtavat. Invaliditeetistaan huolimatta työvoimaviranomaiset panivat hänet kadunlakaisijaksi, kun työttömyystuki loppui.

Kolmikymppisen kouluja käyneen nuoren miehen näkökulmasta Louis suree myös isänsä oppimattomuutta. Pienessä takapajuisessa kylässä ja isän piireissä koulua käytiin minimimäärä ja sitten mentiin töihin tehtaaseen. Louis muistelee, miten isä häpesi tietämättömyyttään, kun hän kaksitoistavuotiaana kyseli isältä liian vaikeita asioita. Kuitenkin hän muistaa isästään hyviäkin asioita, ei pelkkää juomista, rähjäämistä ja väkivaltaa. Hän muistaa, miten isä lauloi autossa Céline Dionin levyn tahdissa ja hankki hänelle syntymäpäivälahjaksi aivan liian kalliin Titanic-CD:n ja jopa laivan pienoismallin.

Sinä et ole koskaan ollut varoissasi, sinä et ole voinut opiskella, sinä et ole voinut matkustaa etkä toteuttaa unelmiasi. Elämääsi voi kuvata lähinnä kieltolausein.

Isä kuitenkin rakasti häntä omalla omituisella tavallaan ja on nykyään ylpeä poikansa kirjoista. Kuitenkin lapsuusvuosien rankkuus synnytti syvän kuilun isän ja pojan välille ja nyt he ovat jo vuosia asuneet etäällä toisistaan. Louis tunnustaakin, ettei hän tunne nykyistä isäänsä, vaikka yrittääkin lähentyä ja ymmärtää isäänsä oman aikansa ja olosuhteiden tuotteena (uhrina). 

Alkoholismi, asenteet ja köyhyys periytyivät isoisältä isälle, mutta köyhyys ja oppimattomuus eivät selitä väkivaltaa. Väkivaltaan turvautuminen kyllä periytyy lapsuuden ympäristöstä, kuten Louisin isän tapauksessa. Louis on onnistunut tekemään luokkahypyn ja irtautumaan lapsuudenkotinsa ja sen yhteisön ahtaista raameista ja köyhyydestä. Läheskään kaikki eivät siinä onnistu, vaan kodin ja ympäristön osattomuus periytyvät seuraaviin polviin, niin Suomessakin. Meilläkin on tehty tutkimuksia siitä, miten perheen köyhyys vaikuttaa lasten pärjäämiseen myöhemmin elämässä. Louis yrittää hyväksyä traumatisoivan lapsuutensa ja antaa anteeksi isälleen. Hän kirjoittaa julki yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden ja osoittaa syyttävällä sormella hyväosaisiin päättäjiin.

Bloggaukseni teoksesta Ei enää Eddy

Édouard Louis - Kuka tappoi isäni

Alkuteos Qui a tué mon père 2018

Suomentanut Lotta Toivanen

Kansi Tom Backström

Tammi 2022

____________________

Édouard Louis (s. 1992) antaa äänen Euroopan unohdetulle kansalle. Hänen ensimmäinen romaaninsa Ei enää Eddy on riipaiseva omaelämäkerrallinen kertomus koulukiusatusta pojasta taantuvalla teollisuuspaikkakunnalla. Toinen romaani Väkivallan historia kuvaa raiskausta uhrin näkökulmasta, mutta laajenee puheenvuoroksi yhteiskunnan rakenteellisesta väkivallasta. Kolmannessa romaanissaan Louis jatkaa omaelämäkerrallisten ja yhteiskunnallisten aiheiden yhdistämistä hätkähdyttävän koskettavalla tavalla. Kuka tappoi isäni on tarina pohjoisranskalaisesta isästä, joka raskaan teollisuustyön uuvuttamana on 50-vuotiaana fyysisessä ja henkisessä hajoamispisteessä. Tarina on yhtä lailla raivokas kannanotto poliittisia eliittejä vastaan kuin pojan rakkaudentunnustus isälleen.

Haruki Murakami - Vieterilintukronikka

Ehkäpä maailma onkin kuin pyöröovi, joka vain pyörii ja pyörii ympäri? Kenties se, mihin osastoon päätyy, riippuu ainoastaan eteenpäin astumisen ajoituksesta. / Loogista jatkumoa ei systeemissä liiemmälti ole. Ja jatkumon puuttuessa myöskään valinnoilla ei todellisuudessa ole merkitystä. Ehkä se, etten kykene paikantamaan nyrjähdystä kahden maailman välillä, johtuu juuri siitä...

 

Haruki Murakamin Vieterilintukronikka ilmestyi alunperin Japanissa kolmessa osassa vuosina 1994-95. Romaanilla on kulttiteoksen maine ja nyt Tammen Keltainen kirjasto tuo sen suomalaiselle lukijalle Antti Valkaman suomennoksena ja lähes 900-sivuisena järkäleenä. Minäkertoja ja tarinan päähenkilö on yksinäinen ja yksikseen viihtyvä kolmekymppinen Toru Okada, jonka salarymanin arki mullistuu hänen jätettyään työnsä lakifirmassa. Toimittajana ja kuvittajana työskentelevä vaimo Kumiko on hyväpalkkainen, joten miehen työttömyys ei juuri tunnu parin arjessa. 

Pari on ollut naimisissa kuusi vuotta ja he elävät hyvin eristynyttä elämää, myös jotenkin erillään toisistaan. Ei ystäviä eikä kiinteitä perhesuhteita. Kotina on Torun sedältä vuokrattu pieni omakotitalo jossain Tokion esikaupunkialueella. Nyt naisen ja miehen roolit ovat kääntyneet päälaelleen: Kumiko elättää ja tekee pitkää päivää, Toru kokkaa ja siivoaa, käy kaupassa ja kiikuttaa vaimon vaatteet pesulaan. Ainoat harrastukset miehellä ovat musiikki, kirjat ja uiminen.

Torun elämään alkaa ilmaantua outoja ihmisiä ja käsittämättömiä tapahtumia. Ensin katoaa Kumikon isoveljen Noborun mukaan nimetty kissa, ja kohta Kumikokin. Samoihin aikoihin Toru alkaa saada vihjailevia seksintäyteisiä puheluita tuntemattomalta naiselta ja kissaa läheiseltä kujalta etsiessään hän ystävystyy nuoren teinitytön Mein kanssa, jonka mielessä pyörivät kuolemaan liittyvät ajatukset. Jännitystä lisää kujan päässä oleva autiotalo, jonka kaikkien asukkaiden elämä on päättynyt traagisesti. Autiotalon pihalla on lintupatsas ja syvä kuivunut kaivo, josta muodostuu teokseen yksi tärkeä elementti. Ja ympäristön puista kuuluu griiii, griiii, kun vieterilinnut virittävät maailman vietereitä.

 

Vieterilinnut asettuvat lähiseudun puihin ja vähän kerrallaan virittävät maailman vietereitä. Siitä lähtee nirskuva ääni. Jos ne eivät tekisi niin, maailma pysähtyisi. Kukaan ei kuitenkaan ole siitä tietoinen. Kaikki kuvittelevat, että maailmaa pitää liikkeessä jokin paljon uljaampi, monimutkainen ja valtava järjestelmä. Mutta ei se niin ole.

Torun elämään ilmaantuvia oudohkoja henkilöitä ovat lisäksi selvänäkijäsisarukset Malta ja Creta sekä vastikään kuolleen selvänäkijä Hondan ystävä sota-ajoilta, luutnantti Mamiya. Luutnantti Mamiya kertoo julmista kokemuksistaan sota-ajan Mantšuriassa. Tämä sivujuoni kääntää katseen Japanin sotaisaan historiaan, sillä Japani perusti Kwantung-armeijan tuella Mantšukuon nukkevaltion vuonna 1932 ja sinne muutti paljon siirtolaisia Japanista. Hävittyään Neuvostoliitolle toisessa maailmansodassa Mantšukuo lakkasi olemasta ja japanilaisten oli palattava vuosien jälkeen emämaahan. Myöhemmin romaaniin ilmaantuva nainen nimeltä Muskotti oli kasvanut Mantšukuossa ja asunut pienenä sikäläisen eläintarhan alueella, koska isä oli eläintarhan eläinlääkäri. Eläintarhan isojen kissaeläinten kohtalo sodan aikana oli julma. Ehkä romaanissa kerrottu perustuu tositapahtumiin.

Romaani alkaa melko ’tavallisena’, mutta pian ilmaantuu murakamimaisen surrealistisia käänteitä. Toru on kiltti ja hyvä ihminen, poliitikoksi päätyvä vaimon veli Noboru hänen vastakohtansa, häikäilemätön ja paha. Toru saa vaimoltaan äärimmäisen tylyn ja loukkaavan kirjeen, mutta siitä huolimatta hän haluaa auttaa rakastamansa naisen pois vaihtoehtoisesta todellisuudesta. Siinä onnistuakseen Torun on mietiskeltävä kaivon pohjalla, kuljettava seinien läpi ja taivallettava klaustrofobisissa pimeissä käytävissä.

 

Aamunkoiton tähtien tarkkailu kaivon pohjalta oli varsin erilaista kuin tähtitaivaan katselu vuorelta, mutta myös se oli erikoinen kokemus. Rajatun ikkunani kautta saatoin tuntea, että oman tietoisuuteni ja näkemieni tähtien välillä oli jokin luja yhteys. Koin vahvaa läheisyyttä niiden kanssa. Todennäköisesti vain minä, joka istuin pimeän kaivon pohjalla, kykenin havaitseman nuo tähdet. Annoin niille erityisen paikan sydämessäni, ja vastapalvelukseksi ne ikään kuin tarjosivat minulle voimaa ja lämpöä.

Romaani on todella hyvin rakennettu; yksityiskohtia, sivujuonia ja henkilöitä on paljon ja ne kytkeytyvät saumattomasti kokonaisuuteen. Pituudesta huolimatta jännitys pysyy hyvin yllä, sillä lukija palaa halusta tietää, mistä on kyse ja miten tämä päättyy. Kansigraafikko Jussi Kaakinen on kuvannut kanteen vieterilinnun ja pesäpallomailan, jolla on tärkeä rooli teoksessa. Mikä mielikuvitus Murakamilla onkaan - neljäs viiden tähden teos häneltä!

Bloggaukseni Murakamin teoksista:

Pimeän jälkeen

Tanssi tanssi tanssi 

Komtuurin surma 

Rajasta etelään, auringosta länteen 

Miehiä ilman naisia 

Suuri lammasseikkailu 

Maailmanloppu ja ihmemaa ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

1Q84 ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Sputnik-rakastettuni 

Värittömän miehen vaellusvuodet 

Kafka rannalla  ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Norwegian wood

 

Haruki Murakami - Vieterilintukronikka
Alkuteos Nejimakidori kuronikuru 1994-95 (engl. The Wind-Up Bird Chronicle)

Suomentanut Antti Valkama

Kansi Jussi Kaakinen
Tammi 2021
____________________

Toru Okadan vaimo on poissa tolaltaan, sillä heidän kissansa on kadonnut. Muutenkin vaimo tuntuu etääntyvän Torusta päivä päivältä. Ehkä juuri siksi Toru päättää olla kertomatta kummallisista puhelinsoitoista, joita hän on alkanut saada. Niiden soittaja tuntuu tietävän hänestä kaiken. Vähä vähältä Torun siisti, moitteeton ja arkisen harmaa elämä alkaa purkautua. Edessä on yliluonnollisesti sävyttynyt matka, jolla oppaina toimii vaihteleva joukko hahmoja, joista jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. 

Suvi Ratinen - Omat huoneet

"Naisella on oltava oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa”, julisti Virginia Woolf (1882-1941) lähes sata vuotta sitten. Lisävarusteiksi hän esitti hyvää äänieristystä ja lukittavaa ovea. Miten nämä toiveet toteutuivat hänen aikalaisillaan kirjailijanaisilla Suomessa?  // Omat huoneet avaa ovia kulttuurikoteihin ja keuhkoparantoloihin, kesähuviloihin ja hotelleihin, vinttikamareihin ja vankiloihin. 

Suvi Ratisen tietokirja Omat huoneet on todella hieno ja kiinnostava! Ratinen ottaa loopin alle kymmenen suomalaista naiskirjailijaa, Woolfin aikalaista, ja tutkii heidän kirjailijankammioitaan - monesti vaatimattomia nurkkia jossain isonkin kulttuurikodin huoneessa. Samalla mukaan otetuista kirjailijanaisista piirtyy suppeat elämäkerrat, joiden erilaisuutta voi peilata keskenään. Listaan tähän naiset ja ne otsikot, joiden alla Ratinen heitä tarkastelee:

Aino Kallas (1878-1956) - Simpukankuori

Helmi Krohn (1871-1967) - Nurkka

Anni Swan (1875-1958) - Lumolinna

Maria Jotuni (1880-1943) - Vain tuoli ja pöytä

Elsa Heporauta (1883-1960) - Tungos

Hilja Haahti (1874-1966) - Kattona taivas

Maila Talvio (1871-1951) - Pyhäkkö

Hella Wuolijoki (1886-1954) - Pesä

L. Onerva (1882-1972) - Työmylly

Ain'Elisabet Pennanen (1881-1945) - Suuri huoneettomuus

Kaikki nämä kirjailijanaiset olivat minulle enemmän tai vähemmän tuttuja, mutta oli kiinnostavaa kurkistaa heidän elämänvaiheisiinsa ja koteihinsa elämän varrella. Kirjassa on myös runsaasti mustavalkoisia valokuvia, jotka avaavat 1900-luvun alkuvuosikymmenten sisustusajattelua. Monet näistä kirjailijanaisista olivat myös perheenäitejä, joiden kotityötaakkaa helpottivat apulaiset. Useimmiten he kirjoittivat kotonaan. Miten keskittyä luovaan työhön lapsiperhearjen ja hälinän keskellä? Monella oli avioliiton ja puolison aseman myötä isot kulttuurikodit, mutta aikakauden asenteista puhuu se, että heidän puolisoillaan oli kunnon työhuoneet ja komeat kirjoituspöydät, mutta heidän ammattimaisesti kirjoittavilla ja kirjailijana menestyneillä vaimoillaan ei.

Kirjassa piirtyy hienosti myös kasvava ja kehittyvä Helsinki. Kiinnostavaa oli se, että Kaivopuistossa sijaitsevassa linnamaisessa Merilinnassa oli paitsi Helmi Krohnin ja Hella Wuolijoen upeat kodit, myös jossain vaiheessa L. Onervan vuokrahuone. Ajoin katsomaan Merilinnaa Kaivopuistoon kuvatakseni sen, mutta julkisivuremontin vuoksi talo oli tiukasti paketissa. Mutta onhan se komea ilmestys tänäänkin! Rakennuksessa toimi aikanaan Hoito- ja toipilaskoti Säde, jonka huoneissa asuivat mm. Aino Kallas ja L. Onerva.  

Parasta taisi kuitenkin olla maisema: näkymä avautui suoraan merelle, joka muuttoviikkoina”kimalteli syksyn kirkkautta”. Ikkunasta näki Tukholman vuorolaivan lähtevän - ja ulapalle, jonka takana häämötti Viro, toinen rakastettu ja ristiriitainen kotimaa, nyt saavuttamattomissa rautaesiripun takana. 

1900-luvun alkuvuosikymmeninä uusi kaupunginosa Töölö nousi keskiluokkaisen sivistyneistön asuinalueeksi. Temppeliaukion kattojen yllä asuivat mm. Elsa Heporauta ja Hilja Haahti sekä Cygnaeuksenkadun arvohuoneistossa, kaiken rojun keskellä askeettisessa palvelijanhuoneessa villasukissaan kirjoittava Maria Jotuni.

Cygnaeuksenkadun kodissa funkis ei ollut muodissa. Jäsentynyt selkeys ei pätenyt siellä periaatteena, päinvastoin! Kaikkea oli paljon, kerroksittain ja ryppäittäin ja kasoissa: mahonkisia ja tammisia kalustoja, talonpoikaisia arkkuja, kaappikelloja, patsaita, lasimaalauksia, pieniä pronssi- ja marmoriveistoksia, renessanssiajan tauluja, itämaisia rukousmattoja, venäläisiä ikoneita, persialaisia kynttilänjalkoja.

Poliittisista näkemyksistään tunsin tietysti aiemmin jo Maila Talvion ja Hella Wuolijoen ja onkin jännittävää ajatella, että Talvio piti 1900-luvun alussa salonkiaan Villa Kivessä! Koskettavin kohtalo oli ehkä L. Onervalla, joka joutui vuosiksi Nikkilän mielisairaalaan ja surullista oli myös se, että virolaisena Aino Kallas joutui elämään vuosia maanpaossa Tukholmassa peläten palautusta Neuvostoliittoon kylmän sodan vuosina.

Maila Talvion muistomerkki Itämeren tytär, 1971, Laila Pullinen.

Veistos on nimetty Talvion Helsingin vaiheita kuvaavan historiallisen romaanin mukaan. 

Muistomerkki pystytettiin paikalle, jossa aikoinaan sijaitsi professori J.J.Mikkolan 

ja Maila Talvion yhteinen kulttuurikoti.

Omat huoneet oli minulle huippukiinnostavaa kuunneltavaa, luettavaa ja katseltavaa. Oli jännittävää tutkia Virginia Woolfin suomalaisia aikalaisia, heidän elämäänsä ja kirjoittamisen olosuhteitaan. Kirjan loppusanoissa Ratinen sanoo, että kirjailijanaisten elämäkertojen ja kirjoituspaikkojen ohella häntä kiinnostivat aikakausi, 1900-luvun alun elämäntavat ja tavat jakaa tiloja. Monet näistä naisista saivat omat huoneet vasta tunnustettuina kirjailijoina, keski-ikäisinä. Voidaankin kysyä, mitä he olisivat saaneet aikaan jos heidän työolosuhteensa olisivat olleet paremmat. Näiden kirjailijanaisten elämät, kohtalot ja tuotanto kiinnostivat niinkin paljon, että ajattelin lukea heiltä jotain kirjabloggareiden tammikuun klassikkohaasteeseen. Suositan kirjaa lämpimästi!

Suvi Ratinen - Omat huoneet

Kansi Emmi Kyytsönen
Tammi 2021
Äänikirjan lukija Annamaija Nikander
____________________

Tietokirjan kymmenen päähenkilöä edustavat sukupolvea, jonka myötä naisten ammattimainen kirjoittaminen vakiintui Suomessa. Heidän huoneistaan avautuu ikkunoita koko aikakauteen, sen ihanteisiin ja ilmiöihin sisustusideoista ulkopolitiikkaan – ja ennen kaikkea sen eri sukupuolille tarjoamiin ja mahdollistamiin olosuhteisiin.

Suvi Ratinen (s. 1977) on Helsingissä asuva kirjailija ja filosofian maisteri, joka opiskeli Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta ja sukupuolentutkimusta. Hän työskenteli pitkään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa, missä vanhojen kirjeiden ja valokuvien äärellä heräsi kiinnostus kirjailijoiden koteihin ja työtiloihin.

Brit Bennett - Mikä meidät erottaa

Brit Bennetin hienossa sukupolvitarinassa Mikä meidät erottaa on montakin ajankohtaista tai muuten kiinnostavaa teemaa. Päällimmäisiksi nousevat rotu, ihonväri ja kaksosuus, sillä romaani seuraa Yhdysvaltojen Louisianassa fiktiivisessä Mallardin kaupungissa 1930-luvulla syntyneitä kaksostyttöjä Stellaa ja Desireetä. Kaupungissa asuu vain vaaleaihoisia mustia, tummempi-ihoisia syrjitään. Kun tytöt olivat pieniä 1940-luvulla, he todistivat kuinka valkoiset lynkkasivat heidän isänsä. Pieni Mallard ei tarjoa mustille tytöille kuin työtä valkoisten piikana, niinpä he karkaavat 16-vuotiaina Louisianan pääkaupunkiin New Orleansiin, jossa Stella katoaa pian jäljettömiin.

Bennetin kerronta ei noudata kronologiaa, vaan hyppelee ees taas eri vuosikymmeniin, mutta se ei haitannut romaanin kuuntelua. Näistä välähdyksistä selviää, mitä kaksosten elämässä ja Yhdysvalloissa noina vuosina tapahtuu. Aluksi kekitytään Desireen elämään ja kuullaan, kuinka hän jättää väkivaltaisen pikimustan miehensä Samin ja palaa häntä koipien välissä kotiin äidin luo. Hänen mukanaan on ihonväriltään hyvin tumma kahdeksanvuotias tytär Jude, jota 'valkoisessa' Mallardissa päivitellään ja kiusataan. Mallardilaiset saavat lisää vettä myllyynsä, kun Desiree alkaa seurustella hyvin tummaihoisen Earlyn kanssa. Nuorena Jude muuttaa opiskelemaan teatteria Los Angelesiin ja näkee siellä äitinsä täydellisen kaksoisolennon - ja todellakin nainen on Stella, äidin kadoksissa ollut kaksoissisko.

Stella tekeytyi aikoinaan valkoiseksi saadakseen työpaikan. Hän nai valkoisen esimiehensä ja he saivat vaaleaihoisen tyttären. Koko ikänsä Stella on peitellyt juuriaan ja salannut syntyperänsä mieheltään ja tyttäreltään, mutta kun rikkaaseen valkoiseen naapurustoon muuttaa menestynyt musta perhe, oma etnisyys hyökyy mieleen. Stellan tytär ja Desireen tytär tutustuvat toisiinsa nuorina aikuisina ja saavat selville, että ovat serkuksia; ja Stella joutuu tekemään tiliä valinnoistaan tyttärelleen.

Tarinan vuosikymmenten taustalla kuohuvat rotumellakat, Martin Luther King Jr.:n ja John F. Kennedyn murhat. Bennett kirjoittaa vetävästi ja kiehtovasti näiden naisten kohtaloista. Vanhana Desireen ja Stellan äiti Adele dementoituu ja joutuu hyväksymään Desireen hyvin tummaihoisen miehen avun, vaikka oli ikänsä varoittanut tyttäriään tummaihoisista miehistä. Oli surullista, että kaksostytöt elivät koko elämänsä ilman mitään yhteyttä toisiinsa. Desireen ja Stellan erotti toisistaan rotu ja rasistisen yhteiskunnan vaatimat valinnat, mutta nykyajassa heidän tyttärensä, toinen tumma ja toinen vaalea, loivat sukulaisuusuhteen uudelleen. Hieno tsukupolvitarina.

Brit Bennett - Mikä meidät erottaa

Alkuteos The Vanishing Half
Suomentanut Maria Lyytinen

Tammi 2021
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn
_______________________

Brit Bennett (s. 1990) on kirjallisuusmaailman tuore tähti, joka julkaisi esikoisromaaninsa vain 26-vuotiaana ja jota on jo kutsuttu uudeksi Toni Morrisoniksi. Mikä meidät erottaa -romaania on myyty Yhdysvalloissa jo yli miljoona kappaletta, ja muun muassa TIME, BBC ja The Times Book Review valitsivat sen yhdeksi ilmestymisvuotensa parhaista kirjoista. Kaliforniassa, Yhdysvalloissa syntynyt Bennett on opiskellut luovaa kirjoittamista ja valmistunut Stanfordin yliopistosta.

Ella Kanninen - Minun Italiani

Italia on fantastinen ja raivostuttava, energisoiva ja uuvuttava. Italia on kliseisesti mutta totisesti vastakohtien maa. Jos on mieleltään avoin, ennakkoluuloton, sopivasti rohkea ja hullu, uskallan väittää, että Italia sopii suomalaiselle.

Ella Kannisen teos Minun Italiani on äärimmäisen suosittu, sillä jonotin sitä kirjastosta kokonaisen vuoden! Suomessa on paljon Italia-faneja, joilla on ollut suuri Italia-vaje, kun koronapandemia on estänyt matkailun. Sitä kaipuuta paikkaamaan Ellan kirja on mitä mainioin. Itse tiedän Italiasta ja italialaisesta kulttuurista sen, mitä keskiverto suomalainen tietää. Muistelen italialaisen elokuvan tähtiä, iskelmiä, brändejä ja uutisia sekä mitä kirjallisuus on opettanut. Omat kokemukseni Italiasta rajoittuvat yhteen, joskin todella antoisaan, Firenzen matkaan.

Olisi loukkaavaa ja moukkamaista yrittää niputtaa italialaisia. Se on sula mahdottomuus. Tiedämme, miten heterogeeninen Italia on, etelän ja pohjoisen erot ovat valtavat niin maantieteellisesti, kulttuurillisesti kuin historiallisesti. Ja mielestäni juuri siinä lymyää maan rikkaus.

 

Ella Kanninen kertoo omasta Italiastaan leppoisasti jutustellen ja mielenkiintoisesti. Kokemuksia on kertynyt runsaasti kahdessakymmenessä vuodessa. Hänellä on italialainen puoliso ja anoppi, italialaisia ystäviä ja hän on asunut useissa italialaisissa kaupungeissa. Ella on myös työskennellyt maan televisiossa ja toiminut matkanjohtajana. Teos on rakennettu kivasti aakkosten ympärille, ja lukija saa tietää, mitä sanottavaa Ellalla on italialaisten aakkosten A-Z alla. Ruuasta puhutaan tietysti, ja Berlusconista ja kauneudesta. Nostan esiin muutaman itseäni kiinnostaneen aakkosen.

Belleza, bello, bella figura. Kauneus - kuinka italialaiset rakastavatkaan sitä

Tämä oli mielenkiintoista! Ellan mukaan kun jokin on bello, se on hyvää ja arvostettavaa. Sanotaan un bel libro, ei un buon libro. Käsitettä bella figura selitetään kirjassa laajalti. Se tarkoittaa kaunista ja huoliteltua ulkonäköä, hyvää vaikutelmaa ja myös ammattiylpeyttä. Vastakohtanaan brutta figura.

Lingua italiana. Kieli, joka saa hyvälle tuulelle

Vanhemman polven ihmiset osaavat huonosti englantia. Yksi syy tähän on Ellan mukaan dubatut elokuvat. Mussolinin aikana kaikki elokuvat määrättiin dubattaviksi. Ääninäyttelijät ovat arvostettuja ja hyvin palkattuja ja suurimmilla maailmantähdillä on oma vakioäänensä. Elena Ferranten kirjoista tuttua napolin murretta tai oikeammin napolin kieltä ei muu Italia ymmärrä, siksi Loistava ystäväni tv-sarja on tekstitetty italian kirjakielellä. Ella panee toivonsa nuorempiin sukupolviin, jotka ovat tottuneet englantiin ja kansainvälisyyteen. Englannin into on johtanut monesti hauskuuksiin kuten il living / salotto, olohuone.

Musica. San Remon musiikkikilpailu on iskelmän kuumemittari

Tästä vuosittain järjestettävästä spektaakkelista oli todella kiintoisaa lukea! San Remossa esitetyistä iskelmistä on noussut monta kansainvälistä hittiä, joita on levytetty suomeksikin: Loretta Goggin Maledetta Primavera 1981 > Aikuinen nainen, Toto Cutugnon L’italiano 1983 > Olen suomalainen ja Domenico Modugnon Nel blu dipinto di blu 1958, jonka ovat levyttäneet mm. Frank Sinatra ja Louis Amstrong, Suomessa Olavi Virta nimellä Taivaan sinessä.

Nonni. Eläköön isovanhemmat!

Italialainen yhteiskunta ei toimisi ilman isovanhempia! Äitiyslomat ovat lyhyitä eikä kaikille lapsille riitä kunnallisia päivähoitopaikkoja. Isovanhempien mittava työpanos on arvioitu yli 2000 euroksi kuukaudessa, joten maan tasolla he säästävät valtion menoja useita miljardeja euroja vuodessa. Monet nonnat ja nonnot avustavat lisäksi taloudellisesti lastensa perheitä.

Ella puhuu myös puskaradiosta ja juoruista, suhtautumisesta italialaisten epätäsmällisyyteen, poskisuudelmista ja teitittelystä, kaoottisesta liikenteestä ja ajotavoista ja päättää kirjansa kirjaimeen Z - Zucchero - Sokerina pohjalla kertomalla italialaisista jälkiruuista ja jäätelöstä, gelato. Minun Italiani vie kiinnostavalle matkalle Italiaan ja italialaiseen kulttuuriin. Kirjan kauniit kuvat nostattavat matkakuumetta, mutta tuovat myös lohtua nojatuolimatkailijalle. Ihana kirja.

Ella Kanninen - Minun Italiani. Pieniä tarinoita amoresta zuccheroon

Graafinen suunnittelu Samppa Ranta

Kuvat Ofer Amir & kuvapalvelut

Tammi 2020

_______________

Italia on fantastinen ja raivostuttava – todellinen vastakohtien maa. Ella Kanninen kertoo pienin tarinoin, millainen on hänen Italiansa ja millaisia ovat hänen italialaisensa. Omakohtainen ja lämminhenkinen teos perkaa Italiaa kirjaimellisesti asia kerrallaan – A:sta Z:taan, amoresta zuccheroon. Kuinka selvitä italialaisista naapureista, liikenteestä ja hierarkiasta? Entä mitä opittavaa meillä olisi italialaisesta joustavuudesta? Ella käy läpi italialaisia tapoja ja kertoo, miksi rivien välistä lukeminen on Italiassa olennainen taito. Italiasta ja italialaisista ei kuitenkaan ole olemassa vain yhtä totuutta, ja juuri siinä lymyää maan rikkaus. 

Kuvituskuvat omia kuviani Firenzestä vuodelta 2019.

Sōsuke Natsukawa - Kissa joka suojeli kirjoja

Sōsuke Natsukawan Kissa joka suojeli kirjoja on ihastuttavaa kuunneltavaa kirjojen ja kirjallisuuden ystävälle. Romaanissa tapahtuu paljon mystisiä ja sadunomaisia asioita. Se on faabeli, jonka keskiössä on puhuva kissa. Pääihmishahmo on lukiolaispoika Rintaro Natsuki, joka on kasvanut antikvaarista kirjakauppaa pitävän isoisänsä luona. Nyt isoisä on kuollut ja pojan on määrä muuttaa pian kaukana asuvan tädin luokse asumaan. Natsukin antikvariaatti ei ole mikä tahansa antikvariaatti. Sen hyllyt pursuvat maailmankirjallisuuden klassikoita, joita isoisä rakasti ja arvosti. Shakespearea, Dumasia, Faulkneria ja Hemingwayta, ei tuoreita bestsellereitä eikä manga-sarjakuvia. Asiakkaita ei paljon käy ja myynti takkuaa. 

Rintaro on kuoreensa käpertynyt, sosiaalisissa suhteissa kömpelö eikä hänellä juuri ole ystäviä. Hän on alemmuudentuntoinen introvertti, joka lukee aina kun se on mahdollista. Hautajaisten jälkeen hän pinnaa koulusta, lymyilee kirjakaupassa ja pitää siellä loppuunmyyntiä. Ei auta, vaikka iloinen luokkatoveri Sayo piipahtelee kirjakaupassa usein tuomassa reissuvihkoa ja patistamassa kouluun. Ylemmällä vuosikurssilla oleva Ryota piipahtelee myös usein. Rintaro ihailee tätä, sillä tämä on älykäs, urheilullinen ja itsevarma poika, kaikessa hänen vastakohtansa. Hän itse on huomaamaton pätkä, jolla on paksut silmälasit.

Masentuneen Rintaron elämässä pilkahtaa valo, kun kirjakauppaan ilmestyy oranssiraitainen ja jadesilmäinen puhuva Tiikeri-kissa, joka siteeraa Pikku prinssiä. Kissa puhuttelee Rintaroa nuoreksi johtajaksi ja osaa vetää juuri oikeasta narusta: hän tarvitsee Rintaron apua pelastaakseen kirjoja. Seuraa useampi kirjojen pelastamiseen tähtäävä labyrinttitehtävä, joissa Rintaron on käytettävä älykkyyttään rohkeasti vastustajia vastaan. 

Kirjat opettavat myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan. / Kirjoissa kuvataan paljon ihmisten ajatuksia ja tunteita. Kärsivien ihmisten, surevien ihmisten, iloitsevien, nauravien ihmisten... Päästessämme kosketuksiin heidän tarinoidensa ja sanojensa kanssa me voimme kokea asioita yhdessä heidän kanssaan ja oppia tuntemaan toisten ajatusmaailmaa. Enkä tarkoita ainoastaan lähellämme olevia ihmisiä, vaan myös täysin toisenlaisessa maailmassa eläviä: voimme tutustua heihin kirjojen kautta.

Ensimmäisessä labyrintissa kirjoja pidetään statussymboleina lasivitriineissä lukkojen takana, sillä kuka hullu tarttuisi kirjaan sen kerran luettuaan? Rintaro ei voi ymmärtää, sillä kirjoja rakastava ihminen ei vangitse niitä lukolliseen kaappiin, vaan tarttuu tuon tuostakin lempikirjaansa. Toisesta labyrintista löytyy hullu pikaluvun tutkija, joka silppuaa apulaisineen klassikoita yhden lauseen lyhennelmiksi - niitähän nykylukija kaipaa: helppoja ja lyhyitä kirjoja ja juonitiivistelmiä. Rintaro saa fiksuudellaan miehen ymmärtämään idean tolkuttomuuden: hän soittaa nopeutetusti tutkijan suosikkia, Beethovenin Oodia ilolle. Piloillehan se menee, aivan kuten lyhennetty kirjakin. Seuraa vielä koettelemus, jossa Sayo joutuu vaaraan. Rintaro tekee kaikkensa pelastaakseen tytön, sillä hän on huomannut, miten paljon tyttö hänestä välittää ja hän tytöstä. Sulkeutunut kuori alkaa rakoilla.

Ehkä isoisän henki lähetti puhuvan kissan yksinäisen ja sulkeutuneen Rintaron avuksi? Rintaro oli se, joka tarvitsi apua. Tarina on sadunomainen ja vähäeleisen japanilaisesti kerrottu. Jäähyväiset kissan kanssa olivat tuskalliset, mutta Natsukin kirjakaupassa on nyt uusi tomera johtaja. Viehättävä hyvän mielen tarina.

Sōsuke Natsukawa - Kissa joka suojeli kirjoja
Alkuteos Hon o mamoroutosuru neko no hanashi

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Kansi Ilja Karsikas
Tammi 2021
Äänikirjan lukija Jalmari Savolainen
_____________________

Sōsuke Natsukawa (s.1978) on koulutukseltaan lääkäri. Hän on kertonut uupuneensa työssään kohtaamaansa ihmisten itsekkyyteen ja omahyväisyyteen ja haluaa siksi puhua kirjoissaan siitä, miten ihmiset voisivat kohdella toisiaan paremmin. Hänen ensimmäinen kirjansa myi puolitoista miljoonaa kappaletta Japanissa. Kissa joka suojeli kirjoja on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa.

Yoko Ogawa - Muistipoliisi

Kaikki minut mukaan luettuna pystyvät unohtamaan monenlaisia asioita kerrassaan mutkattomasti. Aivan kuin tämä olisi saari, joka voi sijaita vain leviävän tyhjyyden merellä.

Yoko Ogawan dystopia Muistipoliisi kertoo saaresta, jolla esineet ja asiat katoavat. Ruusut, linnut, hatut, valokuvat, lautat, kartat, kirjat ja kirjastot. Kun asiat ovat fyysisesti kadonneet, ne katoavat myös ihmisten mielistä. He eivät muista, mitä sana ruusu tarkoittaa tai miltä tuntuu tuoksu. Ihmiset menettävät katoavien asioiden myötä ammattinsa, mutta sopeutuvat ja etsivät itselleen uuden työn. Eräänä päivänä katoavat kalenterit, mikä tietää saarella ikuista lumentuloa ja ikuista talvea. Elintarvikkeista on pulaa ja lumivallien täyttämät kadut vaikeita kulkea.

Kun aamulla heräsin, hedelmät olivat alkaneet varista kaikista saaren puista yhtäaikaa. Töp, töp, töp, kuului kaikkialta. Erityisesti pohjoisilla vuorilla ja metsäpuistoissa ropisi kuin rakeita. / Ihmiset tajusivat menettäneensä taas yhden talvella tärkeän elintarvikkeen.

Saarella on kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka muistavat ja siksi he ovat suuressa vaarassa, sillä salainen poliisi järjestää yöllisiä ratsioita Gestapon malliin. Muistinsa säilyttäneet ihmiset yrittävät pakoilla ja hakeutua turvaan salaisiin turvataloihin, mutta salainen poliisi kyllä löytää heidät ennen pitkää.  Puhutaan myös DNA:n lukemisesta. Dystopian minäkertoja on nuori naiskirjailija, jonka muistavan taiteilijaäidin salainen poliisi vei jo viisitoista vuotta sitten. Nainen tuumii, että onneksi lintutieteilijäisä kuoli ennen lintujen katoamista, sillä isä ei olisi osannut muuta. Nainen asuu yksin talossaan meren rannalla ja työstää romaanikäsikirjoitusta kustannustoimittajansa R:n kanssa. Kun naiselle selviää, että R kuuluu muistajiin, hän rakentaa tälle vanhan perheystävän, papan, kanssa piilopaikan taloonsa. Kirjailijana ja kustannustoimittajana kaksikkoa pelottaa myös ajatus sanojen katoamisesta.

Kaikkien lintujen lennettyä pois tuli hiljaista kuin ilma niillä main olisi pidättänyt hiiskumatta hengitystään. Omistajat ottivat tyhjät häkit mukaansa ja palasivat kotiinsa. Tällä tavoin lintujen katoaminen tuli päätökseensä.

Salahuone on ahdas koppero, jossa mahtuu tuskin liikkumaan. Nainen vie R:lle ruokaa päivittäin ja he keskustelevat tekeillä olevasta käsikirjoituksesta, ja viettävät siellä myös papan syntymäpäivää. Muistinsa ja muistonsa säilyttänyt R yrittää saada kirjailijaa ja pappaa muistamaan kadonneita asioita, mutta turhaan. He ovat unohtaneet esimerkiksi huuliharpun ja musiikin, ja kuulevat vain outoja ääniä.

Kaikkien katoamisten lisäksi saareen iskee maanjäristys ja tsunami. Yhteiskunta on raunioina ja katoamiset vain kiihtyvät. Eräänä päivänä ihmiset alkavat menettää jäseniään, sama koskee myös kirjailijan adoptoimaa Don-koiraa. Kirjailijan romaanikäsikirjoituksessa miespuolisen konekirjoitusopettajan rakkaus naisoppilaaseensa saa yhä absurdimpia muotoja ja se heijastelee saaren tapahtumia. 

Teoksesta ei käy selville saaren sijainti eikä mikä taho totaalista valtaa käyttää. Muistipoliisi valvoo ja toteuttaa tämän tahon katoamisten suunnitelmaa. Lukija voi vetää monenlaisia johtopäätöksiä siitä missä ollaan. Totalitäärinen valta ja kirjaroviot voisivat kertoa Natsi-Saksasta ja juutalaisvainoista, Stalinin puhdistuksista tai Maon Kiinasta. Kirjailija, pappa ja monet muut vaarantavat oman henkensä, kuten vastarintaliikkeet monissa maissa toisen maailmansodan aikana. Inhimillisyys ei ole kadonnut. Ihmiset yrittävät auttaa vaaraan joutuneita, vaikka salaisen poliisin koneistolle on tuomittu häviämään.

 

Ogawan kerronta soljuu rauhallisesti ja vähäeleisesti kuohuttavista tapahtumista huolimatta. Muistipoliisin mukaan maailmassa ja elämässä mikään ei ole pysyvää; me olemme yhtä kuin yksityiset ja kollektiiviset muistomme, mutta lopulta katoamme fyysisestikin. Äänikirjan kuuntelijalle tarinan kulun ja romaanikäsikirjoituksen erottaminen toisistaan oli hankalaa. Painetussa kirjassa ne ovat eri fontilla. Hieno teos, joskin dystopia genrenä on itselle vieraampi kirjallisuudenlaji.

Muistin menettämisestä kertoo myös Ogawan vuonna 2003 ilmestynyt Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawa - Muistipoliisi

Alkuteos Hisoyaka na kessho 1994

Suomentanut Markus Juslin

Kansi Tyler Comrie
Tammi 2021
Äänikirjan kertoja Susa Saukko
_______________

Muissa blogeissa:

Kartanon kruunaamaton lukija, Unien kelluvalla sillalla

Ajaton kertomus vallasta, ihmisyydestä ja muistojen merkityksestä. Muistipoliisin hallitsemalla saarella asia toisensa jälkeen häviää sekä todellisuudesta että ihmisten mielistä.  Muistipoliisi on eleetön ja voimakas kertomus siitä, mitä unohtaminen tekee ihmisyydelle. 

Yoko Ogawa (s. 1962) on Japanin arvostetuimpia kirjailijoita. Hän on julkaissut yli 40 teosta, joista tunnetuimmasta, Professorista ja taloudenhoitajasta, on tehty myös elokuva. Muistipoliisi on ollut kansainvälinen menestys ja ehdokkaana muun muassa International Booker Prize- ja National Book Award -kirjallisuuspalkintojen saajaksi.

Håkan Nesser - Koston jumalatar

Gunnar Barbarotti ja kollegansa ja rakastettunsa Eva Backman ratkovat taas visaista tapausta Håkan Nesserin uusimmassa dekkarissa Koston jumalatar. Tapahtumat sijoittuvat kolmeen aikatasoon, aina viiden vuoden välein - 2008, 2013 ja 2018. Albin Runge, entinen akateemikko ja nykyinen bussikuski, oli viemässä koululuokkaa hiihtoretkelle, kun sattuu onnettomuus, jossa 16 oppilasta ja yksi mukana olleista vanhemmista kuolee. Runge selviää ilman kuolemantuottamus- tai muita tuomioita, sillä katsottiin, että keliolosuhteet aiheuttivat tieltä ulosajon ja rotkoon syöksymisen.

On selvää, että 17 ihmisen kuolema tunnollaan suistaa Rungen elämän raiteiltaan. Hän masentuu, avioliitto Vivekan kanssa päättyy eroon ja mies lopettaa työnteon. Tämän mahdollistaa pian onnettomuuden jälkeen menehtyneiden vanhempien miljoonaperintö. Runge löytää uuden vaimon, Karinin ja olo alkaa olla tasaisempi, mutta viisi vuotta myöhemmin hän alkaa saada kostonjumalatar Nemesiksen allekirjoittamia uhkauskirjeitä. Peloissaan oleva, nääntynyt Runge ottaa yhteyttä poliisiin ja juttu päätyy Gunnar Barbarottin ja Eva Backmanin hoidettavaksi. 

Poliisi tarjoaa apuaan, mutta h-hetken eli ajatellun Rungen murhapäivän ja onnettomuuden viisivuotispäivän alla, Runge lähteekin vaimonsa kanssa risteilylle Turkuun. Mies katoaa paluumatkalla ja mitä ilmeisemmin hänet on viskattu Itämereen. Case finito, mutta annas olla. Viiden vuoden kuluttua Gunnar ja Eva ovat pitkällä virkavapaalla Pohjois-Gotlannissa, koska tarvitsivat lepoa ja irtiottoa Evan rankan työjutun ja sisäisen tutkinnan jälkeen. Saarella pyöräilevä mies on ilmiselvä Albin Runge! Valehtelevatko heidän silmänsä vai eikö Runge hukkunutkaan? Juttuhan on hyllytetty viisi vuotta sitten, mutta nyt pariskunta ryhtyy tutkimaan tapausta uudestaan yksityisetsivinä.

Tapaus on polveileva ja ulottuu pitkälle aikavälille ja kysymys kuuluu: kuka tai ketkä kätkeytyvät Nemesis-nimimerkin alle. Albin itse, uusi vaimo Karin, hänen entinen miesystävänsä vai jonkun onnettomuudessa kuolleen nuoren vanhempi? Juonikuvion ohella olennaista on seurata Backmanin ja Barbarottin suhteen laatua ja etenemistä. He olivat olleet työtovereita 25 vuotta  ennen kuin lähentyminen alkoi Barbarottin edesmenneen vaimon Mariannen toiveesta. Suhteen ollessa vielä salailuasteella, minua huvitti Barbarottin ja hänen tytärpuolensa naseva sananvaihto. Tytär oli ehdottomasti suhteen idioottimaisen salailun lopettamisen kannalla. Eva sanoo miestään sokeaksi kanaksi, joka aina löytää jyvän, usein ilman mitään loogista päättelyä. Apua uskonnollinen Barbarotti saa myös Jumalalta, jota hän puhuttelee suureen ääneen. Joskus Jumala vastaa, joskus ei.

Koston jumalatar on vakaasti eri aikatasoissa ja kertojanäkökulmissa etenevä dekkari, jossa juonikuvion ohella tärkeällä sijalla ovat ihmiskohtalot ja -suhteet.  Lukija saa tutustua Albin Rungen kovaan elämäntarinaan tämän päiväkirjassa Palasia ja pilkahduksia, jonka hän on nimennyt Gustav Frödingin mukaan. Nesseriltä olen lukenut aiemmin vain edellisen, Vasenkätisten seuran, johon likipitäen hullaannuin. 

Håkan Nesser - Koston jumalatar

Alkuteos Den sorgsne busschauffören från Alster 2020

Suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi 2021
Äänikirjan lukija Antti Jaakola
______________

Ruotsalainen Håkan Nesser (s. 1950) on yksi ruotsalaisen rikoskirjallisuuden merkittävimpiä nimiä. Koulutukseltaan hän on äidinkielen ja englannin opettaja. Suomessa Nesserin tuotannosta tunnetaan parhaiten rikosromaanisarja, jonka pääosassa on komisario Van Veeteren. Sarja sijoittuu kuvitteelliseen Maardamin kaupunkiin jonnekin läntiseen Eurooppaan. Nesserin toinen suosittu sarja kertoo komisario Gunnar Barbarottista.