Ann-Luise Bertell - Ikävän jälkeen

Dear Lidia

Minä kävelin usein pitkin joenvartta. Joki kiemurteli halki maiseman. Se oli minun ystäväni. Saatoin puhua joen kanssa melkein kaikesta, joskus kuulin sen vastaavan. Puhuin sille itsestäni, kerroin että sitä joka uskoi kaikista hyvää ei enää ollut. Tunnustin että olin muuttunut toiseksi, sellaiseksi jota ei liikuttanut mikään, joka seurasi kaikkea hälyä vähän sivusta.

Ann-Luise Bertell kirjoittaa Botnia-trilogiassaan fiktiota isovanhempiensa elämästä. Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaana ollut kakkososa Oma maa on saanut inspiraationsa kirjailijan isänisän elämästä. Nyt ilmestynyt ykkösosa Ikävän jälkeen ja ensi syksynä ilmestyvä päätösosa Ikuinen kaipuu ovat saaneet inspiraationsa Bertellin äidinäidin Maria Alina Ohlisin (1911-1999) elämästä, mutta tarina on kirjailijan mukaan täysin fiktiivinen, sillä äidinäiti pysyi koko elämänsä vaiti Kanadan vuosistaan eikä häneltä jäänyt kirjeitäkään.

En odottanut siirtolaisuuskuvausta, vaikka eihän se mikään varsinainen yllätys ollut. Amerikan siirtolaisuus oli suurinta nimenomaan Pohjanmaalta 1800-luvun lopulta lähtien. Jo pilkotut tilat eivät elättäneet, syntyvyys oli suurta eikä teollisuutta juuri ollut. Siirtolaisuuteen ajoi ennen kaikkea toive paremmasta toimeentulosta, mutta myös seikkailunhalu. Bertellin romaanin keskushahmo Maria lähti isoveljensä Haraldin perässä Kanadaan 20-luvun lopulla vain 16-vuotiaana ja palasi sieltä Pohjanmaalle vuonna 1948 20 vuoden jälkeen toisen miehensä Rikardin kotitaloon mukanaan kaksoset Marlene ja Susanne.

Elämänsä ehtoolla vuosia sitten leskeksi jäänyt Maria elää yksin Vöyrillä. Ikää on pitkälti yli 80 vuotta ja dementoituva mieli tekee tepposia. Marialla on hätä lehmistään ja vasikoistaan, vaikka karjasta on luovuttu vuosia sitten ja hänen luonaan vierailevat lähinnä kuolleet sukulaiset ja Dallasin J. R. Mariaa on koko elämänsä painanut syyllisyys Lidiasta, vanhimmasta tyttärestään, jonka hän jätti Kanadaan.  Viimeisinä hetkinään hän haluaa selittää tyttärelleen miksi ja kertoa tälle elämäntarinansa.

Tätä minä en ole kertonut sinulle, Lidia. En ole uskaltanut kirjoittaa sinulle, miten kovasti minä halusin jäädä sinne. Minä kirjoitin vain, että kaikki on hyvin. Mutta sinun kuuluu tietää, nyt ennen kuin minä kuolen, että se oli minun elämäni erehdys. Tavallaan minä halusin sitä, mutta kaduin heti että olin muuttanut pois sinun luotasi, toiselle puolelle maapalloa.

Marian kirjeistä Lidialle näkyy koskettavasti elämää muuttavien päätösten kanssa elämisen vaikeus, katumus, kaipuu ja tuska.  Muisteloista piirtyy 1900-luvun alkupuolen kova elämä sekä Pohjanmaalla että Kanadassa. Toimeentulo oli niukkaa ja miehet tekivät rankkaa fyysistä työtä maataloudessa tai kaivoksissa, ryyppäsivät ja olivat väkivaltaisia vaimojaan ja lapsiaan kohtaan. Marian ja isoveli Haraldin lapsuusvuodet olivat sysimistä ja koettelemuksia täynnä. Pienenä tyttönä Maria todisti omin silmin, miten perheen Konsta-hevonen vauhkoontui ja isä loukkaantui kuolettavasti. Kaunis äiti Margareeta oli vain 24-vuotias leskeksi jäädessään. 

Rakkaudeton avioliitto kylän vanhapojan Augustin kanssa takasi niukan leivän, mutta onnea se ei taannut. Mustasukkainen isäpuoli höykytti vaimonsa lapsia ja vammaisen oman pojan syntyminen kiristi kodin tunnelmaa. Pikku Jakobin onnettomuus tuhosi uusperheen lopullisesti ja etenkin syyllisyyttä kantavan Haraldin mielessä alkoi siintää siirtolaisuus kullanhohtoisena. Äiti synnytti Augustille vielä toisen pojan Axelin, jota Augusti myös karttoi, mutta joka oli hyvin rakas Marialle.

Harald lähti Kanadaan niin kuin niin monet Pohjanmaalta. Muutaman vuoden perästä veli lähetti Mariallekin matkarahat, mutta ei sisko veljestään uudessa maailmassa paljon tukea saanut. Harald oli aina ollut laiha ja sisäänpäinkääntynyt, mutta nyt veli oli rähjäinen ja alkoholisoitunut. Uuteen alkuun uskova Maria oli tutustunut laivamatkalla elämäniloiseen ja reippaaseen Elleniin, jonka kanssa käytiin siirtolaisten tansseissa ja unelmoitiin. Pian Maria tutustui Eddieen ja rakastui, mutta äidin kohtalo toistui, sillä väkivaltaisen Eddien kanssa elämä kävi mahdottomaksi.

Siirtolaiskuvaukset kiinnostavat minua, sillä poikieni isoisoäidin sisaruksista moni lähti Amerikkaan Kauhavalta.  Tutkiessani heidän siirtolaisuuttaan Ancestry.comissa mieleeni jäi ikuisesti tämä maininta Ellis Islandin maahantulokirjoissa: Albertina, 42 vuotta, mukana 40 dollaria, matkalla miehensä Eliaksen luokse. Traagista tässä oli se, että Elias oli lähtenyt Amerikkaan 10 vuotta aiemmin. Bertell eläytyy hienosti siirtolaisten elämään Kanadassa ja hänen tekstinsä on ilmaisuvoimaista ja koskettavaa.  Siirtolaiskuvauksista mieleeni tulevat Eeva Vuorenpään Kaksi rantaa ja Colm Tóibinin Brooklyn.

Mutta Suomi ei näyttänyt toivottavan meitä tervetulleeksi. Se oli harmaa ja rikki raastettu. Ihmiset seisoivat asemalaitureilla eksyneen ja surullisen näköisinä. Heillä oli sisällään suuri huuto joka pyrki ulos. Sota oli loppunut, mutta haavoista valui yhä sekä verta että mätää. Ja he kaikki katsoivat minun punaista hattuani.

Ann-Luise Bertell - Ikävän jälkeen
Alkuteos Vänd om min längtan 2016
Suomentanut Vappu Orlov
Kansi Sanna Mander
Tammi 2022
____________________

Ann-Luise Bertell - Ikuinen kaipuu / syyskuu
Botnia-trilogian vaikuttava päätös.

Pohjanmaan lakeudet ovat kahdeksanvuotiaalle kanadansuomalaiselle Marlenelle ja hänen kaksoselleen Susannelle tuttuja vain vanhempien puheista, kunnes siirtolaisperhe palaa koti-Suomeen. Paluu Vöyrille on yhtä katkeransuloinen kuin lähtö Atlantin toiselta puolen, eikä elämä suju kuten suunniteltiin. Ikuinen kaipuu on nuoren Marlenen kasvutarina ja sisarteos Ikävän jälkeen -romaanille, jossa näkökulma on Marlenen äidin. Bertellin proosa vangitsee siirtolaiskokemuksen ja vaikenevien ihmisten tunnot ilmavin virkkein ja kysyy, miten sokea ihminen voi lähimmilleen olla.