Anna-Maria Eilittän Tämäkin hämärä katoaa on pienoisromaani, jonka lyhyeen muotoon Eilittä saa mahdutettua paljon koskettavaa inhimillistä elämää ja elämän kipupisteitä: on sukupolvien kuilua, huolta lapsista, salattua rakkautta, syvää ystävyyttä, sairautta ja menetyksiä, pitkää parisuhdetta. Keskiössä ovat Lapissa asuvat kahdeksankymppiset Vuokko ja Eino sekä heidän elämäntarinansa. He elävät vaatimatonta elämäänsä pärjäillen vielä kahdestaan vanhan koiransa Tuhman kanssa pienessä kotitalossaan, lapset ovat lähteneet etelään. Heidän elämänsä ystävä on auttavainen Valo, joka on hiljattain jäänyt leskeksi.
Pariskunnan tytär Lotta on kouluttautunut ekonomiksi ja luonut itselleen huikean uran pörssimeklarina Helsingissä, aviomies Riku on niinikään menestyjä ja kiireinen työssään. Eletään ruuhkavuosia, jolloin parisuhteen hoitamiselle ei ole aikaa. Heidän merellinen keskusta-asuntonsa on iso ja ylellinen vanhempien silmissä, jotka saapuvat junalla pääkaupunkiin lastenvahdeiksi likottamaan päiväkoti-ikäistä Almaa ja vähän vanhempaa Aatosta. Lotta ja Riku sanovat tarvitsevansa parisuhdelomaa, mutta lennähtävät silti eri kaupunkeihin, toinen Roomaan, toinen Berliiniin. Romaani etenee lyhyin luvuin, joiden otsikot ilmoittavat, kuka kolmesta kertojasta on kulloinkin äänessä.
Valo niitti heinää, hänen selkänsä kimalteli hiestä ja kultaisista auringonsäteistä. Kostean tukkansa hän oli sukinut taakse, niin että korkea, voimakas otsa paljastui. Silmien vaalea sini kilpaili taivaan kanssa. Hän lauloi, hän jutteli ja hauskutti, ja aika kiisi. // Minä naurahdin, käänsin katseeni pääskyjen kaarroksiin, en tiennyt, olivatko ne kesyttäneet tuulen vai tuuli ne. Ajatukseni löivät tyhjää, sydänkin lepatti aloillaan.
Minua liikuttivat etenkin Einon ja Vuokon puheenvuorot, sillä heidän avautumisistaan kävi ilmi pääpiirteissään heidän elämänsä kulku. Pitkä liitto on opettanut ymmärtämään toista hyvine ja huonoine puolineen, antamaan toiselle tilaa olla oma itsensä. Kummallakin on ristinään elämää haittaavia ja elämänilon vieviä vaikeita sairauksia. Hyvin koskettavana koin kummankin rakkauden Valoon, tuohon iloiseen ja auttavaiseen, nuorena silmiinpistävän komeaan mieheen. Tulkitsin, että Einon tunteissa oli ollut enemmänkin kuin ystävyyttä nuoruuden päivinä, kuten myös Vuokonkin sisimmässä, mutta he olivat pitäneet Valon ja tämän hiljattain kuolleen vaimon Saaran ja heidän tyttärensä parhaimpina ystävinään kaikki elämän vuodet.
Pidin siitä, että kolmen päähenkilön puheenvuoroissa teksti liikkui sujuvasti menneessä ja nykyisessä eikä seuraamisessa ollut mitään ongelmaa. Helsingissä Vuokko ja Eino ihmettelevät tyttären hulppeaa asuntoa, pääkaupungin elämänmenoa ja näkevät tämän parisuhdeongelmien peittelyn läpi. Pienen haasteellisen Almankin kanssa tullaan lopulta hyvin toimeen. Ne muutamat kuukaudet, joista romaani kertoo, merkitsevät suurta kriisiä, muutosta ja luopumista kaikkien elämässä: Valo sairastuu ja alkanut pandemia eristää toisistaan nämä kolme sydänystävää. Työhönsä ja rahan ansaitsemiseen keskittynyt Riku päättää hypätä oravanpyörästä eikä ison työkriisin kokeneen Lotan auta muu kuin seurata. Pandemia ja elämänkriisi merkitsevät kenties Lotalle ja hänen perheelleen paluuta pehmeämpiin elämänarvoihin, Vuokolle ja Einolle jotain muuta.
Maisema kerää sittenkin itseensä syksyn kaikki sävyt. Saamme nähdä ne vielä. Kuljemme Einon kanssa käsikynkkää pihalla, mutta emme vaivaudu leikkaamaan syyshortensioiden kukintojakaan. Emme suojaa enää marjapensaitakaan verkoilla - pitäköön juhlansa, ne jotka osaavat antaa arvon juurille ja oksille. // Varjot ovat pidenneet, ja tummuneet. Näin elämässä kai tapaa käydä. Se ei silti tee asian hyväksymisestä helpompaa.
Kuuntelin kirjan äänikirjana, jossa Vuokon ja Einon hurmaava Lapin murre hiveli korvaa. Iso kiitos siis äänikirjan lukijalle Elsa Saisiolle! Kirjan lukijalle suositan herkällä kuulolla olemista, jolloin Eilittän monet koskettavat yksityiskohdat paljastuvat. Kirjaa kuunnellessa ajattelin omia edesmenneitä karjalaisia vanhempiani, sillä varmasti hekin olivat ihmeissään Helsingin kodistani ja perheeni elämäntyylistä siellä. Tämäkin hämärä katoaa oli minusta herkkä pieni helmi, tarkasti havainnoiva ja koskettava.
Atena 2022
Äänikirjan lukija Elsa Saisio
____________________
Äänikirjan lukija Elsa Saisio
____________________
Anna-Maria Eilittä (s. 1975) on helsinkiläinen kirjailija ja teologian maisteri. Hän on syntyjään Keminmaalta. Hänen esikoisromaaninsa Kun olen poissa keräsi ihastuneen vastaanoton vuonna 2019.
Hän arvostaa perhettä, ystäviä, tavallista arkea, hyvää kahvia ja mielenkiintoisia keskusteluja. Eilittä harrastaa lukemista, hyötyliikuntaa, joutenoloa ja unelmointia sopivassa suhteessa. Hän haaveilee, että saisi vanheta miehensä kanssa ja nähdä poikansa aikuisina miehinä ja kirjoittaa vielä monta kirjaa.
Kuulostaa sellaiselta kirjalta, joka vaikka juuri nyt olisi kiva lukea! Aika paljon minusta nykyromaaneissa käsitellään nuoria ja keski-ikäisiä, tällaiset vanhoista ihmisistä kertovat kirjat ovat harvemmassa.
VastaaPoistaTämä oli todella hieno lyhyt kirja. Etenkin Vuokko ja Eino olivat lihaa ja verta, ja niin inhimillisiä.
PoistaKiitos lukuvinkistä ja lukuiloa :)
VastaaPoistaSuositan tätä lämpimästi Mai.
PoistaTämä oli kyllä hieno, vähäeleinen romaani. Ja hienosti tuotu pandemia mukaan, ei liian määräävänä tekijänä, mutta merkittävänä muuttujana kuitenkin näiden ihmisten elämässä. Ikäihmisten eristäminen muusta maailmasta oli kyllä raju toimi ja kiinnostavaa nähdä miten sitä kirjallisuudessa tullaan käsittelemään. Tässä oli yksi radikaali lopputulos. Vuokko ja Eino ovat hienoja, kokonaisia ja kovin inhimillisiä henkilöitä. Ja Alman vuorovaikutus isovanhempien kanssa sykähdyttävää.
VastaaPoistaAluksi tuntui, ettei tämä sykähdytä ollenkaan. Mutta sitten Eilittä avasi hienosti päähenkilöiden elämää. Pandemian kuvaus toi mieleen omia tuntoja noilta alkuajoilta ja Vienon ja Einon henkilökohtainen ratkaisu oli tosiaan raju. Tämä kirja todistaa taas kerran sen, ettei pituus mittaa erinomaisuutta.
Poista