30. maaliskuuta 2017

Maaliskuun top 5


Maaliskuussa luin 20 kirjaa. Määrä tuntuu isolta, mutta joukossa oli muutamia ohuita ja nopeasti luettavia. Tässä elämyksellisimmät viisi, ensiksi luetusta tuoreimpaan.


Sinikka Vuola - Replika **** Tammi 2016
Häkellyttävä surrealistinen satu. Satuklassikkojen, esim. Grimmin satujen, tapaan Replikakin on hyvin julma ja hyvin raaka. Vuolan teksti on väkevää, kaunista ja runollista ja menetyksen ja surun kuvaus oli erityisen koskettavaa: pojan koko maailma pysähtyi. Myös isän pelon kuvaus oli ravisuttavaa: pienellä lapsella ei ollut mitään mahdollisuutta paeta isänsä tuhoavaa terroria ja väkivaltaa. Varsin mielenkiintoisesti Vuola toistaa tekstissä kohtauksia ja lauseita, ne pomppaavat väliin Ei mistään, alitajunnan syvistä kerroksista. Upeista upein teos!

Riitta Konttinen - Täältä tullaan! ***** Siltala 2017
Täältä tullaan! on aivan ihastuttava tietokirja ja oivallinen hakuteos, josta on iloa pitkälle eteenpäin. Sivu sivulta kiinnostavaa faktaa, mutta ei ollenkaan kuiva. Kirja luo elävän kuvan maamme taidemaailman kentästä 1900-luvun alkupuolella. Sivuilta huokuu naistaiteilijoiden intohimo ja yritteliäisyys; heidän sitkeytensä ja unelmansa; niin iloiset illanvietot ja inspiroivat matkat kuin köyhyys, paineet, torjumiset ja tuskastumiset. 

Adam Johnson - Orpokodin poika ***** Alligaattori 2014 
Jäätävä, julma, raaka ja mielikuvituksellinen. Johnson sekoittaa kirjaansa maagista realismia ja spefiä, seikkailukertomusta ja ideologian sairaita piirteitä siinä määrin, että lukijaa alkaa kuvottaa. Propagandan ja pelon alistamissa ihmisissä löytyi toki myös pieniä inhimillisiä piirteitä, välittämistä ja rakkautta. Kaiutinten propagandaviestit olivat mainioita sarkasmissaan. Kidutuskohtaukset autopilotteineen ja 'eutanasiat' veripusseineen saivat voiman pahoin. Mielenkiintoinen, vaikuttava ja ajatuksia herättävä tarina, ehkä ei kuitenkaan kaikkein herkimmille.


John Williams - Augustus ***** Bazar 2017
Augustus on vaikuttava ja mykistävä lisä Williamsin vahvaan sarjaan Stoner & Butcher's Crossing. Ilkka Rekiaron suomennos oli laatutyötä. Romaani vei minut täysillä Antiikin Roomaan, kuulemaan Forum Romanumille puheita ja runoilijoiden säkeitä. Augustus on ajatuksia herättävä romaani 2000 vuoden takaiseen historiaan. Se herätti myös apeita ajatuksia - ihmiskunta ei tunnu paljon oppineen tai kehittyneen, samat julmat valtapelit, sodat ja kahakoinnit melskaavat myös nykymaailmassa.

Katja Kallio - Yön kantaja **** Otava 2017
Minä rakastuin Amandan tapaan ajatella, Katja Kallion ihastuttavaan kieleen. Amanda ei ollut kuin muut Seilin hullut, hän näki, kuuli, havaitsi ja tunsi toisin. Luonnonystävänä Kallion lukuisat luonnosta ottamat vertaukset hurmasivat kauneudellaan ja herkkyydellään. Amandan kohtalo on rankka siivu maamme historiaa, tarina jota ehkä emme haluaisi muistella. Hänen tarinansa on yksi monista, traaginen ja epäoikeudenmukainen. Kallio kertoi Amandasta myötätunnolla, ymmärtävällä hellyydellä ja tavattoman kauniisti.

Haastetilanne
Helmet 2017 -haasteessa puuttuu enää 6. Muissa haasteissa olen novellihaasteeseen lukenut 193 novellia, runohaasteeseen 8 kotimaista runokokoelmaa, Frau, Signorina & Bibi -haasteeseen 3 kirjaa, jo joulukuun alussa alkaneeseen Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjan haasteeseen 61 kirjaa ja yhden kirjaan Uudelleen luettua -haasteeseen.

28. maaliskuuta 2017

Stig Hansén - Med och mot min vilja


Förbluffande vital åldring!

Det där skrev jag på skoj, enligt läkarens rapport ett par år sedan när Bisse bröt vristen. Förbluffande vital jo, men ordet åldring skulle jag aldrig använda om Bisse. Åldern har liksom förlorat sin betydelse med henne. Jag såg Bisse på scenen som gäst av Babas Kirja vieköön! -kvällen i Savoy med andra framstående finska kvinnor. Med sina 89 år tog hon publiken suveränt och alla var alldeles pähkinöinä såsom vi säger på finska. Vilken energi och styrka; hennes stark röst kunde höras i alla nyanser utan mikrofoner ända till sista raden.

Ibland har jag tänkt på att skriva en novellsamling, men sedan jag läst Alice Munro så tänker jag att allt är redan skrivet.

Bisse säger att hon är en skrivande människa, som har alltid skrivit, i synnerhet brev. Men att hon ska aldrig publicera något, inte några själv skrivna memoarer. Hon vågar inte. Lyckligtvis kom det till denna förtjusande dialogbok om hennes samtal med Stig Hansén. I boken pratar dessa två sinsemellan som bästa gamla vänner. Dialogen glider lätt och intressant i nuet, åter till ungdomsåren under krigstiden, till de första upplevelser och betydelsefulla personligheter vid Lilla Teatern och Svenska Teatern, till Sverige, Göteborg och Stockholm.

Många saker upprepas men läsaren får bara trivas och njutas. Bisses fem viktiga män är pappa Erik, första mannen, den så begåvade men stora machon Lasse Pöysti, nuvarande mannen Pöystiskans karl, den kloka och lugna skådespelaren Iwar Wiklander och sönerna Erik och Tom. Pappans betydelse var enorm, Bisse var pappas flicka. Pappans yrke som professionell soldat tog familjen runt om Finland. Under dessa barndomsåren lärde Bisse sitt flytande finska så att det är starkt även efter 30 år i Sverige. Hon lärde sig känna också den karelianska själen och att älska skogar och natur.

Bisse cyklar i Göteborg
Bisse säger att en av hennes stora brister är den enorma pratsamheten. Hon är interesserad av människor, men ännu behovet av ensamhet är stort. Hon tillbringar varje år 2-3 månader i ganska primitiva förhållanden på en liten ö nära Ekenäs. Där laddar hon ny energi och mediterar. Och kör tunga båtar! Hon resignerar inte under sin höga ålder, inte alls. Tvärtom är hon aktiv på scenen och håller på sina lyrikkvällar på tu man hand med pianisten Lowe Pettersson. Och hon cycklar - cycklar i Göteborg så att håret bara viftar i vinden!

Jag har aldrig kriser djupa nog för att den ön inte ska kunna rädda mig. Jag är där, tittar på horisonten och är en länk i en urgammal kedja. Ön är mitt hjärtas femte kammare.

Det pratas om allt möjligt och förstås mycket av teater och skådespeleri. Bisse har alltid letat efter det rätta tonfallet och det var mycket intressant att läsa härav. Hon säger vara svårregisserad, hon vill fråga och ifrågasätta. Och har alltid ensembles helhetsbild och dess gemensamma bästa fördel i tanken: inget gnällande, det ska vara bra och positiv arbetsatmosfär.

Pjäsen Fosterlandet nämns ofta. Den är skriven av svensken Lucas Svensson och regisserad av Anna Takanen, vars pappa var krigsbarn. Pjäsen presenterades först i Göteborg, sedan i Helsingfors år 2016 och till sist fördes den till Stockholm. Den var viktig och stor produktion och också barnbarnet Alma Pöysti framträdde i den. Pjäsen berättar om krigsbarn, finska barn som sändes till Sverige under kriget. Bisse själv var inte ett av dessa barn, hon stannade hemma med familjen.

Photo: Aorta
Hon tackar egentligen Vivica Bandler för sin karriär. Bisse tyckte att hon var ful, inte bra och man sade att hon var så vulgär. Hon hade slutit sin karriär och familjen Pöysti levde i ett litet hus i Vanda som var i förskräcklig skick, och de två lilla sönerna gjorde ett helvetets larm runtom. Så ringde Bandler en dag och sade Jag vill att du spelar en horas roll för mig. Så började Bisse på nytt och den vägen fortsätter ännu idag! I Vivica Bandlers memoarbok står det:

Kanske Birgitta Ulfsson kommer närmast det jag själv skulle ha gjort på scenen om jag varit skådis. Distansen som är en tillgång och ett hinder. Inlevelse blandad med självironi. Lusten att inte ge upp. Behovet av att se sig själv utifrån, att se sig själv som en del i sammanhanget - kanske var det nyckeln till lustkänslan, utbytet, samförståndet.

Bisse har haft många literära vänner, en av dem är Tove Jansson. Hon har spelat Moominmamman och läst för radion alla moomintexter tror jag. Hon säger att hon inte kan sjunga och att hennes röst är som en kratta. Men hennes tolkning av Höstvisa är så vacker, laddad med känslor och längtan. Lyssna till den själv här! På Youtube hittar man också många andra tolkningar och intervjuer av Bisse.

Bisse säger att Jag är sunt olycklig. Deprimerad är hon inte, kanske menar hon att hon har fötterna på jorden. Jag skulle skriva oändligt långt om denna fantastiska bok. Men läs själv. En mycket intressant, mångsidig berättelse om en exceptionell kvinnas liv och karriär.

Jag sköter det här nuet så bra jag kan och sedan ska jag fundera på vad ska jag göra resten av livet. Det kan inte vara så jäkla långt, men ändå! Det utslitna ordet privilegium gäller för mig, jag har fått ha ett jävla roligt liv.
...

Stig Hansén, född 1954 är författare och frilansjournalist på heltid sedan 1980. Han bokdebuterade 1982 och har skrivit reportageböcker, romaner, thrillers, novellsamlingar, debattböcker, pjäser, porträtt av politiska tänkare, musiker, journalister och skådespelare – och ett flertal böcker om konsten att skriva.

Bisse på scenen i Savoy 15.3.

Stig Hansén
Birgitta Ulfsson - med och mot min vilja
Förlaget 2017
****
Recensionexemplar - Tack Förlaget!

Förlåt mina fel, jag är inte tvåspråkig, men det kändes rätt att blogga på svenska.

Julkaistu suomeksi nimellä Mikä ettei? / Teos 2017. Tämä on aivan ihana muistelmateos, suosittelen. Oikeassa sivupalkissa on Google-kääntäjä, jos et lue ruotsia.

No niin. Tulipa tämäkin kokeiltua: Google ei käännä ruotsista suomeksikaan! Pahoittelen.

Jukka Viikilä - Runoja I - II


Tähän kokoelmaan on koottu yksiin kansiin Jukka Viikilän kaksi runokokoelmaa, Runoja / 2008 ja Runoja II / 2010. Viikilän teksti oli hyvin runollista, kaunista ja herkkää Finlandia-palkinnon voittaneessa Akvarelleja Engelin kaupungista. Kirjoitin bloggauksessani näin: Runoilija Viikilän ensimmäinen proosateos tarjoaa kauniita filosofisen pohtivia ajatuskatkelmia. Sitä samaa odotin löytäväni myös hänen runoistaan. 

Kyllä, pohtivaa filosofointia löysin, mutta en Akvarellien haikeaa herkkyyttä. Runoissaan Viikilä  näyttäytyy hyvin terävänä ja sarkastisena, jopa kyynisenä. Viikilä tykittää vimmaisesti saarnaten. Useimmat runot ovat hyvin pitkiä aforistisia proosarunoja. Aiheissa kuvastuu draamallisesti nykyihmisen absurdi arkipäivä. Dramaturgin koulutus näkyy arjen visuaalisissa, kohtaus kohtaukselta etenevissä kuvaelmissa, esim. tennisottelun kuvauksissa. Viikilä puhuu paljon autoista, kuntoilusta ja jopa julkisuuden henkilöistä Ilkka Kanervasta Anna Abreuhun. Nykyihmistä huijaavat mm. uskonto ja mainokset,  elämää säännöstelevät kaiken maailman säännöt ja säädökset. Tähän muutama sitaatti:

Jos rakastaa autoja, vihaa eniten autossaan: 
Tie ei ole koskaan tyhjä, vaikka mainoksessa oli.
...
Naiset ajavat pieniä autoja. Volvoissa he näyttävät siltä kuin auto olisi jonkun toisen. 
Ikämies haluaa ympärilleen paljon peltiä. 
Viagrapäissään tulee hutiloitua ja elämän viimeiset vuodet ovat kalliit.
...
Omaksua kirjasta tai musiikista uusi elämänasenne, ottaa polkupyörä ja ajaa maailmaan. 
Jännätä yltääkö kaupunginosasta pois ennen kuin vire loppuu.
...
Varhain aamulla mies herää kaikkien aistiensa kanssa yhtä aikaa, 
mutta heikoimmat niistä väsyvät jo aamiaisen aikana. 
Ei ole yhdentekevää miten päivän ensimmäiset hetket käyttää.
...
Kuntopyörällä poljet hyvää oloa tai alkuverryttelet kodin kuntosalilla. 
Virkistyäkseen ei ole enää välttämätöntä nähdä maisemia. 
Pyöräillessä voi hengittää myös huoneilmaa.

Viikilä ei selitä runojaan puhki, vaan jättää lukijan omalle oivallukselle tilaa. Siispä en selittele minäkään enempää. On luettava, koettava ja oivallettava itse, omasta itsestä käsin. Ensi lukemalla Viikilän aforistiset runot eivät oikein avautuneet, toisella ihastelin niiden mainiota ja terävää sarkasmia. Viikilä osoittaa että nykyrunous on tarkkaavainen nykypäivän huomioitsija ja tulkki. Kaukana ovat kansallisromanttiset kuvastot ja hempeät loppusoinnut, mutta runouden taistelu paikasta auringosta kirjallisuuden kentässä jatkuu:

Löydetty runo, josta tehty proosaa, proosaa myyty, tuotto noudettavissa.


Tämän kokoelman on lukenut myös Tuija
Runoja I / 2008 kokoelmasta Kiiltomato, Runoja II / 2010 kokoelmasta Esa Mäkijärvi

Jukka Viikilä
Runoja I - II
Gummerus 2017
****
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle

25. maaliskuuta 2017

Sinikka Vuola - #runo100

Replikan ja runohaasteen innoittamana lainasin kirjastosta pari Vuolan runokokoelmaa - Maailman vaikein kieli ja Orkesteri jota emme kuule. Heti kärkeen todettakoon, että olen varsin tottumaton nykyrunouden lukija, mutta lukijalla on aina lupa ja vapaus tulkita kuten itse kokee, eikö vaan. Niinpä esitän rohkeasti muutamia mieleeni nousseita ajatuksia. Bloggauksia en näistä löytänyt, molemmista ainoastaan Kiiltomadon arviot.

Maailman vaikein kieli **** / Tammi 2013 / Vuolan kolmas runoteos, Yleisradion Tanssiva karhu -runopalkintoehdokas 2014 / KiiltomatoYle


Proosa kävelee, mutta runous tanssii.

Maailman vaikein kieli on tietenkin ihmissuhteet. Yhdessä runossa sanotaan, että matka luoksesi on maailman vaikein kieli. Tämä on suuri kuuma lause, joka ulottuu koko kokoelmaan. Runouden klassiset teemat ovat rakkaus ja kuolema, ja ne ovat tässä kirjassa mielessäni esillä melkein hopeatarjottimella. - Vuola

Vuolan runous todellakin tanssii
Se tanssii hyvässä suggestiivisessa rytmissä ja ilakoiden. Tämän ilottelevan kokoelman liki jokaisesta runosta löysin jonkun oivaltavan ja riemastuttavan lauseen. On lyhyitä runoja ja pitkiä runoja; typografisia kokeiluja, erikokoista fonttia, boldia; kartan muotoista kuvarunoa. Elämän juuret ovat luuytimessä ja maailman keskipiste Lontoossa. Tuo kaupunki luo erilaisia ihmisiä kuin vaikka Buenos Aires... Aamuaikaan Lontoo on kaunotar joka nukkuu sataan rasiaan kätkettynä, iltaisin mies joka kirjoittaa komedioita ja tragedioita salanimellä Shakespeare...

Muissakin kaupungeissa piipahdetaan: Venetsiassa ja Bangokissa; taikauskon Bretagnessa. Maailman suurin kaupunki Nekropolis siintelee taustalla. Se on kaupunki jonne kaikki meitä ennen eläneet äärettömät sukupolvet ovat joutuneet ja jonne itsekin olemme matkalla. Mikä huikea ajatus. Adagio etenee arkunkantajan askelin: hitaasti, suurta taakkaa kannatellen. (...) Rakas ystävä, haluaisin kirjoittaa sinulle, mutta sinä olet jo kuollut : tämä on maailman suurin kaupunki sillä kaikki päätyvät tänne, ihan kaikki :

Vuola leikittelee kielellä ja sijamuodoilla 
  • Tiedän nyt, että tällä kielellä tunneverbiin liittyy aina partitiivi, ihmistä aina osaksi rakastetaan ja osaksi vihataan. 
  • Taivutan liian vahvaa verbiä, monikko käy turhaksi Olen aivan yksin vaikka koko kaupungin ihmiset kävelevät selkäni takana...
  • Yksin kuin Maria Callas viimeisinä vuosinaan,  vailla ääntä, vailla Onassista, kirotun yksinäisenä kuin viimeinen jättiläispanda Berliinin eläintarhassa...
  • Preesensin ja futuurin välillä ei ole eroa: mihin sitoudut nyt, sitoudut myös tulevaisuudessa...
  • Voidaan sanoa 'sakset ovat pöydällä' mutta entäs 'pöydällä on sakset', kysyn vaan? (...) Pöydällä on sakset. Niin vissiin. Onko minulla sinut?

Kirjan yhdeksän osaa sisältävät monia koskettavia ajatuksia ja runoja. Norma Jean tuskailee pilkunviilaajamiestään, Maria Callas äänensä menoa, maanviljelijät hallan viemää satoaan, nainen sydäntä riipaisevasti syntymätöntä lastaan; Bangokin huorat kulkevat Pradan kengillä kohti kuolemaa, Elizabeth Taylor postittaa kahdeksatta hääkutsuaan eikä paisunut Henrik VIII mahtunut arkkuunsa. Vuola antaa unettomalle 18 uutta tapaa laskea lampaita - todennäköisyys kerrallaan.

Kirja on hullutteleva ja aiheiltaan runsas, mutta minua ei haitannut ollenkaan. Viihdyin Vuolan mielikuvituksen säkenöinnissä ja hänen runoutensa rytmissä. Runo Elämä. Käyttöohje antaa montakin ilkamoivaa elämänohjetta, ja lopuksi: Älä koskaan katso taaksesi. Älä ole sen kanssa jota et rakasta. Minä annan lukijalle ohjeeksi: Älä jätä Maailman vaikeinta kieltä lukematta! 

Se alkaa rytmistä, painavan ja painottoman vaihtelusta, avautumisesta ja sulkeutumisesta, systolesta ja diastolesta, levosta ja työstä, arjesta ja juhlasta, sodasta ja rauhasta, äänestä ja hiljaisuudesta, liukumisesta suden hetkeen ja hetkestä pois, ojennuksesta ja koukistuksesta, renessansseista ja pimennoista, mimesiksestä ja diegesiksestä, ylevästä ja groteskista, alfasta ja omegasta, lopusta ja alusta, tästä : talvi kevät kesä ja se neljäs, vuoksista ja luoteesta, noususta ja asettumisesta, sisääntyöntymisestä ja ulosvetäytymisestä, täyttymisestä ja tyhjentymisestä; se saa alkunsa hellyydestä läikkymässä hellyyttä vasten, supistuksista, hapen ja hiilidioksidin vuorottelusta, ja lima kuin hellyys ympäröi, kun se syntyy,
                                                               verissä päin ulos maailmaan sisään,


Orkesteri jota emme kuule ** / Tammi 2007 / Vuolan esikoisrunoteos / Kalevi Jäntin palkinto 2007 / Kiiltomato

Satakieli ei opi laulamaan, se laulaa vaan.

Musiikki ja sen rytmi ovat Vuolalle tärkeitä. Kenties hän soittaa itse, on myös muusikko tai laulaja? Kokoelmassa on kuusi osaa: Orkesteri, jota emme kuule, Omaan tahtiin, Orkesterin nahkoja, Pimeää vain silmille, Nahanvaihtaja ja Nuottiviivoitettu häkki. Musiikki on itselleni vieraampi alue enkä soita mitään instrumenttia. Tämä kokoelma on korkealentoisempi eikä se oikein avautunut minulle. Parhaiten avautuivat vuodenajoista ja rakkaudesta kertovat runot. Kirjassa tekstit on asemoitu taidokkaasti, katsotaan pystyykö bloggeri siihen:

Jos myöhästyy kohotahdista, ei enää voi kutsua
                      sitä takaisin; mitään ei voi.
                                           Odotamme kertausta: tätäkö se olikin?
Aikamme vilahti instrumentin läpi,
                       kävi kumartamassa, siinä se. Käsistä raukeaa viimeinen sävel,
                                            kaukaisen himon muisto.

Vuodenajoista kertovat runot ovat aika pitkiä. On  Talvi, Kevät, Kesä, Syksy ja Joulunalusruuhka. Tähän maaliskuuhun sopii ehkä alku Keväästä:

             Täällähän sinä olet, taas kevät
parittomilla viikoilla pummaat tulta, valoa
              parillisilla tarraat kehen tahansa, kaupparatsuihin,
suudelmiin, mitä nuo imelät pyrkyrit ovatkin
              Onko kellään tulta? kysyt
baarissa, riehut vihreääsi, auttamatonta:
               vanha suola janottaa, monet kerrat
ryhdyt talveen, koleaan vuodekumppaniin
               Ryppyinen ukko, ei siitä taaskaan irtoa
kuin hymykuoppien nipistysjäljet
               Et oikein tiedä pitäisikö tässä pukea
vai riisua, antaudut sille
               pitkin puistatuksin, hiukset takkuisina
niin sanotun rakkauden jäljiltä
               yrität jotain, säveltapailua, uusia surkeita treffejä
Ja aina vain se vanha äijä läähättämässä niskaan...
               etc.
Runokokoelma Musta ja punainen / Tammi, 2009
Ilmestyy toukokuun alussa:
Olet täyttänyt ruumiini tulella - Eroottisen runouden antologia / Wsoy 2017 / toimittanut Sinikka Vuola

Sinikka Vuolan toimittama teos juhlistaa suomalaisen runouden aistillisuutta ja erotiikan monimuotoisuutta. Teos tulee iholle ja täyttää lukijansa eroottisilla kohtaamisilla. Antologiaan on monipuolisesti valittu elävien runoilijoiden tekstejä vuosilta 2000-2016. Teos toimii runon lukijan hemmotteluteoksena, kattavana käsikirjana ja kauniina lahjakirjana.
Runojen lisäksi kirja sisältää runoilijoiden kirjoituksia runojensa synnystä ja eroottisten elementtien käytöstä.

Hehkuvan verisen pionin sielu / sykkii ihmisyyteni verivirtaa / hehku latautuu sydämeni sisälle / laavan lailla / rakkauden mahlaa kaikissa astioissani.

Katja Kallio - Yön kantaja



Pariisin glamour on kaukana tuosta nuhjuisesta lähiöstä, joka lemuaa rappiotaan ja mekastaa riitojaan. Kuumailmapalloilija Duplessis röhnöttää henkselit alas laskettuina paita hieltä haisevana ja tukka takussa sisarensa Célinen sohvalla. Asunnossa on ahdasta. Amanda on pessyt hiuksensa, mutta yrittää tahraisine hameineen sulautua tapettiin. Katja Kallion luoma kuva on kuin suoraan Toulouse Lautrecin maalauksista, mutta ilman edes joidenkin niiden pienoista hohtoa. Näen Amandan myös istumassa viinilasinsa ääressä savuisessa kapakassa ja myymässä sitä ainoaa mikä on hänen omaansa. Ilmojen halki unelmiin vievä kuumailmapallo on säilötty vajaan, eivätkä ilmavirtaukset ole koskaan suotuisat uuteen lentoon.

Levoton Amanda oli piikki äitinsä lihassa, vinoon jo kohdussa kasvanut, aina aiheuttamassa hankaluutta ja häätöjä asunnoista. Rääväsuinen tyttö käyttäytyi normeista poikkeavasti, näki olemattomia, riisui itsensä alasti ja lenteli kaupungilla. Jo 13-vuotiaana Amanda lähti lentelemään laajemmaltikin: Pietariin, Moskovaan ja ties minne. Salavuoteus oli tuohon maailmanaikaan rangaistava rikos ja irtolaiset uhka yhteiskunnan moraalille. Hämeenlinnan naisvankila oli tullut tutuksi Amandallekin.

Kun unelmat Pariisissa kariutuvat Célinen parvekkeen lasioven sirpaleisiin Amanda passitetaan takaisin Suomeen ja Seilin saaren mielisairaalaan, josta kukaan ei ole ikinä päässyt pois. Amanda uskoo aluksi hänelle kerrottuja valheita: on kyse vain lyhyestä ajasta, vain kesästä, sitten katsotaan. Vapaakävelijäksi etuoikeuksin edennyt Amanda elättelee toiveita. Mutta kun Sofiakin, tuo suloinen, lämmin ja pehmoinen hoitaja väittää muuta, Amanda alkaa luovuttaa ja lamaantuu.

Vapaakävelijä! Amanda pinkaisi juoksuun. Hiekka hyppi ja rapisi hänen perässään. Työpuvun helmat hulmusivat ja telmivät nilkoissa ja yrittivät kietoutua niiden ympärille, jotteivät olisi vallan lentäneet tiehensä. Ämpäri poukkoili hänen kädessään, hyppeli kuin koiranpentu.

Mutta kukaan muu kuin Amanda ei nähnyt, että Sofia oli ruokittu niittyjen ja piennarten kukkasilla, kevätesikoilla ja kellukalla ja ketoneilikalla ja orkidean kaltaisella peltomaitikalla. Kukaan muu ei haistanut kaikkea sitä kukkaa hänen hengityksestään. Muut eivät tajunneet, että jos olisi raottanut kaulusta tai nostanut hihaa, ja puraissut Sofian pyöreää hartiaa, nirhamasta olisi purskahtanut makeaa suun täydeltä.

Turun valot kajastavat taivaanrannassa. Kaupunki on niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Seili on eristynyt yhteisö saarella. Vain postivene pitää yhteyttä mantereeseen, talvikuukausina ei ole sitäkään. Kerran Amanda yrittää luistimilla karkuun jään yli, mutta kalastaja Isaksson nappaa hänet kiinni.  Lopulta Amanda menettää Isakssoninkin, tuon saaren ainoan oikean ihmisen. Amanda jää, vuodet kuluvat, vanha kaarti kuolee tai höpertyy. Hatarassa ja kylmässä vajassa Amanda lukee kirjojaan, ystävänään vain valpas kärppä.

Välillä hulluus puhui hänelle simasuulla. Jos hän antaisi sille periksi, tässä paikassa olisi järkeä kuin taikaiskusta, ja tässä kohtalossa. Sietämättömästä vääryydestä tulisi loppu kuin piloillaan. Jäljelle jäisivät pelkät tosiasiat, hulluus ja hullujenhuone, rinta rinnan.


Toulouse Lautrec

1890: diagnoosi Insania epileptica menstrualis. Se riitti sulkemaan Amandan loppuiäkseen Seilin saaren mielisairaalaan silloisen psykiatrisen 'hoidon' armoille, vain 26-vuotiaana. 28 vuotta aika retkotti raskaana hänen päällään kunnes se kului loppuun. Mutta sentään hänen Pariisista ostamansa 16 silkkipukua tapetoivat silkkisellä ja värikkäällä säihkeellään hänen sellinsä seinät! Kermaakin kahvissa joskus oli. Ja muistot.

Omenanpunainen puku. Ruosteenruskea takki jossa oli kukkakirjailua ja puunapit. Niin tummankeltainen silkkihame että se oli melkein musta. Tiilenpunainen villahame. Oranssiruudullinen silkkitaftihame. Mustavalkoraidallinen alushame. Mustavalkoraidalliset silkkisukat.

Yön kantaja perustuu todellisen Amanda Fredrika Aaltosen (1865-1918) elämään aikana, jolloin psykiatrinen hoitolaitos oli pelkkä säilö. Varsin monella potilaalla ei ollut kunnon diagnoosia. Tuon ajan Seilin mielisairaanhoidosta on väitellyt Jutta Ahlbeck-Rehn.

Minä rakastuin Amandan tapaan ajatella, Katja Kallion ihastuttavaan kieleen. Amanda ei ollut kuin muut Seilin hullut, hän näki, kuuli, havaitsi ja tunsi toisin. Hän näki sinisiiven siiven pienimmänkin vavahduksen, kuuli ketunpojan heiveröisen haukahduksen ja heinänkorsien keijuisen kahinan.  Vaikutelmat elivät vahvoina hänen päässään. Luonnonystävänä Kallion lukuisat luonnosta ottamat vertaukset hurmasivat kauneudellaan ja herkkyydellään.

Amandan kohtalo on rankka siivu maamme historiaa, tarina jota ehkä emme haluaisi muistella. Hänen tarinansa on yksi monista, traaginen ja epäoikeudenmukainen. Kallio kertoi Amandasta myötätunnolla, ymmärtävällä hellyydellä ja tavattoman kauniisti. Tämän kaiken Amanda ansaitsi! Tosin Kallion viehättävä kerronta oli salakavalaa: vietin muutamankin yön Seilissä Amandan viereisessä sellissä nähden omia painajaisiani. Päällimmäisenä kauhistus siitä, että minulta oli riistetty vapaus eikä ollut mitään mahdollisuutta päästä pois.

Yön kantajaan on ihastunut myös Tuija

Katja Kallio
Yön kantaja
Otava 2017
****
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle

23. maaliskuuta 2017

Anna Kortelainen - Puolivilli puutarha



Jos teillä on sama tilanne kuin minulla, että Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -teosta saa odottaa kirjastosta vielä hyvän tovin, Albert Edelfeltiin ja hänen taiteeseensa voi tutustua vaikkapa ihailemalla ja lukemalla tätä Anna Kortelaisen hienoa kirjaa Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Kirja on upeasti kuvitettu ja ainakin minä löysin taiteilijalta useita ennennäkemättömiä töitä.

Kiialan kustavilainen kartano oli Edelfeltin (1854-1905) lapsuudenkoti Haikon ja Porvoon maisemissa. Kun isä kuoli tuberkuloottiseen verensyöksyyn pojan ollessa vain 14-vuotias, kartano jouduttiin myymään. Isä jätti näet perheen puille paljaille, ja tämän suuret velat Edelfelt makseli pikkuhiljaa taiteilijantyöllään. Nuoren Edelfeltin harteille lankesi siis perheen elättäjän taloudellinen vastuu ja sen paineet. Elätettävänä olivat äiti Alexandran lisäksi kolme siskoa: nuorena tuberkuloosiin kuollut Ellen sekä Annie ja Bertta. Muuten, Edelfelt pelkäsi koko aikuisikänsä tuberkuloosin mahdollista periytyvyyttä, joskin hänen kohtalokseen koitui sydänkohtaus vain 51-vuotiaana.

Porvoo Kiialan kartanosta nähtynä 1897
Voi vain kuvitella mitä Edelfeltin mielessä liikkui kun
hän maalasi tämän näkymän menetetyn Kiialan parvekkeelta äidilleen syntymäpäivälahjaksi!

Edelfeltien kesäkodiksi muodostui pian pieni vuokrahuvila Villa Edelfelt, jonne Edelfelt palasi joka kesä Pariisista. Sinne taiteen pääkaupunkiinhan hän oli lähtenyt uraa luomaan jo 19-vuotiaana ja vietti siellä käytännössä kaikki talvet kuolemaansa asti. Tuon kesävillan yhteyteen rakennettu pieni ateljee on nyt Albert Edelfeltin ateljeemuseona, linkistä voit lukea lisää.

Villa Edelfelt 1893

Rakkaassa kesäpaikassa tuntee kaiken. Jokainen rantakivi on tuttu, polun ääriviivat tunnistaa kuin oman käsialansa, kotitalossa on aina oma ominaistuoksunsa. Keskellä talveakin muistaa, miltä tuntuu soutuveneen hidas lipuminen rantaan ja sen ensimmäinen kosketus santapohjaan.

Edelfelt avioitui vapaaherratar Ellan de la Chapellen kanssa vasta 34-vuotiaana, joten Pariisissa seksuaaliseen vapauteen ja boheemiin taiteilijaelämään tottunut taiteilija vietti kesäisin siistiä selibaattia perheen naisten hoivissa. Kesä maalla oli hänelle sekä latautumisen että kiivaan työskentelyn aikaa, sillä hän maalasi kesäisin Haikossa yli 220 maalausta, erityisesti upeita kansankuvauksia. Minua huvitti Kortelaisen kertomat neurasteniasta, tuon ajan muotidiagnoosista. Tämä sairaus uuvutti myös kaupunkien miehiä, teki heidät hermostuneiksi, väsyneiksi ja voimattomiksi. Suositeltu lääke oli lepo luonnossa kaukana kaupunkien hektisestä sykkeestä.

Porvoo Näsinmäeltä nähtynä 1898
Siron oksiston käyttäminen 'kaltereina' oli japanilaisista
puupiirroksista lainattu tehokeino.
Edelfelt oli hyvin viriili mies, ja kun ajattelee Edelfeltin onnetonta, sovinnaisuussyistä solmittua avioliittoa ja jatkuvaa ulkosuomalaisen elämää Pariisissa, niin tottakai hänellä oli naissuhteita. Porvoosta kotoisin oleva, Pariisissa vaikuttanut lapsuudenystävä, kuvanveistäjä Ville Vallgren väitti, että Edelfeltillä oli rakastajattarensa ja mallinsa Virginien kanssa kaksi lasta. Mutta vaikka kuinka kolusi ranskalaisia arkistoja, Kortelainen ei löytänyt tästä pitäviä todisteita.

Berta-sisko 1883
Kortelainen kuvaa hienosti 1800-luvun lopun ajankuvaa. Fennomaanit rynnistivät, mutta Edelfelt vastusti heitä kiivaasti, olihan hän ruotsalaisen isän ja suomenruotsalaisen äidin poika. Suomea Edelfelt ei puhunut, mutta ranskaa yhtä sujuvasti kuin äidinkieltään. Haikon kesä oli hänelle talvisin ainainen kaipuun kohde. Pariisissa hän maalasi puolimaailmannaisia ja Salonkiin sopivia aiheita, mutta Haikossa nostalgisia maisemia, perhepiirinsä naisia ja tavallista kansaa.

Kansankuvauksista otan tähän yhden esimerkin, Jumalanpalveluksen Uudenmaan saaristossa 1881. Tämä maalaus oli esillä Pariisin Salongissa ja siitä nähty kuva teki suuren vaikutuksen Vincent van Goghiin. Van Gogh kehui maalauksen tunnelmaa ja etenkin vaaleanpunaiseen pukeutuneen naisen ilmeikästä asentoa. Kortelainen sanoo maalauksesta näin:

Jumalanpalvelus Uudenmaan saaristossa 1891

Merenselkä on autioitunut, kun Edelfelt on koonnut kalastajia ja vaimoväkeä ulkoilmajumalanpalvelukseen. Luterilainen pappi toimii siis samalla tavalla kuin Edelfelt: jalkautuu kansan pariin ja tekee työtään ulkoilmassa, en plein air.

Kirjan parasta antia ovat Kortelaisen analyysit ja selitykset kunkin maalauksen taustoista ja tyylistä. Ihanaa luettavaa näin kevään korvalla kun luonto ja puutarha vielä odottavat heräämistään. Edelfelt halusi Haikon puutarhaansa alkukesään unikkoja, keskikesään salkoruusuja ja loppukesään auringonkukkia. Niin minäkin omaani! Kortelaisen Puolivilli puutarha lisäsi taas hiukan ymmärtämystäni Edelfeltiä kohtaan ja totesin taas kerran, miten tavatoman taitava hän olikaan.

Yksityiskohta maalauksesta Haikon puutarhassa
Talvisin Pariisin puistot ja muotopuutarhat olivat Edelfeltin kosketus luontoon.
Villi kukkaniitty oli vapauden ja samalla katoavuuden symboli.


Pahoittelen kuvien huonoa laatua, kuvasin ne kirjasta.
Hyvää kevään ja kesän odotusta!


Anna Kortelainen
Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko
Otava 2004
****
Omasta hyllystä

22. maaliskuuta 2017

Hanya Yanagihara - Pieni elämä


Varaudu siihen, että Yanagiharan romaani vie järkesi, jäytää sydäntäsi ja kaappaa elämäsi hallinnan. - Romaani joka kuohutti Amerikkaa. - Ällistyttävä, järkyttävä ja liikuttava kuvaus ystävyydestä, tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista.

Pieni elämä ei kirjana ole pientä nähnytkään: se on yli 900-sivuinen mammutti, joita vierastan periaatteesta. Tarinan ytimessä on neljän nuoren miehen ystäväporukka, joka on hitsautunut yhteen jo collegessa. Porukka on poikkeuksellisen tiivis, kuin perhe ikään. Kaksi heistä on New Yorkista: musta, haitilaissyntyinen rastatukkainen JB, josta tulee ikoninen kuvataiteilija; puolimusta Malcolm, superrikkaan perheen arkkitehtipoika; ja sitten nämä köyhät, isättömät ja äidittömät: Wyomingista kotoisin oleva maalaispoika, ruotsalaissyntyinen orpo Willem, josta tulee Hollywood-tähti; ties mistä kotoisin oleva, monietninen & vaikeneva Jude, josta tulee huippujuristi. Tarina sijoittuu Bostoniin ja New Yorkiin; myös Lontooseen, Pariisiin ja Roomaan kun nämä neljä nuorta miestä aikanaan valloittavat maailman. 

Yanagihara kuvaa tämän nelikon elämää ja koko elämän kestävää, tiivistä ja poikkeuksellista ystävyyttä yli 30 vuoden ajan. Miehet ovat kaikki valinneet urakeskeisen ja lapsettoman elämäntavan. He elävät amerikkalaista unelmaansa todeksi: jokaisesta tulee menestynyt, superrikas, ympärisön ihailema ja kadehtima. Tarinan edetessä JB ja Malcom väistyvät taustalle, kirjailijan huomio keskittyy Willemiin ja etenkin Judeen, kämppäkaveruksiin, jotka aluksi asuvat surkeassa kämpässä China Townissa ja myöhemmin ylellisessä loftissa.

Ystävykset ovat kuin ketkä tahansa nuoret, juhlivat ja toilailevat, rakastuvat ja eroavat. He kertovat toisilleen avoimesti aivan kaikesta, mutta traaginen Jude vaikenee kuin simpukka. Hän on komea, mutta ontuva kävely paljastaa hänen selkävammansa. Säännöllisin välein tuo vamma aiheuttaa kipukohtauksia, jotka saavat Juden tärisemään ja vievät tajunnan. Kämppäkaveri Willem auttaa, huolehtii ja kuskaa Judea lääkäri Andyn hoidettavaksi. Andystä tuleekin Judelle läheinen nro kaksi, hänen lääkärinsä loppuelämäksi.

Jude on lapsena koetun, vuosia kestäneen äärimmäisen pahuuden ja pahoinpitelyn uhri. Tämä kaikki on vienyt hänen fyysisen terveytensä ja jättänyt hänen mieleensä itsetuhoisen sekasorron. Jude käyttää kaiken tahdonvoimansa ja energiansa häpeälliseksi kokemansa menneisyytensä salaamiseen. Kun paljastumisen pelko ja ahdistus vyöryvät yli äyräitten, Juden on pakko helpottaa oloaan vahingoittamalla itseään fyysisesti.

Yanagihara suorastaan mässäilee Juden karmivilla kokemuksilla, läpi kirjan, uudestaan ja uudestaan. Luin Lauran linkkaaman The Guardianin haastattelun, jossa kirjailija kertoo liioittelun olleen tarkoituksellista. Mutta en siltikään ymmärtänyt miksi. Kun Caleb astui Juden elämään minua oksetti ja kuvotti. Kirjailija vähensi sairaan väkivallan kuvaustaan toviksi, mutta aloitti taas. Tätä se oli: silmitöntä on off väkivaltaa läpi kirjan.

Juden identiteetti on täysin hukassa. Hän ei pysty uskomaan ja ottamaan läheistensä rakkautta ja sanoja vastaan. Kaikesta heidän todistelustaan huolimatta hän kokee itsensä arvottomaksi. Hän kokee olevansa niin paha, että ansaitsi kaiken hänelle lapsena tapahtuneen. Lapsena kuullut vähättelyt ja loukkaukset ilkkuvat hänen päässään ja tunkeutuvat hänen uniinsa. Willemissä Jude löysi ystävän, onnen ja lämmön, mutta Yanagiharan tunteeton ratkaisu oli se, että Jude menetti myös Willemin tuen ja turvan.

Olet kärsivällinen. Olet antelias. Olet paras kuuntelija jonka tunnen. Olet kaikin puolin fiksuin ihminen jonka tunnen. Olet kaikin puolin rohkein ihminen jonka tunnen. Olet lakimies. Johdat riidanratkaisuryhmää Rosen Pritchard and Kleinilla. Rakastat työtäsi, teet sitä kovasti. Olet matemaatikko, olet loogikko. (...) Sinua kohdeltiin hirvittävällä tavalla. Sinä selvisit siitä. Sinä olet aina ollut sinä.

Yanagiharalla on tarkka ja havainnoiva psykologinen silmä, mutta silti Juden hahmo oli minusta varsin epäuskottava. En pysty millään uskomaan, että henkilö joka on psyykkisesti noin rikki pystyy ammatissaan olemaan noin pätevä, menestynyt ja briljantti.  Toki Jude keräsi sympatiat, empatiat, myötätunnon, säälin, surun ja maailman kaikki tuon tyyppiset tunteeni. En tiedä mihin kustantaja viittaa lauseella kuohutti Amerikkaa. Oliko kuohunnan aiheena kenties lastensuojelun piirissä olevien turvattomien lasten pahoinpitelyt, monenlaiset seksuaalisuudet vai psykoterapian tehokkuuden ja parantamiskyvyn vähättely?

Itselleni heräsi paljonkin kysymyksiä. Mikä on lähimmäisen vastuu henkisesti horjuvasta, itseään hirvittävillä tavoilla vahingoittavasta lähimmäisestä? Onko puututtava ja millä tavoin? Missä kulkee aikuisen ihmisen yksityisyyden kunnioittamisen raja? Voiko olla totta, että yhteiskunnan ylläpitämä lastensuojelujärjestelmä on näin mätä ja sokea? Eikö kukaan huomaa?

Yanagihara kuvaa myös sitä, miten vaikeaa ja raskasta on elää henkisesti rikkinäisen ja itsetuhoisen ihmisen lähimmäisenä. Koko ajan elää usko, toivo ja luottamus siihen, että pystyy rakkaudellaan tämän parantamaan. Aivan kuin nainen uskoo parantavansa ja raitistavansa alkoholistimiehensä. Mutta turhaan, luottamus horjuu, pettymykset seuraavat toisiaan, ärsytys kasvaa, turhautuneisuus ja oma avuttomuus ovat vähällä sairastuttaa läheisenkin. Seuraa vahtimista, kyräilyä ja pullojen piilottelua, vihan tunteita.

Rikkinäisen Juden kujanjuoksua kuvatessaan Yanagiharan kohuttu romaani sukeltaa tummista tummimpiin vesiin, mutta ystävyyden, sen kauneuden ja murheiden, tulkkina se kulkee vakaasti kohti valoa.

Järkyttävä, kyllä. Valoa löysin, mutta ainoastaan ystävyydestä, sillä Yanagihara vetää pahuuden ja väkivallan äärrimmäisen överiksi. Monessakin kohtaa kirjailijan kerronta on loistavaa, esim. Juden adoptioisän Haroldin ja lääkäri Andyn puheenvuoroissa sekä surun kuvauksessa. Mutta miksi, oi miksi hän teki Pienestä elämästä näin brutaalin ja rankan sairaan väkivallan tuhovoiman kuvauksen! Vähempikin olisi riittänyt. Jos Yanagiharan tarkoitus oli takoa lapsena koetun väkivallan tuhoisuus lukijan kalloon, siinä hän toden totta onnistui. Pieni elämä on aivan kaamea kirja pahuudesta ja sen aiheuttamista traumoista. Ansionsa siinä on, mutta toivon kuitenkin, ettei yksikään itsetuhoinen nuori löydä tätä kirjaa.

Kirjan ovat lukeneet myös Laura, Maisku, Elegia; kirjailijan haastattelu The Guardianissa

EDIT
Karsin tekstistä liikoja juonipaljastuksia, joihin niin usein syyllistyn. Luettuasi kirjan, arvaat hyvin mitä kaameuksia poistin.

Hanya Yanagihara
A Little Life 2015
Pieni elämä
Suomentanut Arto Schroderus
Tammi 2017
****
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle

19. maaliskuuta 2017

John Gillard - Luovan kirjoittajan työkirja


Myytävänä: vauvan kengät, ei käytetty kertaakaan. *

Tämäpä oli mainio löytö, josta kiitän lämpimästi Ullaa. Kirjassa on mukana 20 tunnettua kirjailijaa, joista kaksi on suomalaista: Katja Kettu ja Anja Snellman. Luovan kirjoittajan työkirjassa analysoidaan kunkin kirjailijan tyyliä, listataan heidän tärkein teoksensa ja asemoidaan ao. kirjailija kirjallisuuden kenttään. Kaiken tämän varsin mielenkiintoisen lisäksi annetaan 70 luovan kirjoittamisen harjoitusta kunkin kirjailijan tyylin erikoispiirteitä mukaellen.

Kirja antaa varmasti erityisen paljon kirjoittamista harrastavalle, mutta mielestäni myös 'vain' lukijalle. Uskon että haasteellisia, esim. maagiseen realismiin ja surrealismiin lukeutuvia kirjailijoita jatkossa lukiessa tulen kokemaan uudenlaisia ahaa-elämyksiä.

Minna Canthin päivän kunniaksi aloitan näillä kahdella suomalaisella naiskirjailijalla. Katja Kettua Gillard luonnehtii näin: tyyli maaginen realismi ja tajunnanvirta; keskeinen teos Kätilö 2011. Harjoituksissa kehotetaan kokeilemaan epäluotettavaa kertojaa, tutkailemaan syyllisyyttä ja kehittelemään esineiden muistin kertomaa. Itse olen blogannut Yöperhosesta ja Kätilöstä.

Anja Snellmanin tyyli on Gillardin mukaan omaelämäkerrallisuus, aikalais- ja sukupolviromaanit sekä runot; keskeinen teos Sonja O. kävi täällä 1981. Harjoituksessa pyydetään tutkimaan lauman kaipuuta ja kammoa, tekemään omalle tekstille taustatyötä sekä tutkimaan henkilöhahmoja tavanomaisten ja yllättävien piirteiden valossa. Itse olen lukenut blogiaikana vain Syysprinssin.

Kirjassa on em. suomalaisten kirjailijoiden lisäksi James Joyce, Virginia Woolf, Franz Kafka, William Faulkner, Ernest Hemingway, Vladimir Nabokov, William S. Burroughs, Iris Murdoch, Gabriel García Marquez, Douglas Coupland, Haruki Murakami, Margaret Atwood, Peter Carey, J. M. Coetzee, Georges Perec, Patrick Süskind, Kurt Vonnegut ja Stephen King.

Näistä kirjailijoista monet ovat tuttuja, mutta eivät suinkaan kaikki. Haruki Murakami on itselleni tutuin, sillä olen lukenut hänen tuotannostaan 9 teosta. Murakamia Gillard luonnehtii näin: tyyli maaginen realismi ja surrealismi; keskeinen teos Kafka rannalla 2002. Kirjassa ruoditaan teosta Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (en ole lukenut) viitaten kirjailijan hyvin kurinalaiseen elämään. Murakami-harjoituksissa pyydetään keksimään hätkähdyttäviä metaforia, onomatopoeettisia ilmauksia, käyttämään elotonta kertojaa sekä kuvaamaan yliluonnollista arkiseen tyyliin. Mielenkiintoista eikö totta!

Douglas Coupland  on itselleni tuntematon kirjailija, mutta kiinnostus heräsi. Hänen tyylinsä on Gillardin mukaan populaarikulttuuri ja postmodernismi; keskeinen teos Generation X 1991. Harjoituksissa tämän kirjailijan kohdalla kehotetaan uppoutumaan tajunnanvirtaan, kehittämään tarina sanomalehdestä löydettyjen sanojen sekä kadonneitten merkitysten ympärille ja myös keksimään ja kuvittelemaan Couplandin maapalloleipä. En avaa enempää sitä, mitä maapalloleipä tarkoittaa, se löytyy kirjasta.

Nobelisti J. M. Coetzeesta Gillard tuumii näin: tyyli kaunokirjalliset muistelmat ja postmodernismi; keskeinen teos Häpeäpaalu 1999. Coetzeen kohdalla mielenkiintoisin harjoitus on Painotukset kohdalleen. Eli on tutkittava saisiko lauseista koskettavampia ja ilmaisuvoimaisempia. Tästä on kirjassa pari mielenkiintoista esimerkkiä, joista otan toisen. Onhan tuossa ero kuin yöllä ja päivällä!

VakioilmausHeidän yhdessä ja erikseen olemisen tapansa koostuu vitseistä, salaisuuksista ja rikoskumppanuudesta; katse sinne, sana tänne.

CoetzeeKoiruuksia, salaisuuksia, rikoskumppanuuksia; silmäys sinne, sana tänne: se on heidän tapansa olla yhdessä, olla erillään. - Elizabeth Costello 2003

Kirjan 70 harjoituksessa pyydetään lisäksi mm. tiivistämään sanottavansa tiivistämisen mestarin Hemingwayn tapaan kuuteen sanaan; harjoittelemaan sisäisiä monologeja Joycen tyyliin; etsimään pieniä päivittäisiä ihmeitä kuten Woolf; löytämään hätkähdyttäviä aloituksia kuten Kafka; kiinnittämään huomiota tahtiin eli lyhyiden ja pitkien lauseitten vuorotteluun; kokeilemaan sanaleikkejä kuten Nabokov... Ja paljon muuta mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää!

Minusta tämä on loistava kirjailijoiden tyylejä avaava kirja, vaikka ei itse kirjoittaisikaan. Jokaiselle tekee hyvää revitellä mielikuvituksensa kanssa, etsiä uusia epätavallisia ajatuspolkuja ja antaa aivosoluilleen töitä! Varmasti tulen lukemaan kirjassa analysoituja kirjailijoita jatkossa toisin silmin ja kiinnittämään enemmän huomiota heidän tyyliinsä ja tapaansa sanoa. Pidin kovasti!

* Hemingwayn nerokas kuuden sanan lause!


John Gillard
Creative Writer's Notebook. 20 Great Authors & 70 Writing Excersises 2015
Luovan kirjoittajan työkirja. 20 kirjailijaa, 70 sormiharjoitusta
Suomentanut Ulpu Strellman
Suomalaisten kirjailijoiden osuudet Jani Saxell
Art House 2017
*****
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle

18. maaliskuuta 2017

Clare Mackintosh - Annoin sinun mennä


Ällistyttävän hyvä * Hyytävä, vangitseva ja eläytyvä *
Hätkähdyttävä käänne * Juonenkuljetuksen mestarinäyte*

Vierastan hiukan tämmöisiä ylenpalttisia, kirjaan painettuja kehuja ja veikin viikkoja ennen kuin sain kirjan luettua. Halusin toki itse katsoa mikä tämä mieletön käänne oli ja hätkähdyttikö. Kirjoitan nyt hyvin epämääräisesti, ettei juoni paljastu tuleville lukijoille.

On marraskuun lopun tavallinen iltapäivä Bristolissa. Tuulee, myrskyää ja sataa kaatamalla, on pilkkopimeää. Äiti on palaamassa pienen poikansa kanssa kotiin päiväkodista ja silloin se tapahtuu - pam! Auto törmää pieneen Jacobiin ja pakenee paikalta. Poika menehtyy ja suru musertaa äidin. Rikoskomisario Ray Stevens saa jutun hoitaakseen, mutta mitään ei selviä ja juttu hyllytetään puolen vuoden kuluttua. Stevensin suostumuksella hänen apurinsa Kate Evans jatkaa kuitenkin salaa jutun tutkimista.

Tuo onnettomuus tuntui tuhoavan lopullisesti Jenna Grayn elämän. Hän pakkaa reppunsa ja ryntää suinpäin pakoon - miettimättä minne, kunhan vain jonnekin, pakoon, kauas pois. Jenna päätyy Walesin rannikolle pieneen eristäytyneeseen kylään ja rähjäiseen vuokramökkiin. Pikkuhiljaa yhteisö ottaa hänet omakseen, löytyy muutama uusi ystävä, uusi orastava rakkauskin ja businessidea.

Alkuosan kerronta poliisityön kuvauksineen tuntui pitkästyttävältä ja Jennan pako epäuskottavalta. En oikein ostanut ideaa. No - tulihan sieltä sitten se luvattu huikea käänne! Mackintosh vedätti taitavasti lukijaa - ainakin minua. En nyt kuitenkaan ryhtynyt tutkimaan mitä kirjailija de facto oli sanonut, mutta myönnän: halpaan menin!

Kirjan toisessa osassa ääneen pääsee sairas psykopaattinen narsisti, joka osoittaa sanansa Jennalle. Minusta nämä kirjeet olivat kirjan parasta ja taidokkainta antia. Se miten narsisti alistaa ja manipuloi ja eristää uhrinsa oli hyytävää luettavaa. Jenna oli niin syvällä narsistinsa järkyttävän väkivallan verkossa, ettei edes tiedostanut tilaansa. Alistui, koska pelkäsi henkensä puolesta. Muuta vaihtoehtoa hän ei nähnyt.

Eikö sinulle tullut mieleen kysyä mielipidettäni, ennen kuin tuot kissanpennun minun talooni? (...) Kissanpentu maukui. Join kulauksen pullosta. Televisiosta tuli luontodokumentti, ja katselin, kuinka kettu raateli jäniksen kappaleiksi. Laitoin äänen kovemmalle, mutta kuulin silti kissan maukunan. Ääni raikui päässäni, kunnes jokainen maukaisu vain lisäsi suuttumustani; tulista raivoa, jonka tunnistin, mutta jota en pystynyt hillitsemään. Nousin seisomaan ja menin keittiöön.

Näillä vaiheilla kirja oli parhaimmillaan ja jännittävimmillään, sitten Mackintoshin ote vähän heltisi ja juonenkäänteet alkoivat muistuttaa satua tai chicklitiä - ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti - sen pituinen se. Mackintosh kirjoittaa hyvää ja selkeää kieltä, josta pidin. Walesin luonnon kuvaus oli myös kaunista. Epäilevästä ennakkoasenteestani huolimatta jännittävä & mainio esikoisteos ja oiva lukukokemus!

Annoin sinun mennä on saanut innoituksensa todellisesta rikostapauksesta, jota kirjailija tutki toimiessaan vielä poliisina. Huikeat arvostelut saanut esikoisromaani teki Mackintoshista kertaheitolla psykologisen trillerin uuden kansainvälisen tähden. Yli 600 000 kappaletta Britanniassa myynyt kirja oli Sunday Timesin listakärjessä 12 viikkoa, ja sitä luetaan jo yli 30 kielellä. 

Palkinnot:
  • Brittiläinen rikoskirjallisuuspalkinto, Theakston’s Old Peculier Crime Novel of the Year Award
  • Parhaalle ranskaksi käännetylle rikoskirjalle myönnettävä Prix Polar International


Clare Mackintosh
I Let You Go 2014
Annoin sinun mennä
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière
Gummerus 2017
****
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajall

Patrik Pehkonen - Sinikka Mönkäreen tarina


Kirjan pitkä otsikko Orpotytöstä ministeriksi - Sinikka Mönkäreen tarina kertoo mihin tämä karjalainen orpotyttö ylsi. Eikä vain lyhyeksi tähdenlennoksi, sillä Mönkäreen ministeriys kesti 10 vuotta eri hallituksissa. Hän on Suomen pitkäaikaisin naisministeri 3817 päivällä. Jos oikein katsoin Valtioneuvoston listaa vain kaksi naisministeriä on yltänyt Mönkäreen lisäksi yli 3000 ministeripäivän: Tarja Halonen ja Paula Risikko. Wikipediasta löytyy tämä kunnioitusta herättävä listaus:

Sinikka Mönkäre
Suomen sosiaali- ja terveysministeri
Lipposen I hallitus
13.4.1995–14.4.1999
Jäätteenmäen hallitus
17.4.2003–23.6.2003
Vanhasen I hallitus
24.6.2003–23.9.2005


Suomen työministeri
Lipposen II hallitus
15.4.1999–24.2.2000


Suomen kauppa- ja teollisuusministeri
Lipposen II hallitus
25.2.2000–16.4.2003


Kansanedustaja
21.3.1987–21.3.1991
24.3.1995–31.1.2006



Sinikka Mönkäre on juuri täyttänyt 70 vuotta, joten hän kuuluu suuriin ikäluokkiin. Isä palasi sodasta mieleltään järkkyneenä ja äiti kuoli traagisesti kun Sinikka * oli vajaa 3-vuotias. Äidin sisko Tilda otti puolisoineen Sinikan ja tämän veljen Timon hoitaakseen. Lapseton pari oli orvoille tuki ja turva, kuin oikeat vanhemmat. Asuttiin Imatralla, Vuoksenniskalla työväenyhdistyksen talossa, joten Sinikka kasvoi luontevasti sosiaalidemokraattiseen aatteeseen.

Uravalintaan vaikutti ratkaisevasti Tilda-tädin halvaantuminen vain 48-vuotiaana. Kun nuori Sinikka meni kunnanlääkäriä iltakymmeneltä hakemaan, tämä ilmoitti ettei jaksa tulla. Sinikka ei ymmärtänyt yhtään, sairaita ihmisiähän piti hädässä auttaa! Lääkärin ammatista tuli kutsumus ja Sinikka läpäisikin Turun lääketieteellisen tiukat  karsinnat. Hyvin pian tätä nuorta naista kohtasi taas musertava isku: sekä Tilda-täti että hänen puolisonsa menehtyivät vajaan vuoden sisään. Äidittömäksi ja isättömäksi jäätiin taas. Onneksi lähellä oli sentään tukena sulhanen, tuleva puoliso Timo Mönkäre.

Sinikka oli tottunut tiukkaan elämään, joten opiskelijan rahahuolet eivät olleet mitään uutta. Ei  ollut opintotukia eikä alkuun edes opintolainan valtiontakaustakaan. Jotenkuten pärjättiin, syntyi esikoispoika eikä kunnallisesta lastenhoidosta tietoakaan! Junaillen ja sinnitellen opinnot saatiin päätökseen. Nuoripari palasi Imatralle, Sinikka Imatran aluesairaalan lääkäriksi ja alkoi osallistua myös sosiaalidemokraattien toimintaan. Syntyi tytär ja työpaikka vaihtui Tiuruniemen sairaalaan, olihan hän keuhkosairauksiin erikoistuva lääkäri. Vuoden 1980 kunnallisvaaleissa Sinikka Mönkäre valittiin Imatran kaupunginvaltuustoon. Siitä se poliittinen ura sitten lähti.

Sinikka Mönkäre oli nyt 33-vuotias. Hän oli palannut Imatralle, lapsuutensa ympäristöön ja tuttujen pariin. Hän oli päässyt kunnallispolitiikkaan isolla äänimäärällä. Hän oli lääkärinä menestynyt, tutkimustyötä tekevä, kannustettu ja tunnustettu. Opiskeluajan ujous ja epävarmuus olivat kaikonneet. Hän ei ollut enää arka, vaan mielipiteissään jopa räväkkä.

Elämä hymyili, vaikka maan talous rypi jo lamassa. Mönkäre eteni kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi vaikeissa olosuhteissa: Valco oli ajettu alas, Ovako ja Enso-Gutzeit vähensivät väkeä. Imatran työttömyys oli korkea ja lyhyessä ajassa oli menetetty lisää 2000 työpaikkaa. Vuoden 1987 eduskuntavaalien asetelmat olivat Imatralla varsin mielenkiintoiset. Paikkakunnalla oli kolme työväenyhdistystä ja kukin nimesi oman ehdokkaan. Vuoksenniskan työväenyhdistyksen ehdokas oli Sinikka Mönkäre, Imatrankosken Sinikka Hurskainen ja Imatran Heikki Luukkanen. Kilpailu oli timantinkovaa ja ristiriitoja syntyi. Kirjassa kerrotaan Sinikka Hurskaisen miesystävän Smp:n työministeri Urpo Leppäsen masinoimista hyökkäyksistä mielenkiintoisesti! Mutta 1987 eduskuntavaalit olivat Imatralle juhlaa: valituiksi tulivat molemmat Sinikat, demarit Mönkäre ja Hurskainen sekä Kokoomuksen Riitta Uosukainen!

Kansanedustajan työ oli innostavaa ja inspiroivaa ja Sinikka Mönkäre toimi myös Koiviston valitsijamiehenä 1988. Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa Imatralla ehdokkaina oli neljä demaria ja lisäksi tietysti Kokoomuksen Riitta Uosukainen.  Miettiä sopii kuinka monelle 30 000 asukkaan äänet riittävät! Mönkäre putosi, sillä juorut kihisivät pienellä paikkakunnalla. Mönkäreitten avioerosta kohuttiin ilkeästi lehdissä ja suosio notkahti. Putoamisen jälkeen Mönkäre palasi Imatralle lääkärintyöhönsä ja päätti pian aloittaa myös paikallispolitiikassa. Hänet valittiin uudestaan  kaupunginvaltuustoon 1992.

Vuoden 1995 eduskuntavaaleissakin Sinikka Mönkäre tuli uudelleen valituksi ja siitä alkoi hänen kymmenvuotinen uransa kansanedustajana ja ministerinä. Paavo Lipposen johtamistapaa Mönkäre kehuu moneenkin otteeseen. He eivät puhuneet keskenään paljon, mutta Lipponen johti ministereitään, piti ohjat käsissään ja häneen saattoi luottaa. Myös vihreitten ja kokoomuslaisten kanssa tultiin toimeen, mutta toista oli Keskusta. Itsekin muistan vuodelta 2003 Anneli Jäätteenmäen polemiikkia herättäneen episodin, julkisuuteen vuotaneet salaiset asiakirjat, ja hänen lyhyen pääministerikautensa. Jäätteenmäen seuraaja Matti Vanhanenkaan ei paljon kehuja Mönkäreeltä saa. Ei sen puoleen Eero Heinäluomakaan!

Kuva: Hbl 2002 / Partek-jupakka puhutti
Sauli Niinistö, Sirpa Pietikäinen, Erkki Tuomioja

Kirjassa kerrotaan - myös valokuvin - runsaasti sattumuksia ja sisäpiiritietoa pääkallonpaikalta. Tarinoissa esiintyvät useimmat tunnetut poliitikkomme: Tarja Halonen, Sauli Niinistö, Satu Hassi, Eeva Kuuskoski, Erkki Tuomioja, Arja Alho, Liisa Jaakonsaari... Lukija pääsee kurkistamaan monen kohun taustalle:  pankkikriisiin, Soneran epäonnisiin UMTS-kauppoihin, Tsunami-tragedian hoitoon, Nuorisosäätiön vaalirahajupakkaan, Partekin kauppaan... etc. Kiinnostavaa luettavaa ja uutta tietoa ainakin minulle!

Ministerinä olo oli yhtä haipakkaa ja luovimista selkäänpuukottajien ja median kanssa. Puukottajia olivat useinkin oman puolueen naiset, sillä kilpailu paikasta auringossa oli veristä. Mieliinpainuvia valtiovierailujakin oli: Kiinaan, Japaniin, Venezuelaan... Kaiken tämän keskellä elettiin yksityiselämää: Sinikka Mönkäre ja Juha Laisaari avioituivat kypsällä iällä 1996 seurusteltuaan vuosikaudet.

Poliitikon ammatti on aikamoinen koiran virka. Mutta Mönkärettä ajoi halu auttaa vähempiosaisia ja parantaa yhteiskuntaamme. 10 vuoden ministeriys on kunnioitettava saavutus. Tuona aikana maassamme tapahtui paljon, upottiin lamaan mutta noustiin ja sosiaaliturvaa parannettiin monin tavoin.  Kirjan lopussa charmantti ja vaatimaton Mönkäre toteaa näin:

Uraa ei voi suunnitella. Olen sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Haasteita on ollut, mutta olen aina elämässäni kokenut, 'että asioilla on tapana järjestyä'. Se vaatii kuitenkin tahtoa onnistua, tehdä sitkeästi työtä ja tavoitella päämäärää. (...) Sisimmässäni olen edelleen se ujo työväentalon tyttö, jolla oli paljon unelmia ja paljon hyviä ihmisiä ympärillä auttamassa unelmien toteutumiseen. (...) Eniten minuun on ihmisenä vaikuttanut aviomieheni Juha Laisaari. (...) Yhdessä olemme pohtineet politiikan päivänpolttavia kysymyksiä. Olen aina voinut luottaa Juhan mielipiteeseen ja apuun. Meillä molemmilla oli 1990-luvulla hankalat vuodet työelämässä. Elämä ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Vastamäkiä on koettu, mutta yhdessä on selvitty.

Voiko puolisoaan kiittää kauniimmin? Tuskin. Orpotytöstä ministeriksi - Sinikka Mönkäreen tarina on mielenkiintoinen kurkistus päivänpolitiikan ja päätöksenteon taustoihin; se on kertomus kutsumuksensa löytäneen älykkään ja sitkeän naisen pyrkimyksistä kohti unelmiaan ja parempaa yhteiskuntaa. Minulle kirja oli erityisen kiinnostava, koska olen Imatralta kotoisin. Sinikka Mönkäre asui Vuoksenniskalla Enso-Gutzeitin Kaukopään tehtaiden lähellä, itse taas Meltolassa lähellä Valtionhotellia. Mutta sama iloinen karjalainen miljöö, samat pikkukaupungin ongelmat - samat pienisieluiset juorut ja puheet. Suosittelen jokaiselle politiikasta kiinnostuneelle, kymenlaaksolaiselle ja tietysti jokaiselle imatralaiselle!

* Sinikka Mönkäreen lapsuudesta ja nuoruudesta puhuessani käytän vain etunimeä, koska se tuntui luontevammalta.

Sinikka Mönkäre oli vieraana 15.3. Kirja vieköön! -illassa Savoyssa

Patrik Pehkonen
Orpotytöstä ministeriksi - Sinikka Mönkäreen tarina
Art House 2017
****
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle

16. maaliskuuta 2017

Karismaa lavan täydeltä


Kevään viimeinen Kirja vieköön! -ilta täytti taas tuvan Savoyssa. Luvassa oli lavan täydeltä karismaa ja vahvaa naisenegiaa, sillä niin mielenkiintoisia Baba Lybeckin naisvieraat olivat. Tässä vaiheessa on myös kiitosten paikka. Sydämellinen kiitos Baba Lybeck ja KirjaSuomi näistä hurmaavista kirjallisuusilloista! Olen nauttinut jokaisesta hyvin paljon, ja siksi halunnut kertoa kokemastani  myös blogissani.

Lämmin kiitos!

Illan ensimmäinen vieras, kirjailija Katja Kallio astui lavalle Baban lausuttua katkelman hänen uutuusromaanistaan Yön kantaja / Otava. Itsekseni olin miettinyt mitä yhteyttä tällä romaanilla on illan muihin vieraisiin, mutta sympaattinen Katja * antoi selityksen: kirjan päähenkilö Amanda on nainen, joka ei istunut aikansa naisille asetettuun muottiin. Kaikki alkoi tästä oudosta maininnasta, jonka Katja löysi Seilin mielisairaalan potilaskertomuksia tutkiessaan 'toiminut kuumailmapalloilijan jalkavaimona eri Euroopan maissa'. Hän kertoi ajatelleensa että mitä ihmettä!


Ja olihan tuo varsin merkillinen lause keskellä todellisen Amanda Fredrika Aaltosen (1865-1918) sairaskertomusta. Amandan diagnoosi insania menstrualis periodica tms. / jonkin sortin kuukautishulluus vei hänet Seilin saaren mielisairaalaan vuonna 1891 loppuiäkseen - vain 26-vuotiaana. Katja ei usko Amandan 'hulluuteen' vaan hänen mielestään nainen oli älykäs individualisti, joka suljettiin laitokseen koska ei sopinut yhteisön normeihin. Kylläpä Yönkantaja kuulosti kutkuttavan kiinnostavalta kirjalta!


Katja kertoi myös omasta kirjoitusprosessistaan. Birgitta Ulfsson sanoi etsivänsä alati oikeaa äänenpainoa, Katja puolestaan oikeaa sävyä. Tekstin hiominen jatkuu ja jatkuu lausekohtaisesti. Kun kaikki on ikäänkuin valmista seuraa vielä 4-5 stilisointikierrosta. Oli todella kiinnostavaa nähdä Katja Kallio livenä.


Mutta sitten näyttämön valtasi rehentelevä ja römeä-ääninen pikku Myy Birgitta Ulfssonin tulkitsemana - suomeksi. Seurasi myös pätkä pakkoruotsia Tua Forsströmin runon säkein. Mikä karisma, mikä lavan haltuunotto - ja yleisö oli aivan pähkinöinä kuten bloggarikolleega Arja eilen twiittasi! Tämä hurmaava 88-vuotias nainen ei ole istunut muottiin koskaan elämässään, ei vielä nytkään, sillä hän jatkaa teatterityötään sekä Suomessa että Ruotsissa.


Bisse / Birgitta kertoi elävästi lukuisia hupaisia tarinoita pitkän uransa varrelta. Hän oli esimerkiksi jo lopettanut näyttelemisen, koska kriitikot moittivat häntä vulgääriksi, karkeaksi ja lahjattomaksi. Bisse oli päätynyt kotiäidiksi Lasse Pöystin ja kahden pienen lapsen kanssa rähjäiseen mökkiin Vantaalle. Silloin Vivica Bandler soitti ja sanoi Täällä olis yks huoran osa! Niinpä yleisön onneksi Bissen upea ura jatkui, ja jatkuu. Enemmän hänen kiinnostavan elämän sattumuksista voit lukea uunituoreesta Stig Hansénin kirjoittamasta elämäkerrasta Mikä ettei / Teos & Förlaget. Bisse puhui muuten loistavaa suomea niin suomenruotsalainen kuin onkin. Elämänsä 11 ensimmäistä Karjalassa vietettyä vuotta toivat kielen ja tekivät myös karjalaisen luonteen tutuksi.


Väliajan jälkeen lavalle asteli Minttu Mustakallion johdattelemana säkenöivä Lenita Airisto. Hän oli juuri sellainen kuin odotinkin - suorapuheinen, terävä ja tyylikäs. Itsehän ehdin jo lukea ja blogata hänen elämäkerrastaan Elämäni ja isänmaani / Bazar, johon tämä linkki vie. Minusta jo Lenitan elämäkerran formaatti on mainio: kuin upeista upein Lenita-niminen muotilehti otsikkoteasereineen. Ja värikäs sisältö vastaa täysin kannen mielikuvaa! 


Lenita vastaili Baban kysymyksiin terävällä tyylillään ja huumorillaan saaden yleisön mukaansa - aivan loistavaa kuunneltavaa! Minusta on kunnioitettavaa että Lenita on johdonmukaisesti tuonut elämässään ja tekemisissään esiin isänmaallisuutensa. Tosin politiikassa maan asioiden hoito ei häntä ikinä kiinnostanut, vaan hän koki saavansa enemmän aikaan ja pääsevänsä pitemmälle itsenäisenä ilman kompromissien tarvetta - ja niinhän hän pääsikin. 


Stadin Slangi ry valitsi Lenitan Stadin friiduksi 2013 ja hänelle on myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan ensimmäisen luokan ritarimerkki.



Lenitan seuraksi lavalle asteli kaunis, hurmaava ja menestynyt Nasima Razmyar Baban lausuttua otteen millaista Nasiman lapsuus Afganistanissa oli ollut. Nasima on Helsingin kaupunginvaltuutettu ja vuonna 2015 valittu kansanedustaja - koko maailman toinen afganilaissyntyinen naisparlamentaarikko. Se toinen löytyy Kanadasta.


Nasima kertoi koskettavasti elämästä Rovaniemen vastaanottokeskuksesta kun hän perheineen saapui 5-vuotiaana turvapaikanhakijana Suomeen. Hän kertoi myös miten korkeasti koulutetulle isälle oli vaikeaa tipahtaa sosiaaliavun varaan. Enemmän Nasiman elämästä voit lukea Raila Kinnusen kirjoittamasta kirjasta Nasima (Tammi).



Kolmanneksi edellisten seuraan liittyi Taisto Oksasen lausuntahetken jälkeen tyylikäs ja charmikas Sinikka Mönkäre, Suomen pitkäaikaisin naisministeri. Sinikka kertoi traagisista lapsuuden tapahtumistaan ja orpoudestaan. Kuitenkin myös sodan jälkeen puhallettiin yhteen hiileen ja yhteisöllisyys Imatralla oli vahva. Saman tapaisen kohtalon kokeneita lapsia ja nuoria oli paljon, lapsuus tuntui turvalliselta ja onnelliselta.


Keskustelu riehaantui ajoittain ihanaksi poliittiseksi väännöksi kokoomuslaisen Lenitan ja sosiaalidemokraatteja edustavan Sinikan välillä, mutta Baba luotsasi keskustelun taitavasti ja hienovaraisesti takaisin käsikirjoitukseen. Enemmän Sinikan elämästä ja huikeasta urasta ja siitä, millaista naisellista(kin) taktiikkaa naisministeri joutui käyttämään miesvaltaisessa ympäristössä löytyy Patrik Pehkosen kirjoittamasta elämäkerrasta Orpotytöstä ministeriksi / Art House. 


Kotiin palatessa mieli oli keveä ja innostunut - olipa taas elämyksellinen Kirja vieköön! -ilta! Kesän ajan Kirja vieköön! on tauolla, mutta yleisön iloksi illat palaavat ohjelmistoon syksyllä. Syksyn päivämäärät ovat 13.9., 17.11. ja 13.12. Tämä on niin hieno konsepti, että sen jatkuvuus on upeaa.

Illan tunnelma lumosi myös Arjan - hänet joka oli Bissen edessä pähkinöinä!

* Käytin nyt poikkeuksellisesti näistä karismaattisista naisista etunimeä Lenitan innoittamana.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...