Sinikka Vuola - Replika

Sinikka Vuola (s.  1972)  on koulutukseltaan filosofian maisteri, ja Replika hänen ensimmäinen proosateoksensa. Tätä ennen Vuola on julkaissut 3 runokirjaa, joista esikoinen, Orkesteri jota emme kuule (Tammi 2007) voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Maailman vaikein kieli (Tammi 2013) oli puolestaan Yleisradion Tanssiva karhu -runopalkintoehdokas 2014. 

Replika tuntui minusta häkellyttävältä surrealistiselta sadulta, jota on turha edes yrittää ymmärtää. Satuklassikkojen, esim. Grimmin satujen, tapaan Replikakin on hyvin julma ja hyvin raaka. Vuolan teksti on väkevää, kaunista ja runollista, kunnes kirjailija hyppää toiseen äärilaitaan - vereen, suolistonmutkiin ja ruumismatoihin.

Alussa pieni poika asuu ihanassa laaksossa äitinsä kanssa. Hän kaipaa isää jota ei ole. Ystävänä on isänsä mykäksi ja mustelmille pieksemä Kaniininaama. Kaunis laakso on yhteiskunnallisesti jakautunut rikkaisiin ja köyhiin ja maan talous on huonossa jamassa. Leikkipaikkana on suljetun kaivoksen musta suu. Lähiympäristössä asuu hyljeksitty kerjäläistyttö,  muistojaan kavahteleva dementoitunut vanhus, juoppo ja väkivaltainen leipuri, rikkaudestaan humaltunut lääkäri, korsetin kuristama kaunis nuori leski, jota epileptinen demoni riivaa. Sitten poikaa kohtaa elämän seisauttava menetys, hän sairastuu surusta ja tuntee itsensä puolikkaaksi, näkeekin vain puolittuneita kuvia. Mutta elämä kulkee, aika kulkee ja parantaa haavat - vai parantaako, sillä Vuola sanoo ettei lapsuudesta pääse ikinä eroon.

Tarinaan on ladattu valtavasti tarujen ja satujen symboliikkaa: on Pinokkiota, Tulitikkutyttöä ja Sinipartaa juhlineen ja kattolamppuina roikkuvine murhattuine vaimoineen; on Sodomaa ja Gomorraa, peli- ja peilisaleja; on Marilyn Monroeta, tuota traagista maailman kauneinta eläintä. Tähän kohtaan sopisi ehkä Wikipediasta lainaamani lause:

Surrealistit hakevat innoituksensa usein alitajunnasta ja unista. Maalaustaiteessa surrealismille tunnusomaisia piirteitä ovat taianomaiset, mystiset, tunnelmaltaan epätodelliset ja unenomaiset sommitelmat, joissa on vertauskuvallisuutta ja omalaatuisesti käytettyjä aika- ja tilasuhteita.

Vuolan menetyksen ja surun kuvaus oli erityisen koskettavaa: pojan koko maailma pysähtyi. Myös isän pelon kuvaus oli ravisuttavaa: pienellä lapsella ei ollut mitään mahdollisuutta paeta isänsä tuhoavaa terroria ja väkivaltaa. Siniparran tultua mukaan kuvioon surrealismi lisääntyi entisestään. Romaanin loppupuolella Siniparran kohtauksissa oli löydettävissä myös huumoria. Varsin mielenkiintoisesti Vuola toistaa tekstissä kohtauksia ja lauseita, ne pomppaavat väliin Ei mistään, alitajunnan syvistä kerroksista. Vuosikausien piinaava ahdistus purkautui näin valtavalla ryöpsähdyksellä:

Eikä hänen omassa kodissaan enää kukaan nosta kättään ja sano puhkaisevansa saksilla nuo silmät joilla sinä katselet muita miehiä, tyhjentävänsä puukolla nuo silmät joilla sinä viettelet muita miehiä, enää kukaan ei nosta kättään omassa kodissani ja väitä kaikkia ääniä, kaikkea puhetta kuvottavaksi valheeksi joka on minusta lähtöisin niin että minut pitäisi vaientaa, kuuletko, minut pitäisi nitistää, kukaan ei enää tule sanomaan että minä vaivaan häntä joka hetki, että me ahdistamme häntä, että hänen kattonsa alla me riivaamme häntä joka hetki vaikka emme olisi edes paikalla. Äitimme on vapaa nyt, olemme kokonaan irti ja vapaat.

Replika oli hieno, mutta jätti ristiriitaisen ja mykistyneen tunteen. Moni on pohtinut, että ehkä toinen lukukerta avaisi tarinaa enemmän... Uutta ja luovaa ei synny jos ei uskalla kokeilla ja rikkoa rajoja. Tästä täydet pisteet Vuolalle, mutta silti teos taisi olla minulle liian surrealistinen.

Replika on ihastuttanut ja mietityttänyt myös näissä blogeissa:
Opus eka, Tuijata,  Kirjavinkit, Kaisa Reetta, Katja, Krista, Tekstiluola, Omppu, Anttiaikalainen,

Sinikka Vuola

Replika

Tammi 2016

****

Kirjastosta