Noitaympyrän pitkä tie julkaistuksi kirjaksi
Teräväsanainen Pentti Haanpää (1905-1955) oli julkaissut jo parikymppisenä loistavat arvostelut saaneen novellikokoelman Maantietä pitkin, ja häntä pidettiin kotimaisen kirjallisuuden suurena lupauksena. Mutta sitten hän meni ja kirjoitti itsensä Suomessa ennen näkemättömään kirjalliseen paitsioon, omaan noitaympyräänsä: omista armeijakokemuksista kertova novellikokoelma Kenttä ja kasarmi (1928) herätti suurta tuohtumusta. Yksikään kustantaja ei uskaltanut julkaista Haanpäältä mitään viiteen vuoteen. Haanpää itse piti vuonna 1931 valmistunutta Noitaympyrää parhaana teoksenaan, mutta se julkaistiin vasta postuumisti, vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1956.
Noitaympyrän juonesta
Noitaympyrän päähenkilö on aviottoman äidin poika, rutiköyhä tyhjätasku Pate Teikka, joka elättää itsensä tukkijätkänä napapiirin savotoilla. Kämpissä olot ovat kaameat: täit ja luteet rellestävät, paita jäätyy öisin lattiaan ja on alituinen nälkä. Palkat ovat surkeat, niillä pysyy hädin tuskin hengissä. Niin kouluja käymätön mies kuin Pate onkin, hän funtsailee maailmanmenoa ja yhteiskuntajärjestystä, ja välittää paljon työkavereistaan.
Vahvana ja kekseliäänä miehenä Pate etenee uittopomoksi, onhan hän kehitellyt hienon kustannuksia säästävän uittoränninkin. Mutta lupauksista huolimatta metsäyhtiö ei palkitse häntä keksinnöstään millään tavalla. Paten keksinnön takia yhä useampi mies joutuu työttömäksi - siinä sitä on edistyksen ja pomona olemisen karvas ihanuus! Yhtiö vaatii nälkäpalkoilla aina vain parempaa tuottavuutta, joten meno äityy rumaksi. Ajomiehet rääkkäävät nälkiintyneet hevosensa puolikuoliaiksi, ja kun Pate valittaa tilanteesta metsäyhtiön pomolle, on tuloksena lopputili ja täydellinen paitsio alan työmarkkinoilla.
Tämä maailma oli tarujen maa. Tämä elämä oli satujen noitaympyrä. Oli olemassa niin paljon ruokaa, että suunniteltiin sen valmistuksen vähentämistä, tuhottiin, poltettiin elintarpeita. Ja kuitenkin lukemattomat eivät saaneet syödä. (...) Tämä mies tunsi olevansa yhtä miljoonien kanssa. Kuitenkin hän oli yksin. Kuin nälkäinen peto hän kulki öisessä erämaassa.
Pennitön ja nälkiintynyt Pate hiihtää napapiirin pakkasyössä henkensä kaupalla ja päätyy vihdoin tuhannen metsähehtaarin hulppeaan Korpelan taloon. Sinne eksyy myös etelän hälinään ja yhteiskuntaan väsynyt maisteri, joka esittelee itsensä sanoilla: Olen Raunio, pelkkä raunio. Maisterin rahoilla miehet suuntaavat vielä pohjoisemmaksi Lapin erämaihin, viettävät siellä kesän ja talven, mutta Paten levottomuus ja ihmislauman ikävä lisääntyvät. Kun Raunio menettää onnettomuudessa jalkansa ja tekee oman ratkaisunsa, Patelta häviää elättäjä ja viimeinenkin läheisempi ihmiskontakti. Edessä on vain pako Raunion malliin tai taistelu. Pate valitsee elämän ja taistelun suuntana itäraja, sillä työmarkkinoiden henkipattona hän näkee loikkaamisen Neuvostoliittoon ainoana mahdollisuutena selvitä hengissä.
Kirjan poliittisista ajatuksista
Kuilu hyväosaisten ja nälkäänäkevien välillä näyttäytyy hyvin suurena ja kapitalismi perimmäisenä pahana. Paten mielestä kapitalistinen talousjärjestelmä ei yksinkertaisesti toimi. Hän odottaa uutta onnen ja paratiisin tuovaa järjestelmää, jolloin yksilöllisyys häviää ja miljoonat itsekkäät minät muuttuvat yhdeksi kollektiiviseksi me.
Etenkin Raunio ilmaisee natsi-ideologian kaltaisia ajatuksia rodun jalostuksesta. Hänen mukaansa köyhiltä, vähäosaisilta ja -älyisiltä pitäisi kieltää lisääntyminen. Tuottamattomien yksilöiden hengissä pitäminen ei kannata taloudellisesti, vaan tuottaa liikaa kuluja. Raunio itse noudatti kirjassa tätä oppiaan kun hänestä tuli raajarikko. Patekin on samoilla linjoilla: kun hädin tuskin pystyy elättämään itsensä, ei pidä hankkia lapsia tähän surkeuteen. Ihmisiä on liikaa, ei riitä ruoka eikä työ. Näin tässä jotain linkolalaisuutta myös.
Pate ihaili ideologiystävänsä Lukuhullu-Täkyn ajatuksia, joka tuumi mm. että armeija on organisaatiorakenteeltaan selvää kommunismia. Mahtoiko Haanpää esittää näitä samoja isänmaallisesti rienaavia ja tulenarkoja mielipiteitä jo Kentässä ja kasarmissa?
Hän oli nähnyt sotalaitoksessa kommunismia käytännössä. Upseeri, kasvattaja, otti käsitelläkseen monenkaltaiset yksilöt, opetti, kuritti, valoi heidät muottiin, pyrki hävittämään mahdollisimman tarkoin yksilölliset ominaisuudet tehdäkseen laumasta joukon, tuhat samankaltaista miestä, sotilaita. Tai ei mitään miehiä, vaan miesvoimaa. (...) Tässä asiassa oli porvarillinen maailmankatsomus jo ammoin tunnustanut kommunismin ja sovittanut sen käytäntöön ihailtavalla tavalla.
Mitä tuumin kirjasta
Haanpään teksti on minusta hienoa ja kestänyt hyvin aikaa. Hän luonnehtii ja kuvailee miljöitä ja tunnelmia hyvin onnistuneesti, vähin sanoin ja ytimekkäästi. Lyhyet lauseet kertovat kaiken tarvittavan. Teksti on kuitenkin tiivistä ja vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Ymmärsin hyvin Paten ja hänen kaltaistensa ahdingon. Suomi oli tuolloin nuori valkoinen tasavalta ja ajankuvan mukaisesti poliittisten ideologioiden imu oli voimakas. Sisällissodasta oli kulunut vain runsaat kymmenen vuotta ja yleismaailmallinen lama huononsi elinehtoja meilläkin.
En tiedä miten kultaisia kuvia Neuvostoliitosta tuolloin liikkui, mutta 1920- ja 30-luvuilla Neuvostoliittoon loikkasi lähes 15 000 suomalaista maanpäällistä paratiisia etsimään. Loikkaus oli monelle myös pakon sanelema juttu, koska punaiset eivät saaneet Suomessa töitä. Lapuan liikkeen vuosina (1929-1932) kommunisteja myös kyydittiin ja pakotettiin itärajan yli. Stalinin vainot ja puhdistukset eivät Noitaympyrää kirjoitettaessa olleet vielä alkaneet. On arvioitu että suomalaisista punaloikkareista jopa puolet menetti henkensä niissä.
Minun tuli Patea jotenkin sääli. Pohtiva, köyhä ja yksinäinen nuorimies, joka välitti kovasti työtovereistaan ja maailmantilasta. Hän etsi omaa vihreää oksaansa, vaatimattomia elinmahdollisuuksia. Kun kotimaassa kaikki ovet oli suljettu, rajan ylitys houkutti niin kuin monia muitakin näyttäytyen ainoana mahdollisuutena pysyä hengissä.
30-luvulla ajat olivat toiset. Nyt kun Noitaympyrän valmistumisvuodesta on kulunut 86 vuotta, ja kylmän sodan päivistä ja noottikriiseistäkin kauan, on vaikea ymmärtää kustantajien ja yhteiskunnan herkkähipiäisyyttä. Tänä päivänä poliittiset aatesuunnat sietävät toisiaan paremmin tehden yhteistyötä ja sananvapaus on laajempaa kuin ennen. Ideologioita on syntynyt ja kaatunut ja sama prosessi jatkuu, mutta Suomesta ja maailmasta ei eriarvoisuus ole mihinkään hävinnyt.
Pentti Haanpää
Noitaympyrä 1931 /1956
SKS - Suomalaisen kirjallisuuden seura 1994
Kirjastosta
Helmet-haasteeni on kauan odottanut viimeistä merkintää - suomalainen klassikko.
Vihdoinkin haaste on täynnä.
Noitaympyrän juonesta
Noitaympyrän päähenkilö on aviottoman äidin poika, rutiköyhä tyhjätasku Pate Teikka, joka elättää itsensä tukkijätkänä napapiirin savotoilla. Kämpissä olot ovat kaameat: täit ja luteet rellestävät, paita jäätyy öisin lattiaan ja on alituinen nälkä. Palkat ovat surkeat, niillä pysyy hädin tuskin hengissä. Niin kouluja käymätön mies kuin Pate onkin, hän funtsailee maailmanmenoa ja yhteiskuntajärjestystä, ja välittää paljon työkavereistaan.
Vahvana ja kekseliäänä miehenä Pate etenee uittopomoksi, onhan hän kehitellyt hienon kustannuksia säästävän uittoränninkin. Mutta lupauksista huolimatta metsäyhtiö ei palkitse häntä keksinnöstään millään tavalla. Paten keksinnön takia yhä useampi mies joutuu työttömäksi - siinä sitä on edistyksen ja pomona olemisen karvas ihanuus! Yhtiö vaatii nälkäpalkoilla aina vain parempaa tuottavuutta, joten meno äityy rumaksi. Ajomiehet rääkkäävät nälkiintyneet hevosensa puolikuoliaiksi, ja kun Pate valittaa tilanteesta metsäyhtiön pomolle, on tuloksena lopputili ja täydellinen paitsio alan työmarkkinoilla.
Tämä maailma oli tarujen maa. Tämä elämä oli satujen noitaympyrä. Oli olemassa niin paljon ruokaa, että suunniteltiin sen valmistuksen vähentämistä, tuhottiin, poltettiin elintarpeita. Ja kuitenkin lukemattomat eivät saaneet syödä. (...) Tämä mies tunsi olevansa yhtä miljoonien kanssa. Kuitenkin hän oli yksin. Kuin nälkäinen peto hän kulki öisessä erämaassa.
Pennitön ja nälkiintynyt Pate hiihtää napapiirin pakkasyössä henkensä kaupalla ja päätyy vihdoin tuhannen metsähehtaarin hulppeaan Korpelan taloon. Sinne eksyy myös etelän hälinään ja yhteiskuntaan väsynyt maisteri, joka esittelee itsensä sanoilla: Olen Raunio, pelkkä raunio. Maisterin rahoilla miehet suuntaavat vielä pohjoisemmaksi Lapin erämaihin, viettävät siellä kesän ja talven, mutta Paten levottomuus ja ihmislauman ikävä lisääntyvät. Kun Raunio menettää onnettomuudessa jalkansa ja tekee oman ratkaisunsa, Patelta häviää elättäjä ja viimeinenkin läheisempi ihmiskontakti. Edessä on vain pako Raunion malliin tai taistelu. Pate valitsee elämän ja taistelun suuntana itäraja, sillä työmarkkinoiden henkipattona hän näkee loikkaamisen Neuvostoliittoon ainoana mahdollisuutena selvitä hengissä.
Kirjan poliittisista ajatuksista
Kuilu hyväosaisten ja nälkäänäkevien välillä näyttäytyy hyvin suurena ja kapitalismi perimmäisenä pahana. Paten mielestä kapitalistinen talousjärjestelmä ei yksinkertaisesti toimi. Hän odottaa uutta onnen ja paratiisin tuovaa järjestelmää, jolloin yksilöllisyys häviää ja miljoonat itsekkäät minät muuttuvat yhdeksi kollektiiviseksi me.
Etenkin Raunio ilmaisee natsi-ideologian kaltaisia ajatuksia rodun jalostuksesta. Hänen mukaansa köyhiltä, vähäosaisilta ja -älyisiltä pitäisi kieltää lisääntyminen. Tuottamattomien yksilöiden hengissä pitäminen ei kannata taloudellisesti, vaan tuottaa liikaa kuluja. Raunio itse noudatti kirjassa tätä oppiaan kun hänestä tuli raajarikko. Patekin on samoilla linjoilla: kun hädin tuskin pystyy elättämään itsensä, ei pidä hankkia lapsia tähän surkeuteen. Ihmisiä on liikaa, ei riitä ruoka eikä työ. Näin tässä jotain linkolalaisuutta myös.
Pate ihaili ideologiystävänsä Lukuhullu-Täkyn ajatuksia, joka tuumi mm. että armeija on organisaatiorakenteeltaan selvää kommunismia. Mahtoiko Haanpää esittää näitä samoja isänmaallisesti rienaavia ja tulenarkoja mielipiteitä jo Kentässä ja kasarmissa?
Hän oli nähnyt sotalaitoksessa kommunismia käytännössä. Upseeri, kasvattaja, otti käsitelläkseen monenkaltaiset yksilöt, opetti, kuritti, valoi heidät muottiin, pyrki hävittämään mahdollisimman tarkoin yksilölliset ominaisuudet tehdäkseen laumasta joukon, tuhat samankaltaista miestä, sotilaita. Tai ei mitään miehiä, vaan miesvoimaa. (...) Tässä asiassa oli porvarillinen maailmankatsomus jo ammoin tunnustanut kommunismin ja sovittanut sen käytäntöön ihailtavalla tavalla.
Mitä tuumin kirjasta
Haanpään teksti on minusta hienoa ja kestänyt hyvin aikaa. Hän luonnehtii ja kuvailee miljöitä ja tunnelmia hyvin onnistuneesti, vähin sanoin ja ytimekkäästi. Lyhyet lauseet kertovat kaiken tarvittavan. Teksti on kuitenkin tiivistä ja vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Ymmärsin hyvin Paten ja hänen kaltaistensa ahdingon. Suomi oli tuolloin nuori valkoinen tasavalta ja ajankuvan mukaisesti poliittisten ideologioiden imu oli voimakas. Sisällissodasta oli kulunut vain runsaat kymmenen vuotta ja yleismaailmallinen lama huononsi elinehtoja meilläkin.
En tiedä miten kultaisia kuvia Neuvostoliitosta tuolloin liikkui, mutta 1920- ja 30-luvuilla Neuvostoliittoon loikkasi lähes 15 000 suomalaista maanpäällistä paratiisia etsimään. Loikkaus oli monelle myös pakon sanelema juttu, koska punaiset eivät saaneet Suomessa töitä. Lapuan liikkeen vuosina (1929-1932) kommunisteja myös kyydittiin ja pakotettiin itärajan yli. Stalinin vainot ja puhdistukset eivät Noitaympyrää kirjoitettaessa olleet vielä alkaneet. On arvioitu että suomalaisista punaloikkareista jopa puolet menetti henkensä niissä.
Minun tuli Patea jotenkin sääli. Pohtiva, köyhä ja yksinäinen nuorimies, joka välitti kovasti työtovereistaan ja maailmantilasta. Hän etsi omaa vihreää oksaansa, vaatimattomia elinmahdollisuuksia. Kun kotimaassa kaikki ovet oli suljettu, rajan ylitys houkutti niin kuin monia muitakin näyttäytyen ainoana mahdollisuutena pysyä hengissä.
30-luvulla ajat olivat toiset. Nyt kun Noitaympyrän valmistumisvuodesta on kulunut 86 vuotta, ja kylmän sodan päivistä ja noottikriiseistäkin kauan, on vaikea ymmärtää kustantajien ja yhteiskunnan herkkähipiäisyyttä. Tänä päivänä poliittiset aatesuunnat sietävät toisiaan paremmin tehden yhteistyötä ja sananvapaus on laajempaa kuin ennen. Ideologioita on syntynyt ja kaatunut ja sama prosessi jatkuu, mutta Suomesta ja maailmasta ei eriarvoisuus ole mihinkään hävinnyt.
Pentti Haanpää
Noitaympyrä 1931 /1956
SKS - Suomalaisen kirjallisuuden seura 1994
Kirjastosta
Helmet-haasteeni on kauan odottanut viimeistä merkintää - suomalainen klassikko.
Vihdoinkin haaste on täynnä.
Pentti Haanpää on minun iso vaarin setä. on mukavaa kun on kuuluisuus suvussa!
VastaaPoistaVarmasti! Syksyllä ilmestyy Haanpään kokoomateos, olisko nimi ollut Pentti Haanpään parhaat. Noitaympyrä oli kestänyt hyvin aikaa.
Poista