3. marraskuuta 2017

Antti Tuomainen - Kaivos

Luin vastikään Tuomaisen uusimman, Palm Beach Finlandin. Vallan riemastuin sen huumorista ja hulvattomasta menosta, joten tartuin innostuneesti 2015 ilmestyneeseen Kaivokseen, joka oli jostain syystä piiloutunut hyllynlämmittäjien joukkoon.

Kaikkihan me olemme lukeneet Kaivoksen ilmiselvän esikuvan Talvivaaran / Terrafamen ongelmista ja sattuneista ympäristökatastrofeista. Noihin piireihin istutettu trilleri on uskottava ja mielikuvitusta ruokkiva ajatus. Niin hyvin voi kuvitella kaikki kähminnät ja salattavien asioiden verkon, jossa hämäräperäiset gangsterimaiset tyypit toimivat ja jossa tehdään salaa ympäristöä saastuttavia juoksutuksia. Tuomainen on perehtynyt teemaansa ja kirjoittaa asiantuntevasti bioliuotinmenetelmistä, kaivosten suurennelluista työllistämisvaikutuksista ym. poliittisista retoriikoista ja kärjekkäistä luonnonsuojelijoista.

Tuuli yltyi. Lumi tanssi valokeiloissa aina vain levottomammin, raskaammin, kuin laahus, jota se kannatteli, kävisi koko ajan painavammaksi ja hankalammaksi liikuttaa. (...) Lumi suli kasvoille ja tuuli vihmoi ihoa. Hengittämisestä tuli huohotusta, hiki valui selässä. Jalkojen jatkuva nostaminen kävi reisilihaksiin. Niitä alkoi pakottaa ja eteneminen kävi askel askeleelta raskaammaksi.

Kaikki me olemme myös jonain elämämme talvena kokeneet, miten armoton Suomen talvi voi olla: miten pakkanen hyydyttää ruumiin ja sielun, miten puhuri pöllyttää ja riipii, miten kinokset ja aurauslumet valloittavat kadut - jopa Helsingissä, saati sitten Pohjois-Suomessa. Kylmä luminen pakkasmaisema loi tekstissä käsinkosketeltavaa uhkaa. Koin Tuomaisen tekstin äärellä talven kauneuden, kamaluuden ja pelottavuuden kuin itsekin olisin ollut jossain keskellä Kainuuta tai Lappia, ajanut lumipöllyssä pohjoisilla viivasuorilla pikiteillä, joita tykkylumiset synkät metsät reunustavat.

Kirjan päähenkilöt ovat isä ja poika, Janne 30 ja Eemil 60. Heidän näkemyksensä tarinassa etenevät vuoroluvuin: poika kertoo minä-muodossa, isän tarinaa valottaa ulkopuolinen kertoja. Janne on työlleen intohimoisesti antautuva Helsingin Päivän lehtimies, parisuhteessa ja pienen Ellan isä. Avovaimo Pauliinan kanssa eletään hyvin jäätävissä tunnelmissa, tytärtään mies kuitenkin rakastaa ja hoitaa, silloin kun ylipäätään on kotona. Eemil karisti kotikaupunkinsa Helsingin tomut jaloistaan jo 30 vuotta sitten. Taakse jäivät vajaan vuoden ikäinen Janne-poika ja rakastettu Leena. Työ Human Resources -alalla on ollut yksinäistä ja vienyt hänet ympäri maailmaa. Rankka työ purkautuu öisin painajaisunina.

Nyt Jannella on käsissään mehevä juttu, skuuppien skuuppi: Pohjois-Suomessa sijaitsevan Suomalahden nikkelikaivoksen toiminnassa on jotain hämärää. Tästä kielivät kaivosyhtiön johtoportaan jäsenten oudot kuolemat ja lehdessä aiemmin työskennelleen Lehtisen kadonneet muistivihkot. Janne uppoutuu tapaukseen pakkomielteisesti parisuhteensa skismojen keskellä. Paineita ei yhtään helpota yllättävä kohtaaminen Taka-Töölöläisessä marketissa: Emil tupsahtaa Jannen eteen pakastealtaiden luona ja esittäytyy hänen isäkseen. Tuosta vaan, yhtäkkiä, kolmenkymmenen vuoden ja koko elämän jälkeen!

Joskus aika harppaa, joskus se matelee. Joskus aika katoaa ja jättää meidät avaruuden tyhjyyteen. Sitten edessä on paluu maan kamaralle ja elämään, joka on muuttunut peruuttamattomasti, hauraaksi ja hätkähdyttävän tuntemattomaksi. He olivat kaksi miestä, jotka kohtasivat jälleen ensimmäistä kertaa.

Kirjassa on kautta linjan upeasti ja terävästi kerrottuja kohtauksia. Isän ja pojan kohtaukset olivat järisyttäviä ja pysäyttäviä, etenkin tuo josta nappasin yllä olevan sitaatin. Kun isä ja poika avautuivat rehellisesti toisilleen, tuskin uskalsin hengittää. Vaikka miehet eivät olleet jakaneet elämää keskenään, heidän persoonallisuutensa ja luonteensa olivat kuin samasta muotista. Seuraavat sanat sanoi Janne, mutta yhtä hyvin ne olisi voinut sanoa isä Eemil:

Yhden asian olin oppinut. Työ piti ihmisen järjissään. Työhön keskittyminen auttoi silloinkin kun mikään muu ei auttanut. Olin tekemässä juttua. Jutun ydin oli laukussa vieressäni. Tiesin paljon sellaista mitä kukaan muu ei tiennyt. Ei ainakaan yksikään toimittaja.

Tuomaisen kerronta tempaisi mukaansa heti alkumetreillä. Ehkä live-elämässä syntymättä jääneen isä-poikasuhteen lujittuminen ei kävisi yhtä nopeasti ja kivuttomasti, mutta fiktiossahan kaikki on mahdollista. Pidin kovasti Tuomaisen tyylistä ja oli hienoa lukea, miten hän ylisti kirjoittamisen tärkeyttä itselleen Jannen suulla. Erityisesti mieleeni jäivät välähdykset Eemilin painajaisista ja isän ja pojan kohtaamiset. Kaiken Kaivoksen taitavan draaman kuorrutti ympärillä leijaileva suomalainen lumimaisema sekä pohjoisessa että Helsingissä. Viima ja puhuri kangistivat minunkin jäseniäni ja katselin Jannen rinnalla hotellihuoneen ikkunasta, jonka takana pimeässä leijaili paitsi lunta, myös uhka. Niin hienoa!

Kaivos on vakuuttava, vaikuttava ja dramaattinen trilleri, joka herätti paljon kysymyksiä ja joka jäi pyörimään mielessä. Yksi kysymyksistä kuuluu: onko olemassa sellaisia olosuhteita ja syitä, jotka eettisesti oikeuttavat tapon tai murhan? Pitääkö tällainen tappaja jättää rankaisematta?

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Lumiomena, Tuijata

Tuomaisen dekkarit:
Tappaja, toivoakseni, Myllylahti 2006
Veljeni vartija, Myllylahti 2009
Parantaja, Helsinki-kirjat 2010
Synkkä niin kuin sydämeni, Like 2013
Kaivos, Like 2015
Mies joka kuoli, Like 2016
Palm Beach Finland, Like 2017

Osallistun tällä postauksella Tuijatan marrasjännitykseen.

Antti Tuomainen
Kaivos
Like 2015
*****
Lukukappale kustantajalta - myöhäinen kiitos!

Like lähetti Kaivoksen minulle kivana yllätyksenä. Se päätyi jostain syystä hyllynlämmittäjien joukkoon, mutta olen tosi iloinen että olen vihdoin löytänyt Tuomaisen! Siksipä listasin itselleni ja lukijoilleni listan, josta on hyvä valita seuraavaa laadukasta jännityslukemista.

4 kommenttia:

  1. Saat tämänkin kirjan kuulostamaan tarttumisen arvoiselta. Kiitos, Ehkäpä etsin sen peräti miehelleni isänpäivä-joulu- tai synttärilahjaksi. Kauneutta viikonloppuusi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirsti, tämä ei ole mikään tavallinen isä-poikatarina. Erittäin ravisteleva ja rajukin sellainen, kuten trillereihin kuuluu. Mutta kirja on hyvä. Tietenkin kaivoksen hämärät systeemit, mutta ah niin ihana Suomen talven kuvaus!

      Poista
  2. Kaivos kuuluu Tuomaisen parhaimpiin! Olen lukenut häneltä kaikki, tänä syksynä ilmestynyttä uutuutta lukuun ottamatta. Ja Tuomainen itse taas kuuluu suomalaisten dekkaristien ehdottommaan kärkeen!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä hyppäsin mukaan jälkijunassa, mutta onneksi hyppäsin sentään. Vahva lukukokemus! Luen aika vähän dekkareita tätä nykyä, selitys ehkä siinä.

      Poista

KIITOS kommentistasi ♥ THANK YOU for your comment ♥

HUOM! Kaikki jonkun mainoslinkin sisältävät kommentit poistetaan. - OBS! All comments containing an advertising link shall be removed.

Kirja vieköön! ei pidä lukijarekisteriä eikä kerää minkäänlaisia lukijatietoja itse. Blogger-blogina noudatamme Googlen yksityisyydensuojakäytäntöä. Kommentoimalla HYVÄKSYT, että Google kerää sinusta määrättyjä tietoja. Mitä ne ovat, löytyy sivultaYksityisyydensuoja ja Googlen sivulta.