Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #2

Rajuilma nousee #2 / 6

Paustovski on päässyt ylioppilaaksi Kiovan kymnaasista. Eletään kesää 1914, ensimmäinen maailmansota on alkanut ja koko Venäjä on joutunut entistäkin suurempaan sekasortoon. Paustovskin molemmat veljet on kutsuttu rintamalle, ja molemmat myös kaatuvat sodan vuosina. Paustovski itse on ylioppilaana ja likinäköisenä vapautettu asepalvelusta, mutta ilman sodan kauhuja hän ei selviä. Muutettuaan Moskovaan äidin ja siskon ankeaan asuntoon Kaupunkienliitto määrää hänet yhdyskuntapalvelukseen, lääkintämieheksi sairaalajuniin, jotka kuljettavat haavoittuneita pois Moskovasta. Myöhemmin hän siirtyy lähemmäs Saksan rintamaa, etulinjan  kenttäsairaaloihin.

Paustovski kuvaa millaiselta sota näyttäytyy lääkintämiehen silmin. Leikkaussalivaunuissa tehdään leikkauksia surkeilla välineillä ja raajoja amputoidaan. Puolassa siviilit jäävät vetäytyvän Venäjän armeijan jalkoihin; pakolaisvirrat vain kasvavat, nälkä ja epidemiat riehuvat. Isorokon vaikea muoto, mustarokko, niittää väkeä. Se vie myös Leljan, nuoren vapaaehtoisena toimineen sairaanhoitajan, johon Paustovski tunsi kainoa kaukaista rakkautta.

Tihentyvä hämärä oli hylätyn haudan yllä. Sinne oli jäänyt tyttö, josta minun ei olisi pitänyt erota elämässäni tunniksikaan. Minä kuulin selvästi sanat: 'Ei ole nimeä sinulle, kevät. Ei ole nimeä sinulle, oma kaukainen.' Ne olivat hänen mielisäkeitään. Minä äänsin ne nyt itse, mutta ääneni soinnit kantautuivat korviini Leljan kaukaisena äänenä. Sitä ei enää kukaan koskaan kuulisi. En minä eikä kukaan toinen.

Näinäkin vuosina Paustovski oli äärimmäisen yksinäinen, äiti ja sairas sisko olivat muuttaneet takaisin Ukrainaan. Mutta masentunut hän ei ollut, vaan uskoi lujasti tulevaisuuteen, runouden voimaan ja omaan kirjailijan kutsumukseensa. Paustovski kertoo tässäkin osassa elävästi monenmoisista sattumuksista ja hupaisista ihmisistä, joihin törmää; ylistää venäläistä runoutta ja Mustanmeren ja Sevastopolin kauneutta. Paustovski päätyi pienen, kalastajan apumiehenä vietetyn, hengähdystauon jälkeen takaisin Moskovaan ja lehtitalon leipiin. Vallankumous oli jo aistittavissa ilmassa ja Paustovskin tehtävänä oli kuulostella tarkoin mitä toreilla, kaduilla ja kuppiloissa puhuttiin.

Kirjassa oli melko vähän muita ajankohtaisia / poliittisia tapahtumia kuin ensimmäinen maailmansota ja sen surkeus. Venäjän kansan viha Rasputiniin tuli kylläkin hyvin selväksi, hänethän murhattiinkin vuoden 1916 lopussa. Myös viha Nikolai II:n puolisoon keisarinna Aleksandraan oli hyytävää. Kansaa kuvotti Rasputinin ja keisarinnan liitto, koettiin että tuo irstas munkki ja saksalainen vihollisnainen määräsivät Venäjän asioista.

Rajuilma nousee -osa oli raskaine sotakuvauksineen myös raskasta luettavaa. Ykkösosan lumoon en aivan päässyt. Kirjan päättää luku Märkä helmikuu, joka kertoo helmikuun vallankumouksesta 1917 ja siitä miten se kuohutti ja innosti Venäjän kansaa. Oltiin lopen väsyneitä sotaan ja tsaarin hirmuvaltaan,  joten vallankumous toi riehaantuneen toivon.

Koskaan elämässäni en ollut nähnyt niin paljon onnen kyyneleitä kuin niinä päivinä. (...) Alkoivat meluisat, tolkuttomat, onnelliset päivät.

Tämä Paustovskin elämäkerran kakkososa sopi minusta hyvin luettavaksi Suomi100 -juhlavuonna, kartoittaahan se elävästi sitä aikakautta, jolloin Suomi itsenäistyi. Samat poliittiset kuohunnat johtivat itsenäistyneen Venäjän suuriruhtinaskunnan sisällissotaan ja vuosien poliittisiin jännitteisiin, joista tulevina kuukausina tulee luettua muutamakin teos 1918-haasteeseen.

Konstantin Paustovski
Povest o Zhizni, ilm. 1945-55
Kertomus elämästä #2, Rajuilma nousee
Suomentanut Juhani Konkka
Gummerus 1968
***
Kirjastosta

Osa #1 - Lapsuus ja kouluvuodet / Linkissä myös enemmän tietoa Konstantin Paustovskista, joka oli Nobel-ehdokkaana vuonna 1965.