Saara Turunen - Järjettömiä asioita

Saara Turusen uusi romaani Järjettömiä asioita kertoo rakkaudesta ja etäsuhteen haasteista. Romaanissa nuori suomalainen dramaturgiopiskelija pääsee Barcelonaan opiskelijavaihtoon, tapaa siellä komean katalaanimiehen ja rakastuu. Kotiinpaluu koittaa vääjäämättä ja eron hetkellä kysytään, ollaanko me me, vai ei? Kumpikaan ei halua luopua kotikaupungistaan. Näin ollen parilla olisi kaksi kotia kahdessa eri maassa. Mitkään järkisyyt eivät puolla tällaista etäsuhdetta, voiko se ylipäätään toimia?

Miehellä on moto, jolla huristetaan pitkin Barcelonan katuja. Hän on varakkaasta katalaaniperheestä, mutta haluaa ylpeästi tulla toimeen pienellä palkallaan. Välillä nainen tympiintyy mieheen, tämän typeriin kavereihin ja pöydänkattauksen huolettomuuteen, ja taas kerran päätetään suhde. Kotona Helsingissä nainen päättää omistautua uralleen ja ryhtyy vimmaisesti kirjoittamaan, mutta sanat pakenevat. Hän on lamaannuttavan surun ja masennuksen vallassa. Tuntuu, että ero oli hirveä erehdys. Mitä merkitystä elämällä on, kun työ ei suju eikä ole rakkautta? Seuraavana kesänä nainen osallistuu Barcelonassa kansainväliseen työpajaan ja hän viettää taas ihanan kesän miehensä kanssa. Jouluna Berliinissä kaikki kaatuu niskaan. Hädissään nainen matkustaa kiireellä Barcelonaan, jossa nainen anelee miestä jättämään uuden tyttöystävänsä. On-off suhde on taas on.

Näin kuluvat vuodet. Nainen lentää maasta toiseen, tuntee huonoa omatuntoa hiilijalanjäljestään, tekee uraa Suomessa ja sisustaa Barcelonassa yhteistä kotia. Jossain vaiheessa lapsiajatus pulpahtaa mieleen. Mutta kuka lasta hoitaisi, miten rahat riittäisivät, voiko tehdä taidetta jos on lapsia? Kysymyksiä on paljon, eikä selviä vastauksia. Kun nainen saa hyvän kaksivuotisen apurahan hän päättää mennnä psykiatrille selvittämään tätä järjetöntä rakkausdilemmaansa. Takana on jo 12 vuotta etäsuhdetta.

Romaanin alkuosa oli minulle laimeaa ja epäkiinnostavaa, mutta kerronta muuttui mielenkiintoisemmaksi, kun parin nuoruusvuodet jäivät taakse. Tarinan taustalla elää Katalonian poliittinen tilanne. Itse olin Barcelonassa syyskuun lopulla 2017 ja surullisenkuuluisa itsenäisyysäänestys oli 1.10. Näin paljon Katalonian lippuja selässään kantavia nuoria ja myös maltillisia mielenosoituksia. Barcelonan asuntotilanne näyttäytyi romaanissa surkeana: vuokrat olivat korkeita ja asunnot murjuja. Nainen huomasi, että kulttuuri- ja käyttäytymiseroja Suomen ja Espanjan välillä on paljon. Elämä toi eteen myös raskaita menetyksiä ja vastoinkäymisiä miehen perheessä, ja nainen tunsi syyllisyyttä siitä, ettei ollut paikalla tukemassa miestään. 

Kontrollihakuinen kertojaminä havahtuu tutkailemaan itseään ja omaa julkisuuskuvaansa. Häpeääkö hän intellektuellipiireihin kuulumatonta ulkomaalaista miestään, koska haluaa pitää tämän piilossa julkisuudelta? Erilliset taloudet ja kummallakin omat rahat on sopinut naiselle hyvin. Mutta tulee tilanne, jossa taloudellisen sitoutumisen astetta on syvennettävä. Romaani kurkistaa Turusen varjeltuun yksityisyyteen ja tuo hyvin esiin etäsuhteen haasteet. Autofiktiivisiä elementtejä on, mutta tarina on fiktiivinen, sanoo Turunen.

Bloggaukseni Sivuhenkilöstä & fanifiktio Canthin Hannasta

Saara Turunen - Järjettömiä asioita
Kansi Astrid Sylwan, Markko Taina
Tammi 2021
Äänikirjan lukija Krista Kosonen
_______________

Saara Turusen älykäs ja omaääninen rakkaustarina kuvaa elämänvalintoja, järjen ja tunteiden ristiriitaa, sitoutumisen vaikeutta ja vapauden kaipuuta sekä muutoksen vääjäämättömyyttä. Lyhyet ja kirkkaat lauseet piirtävät esiin tarkkoja havaintoja elämän arvaamattomuudesta, normeista ja odotuksista sekä siitä, miten haastavaa niitä on täyttää. Melankolinen ja leikkisä teos vie lukijan mukanaan kiehtovaan ja yksityiseen maailmaan.

Saara Turunen - Sivuhenkilö

Ensiksi kysymys, joka saa kirjailija Saara Turusen näkemään punaista. Mikä on Sivuhenkilön autofiktion aste? Onko se 50 prosenttia vai liki 100? Minähän en tiedä eikä sillä väliä, mutta lukijan näkökulmasta melko korkealta tuntuu. Enkä tiedä sitäkään kumpi näistä oli ensin: Jatkuu! -fanifiktiossa julkaistu Canthin Hannaan perustuva novelli vai tämän romaanin käsikirjoitus. Joka tapauksessa kosolti déjà vu /  déjà lu -fiiliksiä syntyi. Se mikä novellissa Hanna liikutti ja tuntui tuoreelta, oli nyt ikään kuin toistoa ja sanottua. Turusen palkittua esikoisteosta Rakkaudenhirviö (2015) en ole lukenut.

Sivuhenkilössä kirjailijan itsensä oloinen esikoiskirjailija asuu yksin samanlaisessa asunnossa kuin novellin Hanna. Isä osti sen tyttärelleen arvostetulta asuinalueelta Helsingin Punavuoresta. Tyhjässä makuuhuoneessa on entisen asukkaan jäänteenä koukku katossa kuten Hannallakin - ei muuta; olohuoneessa sängyn ja sohvan virkaa toimittaa kulahtanut vihreä patja; yksinäisen nelikymppisen naisen ydinperheen muodostavat muutama viherkasvi ikkunalla. Toki minäkertoja on tiiviissä yhteydessä siskojensa perheisiin ja iäkkäät vanhemmatkin ovat mukana kuvioissa. Tärkein ihminen on kuuluisa ystävä; yhteyttä pidetään myös kirjailijaan ja näyttelijään, mutta minäkertoja kokee silti olevansa äärimmäisen yksin ja eksyksissä, oman elämänsä valintojen oikeutta kyselevä.

Monen vuoden kirjoittamisuurastuksen jälkeen esikoiskirja on julkaistu. Ja sehän on tietenkin koko maailmankaikkeuden tärkein juttu. Minäkertoja on onnellinen ja tuntee kaiken muuttuneen. Mutta kukaan ei tunnu teosta huomaavan ja suuren valtakunnallisen sanomalehden herra Kriitikko lyttää sen; harvat blogikirjoitukset tuntuvat myötäilevän tätä lyttäävää arviota. Äiti häpeää, isä ei lue, kaikki haluavat vain tietää miten kirja myy. Minäkertoja surffaa pakkomielteisesti somessa etsien mainintoja kirjastaan, mutta herra Kriitikon sivulle hän ei rohkene: se on kuin pohjaan palanut musta kattila, jonka kantta ei uskalla raottaa.

Esikoiskirjailijan tyly mitätöinti vie pohjaa kirjailijuuden ruusuisilta haaveilta ja kalvaa itsetuntoa; mitään järkevän tuntuista uutta ei synny, ja odotettu arvostus ilkkuu poissaolollaan. Sitten syksyllä teos yllättäen voittaa samaisen valtakunnallisen sanomalehden esikoiskirjapalkinnon. Yhdessä yössä mielipiteet kirjasta muuttuvat, julkisuus ryöpsähtää ja esiintymisiä kissanristiäisiin ympäri maata tuputetaan. Mutta nyt ei julkisuudessa huomion huoraaminen enää maistukaan. Minäkertoja ottaa rohkean askeleen ja kieltäytyy useimmista. Hän pystyy vihdoin tavallaan päästämään irti esikoiskirjastaan, herra Kriitikon mielipiteestä ja tekstiä uuteen alkaa syntyä.

Turunen on rohkea kirjoittaessaan julki sen, miten haavoittuvainen etenkin esikoiskirjailija julkisuuden, kritiikkien ja blogiarvioiden suhteen on. Useamman kirjan julkaissut kirjailija on jo osannut kasvattaa itselleen paksumman nahkan. Toisaalta minua hämmensi ja hieman ärsyttikin hänen penäämisensä siitä, että lukijat eivät ymmärtäneet teosta oikein. Julkisuuspeli on julmaa. Kun kirja on markkinoilla, se lentelee omin siivin ja kukin lukija ymmärtää, kokee ja tulkitsee sen omalla tavallaan.

Turunen tuskailee edelleen naista rajoittavien kaanoneiden eli mallien kanssa, kuten novellissaan Hanna. Kirjallisuuden kaanon on patriarkaatin eli mieskirjailijoiden hallinnoima; naiskirjailijat sysätään varjoon, sinne peikonlehden kanssa samaan nurkkaan. Ehdottomasti luettavien klassikkojen listoissa naiskirjailijoita ei juuri näy - niinpä Turunen laatii omansa. Naisen elämän kaanon hyväksyy vain perheelliset naiset ja äidit. Lapsettomana, naimattomana naisena minäkertoja kokee itsensä kummajaiseksi. Naisystävät ympärillä ovat pariutuneet ja hankkineet pari lasta, ja heidän elämänsä täyttävät lapsiperheen arki ja asiat. Mutta minäkertoja ei tunne kutsumusta sellaiseen, hän ei jaksaisi. Hän tuntee vieraantuneensa aiemmista naisystävistään; hän haluaa olla yksin ja sopivan erakko, omistautua taiteelle, vaikka ajoittain viiltävä yksinäisyys kaataa seiniä niskaan.

Turunen kirjoittaa hyvin, sympaattisesti ja tunnoistaan avoimen tuntuisesti. Uskon, että tämän kaltaiset pohdinnat puhuttelevat juuri tuon ikäluokan nuoria naisia; naisen elämän myyttejä on hyvä pöllyttää. Itse en aikoinani naisen elämän kaanonia pohtinut tai sitä vastaan kapinoinut. Tuntui itsestään selvältä että opiskellaan, mennään naimisiin ja hankitaan pari lasta. Niin tein minäkin enkä koe jääneeni mistään paitsi. Mutta kannatan ehdottomasti sitä, että jokainen nainen uskaltakoon elää itselleen sopivimmalla tavalla!

Sivuhenkilön teemoja sivuaa myös Pauliina Vanhatalo teoksessaan Keskivaikea vuosi. Introvertiksi tunnustautuva Vanhatalo koki olevansa huono äiti, koska tarvitsi niin paljon omaa aikaa ja yksinäisyyttä. Kirjailijan paineista mm. kritiikin suhteen hän kirjoitti myös. Ote bloggauksestani: Vanhatalo suo lukijalle kurkistuksen vapaan kirjailijan paineisiin. Miten rankkaa on kun panee sisimpänsä peliin ja alttiiksi aivan eri tavoin kuin vähemmän luovan työn tekijä. Odottaa hyväksyykö kustantaja käsikirjoituksen vai ei, mikä on lukijoiden reaktio. Luovalla työllä on siunauksensa ja kirouksensa. 

Sivuhenkilön aikajänne kattaa vuoden esikoiskirjailijan elämästä. Kirjan ilmestyminen alkuvuonna tuo hurman ja suuret odotukset; pettymys pimentää kesän ja pirstoo identiteetin; syksy satelee palkintoina, tunnustuksina ja huomiona. Huomion jano hiipuu; sivuhenkilön rooli taitaa sittenkin olla rakkain ja tärkein. Se antaa rauhaa ja tilaa luovuudelle, eikä kohonnut itsetunto kaipaa parrasvaloja joka hetki.

Googlailin hiukan mistä Rakkaudenhirviössä on kyse. Sen päähenkilöllä on mm. ristiriitainen äitisuhde, ja tavallisuuden ja massaan sulautumisen kotoa annettu pakko on suuri. Sivuhenkilö lienee  jatkumoa saman minähenkilön elämäntarinalle. Silti romaanin luettuani tunnen pienoista syyllisyyttä siitä, että en niin innostunut enkä varmastikaan ymmärtänyt kirjaa kirjailijan tarkoittamalla tavalla. Koin tämän vertaistukena nuorelta naiselta toiselle, mutta minulle kohderyhmään kuulumattomalle maistui vähän tylsälle.

Saara Turunen (s. 1981) on helsinkiläinen kirjailija ja teatterintekijä. Romaanissaan Rakkaudenhirviö (2015) ja teatteriteoksessa Tavallisuuden aave (2016) Turunen käsittelee normaaliuden vaatimusta ja ristiriitaista suhdetta kotimaahansa. Rakkaudenhirviö sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon 2015 ja Tavallisuuden aave Thalia-palkinnon 2017. Turuselle myönnettiin myös Opetus- ja kulttuuriministeriön Suomi-palkinto 2016 ohjaajan ja kirjailijan työstä.

Saara Turunen

Sivuhenkilö
Kansi Timo Mänttäri

Tammi 2018

**

Kirjastosta
_______________
Muissa blogeissa: Mari, Marile, Nanna, Tiina, Tuija 

Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Kirjailija Erkka Mykkäsen toimittama novellikokoelma Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista juhlistaa 100-vuotiaan Suomen kirjallisuuden klassikoita. Valitsemastaan klassikosta inspiroituneet nykykirjailijat kirjoittavat kukin novellin, esikuviaan fanittaen mutta turhat kainostelut unohtaen. Tämä oli huikeaa luettavaa, koska oli kiinnostavaa nähdä mitä 10 nykykirjailijaa fanittamistaan klassikoista kehittelivät ja saivat irti. Kirjassa on myös kunkin kirjailijan lyhyt esittely ja kirjailijan perustelut hänen omalle klassikkovalinnalleen. Muutama kirjailija sukelsi taiturimaisesti esikuvansa mieleen ja kieleen, muutama taas päivitti tarinan nykyajan kuvioihin. Listaan mukana olevat kirjailijat aakkosjärjestyksessä ja heidän novellinsa, parista sanon muutaman sanan:







Antti Heikkinen - Puolue / Juhani Ahon Rautatie, ilm. 1884 

Iida Sofia Hirvonen - Mirdja / L. Onervan Mirdja, ilm. 1908 

Juha Hurme - Ylistalon huussissa / Volter Kilven Alastalon salissa, ilm. 1934 

Anu Kaaja - Toinen talvi / Tove Janssonin Taikatalvi, ilm. 1957
Olen lukenut kokeelliselta Kaajalta Muodonmuuttoilmoituksen ja Ledan. Novellissaan hän leikittelee kielellä kenties vielä enemmän kuin aiemmin. Koskettava läheisyyden, lämmön ja rakkauden etsimisen kuvaus. 

Juhani Karila - Suenmorsian - Halfbreed / Aino Kallaksen Sudenmorsian, ilm. 1928
Karilan tapaan sanoa olen tutustunut Säkeilyvaarassa sekä Omenakrokotiilin kuolemassa. 

Joonas Konstig - Kerro miulle ristiturpa / Kalevala, ilm. 1835 

Laura Lindstedt - Tarinoita kaapista eli kuinka kuollutta rakastetaan / Joel Lehtosen Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki, ilm. 1922 

Erkka Mykkänen - Hän joka sai mittansa täyteen / Mika Waltarin Sinuhe, ilm. 1945


Petri Tamminen - Viidestoista luku / Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, ilm. 1870

Velmulta Tammiselta luin keväällä Suomen historian. Tähän haasteeseen kirjailija tarttuu rohkeasti ja kirjoittaa Seitsemään veljekseen lisäluvun. Keski-ikäiset veljekset tapaavat ihanana suviehtoona, jolloin auringon vaskinen hehku jo hiipuu, mutta vielä uhkuu niitty ja raukeena kumisee aho. Eero nostaa kissan pöydälle:  koko tämä riivatun sukupuolibinärismi on systeeminä syrjivä, sekä heteroille että sateenkaareville nyt ensiksi. Mitäpä veljekset aiheesta haastelivat selviää Tammisen ihanasti Kivi-henkisestä novellista!

Saara Turunen - Hanna / Minna Canthin Hanna, ilm. 1886

Kuulun niihin moniin, jotka eivät Canthin Hannaa ole lukeneet, mutta sen juoni löytyy Wikipediasta. Tätä riipaisevaa novellia luin sydän sykkyrällä. Kertojaäänen valinta on käsittämättömän hieno: Canthin Hanna kertoo omasta ja nykypäivän kirjailija Hannan elämästä. Heidän kohtalonsa ovat hyvin samanlaiset ja ikäänkuin liukuvat toistensa sisään. 150 vuotta on kulunut, mutta naisen on edelleenkin alistuminen patriarkaatille. Tytöille ja pojille, naisille ja miehille on eri säännöt.

Canthin elämäniloinen Hanna oli Woldemariinsa syvästi ja romanttisesti rakastunut, viaton nuori tyttö. Mutta isä päätti toisin, vaati häntä pimputtamaan pianoa lihavalle keski-ikäiselle miehelle. Woldemar otti ja nai Olgan, Hannan parhaan ystävän: Kadulla törmäsin Olgaan ja Woldemariin, ja oli aivan kuin valo olisi loistanut heidän yllään. Oli aivan kuin he olisivat olleet valon sisällä. Katselin heitä kauempaa ja silloin sydämessäni kävi joku kylmä, tunsin suussani mullan maun.

Nykypäivän kirjailija Hanna on yhtä yksin kuin menneisyyden kaimansa, asuntona vanha talo vanhalla kadulla, isä päätti näin: Mutta sitten tähdet vaihtoivat paikkaa, kissa söi kerman ja maito happani kannussaan ja tämä kohtalo valitsi hänet, ja täällä hän nyt on, asunnossa vanhalla kadulla, kaukana sieltä, missä elämä kuohuu ja hulmuaa.

Molemmat Hannat joutuvat hautaamaan nuoren itsensä unelmat onnesta ja rakkaudesta. Kummastakin tulee se yksinäinen ja hylätty, tummaan pukeutunut naisihminen, joka kävelee kadulla ja jota ihmiset kavahtavat ja säälivät: kaikesta osaton vanhapiika, yksineläjä ja rakkautta vaille jäänyt. Canthin Hannan on elämä jättänyt, mutta silti hänen äänensä kantaa haudan takaa. Hän puolustaa naisten ja naiskirjailijoiden asemaa ja sytyttää nykypäivän kirjailija Hannan mielen kapinaan: 

Hän on niin lopen kyllästynyt tähän tunkkaisuuteen, tähän vanhojen kalsareiden hajuun joka nurkassa. Jos hän saisi päättää klassikoiden kaanonin, päättäisi hän toisella tavalla.

Turusen lähestymistapa oli riipaiseva ja nerokas, yhtäläisyydet näiden kahden Hannan kanssa koskettavia ja teksti tavattoman, tavattoman kaunista ja hiottua. Olen mykistynyt. Plus että tätä machoajattelua vastaan on syytäkin kapinoida kaikkien maailman Hannojen voimin: Etkö ottaisi mieluummin jotain tunnettua, sillä nyt on juhlavuosi, nyt on kansallisen hegemonian hetki, jälleen on sellaisten tarinoiden hetki, joissa mies hiihtää suolla, mies kaivaa ojaa, mies ryömii juoksuhaudassa ja mies juo viinaa pullosta.

Sävy: Novellit voivat herättää myös mielenkiintoisia tunteita. Sävy rakentuu mm. tekijän suhteesta kerrottuun, kerronnan välittämästä tunnelmasta ja ilmapiiristä sekä kielen rytmistä ja sanavalinnoista.

Peukutan Saara Turusen Hannaa Sävyllä:

Koskettava, traaginen, samastuttava, hieno, herkkä, oivaltava, sieluun menevä, tasa-arvoa ajava - sydän on sykkyrällä vieläkin ❤︎

Peukutus liittyy Nipvet-blogin Novellihaaste 2:een. Täällä asiasta enemmän.

Jatkuu! on hieno ja kiinnostava novellikokoelma, joka omalta osaltaan nostaa unohdettuja klassikoita esille. Jokainen lukija varmasti löytää oman suosikkinsa. Minulle se nyt oli eittämättä Saara Turusen Hanna.

Kirjan on lukenut myös Tuijata

Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Toim. Erkka Mykkänen

Gummerus 2017

****

Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle