Näytetään tekstit, joissa on tunniste joel haahtela. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste joel haahtela. Näytä kaikki tekstit

4. syyskuuta 2020

Joel Haahtela - Hengittämisen taito



Joel Haahtelan pienoisromaani Hengittämisen taito pohdiskelee ihmiselämää ja hengellisyyttä nuoren miehen silmin. Kuuntelin kirjan äänikirjana ja Anssi Niemen kirkas ääni istui hienosti tähän kiehtovasti kerrottuun tarinaan.  Kirjan minäkertoja on 24-vuotias kreikkalais-suomalainen nuori mies, joka opiskelee lääketiedettä. Hänen isänsä Dimitris ’katosi’ pojan ollessa kymmenen ja vanhemmille tuli ero. Sen jälkeen isä ja poika eivät ole nähneet toisiaan ja kaikki yhteydenpito on hiipunut.

Minäkertoja on unohtanut lapsuutensa kreikan, mutta opiskellut nyt kieltä äidiltään salaa. Hän pitää vaativista lääketieteen opinnoistaan taukoa ja päättää lähteä Kreikkaan etsimään isäänsä. Thessalonikissa poika tapaa setävainajansa Evangeloksen vaimon Elenin, jonka taloon hän majoittuu. He vetävät toisiaan puoleensa ikävuosista huolimatta, 42 vs 24. Eleni kertoo, että Ateenan pääkirjastossa työskennellyt isä on muuttanut pienelle luostarisaarelle, joka sijaitsee tunnin päässä mantereelta. Sinne käy pojan tie.

Kirjaa kuunnellessa ajattelin, että nyt - nyt on Haahtela kirjoittanut kirjan minulle. Minähän en päässyt ollenkaan sisään Adèlen kysymykseen, jonka jatkumoa hengellisyydessä ja uskonnollisuudessa tämä tavallaan on. Kerronnan edetessä paljastuu herkkä ja hauras isä, joka ei koskaan löytänyt omaa paikkaa Suomessa. Masentuneena hän tunsi olevansa pelkkä riippa vaimolleen ja pojalleen, ja päätti kadota. Isän arvoitus ja isän kaipuu on merkinnyt pojan kasvuvuosia. Hän on yhtä herkkä ja hauras kuin isänsä, mutta lapsuuden koettelemukset ovat tehneet hänet myös vahvaksi ja ymmärtäväksi.

Poika saa luvan asettua isänsä luostarin vierasmajaan. Hän elää askeettista ja korutonta elämää muiden munkkien tavoin ja osallistuu heidän töihinsä, jumalanpalveluksiinsa ja rukouksiinsa. Haahtela kuvaa todella kauniisti tämän isättömänä kasvaneen nuoren miehen tunteita ja ajatuksia. Hän on herkkä ja avaa sielunsa kirjan sivuilla. Mutta aivan kuin Adèlen kysymyksessä, kirjan loppupuolella lisääntyvä uskonnollisuus ja henkinen pohdiskelu vieraannuttivat minua. Suosittelen Hengittämisen taitoa lukijalle, joka on avoin hengellisyydelle ja uskonnollisille pohdinnoille. En tunne Kreikkaa kovin hyvin, mutta kirjan kreikkalaisuus viehätti ja lennätti minut matkalle maahan, samoin kuin vastikään lukemani Victoria Hislopin Saari.

Joel Haahtela - Hengittämisen taito
Kansi Päivi Puustinen
Otava 2020
Äänikirjan lukija Anssi Niemi
_______________

Lumoava pienoisromaani isästä ja pojasta, tuulisesta saaresta ja anteeksiannosta. Nuorukainen saapuu talviseen Kreikkaan etsimään vuosia sitten kadonnutta isäänsä. Matka johtaa kaukaiselle ja yksinäiselle saarelle, jossa pieni erakkoyhteisö elää sopusoinnussa luonnon kanssa, hengittää vuodenaikojen rytmiin. Talvi vaihtuu kevääksi, isä ja poika istuvat oliivipuun juurella, ja hiljalleen jokin paino alkaa hellittää.

16. maaliskuuta 2020

Joel Haahtela - Adèlen kysymys


En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista. 
Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan, 
minun sisälleni.

Pyhä Adèle oli köyhä nuori tyttö 1100-luvulla Etelä-Ranskassa. Jostain syystä hän putosi (hyppäsi?, tempaistiin?) jyrkänteeltä  alas, nelisenkymmentä metriä, mutta tyttö säilyi vahingoittumattomana. Joel Haahtelan romaanissa Adèlen kysymys minäkertoja tutkii tämän naisen pyhimyselämäkertaa ja yrittää selvittää, mitä tapahtui ja onko tuollainen ihme ylipäänsä mahdollista. Teologian klassisiin kieliin vaihtanut mies toimii opettajana Helsingin yliopistossa. Hän tuntee olevansa elämässään jotenkin eksyksissä, vaimo Vuokko on lähtenyt Edinghburghiin pitkälle työkomennukselle ja jo opiskeleva poika Joona saa usein paniikkikohtauksia. Mies pelkää siirtäneensä oman lapsuuden traumansa poikaansa.

Kun nuoruuden ystävä kertoo päässeensä mielenterveysongelmistaan eräässä eteläranskalaisessa Pyhälle Adèlelle omistetussa luostarikirkossa, mies haluaa sinne selvittelemään elämäänsä. Mies viettää kuukauden luostarissa, tutkii Adèlen hagiografioita, osallistuu päiväpalveluksiin ja aterioi munkkiveljien kanssa. Päivät ovat verkkaisia ja ympärillä hehkuu kaunis Pyreneiden talvi.   Adèlen putoamispaikka vetää kuin magneetti, sillä siellä huokuu mystinen rauha. Omaa elämäänsä selvittelemässä on myös ranskalainen Yvonne, jonka kanssa mies ystävystyy. 

Hagiografioista kaksi on lähes identtisiä, ihannoivia ja ylistäviä, mutta kolmas puhuu toista tarinaa. Pyhän Adèlen ihme jää selittämättömäksi. Pienoisromaanin loppupuolella mies pystyy vihdoin käsittelemään oman elämänsä traumaa, joka on varjostanut hänen koko elämäänsä. Tämä luku oli minusta kirjan koskettavin. Miehen mieli kuitenkin kevenee luostarissa ja kuukauden päätteeksi hän odottaa hyvällä mielellä vaimonsa tapaamista jouluisessa Helsingissä.

Äiti kulta. Viha on kulunut minusta jo aikaa sitten pois, muuttunut peloksi. Mutta yhä minä seison pihalla yksin, // yhtä avuttomana kuin silloin.
...

He tekivät väärän valinnan ja minä synnyin siitä. Olen aina kaivannut meitä kolmea, jotain mitä emme koskaan onnistuneet olemaan. Mutta kaipuussa ei ole tarpeeksi voimaa, ei kykyä korjata sitä mikä kerran on hajonnut. Kaipuu osaa vaan kaivata.

Olen lukenut aiemmin Haahtelalta teoksen Mistä maailmat alkavat. Bloggauksessani kirjoitin, että  Haahtelan kieli on ilmeikästä, tavattoman runsasta ja että tekstisä on liikaa kielikuvia. Adèlen kysymys on tyyliltään lakonisempi, hyvin eleetön. Luostarin hiljainen elämä piirtyy rauhoittavana ja elävänä, mutta en ollut tällä erää vastaanottavainen teoksen hengellisille pohdinnoille. Usko pyhimyksiin hämmentää minua. Wikipedian mukaan katolisia pyhimyksiä on noin 7000 ja ortodokseilla vielä omansa. Adèlen luostari paini vähenevän veljeskuntansa kanssa talousvaikeuksissa. Ehkä sen kohtalona on tarjota hiljaisuuden retriittejä stressaantuneille nykyihmisille? Syksyllä Firenzessä San Marcon luostarissa käydessäni ja kirjavitriineissä esillä olevia ikivanhoja käsin kirjoitettuja ja kuvitettuja kirjoja katsellessani, ajatukseni siirtyivät vuosisatojen taakse ja mietin, millaista munkkien yksinkertainen elämä tuolloin oli.

Oikeastaan, veli Paul sanoo, meidän elämämme maan päällä on vain silmänräpäys Luojan ikuisuudessa, kuin tuokio tuhansia vuosia kestävässä hidastetussa elokuvassa.


Joel Haahtela - Adèlen kysymys
Kansi Päivi Puustinen
Otava 2019
Kirjastosta
_______________

25. tammikuuta 2017

Joel Haahtela - Mistä maailmat alkavat


Mistä maailmat alkavat? Visalle on päivänselvää, että hänen maailmansa alkoi tuona lumisateisena euforian iltana kauppatorin liepeillä, kun sielua ravisutti juuri valkokankaalla nähty korvaton Vincent van Gogh. Visa tunsi valaistuneensa ja kutsumuksensa löytyneen. Köyhälle puoliorvolle pojalle taiteilijan ura ei suinkaan ollut helppo eikä itsestäänselvä valinta, mutta leskiäiti ei ihmeekseni kuitenkaan estellyt. Eletään 1950-luvun lopun Helsingissä.

Visa tunsi kevään ruumiissaan, ensi kertaa elämässään, sen perimmäisen olemuksen. Se virtasi hänen sisällään, yhtyi hänen mielentilaansa ja availi silmujaan. Hän ei kohdannut vastuksia, ei esteitä, ei mitään mikä todella olisi voinut häiritä keskittymistä. 

Tuosta hetkestä taide oli Visalle kaikki kaikessa. Hän eli ja hengitti taidetta, vanhat kaverit saivat jäädä. Vapaan taidekoulun ilmapiiri oli nyt Visan maailmaa. Visa kantoi kirjastosta kasapäin taidekirjoja ja jäljensi mestareiden töitä, tutki värejä, valöörejä ja sommittelua. Italiaan oli pakko päästä! Tuo matka venyikin sitten monen vuoden mittaiseksi seikkailuksi. Suomeen palattua seurasi omia näyttelyitä ja opettajan virka. Taidetta tehtiin vimmaisella intohimolla, viis ympärillä kuohuvista 60-luvun aatteista. Yksityiselämällekin jäi lopulta hiukan aikaa. Elämä kului, vuodet vierivät.

Taistolaiset meuhkasivat kommuuneissaan ja työnsivät toisinajattelijat ulos kadulle. (...) Hän huomasi toistuvasti jäävänsä yksin ja etsivänsä turvaa sieltä, mistä oli sen ennenkin löytänyt: vanhojen kirjojen sivuilta. Hän ei ollut koskaan kuulunut joukkoon, niinkuin Vincentkään ei ollut kuulunut.

Visan elämää ja hänen ajatuksiaan taiteesta
Visa eli vimmaisesti vain taiteelle, ihmissuhteet jäivät toiselle sijalle. Siksi muut henkilöhahmot saavat kirjassa vähän tilaa jääden melko ohuiksi ja pinnallisiksi. Suhde äitiin oli arkinen ja traditionaalinen kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. Sodan viemä isä tuli mieleen silloin tällöin, samoin syyllisyys Tapio-ystävän kohtalosta. Helmin kanssa Visa koki huumaavan ensirakkauden, ja Haahtelan kuvaus tästä ajasta on hyvin kaunista. Mutta Visa ei epäröinyt kun taide ja Italia kutsuivat. Hän näyttäytyi vain taiteelleen elävänä miehenä, itseensä sulkeutuvana ja eristäytyvänä. Pinnallinenko vai vain lapsenomainen ja arka? 

Maalaustaiteen ylistystä
Kaikesta kuultaa Haahtelan oma rakkaus taiteeseen ja hänen tietämyksensä. Chagallin sadunomainen Vitebsk leijuttaa taivaalla lehmiään ja morsiusparejaan, Rembrandtin valo hohtaa ja Rubensin ihot hehkuvat. Mielenkiintoisella tavalla Haahtela punoo juoneen todellisia tunnettuja taiteilijoita. Vapaan taidekoulun opettajia edustaa mm. Unto Pusa, jonka suuhun asetellut lausahdukset olivat loistavaa antia. Pusan särmikäs opetustyyli ja motto piirtyivät lukijan ja Visan mieleen:

Aina rehellinen, ei koskaan falski. Taiteen tehtävä on paljastaa kohteestaan jotain salattua. Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru.
Isä ja poika Enckell, Eino Ruutsalo, Sam Vanni, Juhana Blomstedt ja Olli Lyytikäinen mainitaan myös, ehkä muitakin; sekä bolognalainen vaaleanpunaisia asetelmia maalannut Giorgio Morandi (1890-1964), jonka asetelmista Haahtela Visan suulla tuumii näin:



Asetelmissa viipyili jotain hyvin runollista, vaatimatonta ja nöyrää, jotain mikä sai ymmärtämään miksi itse oli siinä. Maalausten hiljaisuus pyysi kuuntelemaan, kallistamaan korvaansa ihoa vasten, kuin menneiden aikojen lääkäri kuulotorveaan. Ne tuntuivat kuiskaavan: tämän enempää emme ole, emmekä halua olla, ja juuri se tekee meistä eläviä.

Kielen hivelevää kauneutta
Haahtelan kieli on ilmeikästä, tavattoman runsasta ja täynnä kauniita kielikuvia. Itse koin että vertauksia ja metaforia oli paikoin jopa uuvuttavan paljon. Runsaimpien kielikuvien karsinta olisi ollut minulle mieleen. Ennakko-odotukseni olivat kovat. Kirja alkoikin mielenkiintoisesti, mutta sitten Italian vuosien kuvaus oli kuin veijaritarinaa. Lopussa löytyi taas kauneus ja ihmisen elämänkulun hieno kuvaus. Sekä Visa että itse tarina jäivät aavistuksen etäisiksi. Jossain luurasi Haahtelan opettajan sormi ja jotain epäaitoa, kenties naiviutta.

Visa noudatti Pusan häneen istuttamaa mottoa: lenteli eikä takertunut. Parasta oli Visan nöyryys taiteen edessä, intohimo taiteen tekemiseen. Tuo intohimo kantoi häntä myös vanhuuden yksinäisinä aikoina. Myönnän että Haahtela taisi sittenkin tavoittaa luovuuden ytimen: suuri taide kumpuaa usein lapsenomaisuudesta, yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden kokemuksesta.

Maiseman läpi kulki valoaalto, ja silloin ultramariini alkoi liukua syvän siniseen sinooperiin, ja pian taivaanranta liekehti oranssina päivän alkamisen merkiksi. Se oli syttymisen ja sammumisen maa, alkamisen ja loppumisen maa. Äkillisyyden maa.


Joel Haahtela
Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
***
Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle.