En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista.
Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan,
minun sisälleni.
minun sisälleni.
Pyhä Adèle oli köyhä nuori tyttö 1100-luvulla Etelä-Ranskassa. Jostain syystä hän putosi (hyppäsi?, tempaistiin?) jyrkänteeltä alas, nelisenkymmentä metriä, mutta tyttö säilyi vahingoittumattomana. Joel Haahtelan romaanissa Adèlen kysymys minäkertoja tutkii tämän naisen pyhimyselämäkertaa ja yrittää selvittää, mitä tapahtui ja onko tuollainen ihme ylipäänsä mahdollista. Teologian klassisiin kieliin vaihtanut mies toimii opettajana Helsingin yliopistossa. Hän tuntee olevansa elämässään jotenkin eksyksissä, vaimo Vuokko on lähtenyt Edinghburghiin pitkälle työkomennukselle ja jo opiskeleva poika Joona saa usein paniikkikohtauksia. Mies pelkää siirtäneensä oman lapsuuden traumansa poikaansa.
Kun nuoruuden ystävä kertoo päässeensä mielenterveysongelmistaan eräässä eteläranskalaisessa Pyhälle Adèlelle omistetussa luostarikirkossa, mies haluaa sinne selvittelemään elämäänsä. Mies viettää kuukauden luostarissa, tutkii Adèlen hagiografioita, osallistuu päiväpalveluksiin ja aterioi munkkiveljien kanssa. Päivät ovat verkkaisia ja ympärillä hehkuu kaunis Pyreneiden talvi. Adèlen putoamispaikka vetää kuin magneetti, sillä siellä huokuu mystinen rauha. Omaa elämäänsä selvittelemässä on myös ranskalainen Yvonne, jonka kanssa mies ystävystyy.
Kun nuoruuden ystävä kertoo päässeensä mielenterveysongelmistaan eräässä eteläranskalaisessa Pyhälle Adèlelle omistetussa luostarikirkossa, mies haluaa sinne selvittelemään elämäänsä. Mies viettää kuukauden luostarissa, tutkii Adèlen hagiografioita, osallistuu päiväpalveluksiin ja aterioi munkkiveljien kanssa. Päivät ovat verkkaisia ja ympärillä hehkuu kaunis Pyreneiden talvi. Adèlen putoamispaikka vetää kuin magneetti, sillä siellä huokuu mystinen rauha. Omaa elämäänsä selvittelemässä on myös ranskalainen Yvonne, jonka kanssa mies ystävystyy.
Hagiografioista kaksi on lähes identtisiä, ihannoivia ja ylistäviä, mutta kolmas puhuu toista tarinaa. Pyhän Adèlen ihme jää selittämättömäksi. Pienoisromaanin loppupuolella mies pystyy vihdoin käsittelemään oman elämänsä traumaa, joka on varjostanut hänen koko elämäänsä. Tämä luku oli minusta kirjan koskettavin. Miehen mieli kuitenkin kevenee luostarissa ja kuukauden päätteeksi hän odottaa hyvällä mielellä vaimonsa tapaamista jouluisessa Helsingissä.
Äiti kulta. Viha on kulunut minusta jo aikaa sitten pois, muuttunut peloksi. Mutta yhä minä seison pihalla yksin, // yhtä avuttomana kuin silloin.
...
He tekivät väärän valinnan ja minä synnyin siitä. Olen aina kaivannut meitä kolmea, jotain mitä emme koskaan onnistuneet olemaan. Mutta kaipuussa ei ole tarpeeksi voimaa, ei kykyä korjata sitä mikä kerran on hajonnut. Kaipuu osaa vaan kaivata.
Olen lukenut aiemmin Haahtelalta teoksen Mistä maailmat alkavat. Bloggauksessani kirjoitin, että Haahtelan kieli on ilmeikästä, tavattoman runsasta ja että tekstisä on liikaa kielikuvia. Adèlen kysymys on tyyliltään lakonisempi, hyvin eleetön. Luostarin hiljainen elämä piirtyy rauhoittavana ja elävänä, mutta en ollut tällä erää vastaanottavainen teoksen hengellisille pohdinnoille. Usko pyhimyksiin hämmentää minua. Wikipedian mukaan katolisia pyhimyksiä on noin 7000 ja ortodokseilla vielä omansa. Adèlen luostari paini vähenevän veljeskuntansa kanssa talousvaikeuksissa. Ehkä sen kohtalona on tarjota hiljaisuuden retriittejä stressaantuneille nykyihmisille? Syksyllä Firenzessä San Marcon luostarissa käydessäni ja kirjavitriineissä esillä olevia ikivanhoja käsin kirjoitettuja ja kuvitettuja kirjoja katsellessani, ajatukseni siirtyivät vuosisatojen taakse ja mietin, millaista munkkien yksinkertainen elämä tuolloin oli.
Oikeastaan, veli Paul sanoo, meidän elämämme maan päällä on vain silmänräpäys Luojan ikuisuudessa, kuin tuokio tuhansia vuosia kestävässä hidastetussa elokuvassa.
Kansi Päivi Puustinen
Otava 2019
Kirjastosta
_______________
Hmm, mun pitääkin jossain vaiheessa kirjoittaa jotain pyhimyksistä.
VastaaPoistaEn ole tätä lukenut, olen kyllä kuullut aika paljon (ja että ilmeisesti kirjan alkupuolella ollaan aika obsessoituneita ihmeistä, tavalla joka kuulosti kovasti että "ei se ihan noin toimi", ja ilmeisesti kirjan kertojakin sen saa huomata), ja varmaan sen jossain vaiheessa luen jahka se käsiini sattuu tulemaan...
Olisipa kiva jos kirjoittaisit pyhimyksistä! Ne hämmentävät minua.
PoistaKirjan minäkertoja tutki siis noita hagiografioita. Toinen noudatteli ensimmäistä, joskin siihen oli tullut 'lihaa' luitten päälle, niin kuin legendoisa aina. Kolmas silminnäkijäkertomus pani Adèlen epäilyttävään valoon, ei ollut siis niin hurskas kuin edellisissä. Tämä lausunto oli säilötty jonnekin arkistojen perimmäsiseen nurkkaan eikä ollut päätynyt pyhimykseksijulistamisen aikoihin edes Vatikaanin tietoon.
Kaunis tarina, mutta tämä olisi ollut minusta tehokkaampi lyhyempänä novellina. Jotenkin aineksia ei ollut pienoisromaaniksi asti. Siis henkilökohtainen mielipiteeni. Monethan ovat pitäneet tästä paljon, kuten Haahtelan kirjoista yleensäkin.
Moi. Tykkään Joel Haahtelasta aivan kauheasti. Olen lukenut kaikki hänen kirjansa. Hänen psykiatrin koulutuksensa näkyy kirjoissa. Ilmavaa, kaunista tekstiä. Kiitos tästä arvostelusta.
VastaaPoistaHaahtela on kovin pidetty kirjailija, minun on yritettävä vielä jollain hänen kirjallaan. Lukuiloa Marja, nythän kirjoille on monella enemmän aikaa.
PoistaJoel Haahtela on minulle tuntematon kokonaan tuntematon.
VastaaPoistaPyhimykset hämmentävät minuakin. Taidan jättää tämän väliin, vaikka monta kirjaa olen lukenut sinun tai Annelin esittelyn jälkeen. Nythän on aikaa lukea, kun ei voi mihinkään mennä. Lukupiirit ja Wellamo-opiston kurssitkin on peruttu.
Olisi hienoa, jos Gregorius kirjoittaisi hämmentävistä pyhimyksistä! Kirjastot menevät keskiviikkona kiinni, huomasit varmaan. Hyllyssä löytyy, ei hätää.
PoistaEn minäkään pyhimyksistä perusta, mutta minusta tämä oli kyllä hurmaava kirja! Siinä vain oli sitä jotain, lumousta...
VastaaPoistaMe luetaan niin eri tavalla! Samaa sanoin jo Airillekin FB:ssä, ihan hyvä näin.
PoistaMinä viehätyin tästä kovasti. Kirja liikkuu kauniisti, taitavasti ja syvällisesti tieteen tekemisen, uskon ja psykologian rajapinnoilla.
VastaaPoistaKiitos Paula kommentistasi. Tiedän olevani vähemmistössä, mutta ei kolahtanut minuun.
Poista