Emma Kantasen kiehtova esikoisteos Nimi, jolla kutsutaan öisin ei ollut Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Minusta olisi pitänyt. Romaani on autofiktiota ja kertoo, mitä nuori peligraafikko ja lesbonainen koki kiinalaisessa megaluokan peliyrityksessä vuoden aikana. Kaikki tässä kirjassa on outoa minulle: niin Kiina kuin pelimaailmakin, mutta Kantasen vetävä ja soljuva teksti kietoi ensimmäisiltä sivuilta pauloihinsa. Nainen pohjoisesta saapuu Pekingiin ensilumen kaunistaessa kaupunkia:
Levittäkää minulle valkoinen matto! / Halusin olla hauska ja fiksu. Näyttää kaiken sen piilotetun ammattitaidon, joka Suomessa oli tukahdutettu, ja jonka vain Kiina näytti huomaavan.
22 miljoonan asukkaan Peking on vähän toista kuin pieni Suomi. Saastetta, melua, ihmismassoja ja käsittämättömiä kirjoitusmerkkejä. Yueshin tiimissä vain esimies Chan puhuu englantia, muut paikalliset eivät. Saksalaissyntyinen rasvaisia vitsejä suoltava Dan Shan toki, mutta eipä heillä yhteistä juuri ole. Nainenkin saa maan tavan mukaan kiinalaisen nimen, koska suomalainen nimi ei mahdu lomakkeisiin eikä kukaan osaa sitä ääntää. Lain mukaankin kaikilla ulkomaalaisilla on oltava kiinankielinen nimi. Hänestä tulee Ài Mǎ, mikä tarkoittaa kuningasta ja hevosta - mutta nousevalla intonaatiolla myös rakkauden anelua. Tässä mykkyydessä kommunikointi työtovereiden kanssa tapahtuu kuvien ja käännösohjelmien avulla.
Turistit nauroivat usein, että jos Peking pitäisi tiivistää äänimaisemaan, se ei olisi puhetta tai temppeleiden metallikongeja vaan metron kuulutukset.
Ài Mǎ huomaa pian pelaavansa päiväkaudet Candy Crushia ja tekevänsä yksinkertaista taulukointia vakoilumielessä. Yueshilla piratismiin suhtaudutaan olan kohautuksella ja graafikot työskentelevät sähkökatkoissa alati kaatuvilla piraattiohjelmilla, jotka vääntävät ympyrät soikioiksi. Hyväkin työ menee uusiksi, jos esimies Chan sanoo niin. Ylitöitä riittää eikä niistä saa korvausta. Vapaapäiviä on vain nimeksi ja kaikki ovat niin väsyneitä, että kopsauttavat päänsä työpöytään ja nukahtavat niille sijoilleen iltapäivisin. Lähin työtoveri on hirvittävän pienikokoinen Song Jin, joka taluttaa häntä kädestä kaupungilla ja heidän mennessään syömään. Se on kiinalaisten naisten tapa. Ài Mǎ asuu yksin pienessä asunnossa Kevätkadulla, ei voi kunnolla keskustella kenenkään kanssa ja on hirvittävän yksin.
Hongkongissa viisuminhakumatkalla Ài Mǎ tutustuu naiseen, joka liittää hänet maan alla toimivien lesbojen, lalojen, chattiin. Yksinäisestä naisesta tuntuu huojentavalta ja että oma yhteisö on löytynyt. Alkuun sujuukin hyvin. Hän tekee julisteita LGBT Centerille ja päätyy myös Tongiin, lalojen kantakapakkaan. Suhde skooterilla ajelevan, englantia puhuvan Annan kanssa on ihana, mutta pian lalojen agressiivisuus, omituiset säännöt ja hierarkiat alkavat aiheuttaa säröjä. T-lala on maskuliininen ja hyökkäävä, P-lala feminiininen ja alistuva. Seksin aikana T-lala ei koskaan puhu mitään eikä P-lala saa liikkua. Mustasukkaisuus yltyy Annan mielessä megamittaan ja seurauksena on pahoinpitely ja jatkuva uhkailu. Väkivaltaisen Annan jälkeen tulee väkivaltainen Miao Hong ja Ài Mǎ joutuu pakenemaan pienestä kodistaan. Seuraa hyvin rankkoja ja hyvin turvattomia aikoja, jotka ennakoivat irtisanoutumista ja paluuta Suomeen.
Song Jinista oli tullut työpaikan ainoa vakaa asia. Hän oli minulle peili ja puhdas taulu, henkilö joka kommunikoi taikakielellä, jonka sanat tulkitsin juuri sellaisiksi rauhoittaviksi sanomisiksi, jotka halusin kuulla.
Song Jinista oli tullut työpaikan ainoa vakaa asia. Hän oli minulle peili ja puhdas taulu, henkilö joka kommunikoi taikakielellä, jonka sanat tulkitsin juuri sellaisiksi rauhoittaviksi sanomisiksi, jotka halusin kuulla.
Yksityiselämässä koettujen hurjien kokemusten ja työyhteisökuvauksen taustalla kieppuu tämänpäivän kiehtova ja ihmetystä herättävä, lähes 1,5 miljardin asukkaan Kiina. Kantanen kertoo vuoden aikana näkemästään ja kokemastaan - kaikki tämä on todella kiinnostavaa. Esimerkiksi valkoinen tiikeri on Kiinassa myyttinen eläin, ja suosittu hahmo peligrafiikassakin; myös hevosista kertovia myyttejä ja taruja on paljon. Taivaallisen rauhan aukiolla Kantanen ihmettelee, onko Maon mausoleumin ruumis aito vai feikki, ja hän kuvailee myös matkaansa Mongolian aroille. Hän kertoo Kiinan kauneusleikkausboomista, ylijäämänaisista eli keltaisista helmistä, hutongien ahtaista kujista, Gobin autiomaasta pyyhältävästä armottomasta hiekkamyrskystä ja Kiinan nettisensuurista tietenkin. Vielä mainitsen avioliittomarkkinoiden lippuset ja lappuset: vanhemmat tuovat sinne puolisoa vailla olevien lastensa esitteitä, toivoen että kumppani löytyy. Aikaisemman yhden lapsen politiikan ansiosta miesten osuus väestöstä on keikahtanut liian isoksi. Maaseudulta Pekingiin haluaa valtavasti enemmän ihmisiä kuin sinne päästetään, siksi hukoun eli kotipaikkatodistuksen arvo on mittaamaton.
Miehessä on kaikkein tärkeintä, että hänellä on asunto keskustasta. Ja naisenkin kohdalla on erittäin tärkeää, että hänellä on hukou, eli että hän on paperilla pekingiläinen.
Huippukiinnostava kulttuurisukellus nuoren länsimaisen naisen silmin. Pekingistä ja Kiinasta kiinnostuneille suositan myös Xiaolu Guon (s. 1973) teoksia. Tämä linkki vie useampaankin bloggaukseeni hänen teoksistaan ja niistä etenkin Once upon a time in the East on huippukiinnostava ja omakohtainen.
 |
| Lisää Emma Kantasen upeita töitä TÄÄLLÄ. |
Emma Kantanen - Nimi jolla kutsutaan öisin
Kansi Jenni Noponen
Gummerus 2019
Kirjastosta
_______________
Muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Sivumerkkejä
Emma Kantanen (s. 1989) on Aalto-yliopistosta valmistunut taiteen maisteri ja peligraafikko, joka pyhittää toimistoaikojen ulkopuoliset hetkensä kuvataiteelle, sarjakuville ja kirjoittamiselle. Nimi jolla kutsutaan öisin on Roviollakin työskennelleen peligraafikon omakohtaisiin kokemuksiin perustuva esikoisromaani. Fragmentaarisen tarkkanäköiset ja lakonisen huumorin siivittämät oivallukset kulttuurien rakenteista ja historiasta sekä ihmissuhteiden verkostoista piirtävät esiin syvästi henkilökohtaisia kokemuksia urbaanien kohtaamisten sykkeestä.
Sinä olit näköjään harmitellut samaa kuin minä, eli miksi tämä kirja ei ollut HS:n esikoispalkintokisassa mukana. Todella kiinnostava esikoisromaani sekä kerronnan että teemojensa puolesta. Kiina-kuvauksesta suomalaisen silmin tulee mieleen Pasi Pekkolan hieno romaani Lohikäärmeen värit.
VastaaPoistaItse asiassa erehdyin. Luulin kuulleeni Emmaa HS-esikoiskirjakeskustelussa, mutta kuuntelinkin nuoria autofiktiokirjailijoita Helsingin kirjamessuilla... Jonotin tätä kuukausikaupalla kirjastosta, joten lukijoita on ilmeisesti riittänyt. Laitan tuon Pekkolan kirjan muistiin, kiitos vinkistä.
PoistaKiitos kiinnostavasta vinkistä Riitta. Kiina maana ja kiinalainen kulttuuri alkoi kiinnostaa, kun Trans Siperian junamatkamme päättyi Penkingin ja Xianin kautta Shanghaihin.
VastaaPoista