Pää on valtava mylly. Kaikki on tallessa,
ihmiset, ajatukset ja tunteet, ja kullakin niistä oma sekava ratansa.
Riitta Jalosen Tanssikaa! on lukijalle varsin haasteellinen romaani. Aikatasot ja lyhyet välähdykset Elisabetin päänsisäisestä maailmasta välähtävät teoksen sivuilla. Väliin Elisabet on lapsi, joka puhuu nuoren äitinsä kanssa, tekee lumienkeleillään sodassa kuolleille enoilleen helpommaksi siirtymisen tämän maailman ja tuonpuoleisen välille. Lapsen hahmossa hän tarkkailee lapsuuskotinsa loputtomia lauantaitansseja Säkkijärven polkan jytisyttäessä lattialankkuja. Ennen kaikkea hän eläytyy äitinsä tunteisiin ja kohtaloon.
Äiti rukoilee muitten mukana, tuijottaa arkkua, puree hampaita yhteen ettei ala itkeä. Arkussa ei ole oma veli, mutta jonkun toisen veli tai isä.
Miltä tuntuu pienestä tytöstä varttua surun ja kuoleman keskellä? Elisabet imi sisimpäänsä äidin, perheessä asuvan, kotinsa rajan taakse menettäneen Viljamin ja muiden kanssakulkijoiden tuskan. Hän ei tarvinnut ääneen lausuttuja sanoja, vaan näki intuitiolla ihmisten päänsisäiset ajatukset; hän näki opettajan salatun itkun ja kuuli Viljamin huudon. Kuormittavaa ja raskasta. Äiti oli elämän tärkein henkilö, kaunis ja kuningatarmainen kaimansa Elisabeth II:n mukaan.
Äidin mielestä jokaisella olisi pitänyt olla kotona Unelma-niminen kukka muistuttamassa, että piikeistä voi yllättäen puhjeta jotain kaunista.
Sodanjälkeinen 50-luku oli kaikkialla surun ja menetysten leimaama, vaikka jälleenrakennukseen tartuttiinkin kiihkeästi. Sodan haavoittamia, tunteittensa kanssa kipuilevia ihmisiä oli paljon, jokaistahan sota jollain tavalla kosketti. Miehet palasivat sodasta kotiin muuttuneina, jos ylipäätään palasivat. Moni nuori mies palasi vammautuneena, moni menetti läheisiään. Elisabetin äidin taakka oli melkein mahdoton kantaa: hänen neljä veljeään kaatui sodassa. Mutta äiti Elisabeth ei unohtanut heitä, vaan juhli jokaisen veljen syntymäpäivää ja keksi karkottaa surua ja ahdistusta tansseilla, joihin kutsui muita sodan satuttamia kanssakulkijoita. Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis.
Jalonen omistaa teoksen edesmenneille sukulaisilleen ja listaa seitsemän E-kirjaimella alkavaa enoaan. Omistuksen saa myös äiti, joka täyttää pian 95 vuotta, ja tietysti oma ydinperhe. Olen elänyt kuolleitten suvussa, mutta tämä kirja on romaani. Tanssikaa! on siis sydänverellä kirjoitettu ja se kosketti syvältä. Tunsin Elisabetin ja hänen äitinsä tuskan, ja tarina vei minut omaan lapsuuteeni.
Ajattelenkohan viimeiseksi äitiä, jota päivä päivältä olen ajatellut enemmän ja enemmän niin kuin minun pitäisi säilyttää hänet elossa yhtä pitkään kuin itse pysyn hengissä.
Jossain kohtaa Elisabet listaa enoilta perittyjä fyysisiä piirteitään, ja tuntuu kuin myös kuolleiden hengissäpitämisen menettelytapakin olisi siirtynyt perinnöksi - äidiltä. Teoksen kieli on kaunista ja runollista, ja tekstissä on maagisrealistisia elementtejä. Monet lauseet ja kohtaukset koskettivat, esimerkiksi käynnit Teuvan sankarihaudoilla, äidin pikku-Lotan virka sekä Viljamin rakkaus äiti Elisabethia kohtaan. Koko ikänsä suvun surutaakkoja kannettuaan Elisabet uskaltaa lopulta luovuttaa taakkansa Espanjassa näkemälleen luolamaalauksen biisonille. Se on niin vahva ja alkuvoimainen, ettei murru tämänkään raskaan surutaakan alla. Tanssikaa! vaatii haasteellisena lukijalta tarkkaavaisuutta, mutta se on hyvin kaunis ja hyvin koskettava teos.
Tammi 2019
Kirjastosta
_______________
Muualla Ilta-Sanomat, Kirjaluotsi, Lumiomena, Tuijata
Bloggaukseni teoksesta Todistaja Brigitin talossa, Kirkkaus on vielä lukematta
Riitta Jalonen tavattavissa Helsingin kirjamessuilla
torstaina klo 15.30, Esplanadi
