Anni Kytömäki - Kivitasku

Kun näin Anni Kytömäen livenä syyskuussa Kirja vieköön! -tapahtumassa Savoyssa, aloin ymmärtää miksi hän kirjoittaa niin upeasti kuin kirjoittaa. Kirjailija on itsekin kuin joku suloinen metsän menninkäinen, jolla on sielussaan sukupolvien mystiikka ja syvä yhteys luontoon. Sekä Kultarinta että Kivitasku vuodattavat tätä ylistystä, mutta lisäksi hän toimii: oma suojeltu metsäpläntti, luontokartoittajan ammatti ja nyt kansatieteen opinnot. Kyllä hänen suonissaan jotain ikiaikaista ja sukupolvien taianomaista menninkäisverta virtaa, ei hän tuolla tavalla ja tuolla sanavarastolla muuten kirjoittaisi!

Anni Kytömäki Baba Lybeckin haastateltavana Savoyssa 13.9.

Kerron nyt huomioitani kirjasta - hyvin epämääräisesti - koska Kivitasku on jokaisen koettava itse.

Kahdensadan vuoden tarina

En sanoisi Kivitaskua sukusaagaksi, koska yhdistän tuohon termiin jotain ylellistä - vaikka sitähän tämä teos on: traaginen ja dramaattinen sukutarina, jota kehystävät hienosti Suomen historian tapahtumat. 1800-luvulla kansa oli köyhää, elettiin tsaarinvallan aikaa ja koettiin nälkävuodet. Syrjäkylillä eli usko loitsuihin ja yrtteihin, kansanrunoutta kerättiin. Rikkaus ja vauraus oli monelle unelma vain. Siksipä moni suuntasi etsimään vihreämpää elämänoksaa valtamerien yli.

Alkuasetelma vuosilukujen valossa: 1859 Sergei, unelmansa haudannut Nikolai I:n rangaistusvanki; 1959 Helena, suuria unelmoiva teinityttö; 2012 Veka, hyvin sairas nuori. Näiden kolmen hahmon ympärille kehräytyy kerronnan edetessä runsaampi suvun ja kyläyhteisöjen henkilöverkosto, jossa monimutkaiset ja yllätykselliset elämänkäänteet kutoutuvat toisiinsa tiukasti kuin hämähäkinverkon säikeet. Välillä pelkäsin että runsas aineisto hajoaa, mutta niin ei käynyt. Kytömäki pitää runsaan tarinan monet mutkat koossa mestarillisella otteella. Hän lumoaa lukijansa juonenpunonnallaan ja tapahtumilla, joista ei mystiikkaa ja taianomaisuutta puutu.

Nilkkoja varomatta romistelen kivikosta muinaisjärven pinnan alle ja käännyn kohti Louhurantaa. Tuuli tohisee ulapalta. Taivallan viluissani polutonta ja pimeää metsää, mutta en ole yksin. Mieluummin olisin, koska silloin voisin vielä uskoa muuttuvani. Metsää vaeltavat edelläni kuitenkin Helena, Kerttu ja Maaria, kaikki joiden tiedän tavalla tai toisella vaalineen kadonnutta aikaa - vanhoja esineitä, taikoja, loitsuja. Haaveeni ja sairauteni ovat verenperintöä. Tuuli tuntuu kylmältä, koska sitä ei voi estää.

Läheisimmäksi kirjan henkilöistä minulle muodostui Veka, ja ihailin sitä miten kirjailija paljasti henkilöistään asioita pikku hiljaa: pitkään en tiennyt esimerkiksi mikä Vekassa oli vialla. Kun selvisi kuka hänen äitinsä on, aloin ounastella mielen herkkyyden periytymistä tässä suvussa. Siltikin loppupuolen käänne oli minulle yllätys. Eristäytyvä Veka kantoi geeneissään oudon sukunsa perimää; hän oli näkijä, unelmiinsa ja ajatuksiinsa syvästi eläytyvä, muinaisjärviin tuosta vain sukelteleva ja niiden rannoilla asteleva, oman demoninsa riivaama ihminen.

Aurinko on nousemassa. Siirryn vähän päästäkseni idästä heijastuvaan lämmönläikkään, paneudun makuulle ja suljen silmät. Kallio painaa selkää kuin se lepäisi minua vasten eikä päinvastoin. Olen sen pinnalla niin kevyt että katoan.

Sergei-Albertin kohtalo kosketti myös syvästi. Tuo nuoruutensa ylellisissä oloissa elänyt venäläinen  aristokraatti joutui hautaamaan kaikki unelmansa. Selviytyäkseen hänestä tuli toinen, yksinkertainen, toisten käskyttämä suomalainen työmies, elämänmittainen rampuus ristinään. Sergei-Albertin kahtiajakautuneet mielenliikkeet oli kuvattu nerokkaasti ja koskettavasti. Ihailin suuresti miten liki Kytömäki tätä hahmoaan pääsi ja miten upeasti hän miehen ajatuksia eri tilanteissa ja eri-ikäisenä kuvasi.

Rakkaus läheisiin ja juuret

Suvun naislinjassa periytyy tämä erilaisuus, joka heittää heidät normeista ulos. Maaria oli loistava esimerkki vahvasta tietäjänaisesta, jonka loitsuvaranto oli loputon, ja jonka äidin sydän ei suostunut luovuttamaan; nuori Katinka uhrasi elämänsä epäsovinnaiselle rakkaudelleen; Vekan vanhempien rakkaustarina traagisine piirteineen puolustaa myös sairaiden ja vammaisten oikeutta onneen - ja tuo muistiin muutamankin suomalaisen terveydenhoidon häpeätahran.

Kivitasku on uskomattoman hieno tarinakudelma saman suvun jäsenten kohtaloista liki 200-vuoden ajalta. Kytömäen teksti on ilmaisuvoimaista ja omintakeista. Ei voi kuin ihailla hänen lauseitaan, tapaansa sanoa ja loputonta sanavarastoaan, missä ei ole yhtään kikkailun makua. Kivitasku saa meidät nykyihmiset ajattelemaan juuriamme ja menneitä sukupolvien ketjuja, jotka ovat meihin perimänsä jättäneet.

Luin Kultarinnan vasta kesällä, joten se on tarkkana ja lumoavana mielessäni. Minusta Kytömäen ote Kivitaskussa on hivenen erilainen. Kaunista ja kuvailevaa luontokuvausta on vähemmän, nyt hahmojen päänsisäiset asiat, heidän psykologiansa luominen ja tarinan eteneminen ovat pääosassa. Kytömäki sukelsi hahmojensa sisimpään ja ajatuksiin tavalla, joka sai lukijankin elämään näitä kohtaloita kivilouhimoilla, Pietarin palatsityömailla ja Mustaselän rantamilla. Miten jollakulla voi olla näin maaginen tarinankerronnan taito! Syvä ihailuni.

Kuva täältä

Kallio ei tunne, se vaan on

Kallioita on louhittu iät ja ajat, meillä ja muualla. Kiviainesta tarvitaan proosallisesti sepeliksi talviliukkaille, vankkaan rakentamiseen ja koristekiveksi. Kivitasku sai ajattelemaan maaperän kiviainesten hyödyntämistä: millä tavoin ja mistä sitä voidaan ottaa raiskaamatta maisemaa. Kaakkois-Suomesta kotoisin olevana monet kirjan miljööt olivat tuttuja. Astuvansalmella en ole käynyt, mutta voin hyvin ymmärtää miten valtavan vaikutuksen nuo kasvot Kytömäkeen tekivät kun hän ne näki.

Mitä opin

Kaiken muun hyvän lisäksi innostun aina kirjoista, joista opin uutta tai jotka palauttavat mieleeni unohtuneita asioita. Kivitasku sai minut miettimään ja tutkimaan tarkemmin mm. näitä asioita: Pallograniitti eli silmäkivi / Höytiäisen purskahdus / Vuoksen uoman siirto / Saimaan kanava 

Muualla: Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola, Tuijata

Anni Kytömäki
Kivitasku
Gummerus 2017
*****
Kirjastosta