Heidi Köngäs - Sandra

Surulla ei ole loppua, mutta onnella on. 

Se on kuin öinen kastepisara poimulehdellä, jonka aamutuuli kuivattaa pois.

Tunnustan olevani Köngäs-fani. Olen lukenut kirjailijan kaikki kuusi aikaisempaa romaania, joista kirkkaimmin mielessäni piirtyvät Hertta ja Dora, Dora. Romaanissa on kirjailijan tuttuun tapaan kolme kertojaääntä: Klaara, Sandra ja Lyyti.

Keski-ikäinen Klaara on tämän päivän nainen, työtön näyttelijä. Klaaran ajatusten kuvauksessa Köngäs hyödyntää näyttelijäntyön tuntemustaan. Äitinsä jäämistöä selvitellessään Klaara kokee shokin: papereiden joukosta löytyy vihkonen, jossa on hänen isoäitinsä Sandran muistiinpanoja elämästään 1900-luvun alussa, sekä ennen sisällissotaa että sen aikana. Toinen vihkoon kirjoittaneista on Lyyti, Sandran käly.

Omapäinen Lyyti ei kuunnellut varoituksia vaan rakastui ison talon poikaan Felixiin. He olivat erottamattomat yhden kesän, vaikka koko kylä kuiski. Mutta luokkajakoa, tuota erottavaa sarkaa ei lopultakaan voinut ylittää: Felix nai lisää rahaa ja lisää metsää itseään paljon vanhemman lesken avulla. Lyyti romahti. Nämä ovat värit: musta, harmaa ja toinen musta. Maa on mulloksella, jää on hiilenmustaa ja taivas harmaa viltti, jonka läpi ei voi nähdä. 

Kirjan alkuosa taustoittaa: Sandra jäi lapsena orvoksi ja hänet kaupattiin huutolaisena. Elämä oli ainaista työtä ja uurastusta, köyhänä varakkaan väen armoilla. Onni hymyili kun Sandra sai hyvän miehen, työteliään ja kunnollisen Jannen. Syntyi viisi lasta, oma uusi koti valmistui Ruovedelle Tampereen lähelle, elämä oli hyvää vaikkakin köyhää.

Sitten puhkesi sota maailmalla, Venäjälle tuli vallankumous ja suuriruhtinaskunnassakin aatteet kuohuivat. Sisällissota jakoi kansan kahtia. Sandra ei ollut sen paremmin punainen kuin valkoinenkaan eikä hänen miehensäkään. Mutta niin vain sisällissota vei Jannen punaisten riveihin ja myöhemmin valtiopetoksesta syytettynä vankilaan. Sandran elämään asettui pysyvä pelko: pelko nykyisyydestä ja tulevasta, pelko lapsista ja Jannesta, pelko omasta uupumisesta.

Pahoja kuului, muuta ei kuulunut, pelkäsin kuin rintatautinen korppi. 

En ollut tumma, olin musta. Päivä piteni minuutti minuutilta, mutta en nähnyt sitä. 

En tiennyt oliko minulla enää miestä.
---

Lienenkö hengissä minäkään, kaikki tunto on poissa. 

Olen kuin kauhun nielussa, enää ohuella langalla kiinni elämässä. 

Lapset minua kannattelevat, en minä heitä.

Sisällissota vyöryi valkoisine ja punaisine armeijoineen Sandran pihan läpi. Sotimisen sekasorto ja kauhu naisten näkökulmasta kuvattuna tuli liki ja järkytti. Miten pystyi ymmärtämään, että yhtäkkiä tuttu rauhallinen kotiseutu oli  jakautunut kahteen toisiaan tappavaan leiriin? Naisten taakaksi jäi selvitä kotona lasten, torpan ja nälän kanssa. Heidän osansa oli pelätä, murehtia ja valvoa yöt kun puolison kohtalosta ei tullut mitään tietoa. Heidän osansa oli surra, kun rakas saapui kotiin vainajana tai luurangoksi laihtuneena. Naisten taakaksi jäi jaksaa ja kestää, lasten nälkä ja pelot.

Janne menee, Janne menee, ei voi mitään, me emme pysty pitämään häntä, 

kaikki menee, päästä huippaa, veri ei kierrä, 

en ole nukkunut yhtään yötä sen jälkeen kun hän palasi kotiin.

Köngäs antaa armottoman karun kuvan sisällissodasta kotirintamalla. Elämä oli sekasorron, epävarmuuden ja pelon täyttämää. Lisäksi epidemiat niittivät väkeä, pahin oli espanjantauti. Punaisten vaimoihin, leskiin ja lapsiin suhtauduttiin hyvin ynseästi. Pysyäkseen hengissä oli nieltävä kaikki ylpeys, kestettävä pilkat ja ivat. Sodan jälkeen vankileirien epäinhimillisissä oloissa tuhannet punaiset menettivät henkensä. Tilastot puhuvat tästä omaa karmivaa kieltään. Valkoisten voittajien kosto ei säälinyt ketään, ei naisia eikä lapsia.

Minun oli vaikea saada otetta kirjasta, ehkä odotukseni olivat liiankin korkealla. Tarina käynnistyi kaarrellen ja Klaaran ääni jäi etäiseksi ja kliiniseksi. Ehkä tämä etäisyys oli harkittu juttu kontrastina Sandran ja Lyytin tunteisiin vetoaville äänille? Vasta puolen välin paikkeilla Lyytin suggestiivinen kerronta kiinnitti minut tekstiin ja teksti alkoi elää. Sitten pääsin eläytymään myös Sandran tuskaan. Ilokseni loppupuolelta löytyikin kirjailijan aiemmissa teoksissa ihastuttanut tapa sanoa ja koskettavan kaunis ilmaisu.

Sandra on pitkälti absoluuttisen kurjuuden kuvausta. Vaikka uskonkin, että kaikki voisi olla totta, minulle jäi ristiriitainen olo. Oliko kurjuuden kuvausta kenties liikaa? Minun suvussani ei ole sisällissodan uhreja enkä ole punainen enkä valkoinen. Mutta mietin kieliikö kykenemättömyyteni ottaa Köngäksen tekstiä vastaan siitä, että sisällissota edelleen hiertää? Sandra on tarina siitä mitä sisällissota vaati yhdeltä torpan emännältä: naiselta, äidiltä ja vaimolta. Sandran tarina on monistettavissa tuhansiin. Meidän jälkipolvien on syytä tuntea tämä vähemmänkin kunniakas menneisyytemme vaikka kuinka vaikealta tuntuisi.

Siitä sodasta ovat toiset tehneet sankaritarinaa ja toiset marttyyritarinaa. Miksei voisi olla vain yhteistä, vedenväristä surua, surua siitä, että niin kävi, ettei osattu elää ja sopia, vaan piti taistella ja jättää valkoiselle hangelle punaiset jäljet. 

Liitän Sandran 1918-lukuhaasteeseen, joka on voimassa ensi toukokuulle kun 15.5. tulee kuluneeksi 100 vuotta sisällissodan päättymisestä.

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin

Heidi Köngäs
Sandra
Otava 2017
***
Kustantajan lukukappale - kiitos