10. lokakuuta 2017

Pierre Lemaitre - Silmukka


Juuri joulun alla vuonna 1999 Beauvalin pikkukaupungissa pieni kuusivuotias Rémi-poika katoaa jäljettömiin. Koko kaupunki menee täysin tolaltaan. 12-vuotias Antoine tietää missä Rémi on, mutta ei kerro. Se oli kamala päivä Antoinen elämässä, jolloin kaikki meni pieleen. Pojalle rakas, Rémin perheen sekarotuinen koira Odysseus oli jäänyt auton alle ja loukkaantunut pahoin. Mitään muuta ei ollut tehtävissä kuin antaa koiralle armonlaukaus, ja niin Rémin isä tekikin ja sulloi koiran jätesäkkiin.

Tapaus järkytti Antoinea kovin, mutta ei se ollut ainoa paha asia. Isä oli hylännyt hänet ajat sitten eikä ikinä lähettänyt Saksasta pojan toivomia leluja. Ei varmaan tulisi nytkään PlayStationia, jonka kimpussa kaikki kaverit nykyään ähräsivät. Antoine oli jäänyt aivan yksin, häntä ei kutsuttu joukkoon pelaamaan. Tänään hänen yksin metsään rakentamansa majakaan ei innostanut, raivoissaan Antoine iski sen säpäleiksi. Ei hän pienelle Rémille vihainen ollut. Poika vain sattui Antoinen tielle, kun silmitön raivo elämään vyöryi yli. Antoine otti kepin ja iski. Ja sitten hän teki sen mitä piti.

Hän ei ollut odottanut, että kyyneleitä olisi vielä jäljellä. Ne virtasivat, ryöppysivät, hän niisti sormiinsa ja pyyhki kätensä lehtiin, lähestyi lapsen ruumista, kumartui, tarttui sitä ranteista. Ne olivat laihat, haaleanlämpimät, taipuisat, kuin pienet nukkuvat otukset.

Lemaitre tempaa tässäkin trillerissä lukijan mukaansa heti alkumetreillä ytimekkäällä ja suggestiivisella tyylillään. Luulen joskus sanoneeni, että Lemaitren teksti kulkee kuin juna, niin se tekee nytkin. Hän kuvaa loistavasti Antoinen hätää ja paniikkia kun tämä kauhea onnettomuus on tapahtunut. On ruumis, joka pitää piilottaa, mutta minne, miten hän pystyy, miten hän jaksaa? Kiinni ei voi jäädä, se tuhoaisi jo ennestään kovia kokeneen äidin. Ahdistus ja syyllisyys hyökyvät ja pauhaavat, sekoittavat yksinäisen nuoren pään.

Enää Antoine ei jaksanut. Hän jäi makaamaan lehtien sekaan, mullanlemuun, jota hän hengitti kuin Odysseuksen turkin tuoksua. Hän oli niin väsynyt, että olisi halunnut nukahtaa siihen, upota maan sisään, kadota hänkin.

Se ettei pikku Rémin ruumis löytynyt, johtui 'onnellisista' luonnonvoimista: kaupungin ylle vyöryi nimittäin vuosisadan myrsky, joka repi kattoja, kaatoi puita ja sai kadut tulvimaan. Kaupunkilaisilla oli riittävästi tekemistä jättimäisten vahinkojen setvimisessä, Rémin etsintä lykkääntyi ja jäi taka-alalle. Antoine halusi pois Beauvalista tuosta pahasta päivästä lähtien. 12 vuotta myöhemmin, vuonna 2011 hän asuu muualla, on lääkäriopiskelija ja hänen tyttöystävänsä Laura jo valmis lääkäri. Mutta sitten Antoine tekee typerän erehdyksen, joka sysää hänet elinkautiseen, tosin ilman kahleita. Lemaitre kurkistaa Antoinen elämään vielä 2015 - onko hänet vihdoin vangittu ja syylliseksi todettu? Onko huojennus tullut?

Antoine tunsi paniikin kasvavan sisällään, vastaavaa hän ei ollut tuntenut niinä neljänä vuotena, joina hän oli uskonut elämänsä olevan lopullisesti turvassa. Nyt kun hänen päivänsä hukkuivat rutiineihin kuin lentohiekkaan, kaikki palasikin yhtäkkiä: Rémi Desmedtin kuolema, lapsen ruumiin kantaminen Saint-Eustachen metsän halki, tämän pienet kädet, jotka katosivat kuiluun kaatuneen pyökin alle... Hän pyyhki hikipisaroita otsaltaan.

Lemaitre kuvaa loistavasti pienen, sisäänlämpiävän kaupungin ihmisiä ja heidän epäluuloisia reaktioitaan tämmöisen kuohuttavan tapahtuman äärellä. Kyräillään ja epäillään naapuria, sekä Rémin isää että homo-opettajaa; huhut ja juorut paisuvat, mediasirkus pyörii. Kirjan parasta antia on tarkalla psykologisella silmällä kuvattu Antoine: hänen ahdistuksensa ja pelkonsa, paniikkinsa ja lamaannuksensa niin tapahtumahetkellä kuin tapahtuman jälkeisinä vuosina. Tapahtunut raastaa Antoinea unissa ja mielikuvissa, hän ei saa rauhaa hetkeksikään. Eikä kenellekään voi asiasta puhua, salaisuus ja syyllisyys on kannettava yksin.

Ensimmäinen Lemaitrelta lukemani oli Alex, joka jysähti tajuntaan. Sen jälkeen odotukset ovat olleet korkealla. Lemaitre kirjoittaa mielettömän hyvin, vaikka tämä olikin kevyempi tapaus kuin kolme Verhoeven-sarjan dekkaria. EDIT: Kevyemmällä tarkoitan sitä, ettei tässä ollut realistista raakuuden kuvausta, ei monia murhia, vain yksi vahingossa tehty tappo. Lemaitre tarkastelee syyllisyyttä ja paljastumisen pelkoa. Sitä miten nämä vaikuttavat ihmiseen. Silmukka on lyhyt, vajaa 300 sivua Rosien tavoin. Odotan innokkaasti kirjailijan tällä hetkellä valmistelemaa jatkoa suurteokselleen Näkemiin taivaassa.

Täällä kaikki Lemaitrelta lukemani: Näkemiin taivaassa, Rosie, Camille, Irène, Alex

Pierre Lemaitre
Trois jours et une vie 2016
Silmukka
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva 2017
****
Kustantajan lukukappale - kiitos

8 kommenttia:

  1. Tämä Lemaitren trilleri on minulle paljon parempi kuin hänen muutt jännityskirjansa, sillä tämä on psykologista, ei raakuutta. Voipi olla minulla vuoden paras dekkari ellei yllättäjää tule puskista. Lemaitren tyylissä on taikaa.

    Näkemiin taivaassa painii aivan eri sarjassa ja odotan sen jatkoa kuin joulua:) Kunpa saisimme siitä tehtävän tai tehdyn elokuvan Suomeenkin. Epäilen kirjasta huomisen klassikkoa!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan Leena, raakuus puuttui. Vain yksi pikaistuksissa / vahingossa tehty tappo - ja Antoine-parka kantoi kaameaa syyllisyyttä vuosikaudet. Kunpa olisi uskaltanut puhua!

      Itse koin että Näkemiin taivaassa oli turhankin realistinen ja raaka. Loistavahan se toki oli, ehkä olin lukiessa herkällä päällä.

      Poista
  2. Tämän voisi lukea, kun tässä ei ilmeisesti mässäillä väkivallalla. Kiitos kirjan esittelystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä ei ollut liikaa väkivaltaa kuten Lemaitren teoksissa yleensä. Nuorelle Antoinelle sattui hirvittävä juttu, ei hän sitä tarkoittanut eikä ollut harkinnut. Mutta syyllisyys ja paljastumisen pelko kasvoivat hänen päässään vuosien aikana järkyttäviin mittasuhteisiin. Lemaitre on upea kirjailija, monesti palkittukin.

      Poista
  3. En uskaltanut lukea kovin tarkkaan, koska mietin tämän kirjan lukemista. Luultavasti aloitan Lemaitren lukemisen Näkemiin taivaassa -kirjalla, pitää vaan etsiä tuo jokunen vuosi sitten ilmestynyt kirja käsiini. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näkemiin taivaassa on hyvä, mutta itse vierastin sen brutaaliutta. Tässä sitä ei ole, pääpaino psykologisessa tutkailussa.

      Poista
  4. Pierre Lemaitre oli kyllä todellinen yllättäjä. Minähän hyppäsin Pierren kelkkaan melko myöhään. Olen lukenut sitä Camille-sarjaa (Irenen ja Alexin), josta on lukematta vielä Camille (sen Rosien saatan skipata ainakin toistaiseksi). Tämäkin kiinnostaa kovasti, samoin Näkemiin taivaassa. Olen jo tutukinut, että molemmat saa meidän kirjastosta, jee! Odottelen vain oikeanlaista lukufiilistä, joka varmaan tulee kunhan hetken luen kotihyllyn kirjoja (siellä on nyt useampikin "pakko lukea heti" -kirja).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rosie oli keväällä pettymys, niin ohutkin vielä - skippaa huoleti. Itsehän aloitin Alexista ja se oli sellainen kokemus ja elämys, että on vieläkin mielessä! Hurjasti kertyy noita pakko lukea -kirjoja!

      Poista

KIITOS kommentistasi ♥ THANK YOU for your comment ♥

HUOM! Kaikki jonkun mainoslinkin sisältävät kommentit poistetaan. - OBS! All comments containing an advertising link shall be removed.

Kirja vieköön! ei pidä lukijarekisteriä eikä kerää minkäänlaisia lukijatietoja itse. Blogger-blogina noudatamme Googlen yksityisyydensuojakäytäntöä. Kommentoimalla HYVÄKSYT, että Google kerää sinusta määrättyjä tietoja. Mitä ne ovat, löytyy sivultaYksityisyydensuoja ja Googlen sivulta.