Pierre Lemaitre - Silmukka

Juuri joulun alla vuonna 1999 Beauvalin pikkukaupungissa pieni kuusivuotias Rémi-poika katoaa jäljettömiin. Koko kaupunki menee täysin tolaltaan. 12-vuotias Antoine tietää missä Rémi on, mutta ei kerro. Se oli kamala päivä Antoinen elämässä, jolloin kaikki meni pieleen. Pojalle rakas, Rémin perheen sekarotuinen koira Odysseus oli jäänyt auton alle ja loukkaantunut pahoin. Mitään muuta ei ollut tehtävissä kuin antaa koiralle armonlaukaus, ja niin Rémin isä tekikin ja sulloi koiran jätesäkkiin.

Tapaus järkytti Antoinea kovin, mutta ei se ollut ainoa paha asia. Isä oli hylännyt hänet ajat sitten eikä ikinä lähettänyt Saksasta pojan toivomia leluja. Ei varmaan tulisi nytkään PlayStationia, jonka kimpussa kaikki kaverit nykyään ähräsivät. Antoine oli jäänyt aivan yksin, häntä ei kutsuttu joukkoon pelaamaan. Tänään hänen yksin metsään rakentamansa majakaan ei innostanut, raivoissaan Antoine iski sen säpäleiksi. Ei hän pienelle Rémille vihainen ollut. Poika vain sattui Antoinen tielle, kun silmitön raivo elämään vyöryi yli. Antoine otti kepin ja iski. Ja sitten hän teki sen mitä piti.

Hän ei ollut odottanut, että kyyneleitä olisi vielä jäljellä. Ne virtasivat, ryöppysivät, hän niisti sormiinsa ja pyyhki kätensä lehtiin, lähestyi lapsen ruumista, kumartui, tarttui sitä ranteista. Ne olivat laihat, haaleanlämpimät, taipuisat, kuin pienet nukkuvat otukset.

Lemaitre tempaa tässäkin trillerissä lukijan mukaansa heti alkumetreillä ytimekkäällä ja suggestiivisella tyylillään. Luulen joskus sanoneeni, että Lemaitren teksti kulkee kuin juna, niin se tekee nytkin. Hän kuvaa loistavasti Antoinen hätää ja paniikkia kun tämä kauhea onnettomuus on tapahtunut. On ruumis, joka pitää piilottaa, mutta minne, miten hän pystyy, miten hän jaksaa? Kiinni ei voi jäädä, se tuhoaisi jo ennestään kovia kokeneen äidin. Ahdistus ja syyllisyys hyökyvät ja pauhaavat, sekoittavat yksinäisen nuoren pään.

Enää Antoine ei jaksanut. Hän jäi makaamaan lehtien sekaan, mullanlemuun, jota hän hengitti kuin Odysseuksen turkin tuoksua. Hän oli niin väsynyt, että olisi halunnut nukahtaa siihen, upota maan sisään, kadota hänkin.

Se ettei pikku Rémin ruumis löytynyt, johtui 'onnellisista' luonnonvoimista: kaupungin ylle vyöryi nimittäin vuosisadan myrsky, joka repi kattoja, kaatoi puita ja sai kadut tulvimaan. Kaupunkilaisilla oli riittävästi tekemistä jättimäisten vahinkojen setvimisessä, Rémin etsintä lykkääntyi ja jäi taka-alalle. Antoine halusi pois Beauvalista tuosta pahasta päivästä lähtien. 12 vuotta myöhemmin, vuonna 2011 hän asuu muualla, on lääkäriopiskelija ja hänen tyttöystävänsä Laura jo valmis lääkäri. Mutta sitten Antoine tekee typerän erehdyksen, joka sysää hänet elinkautiseen, tosin ilman kahleita. Lemaitre kurkistaa Antoinen elämään vielä 2015 - onko hänet vihdoin vangittu ja syylliseksi todettu? Onko huojennus tullut?

Antoine tunsi paniikin kasvavan sisällään, vastaavaa hän ei ollut tuntenut niinä neljänä vuotena, joina hän oli uskonut elämänsä olevan lopullisesti turvassa. Nyt kun hänen päivänsä hukkuivat rutiineihin kuin lentohiekkaan, kaikki palasikin yhtäkkiä: Rémi Desmedtin kuolema, lapsen ruumiin kantaminen Saint-Eustachen metsän halki, tämän pienet kädet, jotka katosivat kuiluun kaatuneen pyökin alle... Hän pyyhki hikipisaroita otsaltaan.

Lemaitre kuvaa loistavasti pienen, sisäänlämpiävän kaupungin ihmisiä ja heidän epäluuloisia reaktioitaan tämmöisen kuohuttavan tapahtuman äärellä. Kyräillään ja epäillään naapuria, sekä Rémin isää että homo-opettajaa; huhut ja juorut paisuvat, mediasirkus pyörii. Kirjan parasta antia on tarkalla psykologisella silmällä kuvattu Antoine: hänen ahdistuksensa ja pelkonsa, paniikkinsa ja lamaannuksensa niin tapahtumahetkellä kuin tapahtuman jälkeisinä vuosina. Tapahtunut raastaa Antoinea unissa ja mielikuvissa, hän ei saa rauhaa hetkeksikään. Eikä kenellekään voi asiasta puhua, salaisuus ja syyllisyys on kannettava yksin.

Ensimmäinen Lemaitrelta lukemani oli Alex, joka jysähti tajuntaan. Sen jälkeen odotukset ovat olleet korkealla. Lemaitre kirjoittaa mielettömän hyvin, vaikka tämä olikin kevyempi tapaus kuin kolme Verhoeven-sarjan dekkaria. EDIT: Kevyemmällä tarkoitan sitä, ettei tässä ollut realistista raakuuden kuvausta, ei monia murhia, vain yksi vahingossa tehty tappo. Lemaitre tarkastelee syyllisyyttä ja paljastumisen pelkoa. Sitä miten nämä vaikuttavat ihmiseen. Silmukka on lyhyt, vajaa 300 sivua Rosien tavoin. Odotan innokkaasti kirjailijan tällä hetkellä valmistelemaa jatkoa suurteokselleen Näkemiin taivaassa.

Muualla mm.: Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa, Takkutukka

Täällä kaikki Lemaitrelta lukemani: Näkemiin taivaassa, Rosie, Camille, Irène, Alex

Pierre Lemaitre
Trois jours et une vie 2016
Silmukka
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva 2017
****
Kustantajan lukukappale - kiitos