Aiemmin olen lukenut Kaarlelalta 90-luvun laman vuosiin sijoittuvan kirjan Lasissa on tyttö, joka kolahti terävyydellään ja realismillaan. Tuossa teoksessaan kirjailija on vähävaraisuuden ja kotiolojensa syrjäyttämän nuoren tytön puolella, Noutajassa hän puhuu ikäihmisistä ja ihmisarvoisen vanhuuden puolesta. Tapahtuvat ajoittuvat yhteen kylmään ja lumiseen helmikuun viikonloppuun:Nelikymppinen Iisa on matkalla tätinsä hautajaisiin jonnekin Kainuun perukoille, varhaisen lapsuutensa maisemiin. Yksinhuoltajaäidin kanssa on muutettu sieltä etelään jo vuosia sitten, ja Iisa onkin päässyt köyhyydestä kauniisti keinuvalle vihreälle oksalle: on työteliäs mies ja oma talo Helsingissä; on hyvä työpaikka ja sydänystävä Merja, mutta lapsia ei ole. Elämä tuntuu valuvan, jotain tuntuu puuttuvan. Kun aviomiehen on nielaissut työ ja nyt Merjan tämän tuore äitiyshössötys, Iisa tuntee jääneensä yksin. Yksin hän matkaa nytkin miehensä tuliterässä autossa, sillä eivät äiti eikä aviomies halunneet mukaan. Edessä on rankka ajomatka.
Kainuu on yhtä hyytävää lumivalkeutta ja liukkautta. Illan jo hämärtäessä kuuluu muksahdus keskellä ei-mitään, ja Iisa huomaa kauhukseen kolhineensa vanhaa koiraa joka nilkuttaa kotiaan kohti. Iisa noituu mutta kääntyy katsomaan miten koiralle kävi. Siellä se häämöttää hankien keskellä, vaaleankeltainen rapistunut rintamamiestalo. Kusi- ja paskaämpärien löyhkä tervehtii tulijaa eteisessä ja pakkasenkylmästä kamarista löytyy yksin elelevä Yrjö. Takajalkansa loukannut 16-vuotias harmaantunut Aatu makaa vaisuna lautaseinäisen koirankoppinsa hyisellä lattialla.
Yrjö on vanhus ja auttamaton jäärä, mutta dementoitunut hän ei ole. Yrjön ikäpolven miehen mielestä omillaan on pärjättävä, lääkäriin ei missään tapauksessa pidä mennä eikä yhteiskunnan elätiksi ryhtyä. Jos päätyy terveyskeskuksen vuodeosastolle, sinne jää kuten äiti. Iisan ja Yrjön yhdessä kokema pohjoisen viikonloppu on absurdi, surkuhupaisa ja täynnä tapahtumia, jotka eivä jätä kylmäksi. Tarina herättää ajattelemaan monelta kannalta näiden yrjöjen tilannetta ja pärjäämistä mökeissään.
- Suomi on pitkä maa. Etelässä suoja, pohjoisessa paukkupakkanen; etelässä tungos, pohjoisessa tuskin ristin sieluakaan. Siellä autioituneissa kylissä asuvat kohtaavat aivan toisen luokan haasteita kuin me täällä etelän palvelutarjonnan keskellä eläjät. Miten vaivalloista - liki mahdotonta - on esimerkiksi lääkäriin pääsy silloin kun on tarvis! Paikallinen, erikoispalveluista riisuttu terveyskeskus noudattaa virka-aikoja, lähin päivystävä sairaala löytyy sadan kilometrin päästä. Sinne Iisan on kuitenkin Yrjö saatava, sillä miehen jalkaterässä on hurjannäköinen tulehtunut haava.
- Entäs miten hoituu yksinelävän vanhuksen ruokapuoli, kun lähin kauppa on monen kilometrin päässä? Yrjön tapauksessa ei mitenkään, sillä talosta ei löydy muruakaan, ei isännälle eikä nälkiintyneelle koiralle. Nyt on jo helmikuu ja Yrjö sanoo käyneensä kaupassa viimeksi joulun alla. Hänen kauppakuskinsa ja hyvä ystävänsä Väinö nimittäin kuoli loppiaisena, eikä Yrjöä huolehdittu edes hautajaisiin. Olisihan niitä takseja, mutta Yrjön mentaliteetilla takseilla ajelu on tuhlausta. Eikä oikein ole ollut voimiakaan.
Näiden kahden yksinäisen kohtaaminen on merkityksellinen molemmille. Lapseton vanhapoika Yrjö kiintyy auttavaan Iisaan kuin omaan tyttäreensä. Pohjoisen kylmä autius ja Yrjön sitkeys vanhuudesta ja ankeista elinoloista huolimatta saavat Iisan pohtimaan muutosta omaan tyhjään sitten kun -elämäänsä.
Kaarlela on karun arjen realistinen kuvaaja, taitava ja terävä, ja hänen päähenkilönsä ovat eri syistä marginaaliin joutuneita. Pidin molemmista henkilöhahmoista, etenkin Yrjöstä, sillä Yrjö toi mieleeni isäni ja montakin tuntemaani jääräpäistä papparaista. Noutajan tarina on liikuttava, surkuhupaisakin, mutta myös hyvin traaginen. Se osoittaa mihin kaikkeen ihminen venyy jos on pakko. Se herättää näkemään ja välittämään. Noutaja sopii loistavasti joulunajan lukemiseksi, sillä se levittää lähimmäisestä välittämisen sanomaa meille kiireisille ja monesti kylmille nykyihmisille. Kaarlelan realistinen kerronta vetosi minuun taas kerran.
– Ajatus tästä tarinasta heräsi, kun kuljin 2000-luvun alussa Taivalkoskella Päätalo-instituutissa kirjoittajakursseilla. Matkalla näin hylättyjä rintamamiestaloja ja hiljaisilla taipaleilla ehti miettiä niissä taloissa asuneiden ihmisten elämäntarinoita. Näitä Yrjöjä asuu yksin, sinnittelevät ilman mitään yhteiskunnan tukea.
Tanja Kaarlela
Noutaja
Reuna 2017
****
Kansi Mervi Kattelus
Lukukappale kustantajalta - kiitos
Voi miten herkkä aihe. Olen lukenut Kaarlelan hurjan hyvän Saara teoksen, suosittelen.
VastaaPoistaÄitini oli Taivalkoskelta kotoisin ja kävimme kesäisin vieraisilla vanhempien sukulaisten luona lähikylissä. Haimme kerran äidin mummolaa Suomussalmelta, jossa hän ei ollut koskaan käynyt. Talo oli asumaton. Mutta löysimme äidin serkun, joka oli aivan samannäköinen kuin äiti. Asui hienossa ja puhtaassa talossa ja piha oli hyvinhoidettu. Tärkeitä reissuja äidille. Olisi varmaan pitänyt tästä kirjasta.
Saaraa en ole lukenut, kiitos vinkistä Mai.
PoistaNoutaja herätti paljon ajatuksista vanhusten tilanteesta ja vanhustenhuollosta nyt ja tulevaisuudessa. Tärkeä aihe. Muistan omien vanhempieni ja appivanhempini kokeilleen kunnan ruokapalvelua - mautonta oli, joten lopettivat.
Samaa olen kuullut tutuilta vanhuksilta, että ei maistu. Kummisetäni ei saanut kolmeen päivään ruokaa, eikä sieltä vastattu hänen soittoihin. Hän kävi sitten itse hakemassa kaupasta ruokaa. Sitten ruokapalvelu toi ne kolme ateriaa neljäntenä päivänä. Pystyivätpä perimään vanhukselta rahat pois. Toivat vanhat ruoat. Mieti miten vastuutonta puuhaa, eikä vanhukset voi mitään, jos asuvat kauempana kaupoista.
PoistaKun vanhemmat elivät viimeisiä vuosiaan, se oli tavattoman huoltentäyteistä aikaa. Me kaikki lapset asuttiin satojen kilometrien päässä, ja oli alituinen huoli. Sydän syrjällään, mitä milloinkin tapahtuu. Kaupungin kodinhoitajilla oli tulenpalava kiire. Onneksi isällä ja äidillä oli yksi sikäläinen tuttu, jolle he voivat soittaa oli yö tai päivä. Isä oli pyörätuolipotilas ja äiti huonosti liikkuva Parkinsoninsa kanssa ....
PoistaEnnen sosiaalikasvattajaksi opiskelemista, 1990-luvun alkupuolella, olin jokusia vuosia kodinhoitajana kotipalvelussa. Jo silloin vanhusten yksinäisyys riipaisi syvältä. Ystäväni, jotka työskentelivät kotipalvelussa eläkeikäänsä saakka ovat kertoneet, miten heidän asiakas määriä tuplattiin ja kolminkertaistettiin. Jos on hoidettava 20 asiakasta 7,45 tunnissa, ei ennätä antamaan kenellekään edes kaikkein välttämättömintä. Ns. kotihoito taitaa olla menossa entistä huonommaksi. Aina on joukossa vastuuttomia hoitajia, muttei vastuuntuntoinenkaan mahdottomiin repeä. Tämä kirja menee luettavien listalle. Kiitos Riitta sen esittelystä.
VastaaPoistaEi ole helppoa kodinhoitajilla aikataulujen puristuksessa ja asiakasmäärien kasvaessa. Muistan että äitiä hermostutti kun hoitajat lisäksi vaihtuivat kaiken aikaa, ei olisi jaksanut selittää perusasioita aina uudestaan. Toki Kaarlelan kirja on fiktiota ja osittain aika kärjistettykin. Mutta aihe on tärkeä ja vanhusten yksinäisyys ja huono hoito järkyttävää. Ei uskalla edes ajatella miten itsellä aikanaan tulevat asiat olemaan.
PoistaRiitta, kiitos vinkkauksesta! On paikallaa tuoda esille pinten kustantamojen kirjailijoita, joille ei liiemmin mediahuomiota riitä. Pistän Kaarelan nimen korvan taa. Kaiken urbaanin nuorekkuuden keskellä kirjan aihe on paikallaan.
VastaaPoistaJuurikin näin Tuija. Kilpailu on kovaa. Mukavaa joulunaikaa sinulle!
PoistaTanja Kaarlela vaikuttaa kirjailijalta, jonka jokainen kirja on helmi. En tosin ole yhtäkään vielä lukenut itse, mutta tuo Lasissa on tyttö alkoi kiinnostaa heti, kun siitä ensimmäisen kerran kuulin. Ja nyt sitten tämä vielä vaikuttaa superkiinnostavalta. Kiitos kiinnostavasta kirjoituksestasi, Tanja Kaarlela meni nyt suomilistalle ja pääsenkin kaiketi heti alkuvuodesta hänen kirjojensa kimppuun!
VastaaPoistaPitää varmaan varata tuo Saara, jota Mai suositteli.
PoistaEtenkin Lasissa on tyttö oli loistavaa 90-luvun laman kuvausta. Kyllä tämäkin oli hyvä, mutta ei riipinyt niin sielua kuin tuon teinitytön kokema.
Tervetuloa kotimaisemiin Elegia!