Mikko Rimminen - Maailman luonnollisin asia

Maailman luonnollisin asia tapahtuu Berliinissä (pääasiassa). Teoksessa on kertoja, joka kirjaa päähenkilön, Ernstin muistiinpanoista johdonmukaista ja selkeää tarinaa (mielellään!). Kertoja aloittaa tarinansa kuvailemalla Ernstin, tuon harmaan, turvallisuushakuisen ja rutiineita rakastavan virkamiehen työmatkaa. Ennen kuin Ernstimme on päässyt kotoaan Elsa-Brändström-Strasselta työpaikalleen Rimminen on käyttänyt yli 40 sivua.

Ensi vaikutelma on, että Rimmisellä on hirveästi sanoja (tai jotain sen tapaisia). Toiset sanat ovat tuiki tavallisia (arkipäiväisiä, jopa kauhtuneita) suomen kielen sanoja, toiset taas aivan uusia Rimmisen päästä putkahtaneita (maailman ensi-illassaan kenties?). Välimerkkien puutekaan ei tunnu kirjailijaa vaivaavan. Tyylinä on suoltaa pilkkujen väliin tai sulkeisiin ripoteltuja huomautuksia ja lisäselvennyksiä, joita lukijan pitää jatkuvasti tarkkailla (ehkä jopa kyräillä), jotta ei tipahtaisi kärryiltä (tai kyydistä?). Tästä seuraa se, että lukija väsyy (uuvahtaa, herpaantuu ehkä tuskastuukin?) eikä siis pysty lukemaan kerrallaan (yhdellä rupeamalla tai istunnolla) kuin parisenkymmentä sivua. Ehkä sallittiin pieni leikillisyys... No niin. Asiaan.

Rimmissanojen loputon vyöry

Rimmisen sanasto on hyvin runsas ja omaperäinen. Hän vääntää ja kääntää suomen kieltä aivan miten tahtoo. Minua ihastutti hänen kekseliäisyytensä, se mitä hän sai aikaiseksi käyttämällä epätavallisia sananmuunnoksia ja johdanteita. Mutta, miksi, oi miksi niitä piti käyttää näin valtavasti ja peräkkäin, ähkyyn asti? Liiasta runsaudesta menee teho ja häviää ihastus.

Satunnaisotannalla muutama rimmissana luvuista kolmekymmentäviisi ja -kuusi, siinä sijamuodossa kuin ne tekstissä esiintyvät:  mitähyvänsäisemmäksi, äkkinytkähti, kängersi, kiukersi, taivallukselliseksi, köpellyksestä, jolpahtelevaa, läyspätti, konsonanttipirunpellolla, pistäväiskysyvästi, ohhohhismin, myrmelsi, väyryämistä, uikahteli... Riittääkö?

En ole suomen kielen ekspertti, joten tarkemman analysoinnin jätän muille. Kiinnostaisi kuitenkin tietää teoksessa esiintyvien rimmissanojen lukumäärä - satoja, tuhansia? On selvää että Maailman luonnollisimman asian pystyy lukemaan vain se, jonka äidinkieli on suomi. Monelle meistäkin teksti on melkoisen haasteellista. Rimminen voisi seuraavaksi paneutua vaikkapa Rimmissanaston kokoamiseen, jossa hänen uudissanansa esiintyvät sekä perusmuodossaan että eri sijamuodoissa taivutettuina.

Kokeellista välimerkkiproosaa

Jotkut nykyrunoilijat luovat kokeellisia kuvarunoja, joissa tekstin asemointi on olennainen juttu. Rimminen kokeilee tässä jotain samantapaista välimerkkien runsaalla ja vallattomalla käytöllä. Repertuaari on runsas: ( sulkeita), (runsaasti!), "lainausmerkkejä", "Jopa" "useita" "peräkkäin" "samassa lauseessa!", yliviivauksia, alleviivauksia, kissan tassutteluja: viuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu, <supistuksia>, >laajempia näkymiä<, xxxxxxx:illä sutattuja, vääriin kohtiin joutuneita sanoja ja lauseita, useampaan kertaan kopioituja kappaleita, valokuvia, alaviitteitä, pitkiä pilkkujen tai sulkeitten väliin sijoitettuja lisähuomioita (runsaasti!). 

Hienoa kokeellisuutta ehdottomasti, mutta välimerkkien runsas viljely töksäyttää lukijan tuon tuostakin, ajatus pysähtyy kuin kananlento. Lukemisesta tulee työlästä. Eniten lukemisflowtani haittasivat pilkkujen väleihin tai sulkeisiin sijoitetut pitkähköt lisähuomiot.

Ernstistä ja pienesti juonesta
Ernst. Niin. Ernst. Tuo laiha, keski-ikäinen, tunnollisen harmaan virkamiehen prototyyppi joutuu äkisti painajaismaiseen maailmankaikkeuden (universumin, multiversumin, kosmoksen, kosmoksien) myllytykseen, johonkin galaksienväliseen sodantapaiseen, josta hän ei ymmärrä yhtikäs mitään. Ernst joutuu puoli-robottimaisten turva-agenttien, men in black -tyyppien muiluttamana outoja voimia omaavan pienenlaisen kuution vartijaksi. Ernst-parka kokee outoa kuutioyhteyttä ja avaruusyhteyttä, jossa ajat ja ajanjaksot limittyvät, lomittuvat ja risteävät keskenään. Työtoveri Sonia sulautuu ajoittain Elsa Brändströmksi - tuoksi Siperiassa sotavankeja auttaneeksi ruotsalaissyntyiseksi filantroopiksi. Mitä yhteyttä on Ernstin kotikadulla Elsa-Brändström-Strassella, kuutiolla ja Tunguskan tapahtumilla? Mikä rooli on tarinassa kissoilla Brändström, Theo ja sillä jolla ei ole nimeä? Kuka helkkarissa on tarinan hengästynyt Kertoja?

Rimminen kiehauttaa hullun ja hulvattoman sopan, yhtä tiheän kuin sekametelikiisseli. Tarina on huikea, mutta sitä on tuskastuttavan raskasta lukea. Paikoin teksti juoksi hyvinkin, nimittäin aina lepotauon jälkeen. Sitten tuli stoppi. Rimmisen virtuoosimaisia kertojanlahjoja en toki kiistä: kirjailijan kielenmutkat ja -käännöt nostelivat myös hörähdyksiä ilmoille ja hymyjä huulille. Kuitenkin tuntui kuin olisin lukenut mielipuolen mielipuolista päiväkirjaa, jossa havainnot ovat älykkäitä, tarkkoja ja teräviä kuin partaveitsi, mutta jossa aikasiirtymät ja lukuisten välimerkkien väleissä hypähtelevät assosiaatiot olivat tehdä myös lukijan hulluksi. Rimmisen verbaliikka uuvuttaa ja hengästyttää vahvimmankin.

Viime viikolla Kirja vieköön! -illassa Rimminen sanoi pyrkivänsä itsestään eroon mm. kirjoittamalla.
Uskoisin että Maailman luonnollisimman asian kirjoittaminen toimi loistavasti tässä tarkoituksessa!

Kyllä, ihailen suuresti Rimmisen verbaalisia kykyjä ja charmanttia olemusta, vaikka tässä aika paljon motkotankin. Rimminen on hyvä, joskin kielentäminen ja kokeellisuus menivät minusta tässä teoksessa överiksi.  Lukijalle siksi pieni varoitus: jos päätät tarttua tähän kirjaan varaa sille aikaa, kyyti on näet sen verran hurjaa. Aavistuksen hillitympi linja olisi tehnyt teoksesta loistavan.

Ernstin matkassa Berliinissä on ollut myös Krista

Mikko Rimminen
Maailman luonnollisin asia
Teos 2017
****
Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle