T. J. Klune - La casa en el mar más azul

Kuuntelin helmikuussa T. J. Klunen uusimman fantasian Under the Whispering Door. Uppoutumista siihen haittasi lukijan ärsyttävä ääni. Päätin epäröinneistäni huolimatta kuunnella hänen bestsellerinsä Talo taivaansinisellä merellä / La casa en el mar más azul - ja tässä espanjankielinen lukija olikin erinomainen.

Linus Baker on Maagisten nuorten huolenpito-osaston ohjekirjan pykäliä tiukasti noudattava nelikymppinen sosiaalityöntekijä. Hän pukeutuu nuhruiseen pukuun ja on lihavahko, mikä hävettää häntä kovin. Linus asuu yksin kissansa Calliopen kanssa, ystäviä ei juuri ole ja kotikaupungissa sataa aina. Hän viettää yksitoikkoista ja ankeaa elämää siis. Linuksen työnä on valvoa orpokotien toimintaa, raportoida virastolle tarkoin ongelmista ja näyttää toiminnalle vihreää valoa tai sulkea ne.

Eräänä päivänä Linus saa hyvin salaisen toimeksiannon: hänen on lähdettävä kuukaudeksi kaukaisella Marsyasin saarella sijaitsevaan orpokotiin, jossa asuu kuusi maagista lasta ja nuorta. He ovat niin eriskummallisia ja oletettavasti vaarallisiakin, että heidät on päätetty pitää erossa muusta yhteiskunnasta. Linus ottaa kissansa mukaan ja ajaa saarelle, jossa hän tapaa mm. äärimmäisen älykkään kuusivuotiaan antikristus Lucyn, kaksisataavuotiaan pullean puutarhatonttu Talian, Pomeraniaksi säikähtäessään muuttuvan Salin, puutarhurointia rakastavan metsänhenki Pheen ja orpokotia johtavan hurmaavan Arthurin. Saarelaiset suhtautuvat hyvin kylmästi ja torjuvasti orpokodin outoihin lapsiin ja kärhämää on tuon tuostakin. Vallitsee isoveli valvoo -mentaliteetti ja jättimäiset katukyltit kehottavat ilmoittamaan kaikesta oudosta.

Klune luo mahtavan upean ja värikkään fantasiamaailman ja haluaa kirjallaan sohia erilaisuuden pelkoamme. Hänen luomansa maagiset hahmot ovat persoonallisuuksia joka ikinen. Ehkä eniten minua ihastutti ja huvitti Lucy, joka varsin usein äityi mahtailemaan kyvyillään ja pelottelemaan Linusta ja muita lapsia maailmanlopun uhkakuvilla. Äänikirjan lukija eläytyi upeasti Linuksen puuskahduksiin! Sympaattinen tyyppi oli myös puutarhatonttu Talia, joka puhui puutarhatonttujen kieltä ja tarjosi Linukselle lohdutusta ja vertaistukea pulleuteen. Ihana tyyppi oli myös puutarhaan hurahtanut Phee, jonka viherpeukalo sai kaikki kasvit kukoistamaan.

Klunen kirjan ollessa kyseessä mukana on myös queer-rakkautta: Linuksesta ja Arthurista tulee rakastavaiset. Nössö Linus rohkaistuu kirjan kuluessa kyseenalaistamaan viraston toimintaa eikä katso enää hyvällä sen päätöksiä. On itse asiassa älytöntä kutsua Marsyasin saaren orpokotia orpokodiksi. Orpokoti on lapsille väliaikainen paikka, josta lapset adoptoidaan perheisiin - mutta kukaan ei adoptoi ikinä näitä omituisia lapsia. Linus ja Arthur rakastavat näitä lapsia ja heidän on löydettävä lasten tulevaisuudelle kestävä ja onnellinen ratkaisu - ja sen he tekevät.

Olihan tämä maaginen kirja, joka piti otteessaan, täynnä värikkäitä hahmoja ja tunteisiin meneviä kohtauksia. Yksinäinen Linus koki rakkautta ja hyväksyntää ensimmäisen kerran elämässään ja lapset osoittautuivat lapsiksi omituisesta ulkonäöstään ja ihmeellisistä kyvyistään huolimatta. Ei voi kuin ihailla Klunen mielikuvitusta ja tarinankerronnan lahjaa!

Kirjaa on luettu mm. näissä blogeissa:  Kasoittain kirjoja,  Kirsin kirjanurkka &  Yöpöydän kirjat

T. J. Klune - La casa en el mar más azul

Alkuteos The House in the Cerulean Sea 2020 / Talo taivaansinisellä merellä, Otava 2021
Planeta audio 2022
Äänikirjn lukija Marc Gómez
____________________

Lumoava fantasia oman paikkansa löytämisestä sekä ennakkoluuloista ja niiden murenemisesta Orpokodissa asustaa kuusi maagista lasta: maahinen, metsänhenki, traakki, tunnistamaton vihreä otus, ihmissylikoira ja Antikristus. Linuksen tehtävä on selkeä: hänen on arvioitava, voivatko lapsoset saada aikaan maailmanlopun.

T. J. Klune - Under the Whispering Door

Fantasia ei ole minun juttuni, mutta kuuntelin kuin kuuntelinkin äänikirjana T. J. Klunen fantasian Under the Whispering Door (Kuiskaavan oven alla). Tarina kertoo itsekkäästä ja häikäilemättömästä lakimiehestä Wallace Pricesta, jolla ei ole minkäänlaista empatiakykyä työntekijöitään ja harvoja läheisiään kohtaan. Erityisen kaltoin hän on kohdellut ex-vaimoaan. Wallace kuolee sydänkohtaukseen, havahtuu hautajaisissaan ja hämmästyy siitä, että siunaustilaisuudessa on läsnä vain kourallinen ihmisiä eikä kukaan sure häntä eikä puhu hänestä kauniisti. Asianajotoimiston muut osakkaat mutisevat keskenään ja sanovat Wallacea paskatyypiksi. 

Wallace istuu kirkon takapenkissä ja ihmettelee, miksi kukaan ei näe häntä. Mutta reaper Mei näkee ja on siellä Wallacea varten. Tämän naispuolisen viikatemiehen tehtävä on viedä Wallace kuolemanjälkeiseen välitilaan, joka on jossain metsän keskellä sijaitseva teehuone, Charon's Crossing. Vainajat ovat siellä seitsemän päivää ja siirtyvät sitten neljännen kerroksen oven kautta lopullisesti kuoleman jälkeiseen elämään. Wallace ei millään halua hyväksyä kuolemaansa, sillä hän herää huomaamaan, ettei ole koskaan oikeastaan elänyt. Hän on kohdellut koko elämänsä läheisiään ja työntekijöitään todella tylysti.

Charon’s Crossingin teehuonetta pitävät yhdessä lautturi Hugo ja viikatemies Mei. Siellä on myös Nelson, Hugon isoisä odottamassa siirtymistä kuolemanjälkeiseen elämään, ja Hugon koira Apollo. Muitakin vainajia teehuoneen kautta kulkee. Teehuone on suosittu ja siellä käy paljon eläviä asiakkaita, koska he rakastavat Mein leipomia pullia. Päivien kuluessa Wallace herää katumaan kaikkia elämänsä pahoja tekoja. Bi-seksuaali Wallace rakastuu Hugoon ja tunne on molemminpuolinen. Erityisesti Wallacea surettaa se, miten hän eläessään kohteli ex-vaimoaan, mutta Hugo auttaa sovittamaan tätä tuskaa soittamalla naiselle ja kertomalla, miten avuliaaksi ja hyväksi Wallace on muuttunut. 

Wallacelle ei riitä seitsemän päivää teehuoneella tehdäkseen tiliä kaikista elämänsä ilkeyksistä. Niinpä Johtaja (jumala) antaa hänelle viikon lisäaikaa. Koska Wallace auttaa pyyteettömästi muita vainajia, Johtaja tekee hänet uudestaan eläväksi. Wallacesta tulee viikatemies, joka auttaa uusia vainajia Hugon ja Mein rinnalla.

Fantasia ei ole minun juttuni, mutta tarina on mielikuvituksellinen ja opettaa elämään niin, ettei kaduttavaa jää. Varmasti huippukirja fantasian ystäville, kuten aiempi teos Talo taivaansinisellä merellä.

T. J. Klune - Under the Whispering Door

Tor 2021
Äänikirjan lukija Kirt Graves
____________________

John Klune (b. 1982) is an American author of fantasy and romantic fiction featuring gay and LGBTQ+ characters. His fantasy novel, The House in the Cerulean Sea, is a New York Times best seller and winner of the 2021 Mythopoeic Fantasy Award for Adult Literature. Klune has spoken about how his asexuality influences his writing. 

Jarkko Tontti - Vedeera vaarallisilla vesillä #2

Vedeera vaarallisilla vesillä on sarjan toinen osa. En ole juurikaan fantasiakirjojen lukija, mutta pidin erittäin paljon Tontin tuoreesta romaanista Perintö, ja halusin tutustua kirjailijan luomaan, nuorille suunnattuun fantasiamaailmaan. Fiksu ja sympaattinen nimihenkilö on Vedeera, nuori haltijatyttö, joka on jättänyt lapsuuskotinsa ja toimii nyt haltijavaltakunnan Einean kuningattaren vartijatiimissä yönsilmissä. Se on huippukoulutettu joukko, johon vain harvat ja valitut pääsevät.

Romaanissa on keskiössä meidän ihmismaailman Välimeren tapainen Suuri meri, jota ympäröi kolme mannervaltiota: haltijoiden Einea, ihmisten Taurea ja quirenilaisten Quiren. Nyt on rauha, mutta eripuraa ja selkkauksia on valtioiden välillä ollut kautta historian. Kaikkien valtioiden asukkaat ovat ihmisten näköisiä, paitsi että haltijoilla on pitkä häntä ja quirenilaisilla vain neljä sormea. Keskellä Suurta merta sijaitsee Saherinin saari, joka kuuluu suuriruhtinaskuntana ihmisten Taureaan. Sen asukkaat ovat aikoinaan paenneet saarelle eri mannervaltioista ja sekoittuneet etnisesti toisiinsa - tästä kertovat lyhyet hännät. Saherinin kupeessa sijaitsevat karikkoiset Piraattisaaret, joiden merirosvot terrorisoivat Suuren meren laivaliikennettä kaikkien mannervaltioiden suureksi vahingoksi.

Piraattien toiminta on kuumentanut tunteita ja herättänyt villejä huhuja: milloin mitäkin mannervaltiota epäillään liitosta piraattien kanssa. Asiaa tutkimaan lähetetään kolmen valtion yhteinen valtuuskunta, jonka jäseniksi valitaan haltijoista neuvokas Vedeera (joka kulkee kaikkialle valkoisen kissansa Jatoxin kanssa) sekä ylhäisneito, kopea Thinadra. Ihmisiä edustaa nuorimies Koril sekä keski-ikäinen suurlähettiläs Derek Tinto, quirenilaisia suurlähettiläs Aldor ja poikansa Selderon. Joukko päätyy hurjaan seikkailuun ja armottomiin taisteluihin sekä vehkeilijöiden ja vakoilijoiden labyrinttiin, josta ei ota selkoa millään.

Parhaita kohtauksia oli mielestäni Piraattisaarten pääkaupungissa Morfallissa luolassa pidetty suuri Kerfal Cedar -kokous, jonka päätähdiksi nousivat hurmaavat vesikkäät, meren asukit, jotka ovat puoliksi ihmisiä, puoliksi delfiineitä. Vesikkäät olivat minusta aivan ihania Tontin mielikuvituksen luomuksia, ja niiden toiminta todella hauskaa laivojen kulun nopeuttajana. Nuo kaksi nuorta miestä Vedeeran ympärillä, Koril ja Selderon, taisivat kumpikin olla ihastuneita tähän terävään ja reiluun haltijatyttöön, jonka häntä ilmaisi viehkeästi hänen tunnetilojaan.

Valtuuskunta selvisi ehjin nahoin koteihinsa kiperistä tilanteista ja kovista taisteluista Piraattisaarilla. Mutta paljon jäi irtonaisia langanpäitä ja spekulaatioita seuraavaan Vedeeran seikkailujen osaan:

• miksi korkeampien tahojen toimesta takavarikoitiin piraattien laaja ja ilmeisen tulenarka arkisto - mitä halutaan salata?
• miksi valtava pöly-nimisen huumeen varasto laivattiin samaan laivaan kuin pettureiksi leimatut Derek Tinto ja Saherinin kuvernööri Burro Kaljupää?
• mihin kaikkiin kolmen valtakunnan ylimpiin portaisiin Rengas-niminen vakoiluorganisaatio on soluttautunut, kehen voi luottaa? 
• onko ylhäinen haltijaneito Thinadra niin viaton kuin antaa ymmärtää? Jotain epäilyttävää tytössä minusta on.

Vedeera vaarallisilla vesillä on juonivetoinen fantasiatarina, jonka kerronnassa on paikoin myös hienoja ja maalailevia kohtia. Pidin paljon Tontin luomasta fantasiamaailmasta kokonaisuutena. Haltijatyttö Vedeera elävine ja ilmaisuvoimaisine häntineen oli todella sympaattinen nuori nainen ja ennen kaikkea sitä olivat hurmaavat vesikkäät. 

Henkilöiden runsaus pisti pääni pyörryksiin etenkin alussa ja heidän nimiensä vaikeus vei tekstistä sujuvuutta. Ehkä tätä pulmaa ei olisi ollut, jos olisin lukenut myös ensimmäisen osan, sillä kirjassa viitataan useaan otteeseen edellisen osan Helmisimpukkasaaren sotaan. Toki voi olla, että fantasiasta pitävä nuori lukija juuri näihin puoliin kirjassa ihastuu ja pitää vierasperäisistä fantasianimistä - toki kirjailija oli ne mielikuvituksella sepittänyt. Koin juonen myös turhan monimutkaiseksi, sillä takakannen lupaamat tai muuten hyvät teemat kuten esim. huumeiden vastaisuus, suvaitsevaisuus ja valtaapitävien historian manipulointi pääsivät hautautumaan juonen mutkien alle. Vauhtia tarinassa kyllä riitti, etenkin taistelukohtauksissa kirjan loppupuolella. Mieltäni kutkuttaa miltä Vedeera näyttää - jospa kuvittaja Kirsi Haapamäki hänet vielä joskus meille näyttäisi! Sarjakuvaksikin Vedeera ehkä taipuisi.

Jarkko Tontti
Vedeera vaarallisilla vesillä
Kuvitus Kirsi Haapamäki
Aviador 2018
***
Kustantajan lukukappale - kiitän
_______________

Suketus on lukenut molemmat osat. 

Sarjan ensimmäinen osa Vedeeran taru (2012) voitti Lasten LukuVarkaus -palkinnon 2013.

Teemana Barcelona: Enrique Moriel - La ciudad sin tiempo

Enrique Moriel on yksi barcelonalaisen kirjailijan Francisco González Ledesman (1927-2015) pseudonyymeistä. Muita ovat Silver Kane, Taylor Nummy, Rosa Alcázar, Fernando Robles ja Silvia Valdemar. Ledesma oli tavattoman tuottelias kirjailija: yli 1000 romaania! Ledesman nimellä julkaistuista olen aiemmin lukenut No hay que morir dos veces (Riittää kun kuolee kerran, ei suomennettu).

La ciudad sin tiempo - Kaupunki ilman varjoja on hyvin häkellyttävä ja synkkä, genret ylittävä romaani. Se on fantasiapainotteinen, mielikuvituksellinen seikkailu- ja vampyyritarina, mutta ennen kaikkea se kertoo Barcelonan historiasta tarkkoihin historiafaktoihin pohjautuen. Tarina kulkee kahdessa aikatasossa: keskiajasta ja inkvisition Barcelonasta lähtien halki vuosisatojen nykyajan moderniin kaupunkiin.

Päähenkilö on Ikuinen / Iätön / Ajaton -  keskiajalla porttolassa portolle syntynyt paholaisen poika, joka ei vanhene eikä kuole. Hän selviää myös inkvisition kidutuksista ja kertoo elämästään erilaisena olentona eri aikojen Barcelonassa. Se ettei vanhene tuottaa suunnattomia ongelmia Ikuiselle: ihmiset ympärillä tulevat epäluuloisiksi ja hän joutuu jatkuvasti pakenemaan ja muuttamaan henkilöllisyyttään ja ammattiaan. Tämän ikuisen olennon kasvot kummittelevat kautta vuosisatojen Barcelonan historiassa, häiritseepä hän elämänmenoa nykypäivänäkin.

Nykyajassa yhteen Barcelonan vanhoihin ja vauraisiin sukuihin kuuluva Guillermito Clavé kuolee mystisesti: ruumis on valkoinen ja veretön, ikäänkuin vampyyri olisi vienyt hänen verensä. Ruumiissa ei näy kuin pieni pistojälki kaulalla. Mutta eihän vampyyreitä oikeasti ole olemassa! Asiaa, suvun perintöä ja perunkirjoitusta hoitaa asianajaja Marcos Solana apunaan nuori upeasäärinen historiantutkija Marta Vives. Marta on kaupungin ja sen vanhojen sukujen historian expertti, liittyypä hänen omaankin sukuunsa mystisiä asioita.

Morielin romaanissa Barcelonan historia herää eloon. Hän kertoo kuinka kaupunki levittäytyi romaanisten ja keskiaikaisten muuriensa ulkopuolelle ja miten uutta on rakennettu vanhan päälle: monien nykyisten aukioiden alla sijaitsee esim. vanhoja hautausmaita. Saamme lukea miten inkvisitio toimi, miten se kidutti ja kuinka lääketiede kehittyi sen uhrien avulla. Morielin kerronta on paikoin ravistelevan brutaalia ja realistista, julmaa.

Naisen asema tässäkin kaupungissa on ollut surkea: jos ei ollut syntynyt ylhäiseen sukuun, nainen päätyi vääjäämättä huoraksi ilotaloihin tai orjaksi / piiaksi ja isäntäsä hyväksikäyttämäksi. Kirkon asema oli vahva, joskin opin puhtautta valvottiin tarkasti ja kerettiläiset ilmiannettiin inkvisitiolle.

Olin hiukan hukassa tämän kirjan kanssa, koska tarina seilasi sinne tänne. Onneksi loppupuolella tuli pelastus: nimittäin kolme hienoa tarinaa, joista yksi pallotteli katolista uskoa, Luojan ja Paholaisen välistä taistelua. Katolisen uskon kulmakiviä on tottelevaisuus, mitään ajattelua ei tarvita, kuuliaisuus riittää. Moriel väittää että paha voitti hyvän; riittää kun katsoo miten ihmiset elävät ja Kymmenen käskyäkin ovat päälaellaan: tapa, sodi, tee huorin etc.

Toinen luku kertoi Antonio Gaudísta, jonka rakenteilla olevassa Sagrada Familiassa Ikuinen oleskeli. Gaudín luonnehdinta varsin vaatimattomana, ryysyihin pukeutuvana miehenä ja syvästi katolisena osui oikeaan, mutta Moriel liitti hänen persoonaansa myös fantasian aineksia. Hän nimittäin väitti, että arkkitehti sai mielikuvituksellisia ideoitaan käyttämiensä hallusinogeenien ansiosta!

Kolmas minua koskettanut tarina kertoi Espanjan sisällissodasta ja siitä että Ikuinen, niin paholaisen poika kuin olikin, pystyi  kiintymään kovia kokeneeseen naiseen nimeltä Rita ja pieneen down-tyttöön. Molemmat saivat surmansa Francon pommituksissa ja vampyyrimme suoritti myöhemmin hyvän työn henkilölle jolle jäi kiitollisuuden velkaan.

Kirja oli haasteellinen hahmottaa, siihen oli vaikea suhtautua, mutta yllä mainitsemani loppuosan kolme tarinaa nostivat rankingiäni. Paikoin Barcelonan historiallista faktaa tulvi yli äyräiden, mutta silti historia oli kirjan parasta antia. Jos suunnittelee matkustavansa Barcelonaan, päällisin puolin kannattaa ehkä vilkaista. Eipä turisti osaa aavistaakaan, että esim. Plaza Real -aukiolla ja Boquerian tienoilla mestattiin ihmisiä!

Muualla: Morren maailma, Lumiomena, Rising Shadow, Ullan kirjat
Kirjailijasta: Wikipedia

Enrique Moriel / Francisco González Ledesma
La ciudad sin tiempo
Ediciones Destino 2007
****
Kirjastosta

Ajattoman kaupungin varjot
Suomentanut Satu Ekman
Bazar 2010