Salla Leponiemi - Niin kauan kuin tunnen eläväni

Emansipoitunut. Omapäinen. Kapinallinen. Boheemi. Kosmopoliitti.

Itsenäinen nainen, joka vähät välitti porvarillisen yhteiskunnan sovinnaisuussäännöistä.

Olen aivan myyty Elin Danielson-Gambogin (s. 1861 Noormarkku, k. 1919 Antignano, Italia) taiteen edessä, joten halusin tuoreeltaan lukea taidehistorioitsija Salla Leponiemen teoksen Niin kauan kuin tunnen eläväni, jossa hän piirtää tarkan ja elävän kuvan Elin Danielson-Gambogin monivaiheisesta elämästä ja taiteesta. Vuonna 2019, kun maailma oli vielä mallillaan, minulla oli ilo nähdä lukuisia Elinin töitä taidenäyttelyissä Suomessa ja luin muutaman hänestä kertovan kirjankin. Aiemmissa bloggauksissani olen kertonut Elinin elämäntarinan aika tarkoin, joten en nyt toista itseäni, vaan mietin vaikka naistaiteilijan asemaa, taidekriitikkojen tylyyttä ja ystävyyden isoa merkitystä.

Eliniltä on säilynyt jokseenkin laaja kirjeenvaihto, johon Leponiemi on perehtynyt perusteellisesti ja jota hän siteeraa moneen otteeseen. Kirjeistä välittyy jo Önningebyn ajoilta peräisin olevien ystävien tärkeys. Victor Westerholmin vuonna 1886 perustamassa taiteilijasiirtolassa Ahvenanmaalla Elin vieraili alusta asti. Elämänmittaisiksi ystäviksi tulivat mm. Victor ja hänen vaimonsa Hilma sekä ruotsalainen J. A. G. Acke ja hänen vaimonsa Eva Topelius-Acke. Önningebyssä Elin ystävystyi myös Dora Wahlroosin kanssa, ja sitä karvaampi oli Doran ja Raffaellon myöhempi lyhyt rakkausjuttu, joka johti kirvelevään aviokriisiin. Helene Schjerfbeckin Elin koki mitä ilmeisemmin kilpailijakseen, menettipä tälle opettajan paikan Taideyhdistyksen piirustuskoulussakin 1894 eikä etsiytynyt maalarisiskojen (Schjerfbeck, Wiik ja Thilén) seuraan. Italiassa asuessaan Elinillä ei ollut ketään, joka olisi edistänyt hänen uraansa Suomessa ja hoitanut töitä näyttelyihin. Kaikki piti hoitaa itse Italiasta käsin. Schjerfbeckillä sen sijaan oli sopimus taidekauppias Gösta Stenmanin kanssa, mikä suuresti auttoi hänen taiteensa arvostuksen nousua.

Taiteilijan ammatin valitseminen edellytti naisilta paitsi palavaa intohimoa, myös rohkeutta, sillä se merkitsi ennakkoluulojen kohtaamista ja pysymistä taide-elämän marginaalissa olipa kuinka taitava, uusia ovia aukova tai taiteellisesti korkeatasoinen hyvänsä. Kriitikot ylläpitivät mielikuvaa naisista amatööreinä ja muut portinvartijat varmistivat, että tärkeimmät palkinnot ja suurimmat apurahat jaettiin miehille.

Lahjakas Elin hyväksyttiin vain 15-vuotiaana Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Hänen aikanaan taidemaailmaa hallitsivat miehet ja naisen oli oltava heitä tuplasti parempi saadakseen edes pientä tunnustusta ja näkyvyyttä. Eikä missään nimessä valita niin epäsovinnaisia tabu-aiheita kuin Elin! Leponiemen kritiikki- ja aikalaissitaateista käy selväksi, miten naisten töitä lytättiin ja aliarvioitiin. Sitäpaitsi Suomen taideyhdistys oli hyvin riitaisa ja oli kiinnostavaa lukea näistä vanhan ja nuoren polven kiistoista. Vuosi 1887 oli Elinin läpimurtovuosi, sillä hänen Taideyhdistyksen näyttelyissä olleita töitään kehuttiin vuolaasti, mutta pian tuli taas lunta tupaan. Elin oli hyvin itsekriittinen eikä Leponiemen mukaan ollut itsekään aivan tyytyväinen Hilma Westerholmin suurikokoiseen muotokuvaan, mutta itse seisoin kauan sen ääressä ihastellen kokonaisuutta ja hiuksia, jotka näyttivät aidolta hiukselta liimattuna maalaukseen. Kotimaiset mieskriitikot moittivat maalausta kovin sanoin, mutta Pariisissa oltiin ihastuneita.

Hilma Westerholmin muotokuva (1888) sai kriitikot narisemaan kotimaassa, 

mutta palkittiin pronssimitalilla Pariisin maailmannäyttelyssä 1889.

Leponiemen eläväisestä tekstistä piirtyy paitsi Elinin, myös tuon ajan taide-elämä meillä Suomessa, Pariisissa ja Italiassa. Melkein jokainen Suomen kultakauden taiteilijoista suuntasi Pariisiin, joten kaupungissa tavattiin toisia suomalaisia ja pohjoismaalaisia. Pariisissa Elin ystävystyi myös Akseli Gallénin kanssa, ja heidän läheinen ystävyytensä kesti koko elämän. Myös Firenzessä liikkui suomalaistaiteilijoita, pidettiinpä siellä Elinin polttaritkin, vaikka Raffaello ei ollut paikalla!

Sisällä (Önningebyssä), tulen rätistessä uunissa Acke maalasi valotutkielman, jossa hän kuvasi 

puolipukeisen Elinin hyvin naisellisena ja sensuellina. Liekkien hehkun valaistessa huoneen 

Elin nostelee hymyillen hiuksiaan olkapäiden suojaksi asetellun shaalin alta.

Önningebyn kesät ja talvet, taideyhteisön rentous ja toista tukeva yhteisöllisyys säilyivät Elinin mielessä. Italiassa asuessaan hän tunsi itsensä ajoittain yksinäiseksi, vailla hyvää naistaiteilijaystävää. Elin on säästänyt myös Gustav Vigelandin lähettämät kirjeet, joissa tämä norjalainen kuvanveistäjä esittäytyy intohimoisena mutta epäluotettavana ja ailahtelevana. Itseään 13 vuotta nuoremman Raffaellon kanssa liitto oli täynnä yhteistä tekemistä ja samojen aiheiden ikuistamista. Doran ja Raffaellon suhteen paljastuminen 1901 tiesi syvää aviokriisiä, mutta miehensä mielenterveyden horjuessa yhä pahemmin, Elin luopui avioeroaikeestaan ja vastasi heidän elannostaan ja arjestaan elämänsä loppuun asti. Uuvuttavat kesät Suomessa tilausmuotokuvien parissa heikensivät Elinin terveyttä ja hän kuoli keuhkokuumeeseen kotonaan Antignanossa 58-vuotiaana.

Miten ihailtavan rohkea, sitkeä ja määrätietoinen nainen Elin olikaan! Jatkuvista suurista talousvaikeuksista huolimatta hän loi maailmanluokan taidetta, jota me jälkipolvet saamme ihailla. Elin oli uskollinen omalle naturalistiselle tyylilleen koko uransa ajan, pieniä irtiottoja lukuunottamatta. Salla Leponiemen kirjaan oli aivan ihastuttavaa uppoutua ja eläytyä tämän suuresti ihailemani taiteilijan teoksiin. Sain kuljeskella taiteilijoiden 1900-luvun alun boheemissa Pariisissa ja Firenzessä sekä istua iltaa Elinin ja muiden nimekkäiden suomalaistaiteilijoiden seurassa. Kirjassa on kaksi nelivärikuvaliitettä ja tarkat lähdeluettelot. Elinin elämä on lisäksi piirretty vuosiluvuin ja lyhyin toteamuksin. Pidin siitä, että Leponiemi mainitsi myös noina vuosina syntyneet maalaukset. Lämmin suositus Elin Danielson-Gambogin ja taiteen ystäville. Kannen punaista, aviokriisin jälkeistä, omakuvaa Leponiemi luonnehtii näin:

Pieni mutta intensiivinen Omakuva jatkaa renessanssimuotokuvan perinnettä: tiukasti rajattu rintakuva, keskittynyt katse ja yhteen puristetut hymyttömät huulet. Kytkentää historiaan vahvistaa puvun punainen sametti, renessanssin aikaan Italiassa arvovaltaiselle miehelle sallittu etuoikeus. Samalla kuva esittelee modernin, murtumattoman ihmisen, joka tarkastelee katsojaansa yläviistosta. Häntä ei voi kaataa. / Elinin silmät näyttävät väsyneiltä, valvotut yöt ovat piirtäneet jälkiä niiden ympärille, mutta katse kertoo henkisestä lujuudesta ja elinvoimasta.

Elin Danielson-Gambogia käsittelevät bloggaukseni:

Kaksi taidekirjaa:

Virve Heininen - Italian valossa sekä Riitta Konttinen & Ulla Savojärvi - Elin Danielson-Gambogi

Kati Kanto - Suomalais-italialainen rapsodia

Eppu Nuotio, Pirkko Soinio - Punainen vaate

Önningebyn taiteilijasiirtokunta, Didrichsenin taidemuseo 2019

Salla Leponiemi - Niin kauan kuin tunnen eläväni - Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Kannessa Omakuva 1903, Turun taidemuseo
Gummerus 2021

Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
_______________

Danielson tunnettiin omapäisenä ja boheemina taiteilijana, joka matkusti yksin, kävi ravintoloissa, tupakoi, rakasti suurkaupunkien vilinää ja ostereita, viftasi ja juhli aamuun saakka. Myös opettajana hän oli osoittautunut liian itsenäiseksi. Hän ei piitannut turhista säännöistä, eikä häntä valittu piirustuskoulun maalausluokan johtoon. Taiteilijana Elinin erinomaisuutta ei kiistetty – hänhän oli yksi parhaista – mutta ongelmia aiheutti se, että hän kuvasi asioita, joita ei ollut soveliasta kuvata. 

Salla Leponiemi on koulutukseltaan taidehistorioitsija ja laulaja. Leponiemi asuu Firenzessä, haaveidensa kaupungissa, jonka hän on löytänyt varhaisrenessanssin taiteen viekoittelemana.