Palkitun nuoren kolumbialaisen kirjailijan Sergio Augusto Sánchezin novellikokoelma Sade piiskaa asfalttia oli karua ja järkyttävää luettavaa. Novellit kertovat vuosikymmeniä jatkuneen sisällissodan traumatisoimista köyhistä miehistä, naisista ja lapsista. Novelleissa kuuman ilmaston armottomuus ja yleinen toivottomuus tulevat liki. Ilma väreilee polttavassa kuumuudessa, bensiini ja pakokaasut haisevat ja vierellä jyrrää moottoritien loputon rekkaliikenne. Sadekaudella todella sataa, joet tulvivat ja penkereet sortuvat. Novelleissa ihmiset ovat tien päällä, tulossa tai menossa, pelastaakseen itsensä sodalta, etsimässä parempaa tai julma kosto mielessään. Novelleja on neljätoista ja ne kytkeytyvät jännittävästi toisiinsa muodostaen romaanimaisen kudelman.
Teoksessa on bogotalaisen kirjailijan ja professorin Marta Orrantian alkusanat, joissa hän pohtii, kuka on kirjailija. Täältä voi lukea kokonaan hänen arvionsa, joka selventää espanjaksi näiden novellien maantiedettä. Samaiselta sivulta löytyy myös Sánchezin novelli Kalastajat. Novellien tie on Ruta del Sol - valtaväylä, joka yhdistää Kolumbian sisämaan Karibian rannikkovyöhykkeeseen ja satamiin. Novellien joki on Magdalenajoki, joka virtaa maan länsiosan halki pohjoisesta etelään. "Tarinat tien päältä, toden ja fiktion hämärtyneet rajat sekä Kolumbian kauneus ja raakuus kyllästävät lukijan jättäen hänet shokkitilaan”, sanoo Orrenta.
Muutama välähdys kokoelman novelleista, joissa on ripaus ihmettä ja taikauskoa kolumbialaiseen tapaan. Yhdessä Sánchezin novellissa lapseton aviopari ajaa pitkän ja vaivalloisen matkan halki pätsin tapaamaan wayuu-intiaanipäällikköä, sillä tämän miehen taikavoimat voisivat ainoina auttaa asiassa. Ja auttaahan hän, nälkäisiä lapsia Kolumbiassa riittää! Toisessa koskettavassa novellissateinityttö päättää täyttää kuolleen isänsä toiveen - isä oli aina toivonut näkevänsä meren. Niinpä tyttö pakkaa isänsä tuhkat reppuunsa ja matkustaa salaa äidiltään läpi yön bussissa Ruta del Solia meren rantaan.
Auringon paahtaman taipaleen jatkuttua monta kilometriä suoraan eteenpäin vastassa on kylä tai hökkelirykelmä rannikolle johtavan tien varrella. Päivisin kuuma asfaltti turpoaa ja katot vääntyvät, öisin moskiitot valtaavat tienoon. Tällä tieosuudella lemuaa bensiini. Tällä etapilla myös murheet haiskahtavat siltä.
Luemme, kuinka laittomat bensiinin kanisterimyyjät ovat vieneet köyhältä huoltoasemanpitäjältä tienestit. Kaunis tyttöystävä Yesenia ilkkuu ja lähtee toisen matkaan. Koko kylän edessä nöyryytetty, ihonväriltään tumma ja murjaaniksi haukuttu mies, ottaa vähäiset tavaransa ja pyöränsä ja lähtee polkemaan merta kohti. Ennen lähtöään hän järjestää näytöksen, jossa koko kulmakunta taloineen ja ihmisineen leimahtaa tuleen.
Tapaamme myös sissiryhmän, jonka jäsenet eivät kavahda tehdä selvää johtajastaan. Selitykset tapoille luodaan uskottaviksi, sillä henki on halpa heidän maailmassaan. Sota ja sissit ovat vieneet yhden novellin aikuiset veljekset ahdinkoon, pois mailtaan hökkelikylään. He yrittävät pyytää kalaa Magdalenajoen rannalta (veneen vuokraan ei ole rahaa) ja joutuvat myymään ainoan lehmänsä voidakseen ostaa arkun toisen veljen kuolleelle teinipojalle. Joki tulvii ja sotilashelikopterin pommit sytyttävät kodin tuleen. Miehet pakenevat käyttäen kuolleen pojan arkkua veneenään.
Mitä tiedän Kolumbiasta? Sen mitä olen lukenut netistä: 50 vuotta kestänyt sisällissota, väkivalta, sissiliikkeet, köyhyys, korruptio ja huumekauppa. Olen lukenut Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden, Melba Escobarin Kauneussalongin ja pari Laura Restrepon kirjaa. Ennen blogiaikaa olen lukenut Juan Gabriel Vázquezin teoksen El ruído de las cosas al caer / Putoavien asioiden ääni, joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Siinäpä minun kolumbialaiseni.
Sánchez luo tekstillään realistisia kurjuuden tunnelmia. Iloa ei juuri löydy, sitäkin enemmän elämän nurjaa puolta. Upein ja koskettavin oli minusta novelli Matkan varrella, jonka sisältöä en tässä halua avata. Kannattaa tutustua kokoelmaan, vaikka se järkyttävä onkin. Ironista oli se, että kaiken tämän köyhyyden ja toivottomuuden taustalla soivat kaiken aikaa iloiset ja tarttuvat vallenatot. Suomentaja Einari Aaltonen on kääntänyt Los Diablitos -yhtyeen vallenatosta Los caminos de la vida / Elämän tiet yhden säkeen:
Elämän poluilla siellä
on tarvottava, pysyttävä tiellä
joka askel on ansaittava hiellä.
Sergio Augusto Sánchez - Sade piiskaa asfalttia Alkuteos Lluvia sobre el asfalto 2018 Suomentanut Einari Aaltonen Kansi Satu Ketola Aviador 2021 _______________
Uuden sukupolven kertojamestari Sergio Augusto Sánchez (s. 1984) tuo nyt suomalaisten lukijoiden ulottuville nyky-Kolumbian maaseudun ja kaupunkien juurettomien ihmisten kohtalot. Hänen teoksensa maailmaa asuttavat kaupunkilaislapset, ilotytöt, vanhukset, käärmeet ja vyötiäiset.
Romaanimaisessa novellikokoelmassa Sade piiskaa asfalttia ollaan paljon tien päällä – Jack Kerouacin hengessä. Oman säväyksensä Einari Aaltosen hienosti suomentamaan kirjaan tuovat kirjailijan Suomi-vaikutteet. Sánchez oli vaihto-opiskeiljana Jyväskylässä vuoden. Tuon ajan vaikutteet näkyvät muun muassa siinä, että kirjassa esiintyy sana taata – myös alkuteoksessa tässä samassa muodossa.
Varmasti kiinnostava kirja. Pidän eteläamerikkalaisesta kirjallisuudesta, oppii paljon uutta. Ei ihme jos novelleissa on paljon kurjuutta, sitähän se kolumbialainen elämä paljolti on. Kirja kyllä kiinnostaa, vaikka olenkin aika huono novelleiden lukija.
Mainio teos kuin myös taustoittava "teemabiisi" Los Caminos De La Vida. Koosteen kokonaisanti on kuin elämän kaleidoskooppi ja tässä tapauksessa tarina siitä, kun ihminen haluaa nähdä ja kokea meren tai sen, mikä itse kullekin meistä kulloinkin merkityksellistä on... Lisäsuomennokset eteläamerikkalaiselta kielialueelta: Bienvenido!!
Olen aina ollut kiinnostunut eteläamerikkalaisesta elämäntavasta (jo ennen kuin sain kuulla biologisen isäni menneen mahdollisesti Venezuelaan). Monissa maissa olen käynytkin. Valitettavasti Venezuela ja Kolumbia eivät ole olleet niin turvallisia, että olisin uskaltanut matkustaa niihin. Yritin ladata novellikokelmaa e-kirjana, vaan en löytänyt. Eli mars lainastoon. Kiitos myös musiikkielämyksestä.
Kyllä. Yritin asettua näiden köyhien kolumbialaisten asemaan, mikä tietenkin on mahdotonta. Täältä turvallisesta Suomesta ei voi ymmärtää sikäläisiä oloja.
Huh huh, olipa kertakaikkisen hurja lukukokemus! Oijoi miten hyytävä ja vangitseva tunnelma! Ja kuinka taidokkaasti Sánchez myös jättää sanomatta. Tämä nousi heittämällä suosikkieni joukkoon, ja kulkee mukana kun vinkkaan yläkoululaisille ja lukiolaisille luettavaa.
Asuin Kolumbiassa 1970-82, tosin kaupungissa Etelä-Kolumbiassa, lähellä Tyynenmeren rantaa. Nämä kertomukset Kolumbian maaseudun ihmisitä ja heidän yhteisöidensä pirstoutumisesta oli seuraus huumekartellien ja pitkäaikaisen sisällisen aseistetun konfliktin yhteiskuntarauhan rikkoutumisesta. Maassa oli 2000-luvun alussa maailman toiseksi eniten sisäisiä pakolaisia. Nämä kertomukset ovat paitsi traagisia ja järkyttäviä, myös omalla tavallaan jopa humoristisia, mutta huumori on niin mustaa, että sitä on vaikeaa nähdä kaikkien kauheuksien läpi. Ensimmäisessä tarinassa, jossa lapseton aviopari ajaa Guajiraan etsimään apua wayuu-poppamieheltä tarjoaa oivan esimerkin siitä.
Tämä oli upea novellikokoelma, vieläkin muistissa vaikka lukemisesta on vuosi. Laura Restrepo sanoi jossain kirjassaan, että Kolumbia on maa, jossa tapahtuu eniten ihmeitä neliökilometriä kohden. Tähän lujaan taikauskoon viittaa myös mainitsemasi novelli. Rauhallisessa pohjolassa asuvan on mahdoton sisäistää Kolumbian raakuutta, toivottomuutta ja sekasortoa - sinä näit sen paikan päällä! Minun ex-mieheni kävi usein työmatkoilla Etelä- Amerikassa. Naisia varoitettiin kulkemasta Bogotan kaduilla esim. näyttävät korvakorut korvissaan - ne repäistiin irti ja autoja ryöstettiin aseella uhaten liikennevaloissa.
Kirjoitin muutama vuosi sitten kirjan ajasta kun asuin Kolumbiassa (Lempeät tuulet Tyyneltämereltä) lähinnä lapsenlapsilleni linkiksi heidän omaan historiaansa ja omat kokemukseni siltä ajalta ovat huomattavasti valoisammat; onhan tietenkin mahdollisuus että aika kultaa muistot. Koruja ei todellakaan voinut pitää keskikaupungilla, etenkin kulta korvissa ja sormissa ja riipukset ja ketjut olivat vaarassa. Pahimpaan aikaan rosvot nappasivat jopa kokonaisen sormen hohtimilla jos ei suosiolla ojentanut aarteitaan pois. Autojen ryöstäminen liikennevaloissa, etenkin öiseen aikaan, oli hyvintavallista. Jos pysähdyit liikennevaloihin niin perääsi ajettiin ja kun astuit pois autosta ohimollesi asetettiin pistooli ja sait kiltisti ojentaa autosi avaimet rosvoille. Kukaan tuttu tai sukulaiseni ei pysähtynyt koskaan punaisissa valoissa öiseen aikaan Calin kaduilla. En ole käynyt Kolumbiassa nyt kuuteen vuoteen ja luulen että rikollisuus on vähentynyt suuremmissa kaupungeissakin.
Varmasti kiinnostava kirja. Pidän eteläamerikkalaisesta kirjallisuudesta, oppii paljon uutta. Ei ihme jos novelleissa on paljon kurjuutta, sitähän se kolumbialainen elämä paljolti on. Kirja kyllä kiinnostaa, vaikka olenkin aika huono novelleiden lukija.
VastaaPoistaTämä oli sivumäärältään lyhy tja sai tuntemaan kiitollisuutta suomalaisuudesta.
PoistaMainio teos kuin myös taustoittava "teemabiisi" Los Caminos De La Vida.
VastaaPoistaKoosteen kokonaisanti on kuin elämän kaleidoskooppi ja tässä tapauksessa tarina siitä, kun ihminen haluaa nähdä ja kokea meren tai sen, mikä itse kullekin meistä kulloinkin merkityksellistä on...
Lisäsuomennokset eteläamerikkalaiselta kielialueelta: Bienvenido!!
Samaa mieltä, hienoa että eteläamerikkalaista kirjllisuutta suomennetaan! Tämä oli vaikuttava.
PoistaOlen aina ollut kiinnostunut eteläamerikkalaisesta elämäntavasta (jo ennen kuin sain kuulla biologisen isäni menneen mahdollisesti Venezuelaan). Monissa maissa olen käynytkin. Valitettavasti Venezuela ja Kolumbia eivät ole olleet niin turvallisia, että olisin uskaltanut matkustaa niihin. Yritin ladata novellikokelmaa e-kirjana, vaan en löytänyt. Eli mars lainastoon. Kiitos myös musiikkielämyksestä.
VastaaPoistaEn lle uskaltanut minäkään Kolumbiaan. Ensimmäinen mieheni kävi siellä työasioissa ja kertoi Bogotasta hurjia juttuja, ryöstöjä ym.
PoistaTämä oli kyllä kiinnostava novellikokoelma. Luin itsekin hiljaittain ja on vielä prosessissa lukukokemus.
VastaaPoistaKyllä. Yritin asettua näiden köyhien kolumbialaisten asemaan, mikä tietenkin on mahdotonta. Täältä turvallisesta Suomesta ei voi ymmärtää sikäläisiä oloja.
PoistaHuh huh, olipa kertakaikkisen hurja lukukokemus! Oijoi miten hyytävä ja vangitseva tunnelma! Ja kuinka taidokkaasti Sánchez myös jättää sanomatta. Tämä nousi heittämällä suosikkieni joukkoon, ja kulkee mukana kun vinkkaan yläkoululaisille ja lukiolaisille luettavaa.
VastaaPoistaSanchez tosiaan jättää lukijalle mietittävää. Kolumbialaisesta todellisuudesta oli järkyttävää lukea.
PoistaAsuin Kolumbiassa 1970-82, tosin kaupungissa Etelä-Kolumbiassa, lähellä Tyynenmeren rantaa. Nämä kertomukset Kolumbian maaseudun ihmisitä ja heidän yhteisöidensä pirstoutumisesta oli seuraus huumekartellien ja pitkäaikaisen sisällisen aseistetun konfliktin yhteiskuntarauhan rikkoutumisesta. Maassa oli 2000-luvun alussa maailman toiseksi eniten sisäisiä pakolaisia.
VastaaPoistaNämä kertomukset ovat paitsi traagisia ja järkyttäviä, myös omalla tavallaan jopa humoristisia, mutta huumori on niin mustaa, että sitä on vaikeaa nähdä kaikkien kauheuksien läpi. Ensimmäisessä tarinassa, jossa lapseton aviopari ajaa Guajiraan etsimään apua wayuu-poppamieheltä tarjoaa oivan esimerkin siitä.
Tämä oli upea novellikokoelma, vieläkin muistissa vaikka lukemisesta on vuosi. Laura Restrepo sanoi jossain kirjassaan, että Kolumbia on maa, jossa tapahtuu eniten ihmeitä neliökilometriä kohden. Tähän lujaan taikauskoon viittaa myös mainitsemasi novelli. Rauhallisessa pohjolassa asuvan on mahdoton sisäistää Kolumbian raakuutta, toivottomuutta ja sekasortoa - sinä näit sen paikan päällä! Minun ex-mieheni kävi usein työmatkoilla Etelä- Amerikassa. Naisia varoitettiin kulkemasta Bogotan kaduilla esim. näyttävät korvakorut korvissaan - ne repäistiin irti ja autoja ryöstettiin aseella uhaten liikennevaloissa.
VastaaPoistaToivottavasti Sanchezilta suomennetaan lisää! Kiitos blogivierailustasi..
Kirjoitin muutama vuosi sitten kirjan ajasta kun asuin Kolumbiassa (Lempeät tuulet Tyyneltämereltä) lähinnä lapsenlapsilleni linkiksi heidän omaan historiaansa ja omat kokemukseni siltä ajalta ovat huomattavasti valoisammat; onhan tietenkin mahdollisuus että aika kultaa muistot.
VastaaPoistaKoruja ei todellakaan voinut pitää keskikaupungilla, etenkin kulta korvissa ja sormissa ja riipukset ja ketjut olivat vaarassa. Pahimpaan aikaan rosvot nappasivat jopa kokonaisen sormen hohtimilla jos ei suosiolla ojentanut aarteitaan pois. Autojen ryöstäminen liikennevaloissa, etenkin öiseen aikaan, oli hyvintavallista. Jos pysähdyit liikennevaloihin niin perääsi ajettiin ja kun astuit pois autosta ohimollesi asetettiin pistooli ja sait kiltisti ojentaa autosi avaimet rosvoille. Kukaan tuttu tai sukulaiseni ei pysähtynyt koskaan punaisissa valoissa öiseen aikaan Calin kaduilla. En ole käynyt Kolumbiassa nyt kuuteen vuoteen ja luulen että rikollisuus on vähentynyt suuremmissa kaupungeissakin.
Kiitos kirjavinkistä Pirjo. Huomasin myös, että sinun blogeissasi on paljon Kolumbiasta. Käyn lukemassa jossain sopivassa välissä. Kaunista kevättä.
VastaaPoista