Patrik Ouředník - Europeana. 20. vuosisadan lyhyt historia

Oli myös ihmisiä, jotka odottivat 2000-lukua sanoen, että se oli uusi mahdollisuus ihmiskunnalle, ja että meidän tuli ottaa opiksi menneisyyden virheistä ja luoda uusi ihminen, joka vastaisi paremmin uutta aikaa. Ja kun ihmiset ottaisivat menneisyyden virheistä opikseen, ei tulisi enää mitään sotia, tauteja, tulvia, maanjäristyksiä, nälänhätiä ja totalitaarisia järjestelmiä, koska uusi ihminen oli dynaaminen, suvaitsevainen ja positiivinen.

Europeana. 20. vuosisadan lyhyt historia on tšekkiläisen Patrik Ouředníkin (1957–) vuonna 2001 julkaistu teos. Vain 150 sivullaan se kattaa omaperäisesti 1900-luvun tärkeimmät tapahtumat, ensimmäisen ja toisen maailmansodan, yhteiskunnallisen kehityksen ja tieteen saavutukset. Eri maiden ihmiset ja tiedeyhteisöt puuhastelevat ja väittelevät kirjan sivuilla, uskoen kukin lujasti omaan missioonsa. Tiiviissä paketissa kokonaisesta vuosisadasta lukeminen tuntuu kaoottiselta, mutta Ouředník viljelee myös paljon ironiaa ja huumoria.

2000-luvulle lähdettiin siis suurin toivein, mutta ensimmäisen sitaatin tulevaisuudenusko ei ole toteutunut. Meillä on ollut maailmanlaajuinen pandemia ja ilmastonmuutoksen aiheuttamia sään ääri-ilmiöitä ja katastrofeja. Ja nyt meillä on Ukraina. Luin Europeanan ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, mikä kumosi täysin sen kuvitelman, että menneestä olisi jotain opittu. Venäjä on mitätöinyt hyökkäyksellään kaikki kansainväliset sopimukset ja vaarantanut koko maailman turvallisuustilanteen. Tosin paradoksaalisesti yhdistänyt EU:ta ja kansainvälistä yhteisöä.

Viime vuosisadan pimeys tuntuu siis taas laskeutuneen Euroopan ylle. 1900-luvun diktaattoreista ja ismeistä muistamme Hitlerin, natsismin ja holokaustin, Neuvostoliiton vallankumoukset ja kommunismin, Stalinin gulagit ja puhdistukset, Italian Mussolinin ja Espanjan Francon sekä koleat kylmän sodan vuodet. Myöhemmiltä vuosilta muistamme Kosovon, serbit ja albaanit. Verta on vuodatettu, joukkohautoja täytetty ja kansanmurhia toimeenpantu. Tuntuu lohduttomalle, että edes Eurooppa ei kykene elämään rauhassa, sillä taas meillä on vallanhimon sokaisema diktaattori, joka tuhoaa mielivaltaisesti kaiken sen, mikä on hänen hämärien ja vainoharhaisten tavoitteidensa tiellä.

Ouředníkin kirja on mainio läpileikkaus Euroopan verisestä 1900-luvusta. Hänen kerrontansa ei noudata kronologiaa eikä oikeastaan teemaakaan, sillä viiltävimmät ja absurdeimmat teemat toistuvat tekstissä usein, etenkin Stalinin ja Hitlerin hirmuteot. Kirjan useimmin toistuva sana lienee lyhennys jne. Monilla yllättävillä huomioillaan ja yllätyksellisellä kulullaan Europeana hätkähdyttää ja saa miettimään, miten hullu Eurooppa oli (ja on) kaikesta valtavasta teknologian kehityksestä huolimatta.

Ja vuonna 1989 kommunismi romahti Euroopassa, ja monet olivat sitä mieltä, että demokratia oli voittanut lopullisesti, koska se oli voittanut ihmiskunnan historian kaksi verisintä järjestelmää, natsismin ja kommunismin. 

…

Ja ihmiset, jotka odottivat innoissaan 2000-lukua uskoen demokratian voittaneen lopullisesti, sanoivat, että tulevaisuudessa totalitaariset järjestelmät eivät voineet elää, koska totalitaarisen järjestelmän toimintatapana oli kontrolli ja informaation estäminen, eikä se enää onnistunut, koska internet mahdollisti kaikille maailman ihmisille ajatusten ja toiveiden salamannopean vaihtamisen avaruuden halki.

Miten naiveja olemme olleet.

Patrik Ouředník - Europeana. 20. vuosisadan lyhyt historia

Alkuteos Europeana: Stručné dějiny dvacátého věku 2001

Suomentanut Eero Balk

Siltala 2022

_____________________

Euroopan 1900-luku kaksine maailmansotineen, kansanmurhineen, kommunismeineen ja kolonialismeineen oli käsittämättömän väkivaltainen. Samalla kulttuurielämä kukoisti, raunioissa kehitettiin uraauurtavaa tiedettä ja luotiin ajankestävää taidetta. Europeana on samaan aikaan synkkä, vakava ja huvittava, ja se käyttää taitavasti sekä kauno- että tietokirjallisuuden keinoarsenaalia. Lajirajojen lisäksi teos rikkoo kronologian omintakeisella kerrontatekniikallaan. Reunahuomautukset ja -nostot kaikuvat taustalla ironisina iskulauseina.

Europeana on sirpaleinen, toisteinen ja absurdi kuten rikki revitty Eurooppa 1900-luvulla. Teoksessa yhdistyvät kovat faktat, kokeellinen muoto, väkivaltaiset aiheet ja loisteliaat kaunokirjalliset keinot.

Pirkko Saisio - Passio

Passio on suuri näky, tarkovskilaisen värikylläinen eurooppalainen kronikka. 

Se on kuin arkaainen legenda, sen kerronnassa on myytin todistusvoima.

Pirkko Saision loistelias Passio on kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana ja kuuntelin sen äänikirjana, jonka lukee Saisio itse. Romaani alkaa 1400-luvun lopun Firenzestä, jossa dominikaanimunkki Girolamo Savonarola saarnaa tapain turmelusta vastaan ja järjestää turhuuksien rovioita. Suuri joukko firenzeläisiä heittää pelastuksen toivossa Piazza della Signorian rovioon arvokkaitakin esineitään. Paljasrintaisia naisia maalaava Sandro Botticellikin näkyy pitkin hampain heittävän tuleen lukuisia maalauksiaan, mutta rakkaan Simonetta Vespuccin muotokuva Primavera on jo Medicin suvun hallussa. Ruhtinatar Vasari heittää tuleen kynttilänjalkojaan, mutta uskottomalta aviomieheltään saamaansa hyvän ja pahan tiedon puuta esittävää korua hän ei heitä, vaan se haudataan ruhtinattaren mukana. Kultaisessa korussa on käärme, timantteja, smaragdeja ja rubiineja ja Saisio panee korun muotoaan muuttaen matkaamaan halki Euroopan vuosisatojen.

Kulta on saatanasta.

Korun mielikuvituksellista matkaa halki Euroopan eri haltijoiden hyppysissä oli mahtavaa seurata ja Saision värikkääseen kerrontaan riemastuttavaa upota. Koru päätyy Venetsiaan, Triesteen, Wieniin, Krakovaaan, Pestiin, Moskovaan, Kiovaan, Sevastopoliin, Haapsaluun, Solovetskiin ja lopulta Helsinkiin. Korun haltijoilla on oman aikansa koskettavia ja traagisia kohtaloita, jotka Saisio yhdistää toisiinsa aivan mielettömän upeasti. Välillä korun osaset toimivat Golubje Selon luostarin ihmeitä tekevän Pyhän Jekaterina Laulajan ikonin riisana, välillä niitä piilotellaan uskomattomilla tavoilla, jopa omaa henkeä vaarantaen. Lukija saa tutustua historian aallokossa taivaltaviin pieniin ihmisiin ja suuriin nimiin mm. Diakoni Andrei Demidovin syvästi rakastamaan marsalkka Grigori Potjomkiniin, josta puolestaan tulee Katariina Suuren rakastaja ja joka rakentelee Venäjänmaan äidille kulisseja 1700-luvun lopulla.

Passion sivuilla saa tutustua köyhien ja tavallisten ihmisten kohtaloihin. Heissä on hyviä ja pahoja, ahneita ja anteliaita, kaikki oman aikansa ja julman kohtalonsa armoilla. Ihmisiä ajaa rakkaus ja tunteet, ahneus ja synnintunto, maineen- ja vallanhimo. Eri uskontojen, juutalaisuuden, islamin ja ortodoksikirkon, mutta erityisesti roomalaiskatolisen kirkon valta on suuri. Tekemällä lahjoituksia kirkolle ja luostareille, saa syntinsä anteeksi.

Tappamalla vääräuskoisen saat syntisi anteeksi. Tappamalla Kristuksen tappajan saat syntisi anteeksi. Näin on sanottu, ja tähän uskon. Kostamalla Kristuksen tappajalle saat Kristuksen puolellesi.

Vähitellen tarinat lähestyvät 1900-lukua ja Suomea. Tallinnalainen Jaan Hamer on itseoppinut virolainen taiteilija ja kreivitär Magdalena von Weissburg saksalaisen kartanonherran vaimo, josta puoliso haluaa maalauttaa muotokuvan Haapsalussa. Jaanin ja Magdalenan rakkaustarinassa ja kohtaloissa on paljon järjellä selittämätöntä. Helsingissä tapaamme ruotsinkielisen yläluokan tytön Linda Silverhavin, joka herää luokkatietoisuuteen ja naisliikkeen tasa-arvoajatuksiin. Passio kurkistaa myös sisällissodan Helsinkiin ja Solovetskissa pystytetään Potemkinin kulisseja dokumenttielokuvaa varten!

En selitä tarkemmin, mitä tässä huikeassa romaanissa tapahtuu, parasta on antaa mennä ja nauttia Saision upeasta ja rehevästä kerronnasta. Sekä huumorista ja ironiasta! Jokainen seitsemästä episodista on hieno kokonaisuus ja muodostaa jatkumon edelliseen tarinaan. Mieleeni jäivät parhaiten mieleen alkutapahtumat Firenzessä ja sitten viimeinen hulvaton episodi Neuvostoliitossa Solovetskin ojennusleirillä. Se oli mainio ja käsinkosketeltavan elokuvallinen. Siitä saisi kutkuttavan ironisen näytelmän tai elokuvan. Uskon, että romaanilla on potentiaalia menestyä myös Euroopan käännöskirjamarkkinoilla, onhan se niin kansainvälinen. Olin Passion edessä myyty. Kiitos Pirkko Saisio.

Passiossa Saisio on haukannut aimo palan eurooppalaista kulttuurihistoriaa. Romaanissa kuljetaan 1400-luvulta kohti nykypäivää. Järkeläimäisen romaanin tapahtumat sijoittuvat ympäri Eurooppaa. Runsaasta romaanista paistaa Saision laaja sivistys ja taito kirjoittaa painavaa, mutta samalla ilmavaa proosaa. Valintalautakunnan mukaan teoksen kieli virtaa vaivattomana ja vivahteikkaana. Kuolema, henkisyys ja kertojan sydämellinen huumori ovat vahvasti läsnä. - Finlandia-raati

Pirkko Saisio - Passio

Kansi Elina Warsta

Siltala 2021
Äänikirjan lukija Pirkko Saisio
______________________

Pirkko Saisio (s. 1949) opiskeli Suomen Teatterikoulussa, josta hän valmistui näyttelijäksi vuonna 1975. Samana vuonna ilmestyi hänen romaaninsa Elämänmeno. Kirja sai J. H. Erkon palkinnon vuoden parhaana esikoisteoksena, ja sen jälkeen Saison teoksia on palkittu monasti. Hän on saanut muun muassa Finlandia-palkinnon Punaisesta erokirjasta vuonna 2003. Saisio on julkaissut romaaneja myös nimillä Jukka Larsson ja Eva Wein. Romaanien ohella Saisio on kirjoittanut lukuisia näytelmiä sekä tv- ja elokuvakäsikirjoituksia. Näyttelijätyönsä lisäksi Saisio on myös teatteriohjaaja.

Sari Rainio, Juha Rautaheimo - Vainajat eivät vaikene

Olipa ilo ottaa käteen postipaketista paljastunut muhkea, lähes viisisataasivuinen Mortuí non silent -sarjan avausdekkari, jonka upea kansi on Elina Warstan käsialaa. Jo ulkoasullaan Sari Rainion & Juha Rautaheimon Vainajat eivät vaikene lupasi paljon ja laadukasta eikä pettänyt. Ahmin tämän lukusukkulan parissa päivässä. Kirjan mukana tuli pieni lehtinen, jossa kansisuunnittelija Warsta kertoo suunnittelun lähtökohdista: Halusin, että kansi virittäisi lukijan lukukokemukseen, viestisi kirjan tunnelmasta: jännitystä, nostalgiaa ja joulutunnelmaa.

Nostalgiaan ja jouluisiin tunnelmiin dekkari todellakin vie. Rikoskonstaapeli Ville Karila on joulukuisena sunnuntai-iltana päivystysvuorossa Pasilassa, kun tulee ilmoitus kuolleena löydetystä töölöläisrouvasta. Karila saapuu paikalle Museokadulla sijaitsevaan Karhutaloon, jossa upean rokokoo-tyylisen olohuoneen lattialla makaa 61-vuotias neiti Helena Laine. Jokin asetelmassa häiritsee kokeneen Karilan silmää ja hän kutsuu tekniset tutkijat paikalle. Oikeuslääkäri Viola Kaario toteaakin ruumiinavauksessa, että kyseesä on henkirikos.

Rikoskonstaapeli Ville Karila on aikamoinen persoona, joka viljelee puheessaan Tuntemattoman sotilaan repliikkejä. Hän rakastaa joulua, mutta myös hauki- ja madesafareita ystäviensä kanssa. Karilan tiimissä tunnelma on kotoisaa ja rentoa, vaikka rikosten keskellä toimitaankin. Rikosylikomisario Honkaniemi on leppoisa mies, joka kaitsee ryhmäänsä vähän kuin omia lapsia ja viljelee Komisario Palmun lausahduksia. Ryhmän tulokas, nuori Tommi Pohjalainen on vallan mainio tyyppi ja niin ovat kaiken hoksaava ryhmän sihteeri Felicia, tiimin kesken Lissu vaan, ja kolmospoikien äiti Minna Perkolakin.

Silloin Violalla oli ollut hyvä päivä. Yksi viimeisistä hyvistä päivistä, ennen kuin hänen kuolleeksi ja kuopatuksi luulemansa menneisyys oli kurottanut luiset sormensa häntä kohti, tarttunut kiinni hänen nilkkaansa ja alkanut kiskoa häntä takaisin sinne, missä kuolema oli alun perin hänen elämäänsä astunut.

Karilan ystävä jo viidentoista vuoden takaa, oikeuslääkäri Viola Kaario on pitkä ja näyttävä, hyvin originelli sinkkunainen, joka asuu Eirassa ja vaalii tarkoin yksityisyyttään. Erakkomaisuus ei estä häntä kuitenkaan ilottelemasta Karilan kanssa: he tapaavat usein aakkospelin merkeissä ja humaltuvat iloisesti. Kaario on kiistatta kaupungin paras obduktiolääkäri, joka suo jokaiselle vainajalle kunnioituksensa muinaisegyptiläisestä kuolleiden kirjasta peräisin olevin ajatuksin. Naisella on nuoruuden trauma, josta hän vaikenee visusti. Muutakin vakavaa huolta hänellä on, mikä on kutkuttava koukku sarjan seuraavaan osaan.

Vainajan isä ja muutkin haastatellut kertovat, että Helena Laineella on ollut romanttinen ja mutkikas suhde piilossa pysyttelevään auervaaraan. Mies on todella vaikea jäljitettävä, mutta ulkonäöltään kuulemma tumma ja komea kuin Tauno Palo. Pääepäiltyä jahdataan  kuukaudesta toiseen ja juttua uhkaa hyllytys, mutta sitten saadaan selville edes miehen nimi. Se ei ole Gabriel, vaan Tapani, Tapani Hellevirta ja lopulta hänet jäljitetään Espanjasta. 

Minä katsoin edessäni polvillaan olevaa Tapania ja tiesin mitä saisin, jos uskoisin häntä. Saisin onnellisia päiviä. Saisin rakkautta ja jakamatonta huomiota. Ainakin jonkin aikaa. Sitä kauemmin, mitä paremmin osaisin olla suututtamatta Tapania. Sitä kauemmin, mitä paremmin osaisin olla niin kuin hän halusi. Jos toisessa vaakakupissa olivat onnelliset päivät hänen kanssaan ja toisessa vaakakupissa entinen elämäni, olisiko väliä sillä, mitä viemäriltä lemahtavaa onneni takana luikerteli?

Rikoksen tutkinnan lomassa lukija saa seurata auervaaran uhrin päiväkirjaa. Se kuvaa osuvasti sitä, miten tiukasti narsistinen ja häikäilemätön auervaara kietoo uhrinsa pauloihinsa - ja uhri antaa kaiken aina anteeksi, kunhan vain saa pidettyä miehen elämässään. Psykologinen ote on vahvaa luodatessaan sekä uhrin että auervaaran psyykeä.

Vainajat eivät vaikene on herkku, joka on varmasti parhaimmillaan luettuna joulun aikaan, mutta kyllä se vei nautittavasti näin alkusyksystäkin. Tässä oli kaikki ja enemmänkin, mitä minä tältä cosy crime -dekkarilta odotin: luminen ja jouluinen Helsinki, nostalgiaa, vaiettuja salaisuuksia ja keskusteluja takan loimussa eiralaisvillassa. Obduktiolääkärin työn ja poliisin toiminnan kuvaus on asiantuntevaa, huumoria unohtamatta. Minulle romaani oli silkkaa tarinan lumoa!

Sari Rainio, Juha Rautaheimo - Vainajat eivät vaikene

Kansi Elina Warsta

Siltala 2021

Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!

____________________

Sari Rainio (s. 1975) on Kustannusosakeyhtiö Siltalan toimituspäällikkö. Hän on työskennellyt kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimittajana vuodesta 2000 alkaen. Rainio asuu aviomiehensä kanssa Helsingissä, harrastaa Kaivopuiston rannassa kävelemistä, ahmii dekkareita sekä kirjoina että tv-sarjoina ja toivoo törmäävänsä Tähtitorninmäellä jonakin päivänä komisario Palmuun.

Juha ”Hermo” Rautaheimo (s. 1952) työskenteli ensin tutkijana ja myöhemmin tutkinnanjohtajana väkivaltarikosyksikössä yhteensä 40 vuoden ajan. Uransa aikana Rautaheimo opetti myös kriminalistiikkaa Poliisiopistossa ja oli Helsingin Väkivaltarikostutkijat ry:n julkaiseman Murharyhmä-lehden päätoimittaja vuosina 1997–2014. Hän ehti olla mukana muutamassa sadassa henkirikostutkinnassa ja teki tutkielmatyön tuhopolttajista. Eläkkeelle hän jäi vuonna 2015. Nykyään Rautaheimo asuu vaimonsa kanssa Keravalla, harrastaa kuorolaulua ja purjehtimista ja pohtii silloin tällöin, tuliko koskaan Senaatintorin kulmilla vanhassa rikospoliisin päämajassa työskennellessään törmänneeksi komisarioon nimeltä Frans J. Palmu.

Marko Järvikallas - Sano jotain kaunista

En ole lukenut Marko Järvikallaksen kiitettyä esikoisnovellikokoelmaa Mihin täällä voi mennä, mutta kyllä Raymond Carveria, johon Helsingin Sanomien kriitikko häntä vertaa. Novelleissa on samaa karua realismia ja armottomuutta, mutta Carverilla ei taida olla aivan samassa mitassa Järvikallaksen mystisiä outouksia ja kummallisuuksia, eikä huumoria. Kokoelmassa on 10 novellia, joiden henkilöhahmot ovat usein jo valmiiksi yksinäisiä ja jollain tavalla reppanoita. Joku uusi kriisi tai vastoinkäyminen niksauttaa jotain heidän päässään ja saa heidät käyttäytymään sivullisen silmin järjettömästi. On tuskallisia parisuhde-eroja, mielenterveysongelmia, alkoholismia ja läheisen kuolemaa. Henkilöt suistuvat jonkinlaiseen pimeään painajaiseen tai toiseen todellisuuteen, jossa muuta käyttäytymisvaihtoehtoa ei ole.

Koin jännää ristiriitaa selkeän ja rauhallisen kerronnan ja novellien pimeiden käänteiden välillä, sillä aina se siellä on - jonkinlainen yllätys. Ehkä siinä juuri piili novellien lumo. Järvikallas näyttää, että normaalius on häilyvä käsite ja melkein kenet tahansa joku kriisi saattaa vinksauttaa pois tasapainosta. Mielen ja alitajunnan syövereistä saattaa kummuta kimmokkeita, joita emme voi vastustaa. 

Kannen peurapäinen poika tulee novellista Eksyneet, jossa isä ja vastahakoinen teini-ikäinen poikansa lähtevät eräretkelle. Isä on kerronnan valossa vähän maaninen tapaus, joka yrittää esittää miesten miestä enemmän kuin onkaan. Retkellä kaksikko tietysti eksyy topografikartoista ja kompasseista huolimatta. Litimärkinä he pääsevät suojaan autiotaloon, jossa täytetyt riistaeläinten päät tuijottavat heitä seinältä. Yöllä mielikuvitus tai uni tekevät pojalle tepposensa, mutta aamun valossa päät ovat taas kiltisti ja elottomina seinällä. Poika miettii osaavansa vastaisuudessa pitää parempaa huolta epävakaasta isästään.

Novelli Kaikki on taas hyvin kertoo naisesta, joka omii kuolleen identtisen kaksoissiskonsa Saanan identiteetin, miessuhteita myöten. Nainen muuttaa kuolleen siskonsa asuntoon eikä pane sitä myyntiin kuten veljelleen ja äidille lupasi. Hän leikkauttaa tukkansa siskonsa tyyliin ja alkaa käyttää tämän vaatteita. Mennessään tapaamaan siskonsa miesystävää tämän kotiin, hän kokee aikamoisen yllätyksen.

Aikuisen pojan yksinäinen äiti tuntee empatiaa rakkaudessa pettynyttä poikaansa kohtaan novellissa Alkukantaisia aavistuksia. Masennukseensa käpertynyt poika makaa raatona entisessä huoneessaan ja vasta kunnon käsirysy saa hänet tolkkuihinsa. Pihlasta ei puhuta, mikä on äidistä ikävää, sillä hän piti tytöstä. Pojan lähdettyä äiti pukeutuu pojan peiton alta löytämäänsä Pihlan upeaan mustaan mekkoon, jonka on kaventanut itselleen sopivaksi. Hän lähtee ravintolaan ja tuntee itsensä pitkästä aikaa haluttavaksi. Mutta ilta tuo vain haikeuden.

Hän istuu bussin etuosassa. Elokuvan kohtaus on sama: nainen matkalla jonnekin. Mutta takki on nyt ylös saakka kiinni napitettu. Kiihkeä odotus muuttunut haikeaksi toteamukseksi. Voiko elämä olla haikea toteamus? Jos, niin millainen? Millainen toteamus on hänen elämänsä?

Toimistotalon Palohälytys voi, outoa kyllä, saattaa yhteen kaksi ihmistä. Naapurit kertoo avioparista, joka addiktoituu videokameroihin. He nauhoittavat koiransa touhuja, naapurien visiittejä ja myös omia seksiaktejaan, jopa roolittaen ne. Parin eroottinen suhde nousee aivan uudelle tasolle. Novellissa Parantaja siskon poikaystävä pelastaa pienen pojan masentuneen isän tuomalla muutoksen perheeseen ja tuo lohtua (!?) yksinäiselle pojalle. Novellissa Huoltomies tavataan absurdi alkoholisoitunut pariskunta, jossa vaimo retkottaa sammuneena olohuoneen tuolissa huoltomiehen tullessa. Mies rakastaa vaimoaan eniten juuri tuollaisena.

Haen keittiön alakaapista muovipussin. Kerään oluttölkit Lauran päältä. Voisin käydä kaupassa. Muuttaa tyhjät tölkit rahaksi. Irrotan tupakka-askit varpaista. Laura on lakannut kynnet punaisiksi. Pidän niistä tuollaisina. Pidän vaimoni jaloista. Varpaista, sääristä, polvista.

Olen viime aikoina lukenut sekä novelleja että romaaneja, joissa on mystinen tai yliluonnollinen twisti. Alkuun vierastin tätä aspektia, mutta näköjään siihen tottuu. Järvikallaksen novelleissa oli hillitöntä absurdia huumoria ja ne olivat lohduttavia siinä mielessä, että emme me ihmiset niin rationaalisia ole kuin väitämme. Hienosti Järvikallas saa mahdutettua lyhyisiin teksteihinsä täysipainoiset tarinat ja syvään luotaavat henkilökuvat.

 

Kokoelman on lukenut myös Kirjasähkökäyrän Mai.

Marko Järvikallas - Sano jotain kaunista
Graafinen suunnittelu Mika Tuominen
Siltala 2021
___________________

Marko Järvikallas (s. 1970, Lahti) on helsinkiläinen kirjailija ja dramaturgi. Hän on valmistunut Teatterikorkeakoulusta teatteritaiteen maisteriksi. Järvikallas on kirjoittanut ja ohjannut useita näytelmiä, kuunnelmia ja tv-draamaa, sekä opettanut näyttämölle kirjoittamista. Hänen näyttämöteoksiaan on julkaistu kirjoina ja esitetty useissa Suomen teattereissa, sekä lisäksi mm. Ranskassa, Espanjassa ja Puolassa. Järvikallaksen vuonna 2020 julkaistu esikoisproosateos, novellikokoelma Mihin täällä voi mennä, oli arvostelumenestys. Helsingin Sanomat palkitsi sen esikoiskirjakilpailussa jaetulla toisella sijalla. Toinen novellikokoelma, Sano jotakin kaunista, julkaistiin elokuussa 2021. www.markojarvikallas.com

Ljudmila Ulitskaja - Sielun ruumis

Kuuntelin tammikuussa Ljudmila Ulitskajan novellikokoelman Köyhiä sukulaisia, joka oli aivan ihana kuuntelukokemus. Oli riemastuttavaa upota Ulitskajan maagiseen realismiin. Novelleissa näyttäytyi neuvostoarki kaikessa karuudessaan, mutta niissä oli myös ripaus sadun lumoa ja fantasiaa. Kirjailijan uusin suomennettu teos Sielun ruumis koostuu kahdesta novellisikermästä, jotka molemmat alkavat runolla. Tässä kokoelmassa on vieläkin enemmän mystisiä ja yliluonnollisia piirteitä.

Kokoelman otsikko antaa ymmärtää, että venäläisen mielestä sielu on tärkein, ei ruumis: ruumis on vain sielun koti eläessämme. Venäläisestä sielusta ja venäläisestä kansanluonteesta voi lukea esimerkiksi täältä. Professori Arto Mustajoen mukaan venäläiset ovat impulsiivisia ja spontaaneja; olennaista on hetkessä eläminen ja myös ääriajattelu. Venäläiset eivät tunne kultaista keskitietä, vaan ovat joko puolesta tai vastaan. He uskovat myös kohtaloon, mikä tulee hyvin esiin myös Ulitskajan novelleissa, joissa voi tapahtua hyvinkin mystisiä, arkijärjellä selittämättömiä asioita.

Ensimmäinen osio Ystävättäriä kertoo naisten lujasta ystävyydestä ja naisten moninaisista elämänkohtaloista. Alkuruno Teitä en vaihda on vahvasti elämänmakuinen kiitos venäläiselle naiselle: neuvostoyhteiskunnan haasteista ja köyhyydestä huolimatta he ovat eläneet väkevästi ja rakastaen, ja luottaneet toinen toiseensa. Kokoelman päättävä Sielun ruumis kertoo pääosin kuolemasta ja sen odotuksesta olematta silti ahdistava.

Aina jaksoimme toistemme elämän murheita kantaa,

ruumisarkut ja perunat, kapsäkit yhdessä raahaten,

kaikki kiihkeät tunteemme nyyhkimme toistemme rintaan,

petokset, abortit, ilmiannot ja ratsiat, myös nolon kateuden.

Koskettavassa tarinassa lohikäärmeestä ja Feeniks-linnusta tapaamme lesbopariskunnan Zarifan ja Musjan, jotka ovat menneet Hollannissa naimisiin Zarifan veljen Zaidin vastustuksesta huolimatta. Lesbouden lisäksi sukua kismittää se, että Musja on armenialainen eikä azerbaidžanilainen ja häihin kutsutut Zarifan sukulaiset poistuivat mielenosoituksellisesti sulhasen paljastuttua morsiameksi. Kauniissa kodissa Kyproksella kansainvälisesti menestynyt Zarifa sairastaa nyt terminaalivaiheen syöpää. Koululääketieteestä eikä uskomushoidoista ole ollut apua. Rakas veli tulee lopun häämöttäessä sisartaan katsomaan ja tuo hautajaisiin suvun perinteisen azerbaidžanilaisen maton arkun päälle pantavaksi.

Auringonsäteet pommittivat ikkunoita, mereltä kantautui rantatyrskyjen kohinaa, kaksi toisiaan rakastanutta sielua jätti toisilleen hyvästejä, ja myös rakastamaansa ja kiroamaansa sisarta hyvästelemään saapunut Zaid seisoi arkun äärellä itkien.

Baltialais-puolalainen suunnitteluinsinööri Alisa pelkäsi koko ikänsä joutuvansa toisten päätäntävallan alle. Hän oli elänyt naimattomana vain työlleen ja jäänyt hiljattain eläkkeelle. Menetettyään kerran tajuntansa kotona ollessaan, kuoleman ajatukset täyttivät naisen mielen ja hän päätti hankkia barbituraatteja tulevaisuuden varalle. Kohtalolla oli kuitenkin Alisalle aivan muuta suunniteltuna: lämmin vanhojen päivien rakkaus ja rakastettunsa tyttären Marinan jälkikasvu.

Novelli Aqua allegoria toi mieleeni Han Kangin Vegetaristin, jossa päähenkilö myös kieltäytyy syömästä lihaa. Sonjan lihava mies Volodja oli rakastanut lihaa ja miehen lähdettyä Sonja puunasi kodista lihan hajun ja jokaikisen roiskuneen rasvatahran ja tyhjensi jääkaapin. Hän joi vain vettä ja söi ystävättärensä Nadjan tuomia omenoita. Hän eristäytyi ja nukkui yhä enemmän. Päivien kuluessa Sonja kääriytyi silkkiäisperhosten tapaiseen koteloon, koki metamorfoosin ja muuttui perhoseksi.

Mutta Sonja oli kotiutunut merkilliseen paikkaan. Siellä hänen ympärillään pyrähteli muita perhosia, sekä hänen kaltaisiaan että toisenlaisia, isompia ja kirkkaampia. Muutamia hän tunnistikin. Yksi niistä oli taatusti hänen ensimmäinen opettajansa Margarita Mihailovna: suurikokoinen ja ruskeankirjava, nokkosperhosen tapainen, liihottikin arvokkaasti ja hitaasti tekemättä yhtään kevytmielistä pyrähdystä. Hilpeänkeveä ilma pursuili vahvaa hedelmäistä tuoksua, aromit vaihtelivat omenasta persikkaan ja persikasta metsämansikkaan.

Ulitskajan kieli ja tapa kertoa ovat lumovoimaiset. Useimmissa novelleissa on vahva mystinen vivahde ja tuonpuoleisen / taivaan palkinto. Novellien henkilöt kohtaavat maallisessa elämässään paljon vastuksia ja haasteita, mutta kuolemansa jälkeen he kokevat valaistumisen ja pääsevät paratiisiin, jossa kaikki vaivat ja kivut unohtuvat. Minusta novelleissa oli sadun hohtoa jännittävässä ristiriidassa neuvostoihmisen arkitodellisuuden kanssa. Tekstien lyhyydestä huolimatta ihmisten elämänkohtalot piirtyvät tarkasti esiin ja kokoelmasta avautuu uusintaluvulla varmasti aina uutta. Viimeisessä novellissa korkeasti koulutettu nainen sairastuu muistisairauteen ja muistot ja sanat katoavat. Kuoleman jälkeen avautuu rajaton maailma ja sen kaikki syvä tieto.

Mutta tämä ei ollut opetellun vaan täydellisen tiedon maailma, eikä sillä ollut rajoja. / Hän tulvahti niin täyteen onnea, että kadotti rajansa, sillä hän tunsi päässeensä tänne ikiajoiksi, ja se mistä hän oli pitänyt elämässään eniten - opiskelu, uuden tiedon hankinta ja tietämyksen laajentaminen kaukaisimmille äärirajoille, jotka hänen sairastunut, ylirasittunut ja työn uuvuttama tietoisuutensa suinkin kykeni omaksumaan - kaikki se oli nyt tarjolla yhdellä kertaa ja ikiajoiksi. Tämä hohtava maailma oli rajaton. Se liikkui, kehittyi, laajeni ja mutkitteli kuin serpentiinitie.

Ljudmila Ulitskaja - Sielun ruumis
Alkuteos Rasskazy o tele duši

Suomentanut Arja Pikkupeura
Siltala 2021
_______________

Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) on yksi Venäjän arvostetuimmista ja myös kansainvälisesti palkituimmista nykykirjailijoista. Moskovassa asuva Ulitskaja on koulutukseltaan perinnöllisyystieteilijä. Novellien ja romaanien lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Hän on saanut lukuisia suuria venäläisiä ja kansainvälisiä palkintoja, muun muassa Venäjän Booker-palkinnon, Simone de Beauvoir -palkinnon sekä vuonna 2014 erittäin arvostetun Itävallan valtion kirjallisuuspalkinnon. Hän on kirjailijantyönsä ohella tullut tunnetuksi myös poliittisena aktivistina.

Anna-Liisa Haavikko - Kaari

Anna-Liisa Haavikon Kaari, elämäkerta historiallisen viihteen taitajasta Kaari Utriosta (s. 1942) on paksu ja runsas ja Erja Manton lukemana kuuntelunautinto. Eevan tyttäret löytyy omasta hyllystä, mutta muut anopilta perityt Utrion kirjat olen laittanut kiertoon jokusen niistä luettuani. En aiemmin tajunnutkaan Kaari Utrion tuotannon mittavuutta: 37 romaania ja lisäksi suuri määrä populaareja tietokirjoja. Kirjoittamisen ohessa Utrio on ehtinyt toimia presidenttien valitsijamiehenä, kunnallispolitiikassa ja aktiivisesti Somerniemen kyläyhdistyksessä. 

Utrion elämäntarina oli osaksi tuttua, mutta kirja selvittää laajalti ja kiinnostavasti myös suomalaista kustannusmailmaa ja eloisasti Linnilän pariskunnan elämää Somerniemellä. Kaupunkilaistyttö Kaari kotiutui maalle ja on puhunut paljon maaseudun puolesta. Kaari Utrio on niitä harvoja suomalaisia kirjailijoita, jonka tuotanto on myynyt hyvin ja joka on pystynyt elättämään itsensä kirjoittamisellaan. Pian valmistuttuaan historian maisteriksi Utrio halusi ryhtyä kirjailijaksi. Jo ensimmäisen avioliittonsa aikana hän kirjoitti kaksi romaania, synnytti kaksi poikaa ja vastasi pitkälti kodista upseerimiehensä ollessa työkokomennuksilla. Oriveden opiston kurssilla Kai Linnilä ja Kaari Utrio tutustuivat toisiinsa ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä, vaikka kumpikin oli vielä tahoillaan naimisissa. Pahat kielet väittivät, ettei parin suhde kauankaan kestäisi, muta väärässäpä he olivat. Rakkaus kesti Kai Linnilän monet projektit ja alkoholismin, taloudelliset haasteet ja valtavat remontit. Yhdessä he perustivat myös Amanita-kustantamon.

Kirja antaa loistavan kuvan kustannusmaailmasta ja viihdekirjailijan asemasta. Lukijat ovat rakastaneet Utrion kirjoja aina, mutta kritiikeissä niitä väheksyttiin. Utrion uran alussa viihdekirjallisuutta pidettiin vähempiarvoisena kuin ns. korkeakirjallisuutta ja häntä haukuttiin rouvaspornosta. Lunta tuli tupaan myös populaareista tietokirjoista, vaikka etenkin niistä ensimmäinen Eevan tyttäret oli suurmenestys. En tiedä, mikä käytäntö kustantamoissa nykyään on, mutta Utrio moittii monen teoksensa kohdalla niiden kansia ja kustantajan määräämiä nimiä. Esimerkiksi esikoisteoksensa Kartanonherra ja kaunis Kirstin (1968) nimestä hän ei pitänyt lainkaan. Uusintapainoksessa sen nimi on pelkkä Kirstin.

Koska isä oli Tammen perustaja ja sen ensimmäinen toimitusjohtaja Untamo Utrio, oli luonnollista että myös tyttären kustantajaksi valikoitui Tammi. Kirjassa sivutaan myös kiinnostavasti kustannuskentän muuttumista ja Bonnierin yrityskauppoja. Kaari Utrion ahkeruutta, toimeliaisuutta ja räväkkyyttä on ihailtava. Hän on aina sanonut olevansa feministi ja tuonut esiin naisen alisteista asemaa kautta historian. Ja omasta kiinnostavimmasta historian aikakaudestaan keskiajasta hän piti kiinni, vaikka se ei ollut muodikasta. Myöhemmässä tuotannossa on muutamia 1800-luvulle sijoittuvia epookkiromaaneja. Voi vain ihmetellä (tai kauhistella) sitä valtavaa taustatyötä ja faktojen tarkistusurakkaa, joita jokainen romaani on vaatinut. Mukaan pujahtaneet vähäiset virheet ovat harmittaneet pedanttia kirjailijaa suuresti.

Tänä päivänä kirjailija keskustelee lukijoidensa kanssa Facebookissa ja jakaa siellä historian tietämystään. Valtavan hieno ja eloisa elämäkerta ja ihailtava suomalainen naiskirjailija. Suositan ehdottomasti.

Anna-Liisa Haavikko - Kaari 
Siltala 2021
Äänikirjan lukija Erja Manto
_______________

Utrio on kirjoittanut kolmekymmentäseitsemän romaania ja parikymmentä populaaria tietokirjaa. Hänen ensimmäisestä tietokirjastaan Eevan tyttäristä tuli menestysteos. Hän on kirjoittanut myös tv- ja radiokäsikirjoituksia, artikkeleita ja kolumneja. Utrio on ollut ahkera yhteiskunnallinen keskustelija. Naisasianaisena hän on herättänyt railakastakin vuoropuhelua.

Kaari Utrion tarina on osa suomalaisen kirjallisuuden ja kustantamisen historiaa. Isä Untamo Utrio oli perustamassa Tammea ja äiti, toimittaja Meri Utrio, suomensi. Kaari Utrio ja hänen miehensä Kai Linnilä puolestaan perustivat Amanita-kustantamon. Utrion tarina kertoo kirjailijan työstä; sen ankaruudesta ja nautinnollisuudesta. Se on kertomus onnellisten loppujen naisesta, joka karikoista huolimatta katsoo ulapalle päin.

Anna-Liisa Haavikko (s. 1960) on vapaa toimittaja. Hän on toimittanut useita kirjoja kuten Naisten marssi – Rintamanaiset kertovat (1993), Aila Meriluodon päiväkirjoihin syventyvän teoksen Tältä kohtaa: päiväkirja vuosilta 1975–2004 (2010) sekä Marja-Liisa Vartion kirjeisiin ja päiväkirjamerkintöihin perustuvan teoksen Nuoruuden kolmas näytös (1995).

Harry Salmenniemi - Asiakaskoralli ja muita novelleja

Asiakaskoralli on Harry Salmenniemen novellikokoelmasarjan neljäs osa. Olen lukenut aiemmista kokoelmista kaksi, Uraanilampun ja Delfiinimeditaation. Tämä kokoelma alkaa kustannustoimittaja Antti Arnkilin muka kirjoittamalla kirjailijaesittelyllä, joka esittää Salmenniemen huikeana elämäntaidon guruna tai opettajana, jolla on liuta seuraajia ja joka lupaa seuraajilleen valaistumisen. Kiva leikillinen vääntö, josta käy ilmi Salmenniemen kirjallinen ura. Mutta ajat ovat ahdistavat, joten gurulle & messiaalle on tilaus.

Novelleissa seuraa sitten kimppaseksiä, Tinder-deittejä, murhatun puheenvuoro, sairaita tyyppejä ja kielteisen kerrontatavan harjoitus, mikä oli mainio. Mukana on paljon yrityselämän irvailua, lukeehan takakannessakin enteellisesti "Minä tiedän, kuinka ihmisiä organisoidaan ja innostetaan." Kaikkihan me olemme törmänneet yritysten kaunopuheisiin toiminta-ajatuksiin ja korkealentoisiin eettisiin ohjeistoihin. Mutta miten selviää tässä hommassa yritys, joka harjoittaa ihmiskauppaa? Teksti on nautittava ja autenttisen oloinen, mutta ehkä hiukan toisteinen. Jos Salmenniemi päättäisi jättää kirjailijanuransa, aivan varmasti aukenisi huippupaikka yrityselämän teesien kirjoittajana!

Salmenniemi on Italia-fani ja muistan hyvin hänen kiinnostavan esseensä Rooman Trasteverdestä Markku Kaskelan & Tomi Kontion kirjassa Vaelluksia Italiassa. En päässyt kokemaan viime keväänä Salmenniemen kävelyreittiä, mutta aiemmin Firenzessä näin hänen työelämän näkökulmasta uudesti selittämiään Rafaelin, Lorenzo Lippin, Caravaggion ja Artemisia Gentileschin teoksia. Nämä selitykset oli nerokkaasti keksitty, pidin kovasti useimmista.

Caravaggio: Työelämän kutsu

Työtön on juuri täyttämässä lomaketta, kun työmarkkinoiden lähettämä enkeli tulee 

kutsumaan häntä. Työttömän kasvoilta kuvastuu hämmennys, jopa ärtymys - 

ovelasti Caravaggio vihjaa, ettei työtön ole itse asiassa kiinnostunut palkkatyöstä. 

// Hän muistuttaa toisaalta huomioliiviin pukeutunutta duunaria, toisaalta punaista lakkoilijaa.

Artemisia Gentileschi: Tyytyväinen nainen

Artemisia Gentileschin maalaus on paitsi selvä omaelämäkerrallinen tunnustus, 

myös erinomainen varoitus miehille siitä, mitä emansipoituneet naiset todella tahtovat.

Pidin myös Salmenniemen työpaikkahakemuksista. Hän hakee useammalla hakemuksella pienen kunnan kunnanjohtajan virkaa, todellisuudesta tutuin sanankääntein. Hakemus hakemukselta ne muuttuvat ärsyyntyneemmiksi kun turhautuminen ja raivo kasvavat. Allekirjoitukset kuvaavat myös tätä kehitystä. Kirjan lopussa Salmenniemi sanoo, että tekstit on luotu jollain tekstigeneraattorilla. Hyvin toimi.

Tilitoimiston pikkujoulut kääntyivät villiksi ja eritteiseksi orgiaksi, jonka jälkipuinti oli pitkä ja tuskainen. Luulen, että tämä novelli vetoaa enemmän mieslukijoihin, tai mistäs minä tiedän. Suomalaisen naispianistin Tinder-deitit olivat kaikki Nato-harjoitukseen osallistuvia sotilaita. Tarinassa oli ripaus kauhua tai ainakin todellisuuden ylittävää. Niminovelli Asiakaskoralli sujahtaa taas yrityselämään ja kertoo esiintymiskammoisesta työntekijästä, joka paniikkikohtaustensa aikana esiintyy ilmiömäisen upeasti. Sisimmässään hän ei usko mihinkään, ei yrityksen tuotteisiinkaan, mutta kas, hänen myyntipuheensa myyvät kuin häkä.

Salmenniemellä on myös suunnitelmia surkeaan jamaan päätyneelle Helsingille ja köyhyysloukussa eläville helsinkiläisille. Suomen pääkaupunki on kallis kaupunki, jossa vain arvoasuntojen perijät voivat elää ihmisarvoista elämää. Ensiksikin monille patsaille on tehtävä jotain ja keskustan taidemuseoiden on päästävä kultakauden taiteesta eroon. Sanomatalo luovutetaan feministeille ja talonvaltaajille ja turistit häädetään Engelin keskustasta - ynnä muuta kaupunkikuvaa muuttavaa. Valon ja vapauden lähettiläät tuovat sitten toivoa ahdistuneille kaupunkilaisille. Melkoinen messiaaninen universaalin rakkauden julistus!

Salmenniemi on virtuoosimainen sanankäyttäjä ja tarinoiden rakentaja. Pokkana hän puhuu totisella naamalla vinksahtaneita ja absurdeja nykyihmisen elämästä ja toimintaympäristöstä. Kukaties Salmenniemessä onkin vähän opettajan vikaa - kun rankat tosiasiat pukee irvailuun tai kääntää ne päälaelleen, havahduttaahan se.

Bloggaukseni Salmenniemen teoksista: Uraanilamppu / Delfiinimeditaatio / Yö ja lasi

Harry Salmenniemi - Asiakaskoralli ja muita novelleja
Siltala 2020
Kirjastosta
______________

Reader why did I marry him?

Janne Sarja - Läpimurtoteos

Suomi on pörpösimpäkteissä ihan takapajula.

Tässä marraskuussa meillä on kaksin verroin selättämistä. Järkyttävän pimeyden lisäksi mieltä rassaa koronapandemia, joten pieni huumorinpilkahdus ei liene pahitteeksi. Käsikirjoittaja Janne Sarja (s. 1987) ei turhia kainostele: esikoisteoksen nimeksi on pantu röyhkeästi Läpimurtoteos. Kustantajaa siteeraten: 

Läpimurtoteos on täynnä lyhyitä, koomisia tekstejä, jotka asettuvat Markus Kajon ja Alivaltiosihteerin jatkumoon. Teoksen aiheina ovat muun muassa tasa-arvo, Jeesus, tenniksen pelaaminen kerran kesässä, itsemurhapommittajien jätteenlajittelu ja se, miltä tuntuu kun tarjoilija kävelee annoksesi kanssa viereiseen pöytään. Teksti on raikasta kuin kokis lasipullossa, mutta paljastaa samalla suomalaisista jotain erittäin syvää.

Janne Sarja kuuluu MTV3:n Pitääkö olla huolissaan? -ohjelman käsikirjoittajatiimiin. Jos pitää sen huumorista, innostuu varmasti tästäkin. Toki huumori on sellainen laji, että se mikä huvittaa yhtä, ei huvita toista.  Osa kirjan lyhyistä väännöistä olivat vallan hulvattomia ja vetivät suupielet hymyyn, aivan kaikista en innostunut. Mitä sinä tuumit ajatuksesta, että vankiloihin määrättäisiin naiskiintiöt? Tasa-arvo toteutuisi, jos nais- ja miesvankeja olisi yhtä paljon. Jutussa on tietysti myös klikkiotsikko: Testaa joudutko sinä vankilaan. Jos joku kaikesta ympärillä tapahtuvasta huolimatta kokee itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi, voi kokeilla seitsemää helppoa kikkaa, jotka taatusti tekevät olon onnettomaksi. Ensimmäinen kikka kuuluu: 

Jos joku pyytää sinua jonnekin, älä mene. Älä lenkkeile. Pysy makuuhuoneessasi mahdollisimman paljon. Syö sängyssä, käytä tietokonetta sängyssä, näprää puhelinta sängyssä, mutta älä missään nimessä lue itseäsi kiinnostavia tekstejä tai kirjoja. Katsele sen sijaan ihmisten onnellisia lomakuvia Facebookissa.

Minua huvitti suuresti Taikahuilun suomalaisversio! Nyt ei päästä matkustamaan, mutta tulevaisuuden varalle voi lukea, mitä Matkaopas kaikkiin lomakohteisiin sanoo. Miesoletettu lukija voi myös tehdä setävisan todetakseen onko setä vai ei. Englannin käyttäminen uhkaa syrjäyttää suomen, ainakin se on coolimpaa. Englantia suoltavat bisnesgurut ja ruokamarkettikin englannintaa nimensä, koska se on strategisesti selkeämpää.

Pörpös ei ole muuten suomeksi tarkoitus. Tai siis on se suomeksi tarkoitus, mutta ei se silti ole. Pörpös on enempi elämäntyyli ja valinta, jonka komppaniat eli firmat tekee joka päivä. Pörpös on ainoa syy miksi yritys menestyy. Jotkut väittävät vastaan, mutta he eivät ymmärrä liiketoiminnan syvempiä sävyjä. Pörpös on valtaa ja se virtaa kuin, no joku asia joka virtaa. 

...

Ruokakauppatrendien aallonharjalla on tällä hetkellä juurevuus ja aitous. Koimme, että nimenmuutos tuo kauppoihimme roots-ajattelua ja viestii sitä, kuinka tärkeää lähiruoka on meille. Siksi nimenmuutos, kertoo Food Marketin Customer Impression Leader Väinö Korpi. 

Useimmat meistä tietänevät, että Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan osaksi tuli ensin kustantaja Wsoy:n hylky. Mutta Jalmari Jäntti tunnisti menestysteoksen ja niin hän ennustaa menestystä tällekin wannabe-kirjailijalle, Adolf H:lle. Ote Jäntin kirjeestä:

Kirja on osin terävästi kirjoitettu, mutta keskivaiheilla on paljon tyhjäkäyntiä. Lukujen 6–10 aikana teksti alkaa käydä toisteiseksi ja junnaa paikallaan. Keskity tiivistämään. Mihin haluat keskittyä? Mikä on se sanoma, jonka haluat teoksellasi välittää? Terävöitä se itsellesi ja leikkaa sen jälkeen rönsyt pois.

Läpimurtoteos oli mainiota kuunneltavaa tässä marraskuun surkeudessa. Lukijana loistava Ville Myllyrinne.

Janne Sarja - Läpimurtoteos

Siltala 2020

Äänikirjan lukija Ville Myllyrinne

_______________

Herman Koch - Suomen päivät

Hollantilainen kirjailija Herman Koch oli minulle ennestään tuntematon. Suomen päivät kertoo kirjailijan omasta elämästä autofiktiotyyppisesti. Mutta Koch itse varoittaa lukijaa ja sanoo, ettei kaikkea pidä pitää suoralta kädeltä totena. Hän sanoo värittäneensä todellisia tapahtumia saadakseen aikaan kiinnostavamman tarinan. Teos kertoo kirjailijan nuoruudesta, jolloin hän vietti puolisen vuotta pohjoiskarjalaisella maatilalla. Vuosi oli 1973. Nykyajassa liikutaan kustantaja Siltalan matkassa illanistujaisissa ja Turun kirjamessuilla 2018 edistämässä kirjailijan edellistä suomennosta Pormestari (2017). Espanjalaissyntyisen vaimonsa A:n kanssa Koch kävi jäljittämässä nuoruuttaan Pohjois-Karjalassa myös 2016 ja tapasi tuolloin 40-vuoden takaisen suomalaisen isäntäperheensä.

Koch vuorottelee aikatasoilla taitavasti ja saa lukijan mielenkiinnon pysymään yllä. Voisi luulla, etteivät nuoren hollantilaispojan nuoruuden toilaukset kiinnosta, vaan näköjään kiinnostivat. Kochille tärkeä ja rakas äiti oli kuollut pari vuotta aiemmin ja 19-vuotias Koch oli eksyksissä elämässään. Iäkkäälle isälle oli tärkeää, että poika päättäisi opiskeluistaan ja että tämän elämän suunta selviäisi. Vanhempien avioliitossa oli ollut jännitteitä, sillä isällä oli jo vuosia ollut rakastajatar, vaimoa vanhempi leskirouva. Tästä syystä pojan ja isän välit olivat huonot. Minusta mehukkaimmat kirjan luvut kertovat siitä löysästä hirrestä, jossa poika isäänsä ja tämän naisystävää piti. 

Entä Suomi sitten? Koch saapui tänne keskellä talvea, lunta ja paukkuvia pakkasia. Hän ei puhunut sanaakaan suomea eikä isäntäväki englantia, mutta niin vain toimeen tultiin. Laiha ja hontelo poika oli äärimmäisen epäkäytännöllinen ja taitamaton, mutta ironisesti hän halusi maatilalle tekemään jotain käsillään. Itseasiassa on ihme, että hän pääsi ehjänä takaisin kotiin kaahattuaan traktorilla ja heiluttuaan moottorisahan kanssa. Samaa yltiöpäistä vaarahakuisuutta ilmeni myöhempinä vuosinakin niin kotimaassa kuin ulkomaanreissuilla.

Olen ollut Kolilla ja Lieksassa kovien pakkasten aikaan ja voin kuvitella, miltä talvinen Lieksa tuntui. Tässä kohdin on mainittava kaksi henkilöä, jotka Kochin myöhempinä suomenvierailuina mietityttivät häntä kovasti. Toinen oli runoja kirjoitellut Aatto, jonka elämä päättyi traagisesti ja jonka kirjoittama runokokoelma Suomen päivät löytyi Turun kirjamessuilta. Runokokoelma tuntui hämmästyttävästi kertovan Kochin Suomen kuukausista. Toinen on venäläissyntyinen 15-vuotias Anna, johon Koch ihastui hiihtoviikonlopun aikana. Yhteistä kieltä ei ollut ja keskustelu käytiin maksimissaan kolmen sanan lausein.

Koch tarinoi juoheasti ja paljastaa itsestään myös ei niin mairittelevia puolia. Nuorena tuli juotua paljon ja nykyäänkin hän jaksaa olla sosiaalinen alkoholin voimin.  Sisarpuolensa luona Baltimoressa käydessään nuori Koch käytti tarpeetontakin väkivaltaa hänen kimppuunsa käynyttä miestä kohtaan. Isänsä ystävättären, leskirouvan, viimeiset hetket olivat melko oudot. Koch ja hänen kaksi sisaruspuoltaan ryyppäsivät geneveriä ja antoivat vanhuksen taistella hengestään. Toki tämä oli naisen tahto, mutta silti.

Suomen päivät kuvaa hyvin 70-luvun suomalaista maaseutua, talven jäätävää kylmyyttä ja kesän hyttysiä. Kotona Hollannissa äiditön poika linnottautui omituiseen alivuokralaisasuntoonsa, jonka kalusteiksi toi ikävöimänsä äidin huonekalut. Tarina piti otteessaan, vaikka suhtaudun aika skeptisesti sen ’totuuksiin’. Teos sai minutkin miettimään niitä aikanaan tärkeitäkin ihmisiä ja tapahtumia, joita en enää muista, tai muistan vain harvoin. Niin paljon painuu alitajunnan syövereihin, tietoisen mielen ulottumattomiin. Kochin lapsuus ja nuoruus eivät olleet tavanomaisia: vanhempien liitto oli omituinen 70-luvulla, isä oli hyvin iäkäs ja ädin hän menetti varhain. Vuosien ajan hän kertoi tälle mielessään elämästään. Koskettavaa.

Herman Koch - Suomen päivät
Alkuteos Finse dagen 2020
Suomentanut Antero Helasvuo
Kansi Susanna Appel
Siltala 2020
Kirjastosta
_______________
Maailmankirjat    /    Tuijata

Herman Koch (s.1953) näytteli ennen kirjailijan uraansa radiossa, televisiossa ja elokuvissa. Hän on yksi Alankomaiden television vuosina 1990–2005, esittämän satiiris-absurdin sarjan Jiskefet (Roskapönttö) luojista. Kochilta on suomennettu: Illallinen (2012), Lääkäri (2013), Naapuri (2015) ja Pormestari (2017). Illallisesta on filmattu useampikin elokuva. Katsoin 2017 ensi-iltansa saaneen elokuvan, jota tähdittävät mm. Richard Gere ja loistava Steve Coogan.

René Nyberg - Viimeinen juna Moskovaan

Pitkän linjan diplomaatin ja suurlähettiläään René Nybergin (s. 1946) teos Viimeinen juna Moskovaan ilmestyi vuonna 2015, mutta teos on juuri julkaistu myös äänikirjana. Kiinnostuin tästä, koska myös Jenny Erpenbeck käsittelee juutalaisuutta juuri suomennetussa teoksessaan Päivien loppu. Nybergin teos kertoo, miten hänen äitinsä Fanny erotettiin juutalaisesta perheestään seka-avioliiton vuoksi, mutta ennen kaikkea äidin serkun, Riiassa asuneen Maschan ja tämän puolison uskomattoman elämäntarinan. Oman suvun kohtaloitten ohella Nyberg valottaa laajalti Baltian ja Venäjän juutalaisten kohtaloita. Latvia on jäänyt itselleni melko tuntemattomaksi maaksi ja oli kiinnostavaa lukea maasta enemmän.

Tokazierin viisi veljestä ja sisko syntyivät Valkovenäjällä Oršan kaupungissa. Osa heistä päätyi Pietariin, yksi Riikaan ja yksi Helsinkiin. Nybergin isoisä Meier Tokazier (s. 1880) suoritti asepalveluksensa tsaarin armeijassa ja loi sittemmin uran liikemiehenä. Hän oli syvästi uskonnollinen ortodoksijuutalainen. Tytär Fanny lähetettiin jopa Riikaan setänsä luo, jotta hän löytäisi itselleen juutalaisen miehen, Suomen juutalaisyhteisö näet käsitti vain noin 200 perhettä ja 1000 henkeä.

Mutta Fanny rakastui kristittyyn Bruno Nybergiin ja meni hänen kanssaan salaa naimisiin. Isä ei voinut kestää tyttärensä hänelle aiheuttamaa häpeää, vaan Fanny erotettiin perheyhteisöstä iäksi - jopa synagogassa luettiin rukous kuolleelle. Seurasi aina hovioikeuteen edennyt oikeusjuttukin, jossa Fannyn väitettiin kavaltaneen isän yrityksen rahoja ja hänet tuotiin poliisivoimin Tukholmasta häämatkalta kotiin. Isä ei koskaan antanut anteeksi, äiti kävi tyttärensä perhettä vai vihkaa tapaamassa. René Nyberg sai tietää äitinsä juutalaisuudesta vasta teini-iässä, asia pidettiin salassa. Mutta äiti laittoi poikansa Saksalaiseen kouluun!

Latvian miehityshistoria on karu: maa oli vuorotellen Saksan ja Neuvostoliiton miehittämä. Ennen toista maailmansotaa Latvia oli hyvin saksalainen ja kukoistava maatalousmaa, Riika kulturelli kaupunki ja Baltian suurin juutalaiskeskus. Neuvostoliitto miehitti maan -40 ja käynnisti laajan terrorin osana Suurta terroria. Stalinin tarkoitus oli tuhota maan latvialainen eliitti ja venäläistää maa. Saksa hyökkäsi Latviaan vuonna -41 Horst Vesselin soidessa ja alun euforia vaihtui pian silmittömään pelkoon. Riian rautatieasema oli täydessä kaaoksessa juutalaisten pyrkiessä pois kaupungista ja maasta. Latvian juutalaisista 90 prosenttia eli 80 000 henkeä likvidoitiin vuosina 1941–1942. Serkku Mascha miehineen pääsi viimeiseen junaan -41, jonka määränpää oli tuntematon. He päätyivät kauas Kazakstanin Alma-Ataan. 

Neuvostoliitto valtasi Latvian uudelleen -44 ja sodan jälkeen aviopari pääsi palaamaan tyhjään Riikaan. Maschan koko perhe oli murhattu: isä, äiti ja kolme nuorempaa siskoa. Maschan kaunis lapsuudenkoti oli muutettu kommunalkaksi ja talonmies toimi ilmiantajana. Elämä oli raskasta ja epävarmaa. Parille syntyi tytär Lena. Vuoden -44 jälkeen lähes viidesosa latvialaisista pakeni länteen tai kyyditettiin itään. Venäjällä juutalaisista käytettiin ilmausta Luftmensch - ilmaihminen eli hyödyön. Tätä kuvaa Oršan läheltä Vitebskistä kotoisin oleva Marc Chagall ilmassa leijuvilla hahmoillaan. Mihail Bulkagovin Saatana saapuu Moskovaan puolestaan kuvaa Stalinin Suuren terrorin surrealismia 30-luvun lopulla. Latvian juutalaisten kohtaloista ja holokaustista enemmän Wikipediassa.

Vuonna -69 Jungmanit hakivat muuttolupaa Israeliin, mutta lupa evättiin. Hakemuksen takia he menettivät työpaikkansa ja tytär Lenaa syytettiin isänmaanpetturiksi Komsomolissa. Vasta kahden vuoden kuluttua he saivat muuttoluvan ja vain 15 päivää aikaa poistua maasta. 63-vuotias Josef ei saanut viulistinpaikkaa israelilaisissa orkestereissa ja masentui, Mascha puolestaan sairasteli. 70-luvulla Saksa oli alkanut maksaa korvauksia juutalaisille, ja Jungmanit tarttuivat tähän oljenkorteen. Korvauksen suuruus määräytyi saksalaisuuden asteen perusteella, mm. kielitaito testattiin. 67-vuotiaan Josefin todettiin täyttävän Volksdeutsche-määritelmän, hän muutti Itä-Berliiniin ja sai Saksan kansalaisuuden -75. Pari eli Berliinissä Saksan kansalaisina kuolemaansa asti. Heidät on haudattu Jerusalemiin.

Viimeinen juna Moskovaan oli minusta tavattoman kiinnostava ja herätti halun lukea lisää juutalaisten kohtaloista. Onneksemme Suomen kohtalo oli parempi kuin Baltian maiden eikä täällä  juutalaistenkaan koskemattomuutta koskaan uhattu. Abraham Tokazier oli Fannyn veli, jonka voitto 100 metrin juoksussa Olympiastadionilla -38 mitätöitiin juutalaisuuden vuoksi. Oikaisu tapahtui vasta 2013. René Nyberg on syvällisesti perehtynyt aiheeseen ja kirjoittaa hyvin ja laajempiakin näkymiä sivuten. Serkku Hillel Tokazeria on kiittäminen, että Nyberg tapasi Maschan tyttären, Israelissa radiotoimitajana toimineen Lena Shatzkyn 2002 ja kirja lähti kehittymään. René Nyberg suosittelee muutamia kirjoja luettavaksi, joista listasin bloggauksen loppuun kolme.

René Nybergille kirjan kirjoittaminen ja sukunsa tutkiminen toi monta mukavaakin yllätystä ja miellyttäviä tapaamisia. Yksi näistä yllätyksistä oli pikkuserkuksi osoittautunut arvostettu venäläinen runoilija Aleksandr Kušner. Häneltä on ilmestynyt runokokoelma englanniksi nimellä Apollo in the Snow - Apollo lumessa, jonka nimirunon Jukka Mallinen on kirjaan suomentanut. Tämä oli yksi kirjan loppuosan hienoista kohokohdista.

René Nyberg - Viimeinen juna Moskovaan
Siltala 2015
Äänikirja 2020, lukija Päivi Istala
_______________

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi

NYBERGIN SUOSITTELEMAA KIRJALLISUUTTA
Alexandr Solženitsyn -Two Hundred Years Together (2002)
Yuri Slezkine - The Jewish Century (2004)
Timothy Snyder - Tappotanner (Siltala 2014)

Juhani Karila - Pienen hauen pyydystys

Wikipedia kertoo kirjailija Juhani Karilan (s. 1985) olevan kotoisin Pelkosenniemeltä, siis tosi pienestä, alle 1000 asukkaan pohjoisesta kunnasta. Sinne tutuille kotikonnuilleen hän sijoittaa esikoisromaaninsa Pienen hauen pyydystyksen. Kun fiktiivisen Voipion Seiväslampea lähestyy stratosfääristä käsin, näkyy tällaista:

1) Jännittävä Länsi-Lappi, Levit ja ylläkset, meänkieli, Mukka, Palsa ja Särestöniemi. 2) Eksoottinen Pohjois-Lappi. Saamelaiset, tunturit ja niitä jutaavat porotokat, Inarinjärvi ja nieriät. 3) Tyhmä Itä-Lappi. Suo ja sääsket. Ei kiinnosta ketään. 

Lapin idea on koon ja tyhjyyden yhdistelmässä. Siellä loputtomien hyllyvien jänkien, nevojen ja lettojen ja verenhimosta inisevien sääskiparvien keskellä elää vaitelias kansa, jonka keskuudessa elävät pelot ja myytit. Sinne etelään muuttanut Elina Ylijaako palaa joka vuosi alkukesästä yhtä määrättyä haukea pyytämään. Hauen pyytäminen on Elinalle elämän ja kuoleman kysymys. Miksi, selviää romaanin edetessä. Tällä kertaa Elinalla on kannoillaan myös rikoskonstaapeli Janatuinen, jolla on taskussaan pidätysmääräys, sillä nuorta Elinaa epäillään henkirikoksesta.

Metsästä tuli kukkuluuraajia, sinipiikoja ja kuippanoita. Metsästä tuli keijusia ja hyyhäröisiä ja hittolaisia. Otuksia, joilla ei ollut nimeä eikä juuri muotoakaan. Ne häälyivät vuoroin näkyvillä ja vuoroin näkymättömissä, yöhön sekoittuvina. Ne kiipesivät majatalon katolle ja istuivat sen harjalle riviin kuin varikset. Pian niitä oli kaikilla katoilla. Vahtimassa yötä.

Sukellus itälappilaiseen maisemaan ja sen jäyhiin henkilöhahmoihin on etelän immeiselle kuin sukellus johonkin kaukaiseen kulttuuriin. Kylän majataloon majoittuva konstaapeli Janatuinen on ensimmäinen asiakas seitsemääntoista vuoteen, välimatkat ovat pitkät eikä maisemaa vehreän etelän asukki voi edes kunnolla kuvitella. Kansa - myös koulujakäynyt nuorempi polvi - uskoo noitiin, vanhoihin taruihin ja uskomuksiin. En tunne kovin hyvin Pohjois-Lapin kansanuskomuksia, mutta sivuilla lukija kohtaa pentelettä, raitajalkaa, näkkiä, paraa, Moukku-Ollia, hattaraa ja ties mitä. Väkiyönä on suljettava visusti ikkunat ja ovet, koska silloin tapahtuu kummia. Hurmaavin näistä olioista oli pitkäkätinen ja tupsukorvainen peijooni, Mustiksikin kutsuttu. Tämä säyseä pörröturkki otti konstaapeli Janatuisen ikiomakseen ja seurasi tämän auton takapenkillä tapahtumien kehitystä ympäri kyliä.

Juoneen kytkeytyy myös Elinan ja Jousian välinen rakkaustarina. He olivat kummajaisia ja kiusattuja koulussa ja löysivät tukea toisistaan. Elinasta tuli metsäkeskuksen tutkija, Jousiasta kuuluisa taiteilija. Mutta Jousialle nousivat etelä ja menestys päähän; hän halusi pitää taukoa seurustelusta ja suhde meni mutkalle. Romaanin edetessä paljastuu myös närää vanhan polven kyläläisten kesken, kahden noidan välistä  kademieltä ja perheväkivaltaa, mutta myös ystävän auttamista loitsuin.

En osaa määritellä mihin genreen tämä absurdi ja hillitön fantasiakomedia tai satu sijoittuu, eikä sen väliä. En tiedä sitäkään, miten paljon Karila ammentaa 'oikeista' Lapin uskomuksista ja myyteistä, kuinka paljon omasta mielikuvituksestaan, mutta hupaisaa ja hauskaa oli. Yritin selvittää joitakin asioita ja ainakin hauen suoleen manaaminen tiesi pahaa sinne manatulle: Hauen suolen soikeroon, Kolomanteen koikeroon, Minä kiroan tämän kiven!

Karilalla on aivan hillitön mielikuvitus! Tarina oli villi, absurdi ja hullunhauska, mainiolla kielellä ja hyvällä huumorilla ladattu. Pohjoisen murretta oli sopivassa määrin elävöittämässä tekstiä. Itse asiassa tekisi mieli lukea uudestaan joitakin kohtia, sillä kun tietää tarinan kulun, voisi nautiskella tekstin äärellä paremmin. Lopuksi: kyllä minäkin suloisen peijoonin lemmikikseni huolisin!

Juhani Karila - Pienen hauen pyydystys
Kansi Safa Hovinen
Siltala 2019
Kirjastosta
_______________

HS

Omenakrokotiilin kuolema oli yltiöpäisyydessään minulle haastavampi.

Pienen hauen pyydystys on kielellisesti virtuoosimainen romaani, yhtä aikaa rakkausdraama ja myyttinen fantasia, kansankomedia ja ympäristötuhoa edistävän elämäntapamme säälimätön kritiikki. - Kustantaja

Kalevi Jäntin säätiön kirjallisuuspalkinnon saivat Juhani Karila, Reetta Pekkanen ja Pontus Purokuru. Palkituissa teoksissa teemoina korostuivat luonto ja nykyaika.

Riitta Konttinen - Aino Sibelius

Millainen oli Ainolan emäntä ja luovan säveltäjäneromme Jean Sibeliuksen puoliso Aino Sibelius (1871-1969) henkilönä ja naisena? Taidehistorian professori emerita Riitta Konttinen on tarttunut toimeen ja kertoo elämäkerran yli neljälläsadalla sivulla Ainon tarinaa, runsailla yksityiskohdilla ja kirjeenvaihdon sitaateilla elävöittäen. Kansikuvaksi on valittu veljen, Eero Järnefeltin vesivärityö vuodelta 1908, joka katselee  vierailijoita tänäänkin Ainolan seinältä.

Mitä tiesin Ainosta tätä ennen? Tiesin Tuusulan taiteilijayhteisön, hänen puutarhaharrastuksensa, kuuluisat veljet ja Sibeliuksen viftailut Kämpissä ja Königissä. Tämän enempää en oikeastaan ollut Ainon elämää miettinyt. Siksipä oli kiintoisaa tutustua tämän sitkeän ja pitkään eläneen naisen elämänkaareen. Konttinen lähtee Ainon lapsuuskodista, isän ja äidin kylmästä suhteesta ja suuresta taiteellisesta sisaruskatraasta, joka loisti ja vaikutti Suomen kulttuurielämässä. Aino sai luonteeseensa äidiltään Elisabethilta (os. Clodt von Jürgensburg) venäläistä, tunteellista ja taiteellista itäistä perintöä ja isältään kenraali-senaattori Alexander Järnefeltiltä läntistä jämptiyttä ja velvollisuudentuntoa. Hän tunnisti itsessään tämän kaksijakoisuuden, ja intohimoisen luonteensa ansiosta ja kulttuurikodissa kasvaneena Aino oli riittävän boheemi heittäytyäkseen umpirakastuneena elämään valittunsa kanssa. Realistisesti katsoen melkoisen tyhjän päälle. Rahaa ei ollut, mitään ei ollut, mutta tämä oli monen muunkin taiteilijaparin kohtalo tuohon aikaan.

Suloisesta pikkutytöstä kasvoi kaunis nuori nainen. 

Oikealla Venny Soldanin piirros Ainosta pianon ääressä.

Aino oli tavattoman kaunis nuori nainen ja myös kymmenen vuotta vanhempi Juhani Aho oli häneen palavasti rakastunut, ja kirjoitti rukkaset saatuaan kaiken pettymyksensä teokseen Yksin (1890). Tästäpä Jean kimmastui ja haastoi Ahon kaksintaisteluun, joka ei onneksi toteutunut. Sibeliukset vihittiin 1892, Ainon ollessa 21 vuotias. En ollut aiemmin tiedostanut, että Sibelius vietti näin paljon aikaa ulkomailla, alkuun sävellystöissä ja myöhemmin konserttimatkoilla. Pari kirjoitteli ahkerasti toisilleen Jeanin ulkomaanmatkojen aikana. Yritin asettua Ainon asemaan: yksin koti-Suomessa vastuullaan lapset ja riesanaan Sibeliuksen tuhlailevasta elämäntavasta johtuva vekselikierre. Ihmettelen, mistä oikeastaan kumpusi Sibeliuksen suurellinen elämäntyyli, hänen lapsuuskotinsahan oli varattomampi kuin Ainon.

Pieni Suomen suuriruhtinaskunta oli syrjässä, ja Aino tuntuu ymmärtäneen hyvin miehensä tarpeen viettää pitkiä aikoja ulkomailla ja erossa perheestään, tarvitsihan sävellystyö inspiraatiota ja ehdotonta hiljaisuutta. Mutta rankat viftailut tuottivat jatkuvasti pettymyksiä ja huolta puolison terveydestä ja luomisvoimasta. Sopiikin kysyä, miten Aino kesti ja jaksoi miehensä vuosikausien alkoholistiset juomatavat? Nykynaisen näkövinkkelistä tätä on vaikea ymmärtää. Elämää suurempaa rakkautta mieheen ja hänen musiikkiinsa? Aino tuntuu ottaneen elämäntehtäväkseen tukea Sibeliusta tämän työssä ja uralla, vaikka joutui yksin vastaamaan lapsista ja kodista rahapulan jatkuvasti vaivatessa.

Kaksikielinen rakkaustarina - kuva täältä

Minä kärsin kaikesta, joka on sinussa huonoa ja rumaa. Tämä oli kova desillusioni, sillä niin varma olin jo sinusta. Nyt sinä olet minusta sellainen nahjus taas. // Minun rakkauteni kärsii niin pahoja vammoja. Repii sydäntä, ja minua inhoittaa, kun kuulen sinun puheesi ontuvan ja tiedän siis, mitkä höyryt aivoissasi ovat valloillaan. - A keväällä 1907

Kun kerran olet jakanut tämän säveltäjänkohtalon minun kanssani, joka olen tuottanut Sinulle niin äärettömän paljon pahaa, mutta en koskaan olisi voinut rakastaa ketään muuta kuin Sinua, meidän pitää auttaa toisiamme! Vaeltaa käsi kädessä oudosti valaistuja, sumuisia ja autioita polkuja. Ylöspäin - ylös valoon ja avariin näkymiin - kohti suuria linjoja. - J helmikuussa 1909

Minulla on kuin puoli elämää, kun sinua ei ole. // Voi jos nyt olisit täällä, olisi varmaan tuhat vertaa parempi ollakseni. Sataa ja on hyvin ruskigt (koleaa). Istun sinun pöytäsi ääressä. Täällä on hyvä ja lämmin. Sieluni on rauhaton. Mutta rakkauteni sinuun on suuri. - A marraskuussa 1911

Jos sinä tietäisit minkälainen olet kun ei olentosi ole täysin kirkas. //  Tapanasi on sanoa: Olen onneton ihminen. Miltä luulet sen minusta tuntuvan. Se repii sydäntäni, mutta en pääse uskostani, että sinä voisit tempaista itsesi uudelleen irti pahasta. // Ota vaarin kaikesta suuresta ja pyhästä, mikä sinulla on. Minä rukoilen polvillani, ja uskon, että voit jos tahdot. - A keväällä 1924

Viimeisen sitaatin katkera tilitys on ajoilta, jolloin alkoholi tuli taas mukaan kuvioihin pitkän raittiin kauden jälkeen. Konttisen teksti antaa elävän kuvan Sibeliusten ja heidän läheistensä elämästä historiallisessa kontekstissa: sortovuodet, suomalaisuusaate ja sisällissodan kauhut. Ainolaan oli muutettu vuonna 1904 ja siellä jouduttiin sisällissodan aikana eristyksiin ja punaiset tunkeutuivat kotiin aseita etsimään. Ei ihme, että Aino noina kuohuvina aikoina kallistui poliittisesti oikealle, niinhän teki suuri osa suomalaisista.

Minusta oli tavattoman mielenkiintoista lukea Tuusulan taiteilijayhteisöstä, Juhani Ahosta & Venny Soldanista ja Pekka ja Maija Halosesta, sekä Ainon sisaruksista. Kaksi siskoa kuoli jo lapsina ja Ellida teki nuorena aikuisena itsemurhan, mikä järkytti Ainoa syvästi. Eerosta tuli arvostettu taidemaalari; Arvidista tolstoilaisen herätyksen saanut kirjailija ja kirkoissa puhuja; Armaksesta säveltäjä, jonka vaimo Maikki oli kansainvälistä uraa tekevä oopperalaulaja; kriitikko Kasper oli surullisen hahmon onneton mies, joka menetti vaimonsa tubille.

Voin nähdä Ainon kulkemassa monta kertaa päivässä näitä kiviportaita talolta alas puutarhaansa, 

jossa omenapuut tuottivat satoa ja jossa kasvihuone pursusi pulleita tomaatteja.

Järnefeltien sukuyhteys oli vahva ja läheiset suhteet kestivät läpi elämän. Äiti Elisabeth oli tärkeä tuki Ainolle ja erityisesti Kasperille. Aino koki itsensä usein hyvin yksinäiseksi ja elämän paineet romahduttivat monta kertaa hänen fyysisen kuntonsa ja syöksivät hänet masennuksen syövereihin. Pienen Kirsti-tyttären kuolema oli kova isku ja nuorimman tyttären syntymän jälkeinen synnytyksenjälkeinen masennus otti koville. Mutta näistä alhoista hän aina nousi ja jatkoi sitkeästi elämäänsä.

Aino oli hyvin musikaalinen ja loistava pianisti. Musikaalinen lahjakkuus auttoi häntä ymmärtämään miestään ja arvostamaan tämän neroutta. Aino tuki Sibeliusta, kirjoitti puhtaaksi partituureja ja eli tämän kanssa uran ja elämän nousut ja laskut. Kirjeenvaihdosta ja Sibeliuksen päiväkirjoista avioliiton ristiriidat näkyvät selvästi, mutta myös parin keskinäinen rakkaus ja usko 'meihin'. Konttisen elämäkerrasta piirtyy monitahoinen kuva Ainon persoonallisuudesta. Se ei ole pelkkää kiiltokuvaa, vaan kuvassa on valoja ja varjoja. Aino oli särmikäs ja inhimillinen; uhrautuva, mutta myös suora sanoissaan. Elämä Sibeliuksen rinnalla oli äärimmäisen haastavaa. Olen iloinen, että parin yhteiset viimeiset vuodet olivat tyyniä ja rauhallisia, ympärillä lapset, lastenlapset ja vielä näidenkin lapset.

Konttisen mukaan Aino suunnitteli portaikon sijoitusta ja kaidetta

ja sen alla olevat todella näppärät astioitten säilytyshyllyt.

Koin teoksen joissain paikoissa turhankin yksityiskohtaiseksi, mutta toisaalta yksityiskohdista peilautui miltä elämä tuntui ja miten se aaltoili. Kirjesitaatit vanhahtavine suomen kielineen olivat hurmaavia. Ainon kirjeissä toistuvat sanat hauska ja lysti - niistä kuvastuu innostuneisuus musiikkiin, mutta myös alakulo ja voipuminen.

Riitta Konttinen - Aino Sibelius
Kansi Heikki Kalliomaa (Eero Järnefeltin maalaus)
Siltala 2019
Kirjastosta
_______________

Ainon jäljellä olevien omenapuitten kaunista kukintaa.

Riitta Konttinen tavattavissa Helsingin kirjamessuilla
perjantaina klo 13.00, Senaatintori