Ljudmila Ulitskaja - Sielun ruumis

Kuuntelin tammikuussa Ljudmila Ulitskajan novellikokoelman Köyhiä sukulaisia, joka oli aivan ihana kuuntelukokemus. Oli riemastuttavaa upota Ulitskajan maagiseen realismiin. Novelleissa näyttäytyi neuvostoarki kaikessa karuudessaan, mutta niissä oli myös ripaus sadun lumoa ja fantasiaa. Kirjailijan uusin suomennettu teos Sielun ruumis koostuu kahdesta novellisikermästä, jotka molemmat alkavat runolla. Tässä kokoelmassa on vieläkin enemmän mystisiä ja yliluonnollisia piirteitä.

Kokoelman otsikko antaa ymmärtää, että venäläisen mielestä sielu on tärkein, ei ruumis: ruumis on vain sielun koti eläessämme. Venäläisestä sielusta ja venäläisestä kansanluonteesta voi lukea esimerkiksi täältä. Professori Arto Mustajoen mukaan venäläiset ovat impulsiivisia ja spontaaneja; olennaista on hetkessä eläminen ja myös ääriajattelu. Venäläiset eivät tunne kultaista keskitietä, vaan ovat joko puolesta tai vastaan. He uskovat myös kohtaloon, mikä tulee hyvin esiin myös Ulitskajan novelleissa, joissa voi tapahtua hyvinkin mystisiä, arkijärjellä selittämättömiä asioita.

Ensimmäinen osio Ystävättäriä kertoo naisten lujasta ystävyydestä ja naisten moninaisista elämänkohtaloista. Alkuruno Teitä en vaihda on vahvasti elämänmakuinen kiitos venäläiselle naiselle: neuvostoyhteiskunnan haasteista ja köyhyydestä huolimatta he ovat eläneet väkevästi ja rakastaen, ja luottaneet toinen toiseensa. Kokoelman päättävä Sielun ruumis kertoo pääosin kuolemasta ja sen odotuksesta olematta silti ahdistava.

Aina jaksoimme toistemme elämän murheita kantaa,

ruumisarkut ja perunat, kapsäkit yhdessä raahaten,

kaikki kiihkeät tunteemme nyyhkimme toistemme rintaan,

petokset, abortit, ilmiannot ja ratsiat, myös nolon kateuden.

Koskettavassa tarinassa lohikäärmeestä ja Feeniks-linnusta tapaamme lesbopariskunnan Zarifan ja Musjan, jotka ovat menneet Hollannissa naimisiin Zarifan veljen Zaidin vastustuksesta huolimatta. Lesbouden lisäksi sukua kismittää se, että Musja on armenialainen eikä azerbaidžanilainen ja häihin kutsutut Zarifan sukulaiset poistuivat mielenosoituksellisesti sulhasen paljastuttua morsiameksi. Kauniissa kodissa Kyproksella kansainvälisesti menestynyt Zarifa sairastaa nyt terminaalivaiheen syöpää. Koululääketieteestä eikä uskomushoidoista ole ollut apua. Rakas veli tulee lopun häämöttäessä sisartaan katsomaan ja tuo hautajaisiin suvun perinteisen azerbaidžanilaisen maton arkun päälle pantavaksi.

Auringonsäteet pommittivat ikkunoita, mereltä kantautui rantatyrskyjen kohinaa, kaksi toisiaan rakastanutta sielua jätti toisilleen hyvästejä, ja myös rakastamaansa ja kiroamaansa sisarta hyvästelemään saapunut Zaid seisoi arkun äärellä itkien.

Baltialais-puolalainen suunnitteluinsinööri Alisa pelkäsi koko ikänsä joutuvansa toisten päätäntävallan alle. Hän oli elänyt naimattomana vain työlleen ja jäänyt hiljattain eläkkeelle. Menetettyään kerran tajuntansa kotona ollessaan, kuoleman ajatukset täyttivät naisen mielen ja hän päätti hankkia barbituraatteja tulevaisuuden varalle. Kohtalolla oli kuitenkin Alisalle aivan muuta suunniteltuna: lämmin vanhojen päivien rakkaus ja rakastettunsa tyttären Marinan jälkikasvu.

Novelli Aqua allegoria toi mieleeni Han Kangin Vegetaristin, jossa päähenkilö myös kieltäytyy syömästä lihaa. Sonjan lihava mies Volodja oli rakastanut lihaa ja miehen lähdettyä Sonja puunasi kodista lihan hajun ja jokaikisen roiskuneen rasvatahran ja tyhjensi jääkaapin. Hän joi vain vettä ja söi ystävättärensä Nadjan tuomia omenoita. Hän eristäytyi ja nukkui yhä enemmän. Päivien kuluessa Sonja kääriytyi silkkiäisperhosten tapaiseen koteloon, koki metamorfoosin ja muuttui perhoseksi.

Mutta Sonja oli kotiutunut merkilliseen paikkaan. Siellä hänen ympärillään pyrähteli muita perhosia, sekä hänen kaltaisiaan että toisenlaisia, isompia ja kirkkaampia. Muutamia hän tunnistikin. Yksi niistä oli taatusti hänen ensimmäinen opettajansa Margarita Mihailovna: suurikokoinen ja ruskeankirjava, nokkosperhosen tapainen, liihottikin arvokkaasti ja hitaasti tekemättä yhtään kevytmielistä pyrähdystä. Hilpeänkeveä ilma pursuili vahvaa hedelmäistä tuoksua, aromit vaihtelivat omenasta persikkaan ja persikasta metsämansikkaan.

Ulitskajan kieli ja tapa kertoa ovat lumovoimaiset. Useimmissa novelleissa on vahva mystinen vivahde ja tuonpuoleisen / taivaan palkinto. Novellien henkilöt kohtaavat maallisessa elämässään paljon vastuksia ja haasteita, mutta kuolemansa jälkeen he kokevat valaistumisen ja pääsevät paratiisiin, jossa kaikki vaivat ja kivut unohtuvat. Minusta novelleissa oli sadun hohtoa jännittävässä ristiriidassa neuvostoihmisen arkitodellisuuden kanssa. Tekstien lyhyydestä huolimatta ihmisten elämänkohtalot piirtyvät tarkasti esiin ja kokoelmasta avautuu uusintaluvulla varmasti aina uutta. Viimeisessä novellissa korkeasti koulutettu nainen sairastuu muistisairauteen ja muistot ja sanat katoavat. Kuoleman jälkeen avautuu rajaton maailma ja sen kaikki syvä tieto.

Mutta tämä ei ollut opetellun vaan täydellisen tiedon maailma, eikä sillä ollut rajoja. / Hän tulvahti niin täyteen onnea, että kadotti rajansa, sillä hän tunsi päässeensä tänne ikiajoiksi, ja se mistä hän oli pitänyt elämässään eniten - opiskelu, uuden tiedon hankinta ja tietämyksen laajentaminen kaukaisimmille äärirajoille, jotka hänen sairastunut, ylirasittunut ja työn uuvuttama tietoisuutensa suinkin kykeni omaksumaan - kaikki se oli nyt tarjolla yhdellä kertaa ja ikiajoiksi. Tämä hohtava maailma oli rajaton. Se liikkui, kehittyi, laajeni ja mutkitteli kuin serpentiinitie.

Ljudmila Ulitskaja - Sielun ruumis
Alkuteos Rasskazy o tele duši

Suomentanut Arja Pikkupeura
Siltala 2021
_______________

Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) on yksi Venäjän arvostetuimmista ja myös kansainvälisesti palkituimmista nykykirjailijoista. Moskovassa asuva Ulitskaja on koulutukseltaan perinnöllisyystieteilijä. Novellien ja romaanien lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Hän on saanut lukuisia suuria venäläisiä ja kansainvälisiä palkintoja, muun muassa Venäjän Booker-palkinnon, Simone de Beauvoir -palkinnon sekä vuonna 2014 erittäin arvostetun Itävallan valtion kirjallisuuspalkinnon. Hän on kirjailijantyönsä ohella tullut tunnetuksi myös poliittisena aktivistina.

Jelena Tšižova - Naisten aika

Tartuin tähän kirjaan hieman epäilevänä, mutta sekä tarina että kerronta viehättivät minua kovasti. Jelena  Tšižovan (s. 1957) Naisten aika avaa lukijalle elämän realiteetteja 60-luvun Neuvostoliitossa, ajalta jolloin usko kommunismin loistavaan tulevaisuuteen oli luja ja horjumaton. Saamme seurata omalaatuisen 'perheen' elämää asuntopulasta kärsivässä Leningradissa. Maalta muuttanut Antonina on tehdastyöläinen ja avioton äiti. Hän on päässyt kahdeksan hengen asuntolahuoneesta kymmenen neliön huoneeseen kommunalkaan tyttärensä Suzannen kanssa. Asunnossa asui heidän sinne muuttaessaan jo kolme vanhaa mummoa: Jevdokia, Ariadna ja Glikeria.  Kun tyttö kasvaa, ilmenee että hän on mykkä.

Suzannen mykkyys on iso huoli tytön äidille. Kommunistinen kasvatus pitää itsestäänselvänä, että kaikki lapset laitetaan ensin työpaikan seimeen, sitten lastentarhaan ja myöhemmin pioneerileirille. Antonina pelkää tyttärensä puolesta, että järjestelmä ottaa ja vie hänet lastenkotiin tai juoksuttaa lääkäriltä lääkärille.  Niinpä hän valehtelee työpaikalla, että hänen äitinsä on tullut hoitamaan tyttöä. Asunnossa asuvat mummot eivät ole mitään sukua, mutta ottavat tytön omaksi prinsessakseen ja lapsenlapsekseen. He lukevat satuja, vievät lasta puistoihin, kävelylle ja teatteriin, yksi opettaa ranskaakin.

Karun arjen kuvaukseen nämä kommunismista viis veisaavat mummot toivat hurmaavan tuulahduksen. Mummokatras hyöri ja pyöri ja kinasteli keskenään, mutta Suzannesta he pitivät huolta. Tämän silmäteränsä he olivat äidiltä salaa kastattaneet ortodoksiseen uskoon ja antaneet nimeksi raamatullisen Sofian. He kertoivat tytölle nuoruudestaan, kadonneista ja kuolleista läheisistään, sodasta, Leningradin piirityksestä, tsaarin ajoista, pyhimyksistä ja uskonnosta. Mummojen kertomat sadut ja heidän oikeat elämänsä menivät sekaisin pienen tytön päässä. Suzanna mietti alinomaa tuonilmaisia ja poissaolevaa isäänsä; leikki yksikseen vailla yhtään kontaktia muihin lapsiin. Mutta hän piirsi ja piirsi; leikkasi paperinukkeja ja pitsisen kauniita lumihiutaleita.

Juoni oli tunteisiin vetoava, traaginenkin. Tšižova kuvaa realistisesti arkea kommunistisessa järjestelmässä: kaikesta on pulaa, kaikkea jonotetaan, puolue vahtii jokaista. Omaa yksityistä minikokoista huonetta kommunalkaan joutuu jonottamaan jopa viisitoista vuotta. Tehtaan naisjaosto vahtii Antoninankin yksityiselämää, painostaa naimisiin ja on selvillä jokaisen työntekijän pienestäkin liikkeestä.

Minua ilahdutti, että pienelle Sofialle kävi loppujen lopuksi hyvin. Mielenkiintoinen teos naisten elämästä Neuvostoliitossa, pidin kovasti.

Jelena Tšižova - Naisten aika
Alkuperäisteos Время женщин (2000)
Suomentanut Kirsti Era
Kansi Ivanna Mikhailenko ja Elina Salonen
Into 2018

Kirjastosta
_______________

Kirjailijakuva: Into
Kirjaluotsi, Kosminen K, Tuijata,


Helmet-haaste: 1 (kirjan kannessa on ihmiskasvot), 11 (käsittelee naisen asema yhteiskunnassa), 25 (minulle uusi kirjailija), 29 (kirjassa nähdään unia),
Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Venäjä

Naisten aika on voittanut venäläisen Booker-palkinnon, käännetty usealle kielelle ja sovitettu teatteri­esitykseksi. Kolme kirjailijan viidestä romaanista on ollut venäläisen Booker-palkinnon ehdokkaina.